KOLME SUKUPOLVEA.
Jacob oli ottanut tehtäväkseen tutkia, ketkä ennen häntä olivat kuluttaneet nuoruutensa Imperfektumin kammiossa. Rikkaasta, vaihtelevasta sarjasta kasvoi kahden hahmo yli muiden.
Toinen heistä oli valtiotieteilijä Severin Alin, nykyinen etevä valtiopäivämies ja ihailtu puolueenjohtaja. 80-luvun loppupuolella hän oli edes takaisin kuljeskellut näitä lattialankkuja ja iskenyt nyrkkiänsä näihin seiniin saadakseen ongelmat ratkeamaan. Ainoana näkyvänä muistona Alinin ajoilta oli puheenjohtonuijan varsi, joka myöhemmin oli sijoitettu ovenpieleen palvelemaan huomattavan epäkäytännöllisenä vaatenaulakkona.
Alinin voimakas nyrkki oli lukuisia kertoja puristanut tätä nuijanvartta vahvistaen ne suuret yhteiskuntaa mullistavat päätökset, jotka hänen kamarissaan oli tehty. Hän oli muodostanut valistuneitten ystävien kanssa liiton, jolla illoin oli salaisia kokouksia tässä oivasti suojatussa asunnossa. Johtajansa kaunopuheisuuden innostamana seura oli — nämä seinät ainoina todistajina — lakkauttanut prostitution, kohottanut työväenluokan aineellista ja henkistä tasoa, miinoittanut valtiokirkon ja viitoittanut ohjelman Ruotsin tasavallaksi. Nuoret älyniekat olivat kiiruhtaneet opintojensa leikistä Alinin kerhon vakavuuteen; siellä ei rakenneltu kekseliäitä tieteellisiä ilmalinnoja, vaan uutta, todellista yhteiskuntaa maan ja kansan siunaukseksi. Yhteiskunnalliset aatteet olivat valtoiminansa kuohuilleet ahtaassa huoneessa, mutta Alin oli istunut tyrskyjen keskellä kuin rauhallinen ja mahtava kallio.
Toinen asunnon edustajista, josta Jacob rakenteli kuvitelmiansa, oli Johan Almark niminen mies, nyt erään pienehkön maaseutulehden jo unohdettu toimittaja. Jacobin huoneessa oli hänestäkin eräs muisto; uunissa oli vielä jäljellä joitakin merkkejä niistä mielikuvituksellisista arabeskeista, joilla tuo lahjakas diletantti oli koettanut antaa rumalle huonekalulle onnistuneemman esteettisen leiman.
Almarkin loistokausi yliopistokaupungissa oli ollut vuosisatain vaihteessa. Hänen suuri, imevä katseensa leveälierisen hatun alla oli vanginnut parven hartaita ihailijoita ja ystäviä. He kerääntyivät hänen luokseen vapaisiin istuntoihin, joissa viljeltiin harvinaisia valaistusvaikutuksia, pöydällä kämmeköitä. Vanhemmat olivat tulleet sinne keskustelemaan suurkirjallisista uutisista, valittiin uusia neroja, tuomittiin kuolemaan entisiä. Nuoret olivat väräjävin äänin lukeneet kainot koelmansa ja odottivat vavistuksella Almarkin tuomiota. Hänen ihmeellinen katseensa oli heille vahvistanut, kannattiko jatkaa kirjallisella uralla vai eikö. Moni oli lähtenyt hänen luotansa varmana kutsumuksestaan, moni kunnianhimoiset toiveet murskattuina.
Hartaimpia hetkiä olivat olleet ne, jolloin Almark kähisevällä, mutta voimakkaalla äänellään itse oli esittänyt jotakin sellaista, joka oli saavuttanut hänen hyväksymyksensä. Oli vaistomaisesti tunnettu, että näinä iltoina uuden ajan runous juurtui nuoreen sukupolveen. Se runoilija, jota näin tulkittiin Almarkin piirissä, se joutui yhdellä iskulla suurten kirjoihin. Ja tätä huomattavaa kulttuuritapahtumaa pohdittiin ja naulittiin seuraavana päivänä kahviloissa ja kadunkulmissa.
Kaksi yliopistokaupungin elämän mennyttä vaihekautta Jacob näki ruumiillistuneina Severin Alinin ja Johan Almarkin hahmoihin. Yhteiskunnallisten mullistusten itämisajan, jolloin jokainen lahjakas ylioppilas oli yhteiskunnanparantaja, ja kaunokirjallisen kukoistuksen ajan, jolloin jokainen puolivuosi toi mukanaan ruotsalaisille kirjamarkkinoille jonkin kiihkonumeron, ja jolloin jokaisesta kalpeasta ja pitkätukkaisesta nuorukaisesta uumottiin uutta lyyrikkoa.
Vaan Jacobin huone ei enää ollut ei yhteiskunnallisten enempää kuin esteettistenkään väittelyjen polttopisteenä. Yhteiskunnan uudistus oli kauan sitten poistettu keskustelun päiväjärjestyksestä. Uudet sosiaaliset aatteet olivat tulleet toteuttamisen runottomalle asteelle ja samalla menettäneet niiden nuorukaisten huomion, jotka halusivat liikkua uusin, rohkein ajatuksin, eivät kunnallishallinnon tai valtakunnanhallinnon murheellisen käytännöllisin kysymyksin. Ja esteettisienkin kysymysten ympärillä oli Jacobin ja luultavasti myös muitten huoneissa sangen hiljaista. Syy oli kyllä mutkaton: ei ollut enää suurta uutta kirjallisuutta, josta olisi voinut murtaa mielipiteitä. Joskus ehkä kainosti yritettiin keihästää joku uusi runoilija, mutta sellainen yritys toistettiin haluttomasti. Ja tämä kirjallisen elämän autius se synnytti selkeäpiirteisen epäilyn jokaista omassa piirissä syntynyttä lyyrillistä koetta kohtaan. Enää harvoin kuultiin pikkuhuoneissa jonkun lukevan runoa; romanttisten valojen sijalla oli häikäisevä sähkö; niin, jopa tukkakin jo leikattiin.
Mutta pohdiskelu ei silti ollut tyrehtynyt Jacobin huoneessa. Niihin seiniin, jotka vuosikymmenet olivat vastanneet niin intohimoiset aallot, murtui yhä niinkuin ennenkin vaahtoharjoja. Huone oli siinä määrin kyllästetty tupakalla ja henkisesti palavilla aineilla, että jos siellä oli edes kahdetkin aivot yhtaikaa, leiskahti tuli.
Nyt kiisteltiin — tieteestä. Ennen oli opiskeluvuodet käytetty tutustuen yleisesti sellaisiin kysymyksiin, jotka liikkuivat ilmassa; nyt tultiin jo muutamassa vuodessa ammattimiehiksi, jonkin tieteenhaaran spesialisteiksi ja siihen syvennyttiin kaikin voimin. Tieteellinen organisointi oli suoritettu niin kiinteästi, että tulokas heti sai paikkansa rivistä alimman asteen tutkijana, mutta kuitenkin tutkijana. Enää ei oltu liber studiosuksia, oltiin ammattimiehiä.
Ja ammatista puhuttiin. Riitaannuttiin eriävien metodillisten käsitysten vuoksi, toinen murhattiin jonkin tutkimuksen vuoksi. Kartoitettiin toisen järjestelmän harhatiet, analysoitiin ainesten kokoamisen tekniikkaa, ainesten käsittelemisen ongelmaa. Puhuttiin arkistoista, opettajista, kirjastoista, hypoteeseista. Seulottiin toisasteisen lähteen totuusarvo, typologisen sarjan todistusvoima, päiväyskoje, influenssiteoria, pragmaattinen historiankäsitys ja mekaaninen kehitysoppi.
Pujeenjohtajannuijasta oli tullut vaatteenripustin ja uunin arabeskit olivat kuluneet ja unohtuneet. Ei pystytetty uusia yhteiskuntia, ei luotu uutta taidetta. Oltiin niin pitkälle kuin kykyä riitti tiedemiehiä, ja niin pitkälti kuin aika salli puhuttiin tiedettä.