KIRJASTO.
Ei ole maailmassa mikään niin hiljainen kuin kirjasto, ei mikään niin tapaukseton. Kirja seisoo hyllyllänsä, otetaan alas sieltä päiväksi, asetetaan takaisin vanhalle paikallensa, siihen samaan koloon, jossa se on seissyt vuodet kaiket. Tuoli seisoo kerran saamallaan kohdalla, muuan mies tulee ja istuutuu sille, sille samalle tuolille, jolla hän on istunut vuodet kaiket. Ja päivä vierii ja vuosi, ja kello soi, ja valo sammutetaan ja portti suljetaan ja portti avataan ja valo sytytetään. Ja kirja otetaan alas ja mies lukee, ja kirja pannaan paikoillensa, ja aika vierii hiljaa, hiljaa, tapauksettoman hiljaa.
Jacob on tullut mieheksi ja saanut tuolin ja kirjan, jota hän lukee. Kymmenen sivua tunnissa, siitä kertyy kolmekymmentä sivua neljässä tunnissa. Minne katoavat loput kymmenen sivua? Hän ei tiedä sitä, ne hiipivät tiehensä, pois huojuvien puiden puistoon, tiehensä joelle, joka kulkee kohti merta, joka virtaa mereen. — — — Hänen tuolinsa rasahtaa, professori vieressä käännähtää ja silmäilee häntä. Hän istuu hiljaa kuin hiiri, teroittaisiko hän kynäänsä? Ja hän iskee työhönsä jälleen, kaksi sivua selvänä, neljä, kymmenen sivua, tunti.
Päivät vierivät, toinen samanlaisena kuin toinen. Jacob lukee, kirja loppui; oh, niin monen monta kirjaa on hyllyllä odottamassa. Mutta Jacob lukee. Hän kiertää säärensä tuolin jalkojen ympärille, niin että lihaan leikkaa, nyt ei hän voi karata, hän haraa pitkää tukkaansa ja tarttuu siihen, nyt ei hän voi kääntää päätänsä. Hänen yläpuolellaan valoisa, korkea, vaitelias halli, hänen ympärillään vaiteliaat tutkijat, hänen edessään vaitelias kirja.
Kymmenen sivua tunnissa, siitä kertyy viisikymmentä sivua neljässä tunnissa. Mistä ne kymmenen viimeistä sivua tulivat? Hän ei sitä tiedä, ne hiipivät hänen luokseen itsestään. Ne humajavat hänen luokseen mukanaan ihmeellisten lakeuksien, kirkkaiden, valokimmelteisten syvänteiden kangastuksia, joista hän ei ole mitään tiennyt.
Nerokas järjestelmä rakentuu kohti korkeuksia, yhä korkeammalle, korkeammalle. Kestääkö se? Nyt se horjuu, se kaatuu, hiljaa. Valtava avaruus kartoitetaan, tuolla ovat laaksot ja vuoret, nyt avautuu silmänkantamattomia näköaloja. Todistus terottaa nuoltansa, nyt se on valmis, viuhahtaen se lentää läpi ilman ja osuu: muuan portti vajoo maahan, ja uusi raikas ilmavirta tulvahtaa ulos. Tuolla sädehtivät kultaiset mahdollisuudet, minä pyydystän! Tuolla liploo lähde, minä juon! Tuolla huminoi sävel, minä kuuntelen! Enemmän, enemmän minä tahdon imeä mielikuvitukseni huokosilla, minun mieleni laajentuu, minun katseeni kantaa kauas, minun järkeni väräjää halusta.
Hän katsahtaa kirjastaan levähtääkseen. Hän näkee valkohapsisen naapurinsa, köykkyselkäisen, kuusikymmenvuotiaan köyristyneenä käsikirjoituksensa ääreen. Lapsenhymy väreilee vanhan kasvoilla, vapisevat kädet innostuvat, harmaat posket punehtivat. Nyt juopi vanhus nuoruuden lähteestä syvin, vilvoittavin siemauksin, nyt nauttii hän älyllisen humalan kristallista viiniä.
Hänen vieressään Jacob näkee nuoremman, pureutunut-ilmeisen oppineen. Hänen ohimonsa takovat kuin vuorta kiivetessä, hänen kätensä ovat nyrkissä, hänen rintansa työskentelee. Nyt koettaa hän ajatuksensa painolla murtaa pilviseinän edessään. Kuin keskitetyin hyökkäyksin iskee hän aukkoja pimeyteen, heilauttaa itsensä yhä korkeammalle jyrkällä pilvipeittoisella vuorenseinämällä.
Muuan nuorukainen istuu tuijottaen kuin äkillisen surun kohtaamana. Hän katsoo katsottuaankin samaa sivua aivan kuin hän ei kykenisi käsittämään sitä onnettomuutta, jonka nuo painetut rivit ovat tuoneet hänelle: hänen tieteellinen unelmansa on tuossa kirjan lehdillä murskattuna; se ajatus, jota hän vuosikausia on elättänyt, ja jolla hän kerran aikoi vallata maailman, se on tuossa jo, rikkaampana, mahtavampana, kuin mihin hänen voimansa milloinkaan olisivat kyenneet sen muovaamaan.
Ja Jacob tarttuu jälleen kirjaansa, ja päivä vierii ja vuosi, ja kello soi ja valo sammuu…. Ei ole maailmassa mikään niin hiljainen kuin kirjasto, ei mikään niin tapaukseton.