RUNOUS JA TIEDE.
— Runoilijat halveksivat kirjallisuudenhistorioitsijoita, valitti Jacob. Taiteilijat pilkkaavat taidehistorioitsijoita, ja valtiomiehet välittävät viis niistä, jotka kirjoittavat historiaa. Ja eikö syystä? Emmekö me humanistit olekin vain siipirikkoja taiteilijoita ilman taiteellisia lahjoja? Enkö minä ole runoilija, joka ei kelpaa runoilemaan, ja joka senvuoksi kirjoittaa proosaa säkeistä. Eikö Matell ole taiteilija ilman sivellintä, väriä, kangasta ja lahjoja ja sen vuoksi taidehistorioitsija. Ja etkö sinä, Quiding, oikeastaan ole suuri valtiomies ilman poliittista asemaa tahi kykyä ja sen vuoksi historioitsija? Toiset ne toimivat, ja me onnettomasti rakastuneina toiminnan miehiin, me koetamme suurtua nuuskimalla heidän tekojansa. Meillä ei ole siipiä, mutta me olemme päätehtäväksemme valinneet siipiluun rakenteen tuntemisen; kotkat lentävät valtaisin lyönnein päämme yläpuolella, ja me, jotka olemme alla, saamme varoa, ettemme joudu pienen onnettomuuden uhreiksi.
— Kaikista arkalaisista, vastasi Quiding, pidän vähimmin romanttisista. Harmillista, että sinä kuulut siihen ryhmään. Teidän äänenne vallan vapisee paikalla, kun puhutte jostakin runoilijasta taikka taiteilijasta.
Minä oletan, että sellaisessa on samoja aineksia kuin meissä tieteilijöissä: hitunen ammattilahjakkuutta ja sitten yritteliäisyyttä ja tekniikkaa. Minä kunnioitan sitä, että he, kuten me, harjoittavat käsityötään, mutta minä en kykene muuttumaan mystilliseksi heidän ammattisaavutustensa edessä, enempää kuin omiemmekaan.
Se mitä minä inhimillisestä tuotannosta arvostan, ei riipu työstä vaan persoonallisuudesta. On usein sattuma se, millä keinoin se ilmenee. Jos miehellä povessaan hehkuu luomisvoima, joka tahtoo, ja jonka täytyy hedelmöittää aikaa, ei hänen olemuksensa muutu tekipä hän sen sitten saarnaten, runoillen tai tutkien. Jättiläismittainen pappi, runoilija tai tutkija ollakseen, kuhunkin vaaditaan yhtä paljon sitä, mitä kutsumme jumalalliseksi innoitukseksi. Nerous on oikeastaan vakaumuksen omistamista; mutta sen tulee olla niin hehkuva, että aika saa siitä ainiaaksi lääkitsemättömiä palohaavoja. Kaikki muu on tekniikkaa, sitä me tapaamme kaikessa siinä määrättömässä paljoudessa taidetta, kirjallisuutta ja tiedettä, jolla meitä päivittäin ruokitaan. Kunnioittakaamme tekniikkaa, mutta kohtuullisesti silloinkin kun sitä tapaamme taiteilijalla. Mutta omistakaamme ihossamme niin herkkä tunto, että palamme, kun jonkun harvinaisen kerran tapaamme miehessä tulen.
— Kaikki se mitä sanot, on kyllä hienoa, sanoi Beve. Mutta sehän on tuskin vastausta Jacobin kysymykseen. Hän on pahoillaan siitä, että taideniekat pitelevät huonosti teitä humanisteja; ja hän haluaa tietää, onko se oikein. Ymmärrettävästi pidän näin syrjästäkatsojana sitä sinä, sillä menettelyhän on inhimillistä. Epäilystäkään kai ei ole siitä, etteikö se, mikä nykyään jotakin henkisessä elämässä merkitsee, ole peräisin teidän käsistänne eikä kirjailijain tai taiteilijain. Me elämme kriitillistä ja historioivaa aikakautta, tuskin taiteellisesti luovaa. Miten paljon enemmän antaakaan aikamme elämälle jonkun uuden kirjallisuudenhistorioitsijamme valtava runoilija-analyysi, kuin jonkin uuden runoilijamme runokirjat. Eipä siis tarvitse ihmetellä sitä, että runoilijamme ovat kiukuissaan kirjallisuudentutkijoille ja taiteilijat taidehistorioitsijoille. Eivätkä he lopeta halpelemistaan ennenkuin itse ovat kasvaneet sellaiselle tasolle, että heillä on varaa ihmetellä vastustelijoitaan.
— Ehkä olette oikeassa, sanoi Jacob. Ehkä on taiteellinen ja kirjallinen taso matalalla, kriitillinen ja tieteellinen taso korkealla meidän päivinämme. Mutta sittenkin! Minä tunnen toisin ja voimakkaammin runon tai kuvan, kuin erittelyt ja selvittelyt. Sillä runoilijat luovat toki häviämätöntä ainesta ja me tiedemiehet häviävää, meidän teoriamme muuttuvat, paranevat ja syvenevät, mutta runoilijan säe on tabu, sitä ei muuta myöhempi ja muuttunut aika, se jää kaikiksi ajoiksi omaksi maailmakseen, pieneksi suljetuksi täydellisyydeksi kaikkeen virtaavaan ja muuttuvaan. Meidän työmme ovat vain asemia tien varrella, mutta hänen runonsa on oma alkunsa ja oma loppunsa. Meidän tuloksemme, joiden arvon sanotaan olevan niiden objektiivisuudessa, ovat alituisen muuttumisen alaisia; mutta hänen runonsa, jonka arvon sanotaan piilevän sen subjektiivisuudessa, pysyy kiinteänä ja horjumattomana kautta aikojen.
Mutta minä luulen, että jonkun yksinäisen kerran tiede ja runo yhtyvät yhteiseen suurempaan; humanistisen kuvauksen korkein muoto on minusta se, jolloin tieteen esiin kasvattaman kuvan herättää eloon runoilijan innoitus. Tiedemies voi ajatusyhdistelmillään vain rakentaa ja muovata kuvan kaikkine yksityispiirteineen, mutta runoilija puhaltaa siihen elämän hengen, joka saa kuvan verevöitymään, liikkumaan, hengittämään. Historiallisesta esityksestä ei tule enää esitys, vaan eepos; filosofisesta järjestelmästä ei pelkkä järjestelmä vaan tunnustus. Ja nämä tieteelliset työt saavat suuren runoteoksen kohtalon: ne eivät — miten kaikki ympärillä muuttuneekaan uusien keksintöjen ja uuden tietämyksen käsissä — voi vanheta eivätkä kuolla.