PALAVAT KAMMIOT.
Hän kulkee taas iltaista kulkuansa: Linnankujaa, Joenkatua, Islanninsiltaa. Ja uskolliset valot sädehtivät yhäti pienissä ullakkokamareissaan.
Mutta enää ei Jacob tiedä mainita niitten nimiä, jotka istuvat kumartuneina kirjojen ääreen. Waern oli loistavalla tavalla todistanut otaksumansa klassillisen draaman kuoron asemasta ja on jättänyt kaupungin. Somzelius, filosofi, oli eräänä päivänä poissa: luultiin hänen menneen jonkin viraston palvelukseen. Ystävät olivat toinen toisensa jälkeen kadonneet, mutta valot loistivat heidän ikkunoissaan yhä.
Sukupolvet olivat vaihtuneet; uudet, tuoreet nuorukaisjoukot olivat tulleet vanhojen sijaan, ja muutamien nopeasti kuluvien vuosien jälkeen olisivat he itse noita vanhoja, jotka taas puolestaan jättivät paikkansa uusille joukoille. Probleemit vaihtelivat; voittavia hypoteeseja ja uusia tieteitä työnnettiin alituiseen syrjään uuden ja muuttuneen käsityskannan tieltä, joka sekin taas vuorostaan oli tuomittu hylättäväksi. Mutta palavat kammiot olivat jäljellä, kiinteinä, järkähtämättöminä valopisteinä aikojen ihmis- ja aatevaihtelussa. Lopulta olivat nämä valokimput ainoa pysyvä. Alati muodostivat uudet aivot alati uusia ajatuksia alati uusien kirjojen johdosta, mutta valot olivat samoina. Kaikki oli vaihtuvaa, häipyvää, satunnaista, paitsi tämä taukoamaton palava valo.
Jacob tervehti noita valoja muuttuvaisuuden maailman kestävänä ja uskollisena osana. Enää ei ollut kysymys siitä, keille nämä valot loistivat, mitä kirjoja ne valaisivat. Kysymys oli vain siitä ainoasta, että ne paloivat.
Sillä tämä tuli tuhansine liekkeineen oli pyhä. Sen riutuminen merkitsi häpeää ja taantumusta, sen kasvu oli henkisen voiman merkki. Sen tulen varjelemiseen, virittämiseen sisältyi suuri inhimillinen tehtävä. Kaikki sitä ympäröivä koetti sitä tahrata tai tukahduttaa. Välinpitämättömyys ja veltto tyytyväisyys ympäröi sitä rasvaisella, painostavalla ilmallaan, turhamaisuus koetti puhaltaa sen ilmaan räiskyvänä ilotulituksena, ennakkoluuloisuus yritti muuttaa sen virvatuleksi; aineellinen voitonhimo tahtoi kuumentaa sillä kattiloitaan, niin että liekki nokisena painui maata kohti, ajan valtavat yhteiskunnalliset myrskyt uhkasivat sen tarpeettomana ja hyödyttömänä kokonaan sammuttaa.
Mutta sitä ei tukahduteta, se ei sammu. Sitä ravitsee jaloin polttoaine — totuutta janoavat nuoret ihmissydämet. Ne tulevat alati ja kaikkina aikoina uhrautumaan pitääkseen sen vireillä. Ne tulevat hehkumaan lyhyen aikansa, palavat loppuun ja muuttuvat tuhkaksi, mutta tuli, ikuinen alttarituli jää, liekki tasaisesti paisuen. Epäily, vastustus, epäluulo, kaikenlaatuinen pimeys piiritti sitä. Se tunsi vain yhden ainoan lain: pala! se tiesi vain yhden ainoan pyhän tarkoituksen: loista!
Jacob vaeltaa kotiinpäin. Hänen sydämensä on tulvillansa ahdistusta ja päättäväisyyttä. Miten hän itse olikaan vähimmästäkin tuulenhenkäyksestä huojunut. Miten mitättömänä, miten epävarmana, miten arvottomana olikaan valo loistanut hänen kammiossaan. Mielenapeus oli sammuttanut sen, arvostelu oli saanut sen lepattamaan, oikku oli nostattanut sen loimuun. Se ei vielä kaikkina näinä vuosina ollut polttanut tuhkaksi omasta minästä huolehtimista, pelkoa, itserakkautta. Olisiko sillä kerran kyllin voimaa puhdistuneena liekkinä yhtyäkseen ja sulaakseen kirkkaaseen ikuiseen tuleen?
Jacob astuu pimeään kammioonsa. Syvän ja juhlallisen vakavana hän sytyttää työlamppunsa ja istuutuu kirjan ääreen.