TIETEELLINEN LUOMISTYÖ.
Valoisat, sädehtivät työnrauhan aamutunnit! Auringon vilpoisaa hohdetta raikkaassa huoneessa, vaikeita, puhtaita arkkeja kirjoituspöydällä ja rinnassa sydän, joka tykkii odottavan työn tehtäville voimakkain lyönnein.
Mitä tämä työ pohjimmaltaan oli muuta kuin eräs rakkauden muoto siihen todellisuuteen, johon hänet oli asetettu elämään. Siinä, jolla on hellä, syvä ja kestävä tunne jotakin luonnon tai ihmisen elämän ilmiötä kohtaan, on varmasti tiedemiestä. Sillä se käskee hänen tunkeutua yhä syvemmälle tunteen esineeseen, hän ei voi olla tuntematta sen sisintä olemusta. Jokainen arvokas tieteellinen työ oli oikeastaan peitelty rakkaudentunnustus elämälle, ajalliselle ja henkiselle todellisuudelle. Elämän erilaisten muotojen halveksunta tai välinpitämättömyys niitä kohtaan ei milloinkaan voi terästää halua tutkia, keksiä, selittää.
Tämän rakkauden valossa ei mikään, ei vähinkään jäänyt merkityksettömäksi. Jacob ei halveksinut lehteä sen vuoksi, että se ei ollut puu, eikä puuta, koskei se ollut metsä. Mutta lehti, puu ja metsä oli hänestä kukin eri suuri, mutta silti yhtä elävä osa suurempaa kokonaisuutta. Hänen entinen tunteensa kutsumuksensa rajoittuneisuudesta ei enää täyttänyt häntä haluttomuudella. Hän tiesi, että myöskin tämän ahtaaksi mitatun alueen sisäpuolella oli se sama voima vaikuttamassa, mikä sykki koko olemassaolossa: painamalla sormensa yhteenkin paikkaan saattoi tuntea koko elimistön verenkierron.
Hänen mielensä ei enää tehnyt vallata laajoja alueita. Kuin valtavana kehänä hän tunsi olemassaoloon sulkeutuvan sisimmän salaisuuden. Kunkin tehtävänä oli vain valita itselleen oma paikkansa, mistä saattoi porautua sitä kohti. Sijaitsipa tuo kohta sitten missä tahansa, keskipistettä kohti eteni aina, jos porasi kyllin syvälle. Ja yhdestäkin sellaisesta poranreiästä saattoi salainen sisus suihkuta ehtymättömän lämmönlähteen.
Vain harvoin riipoi jokin 'miksi?' hänen tutkijanrauhaansa. Hän tunsi, että niillä aineksilla, joita hän hallitsi, hän loi. Eikä se, jossa luomisen pakko asuu, kysy miksi. Haltioituneena hän sulkee syleilyynsä sen todellisuuden, joka hänet hurmaa. Ja hedelmät kypsyvät hänen rakkaudestaan.
Mutta milloin tuo 'miksi?' ahdisti häntä, hän tunsi, että hänessä itsessään asui vastaus, elämä voimakkaampana, intensiivisempänä kuin kysymys. Hänen oli vaikeata sommitella sitä sanoiksi, tuota vastausta. Hän antoi sille muodon: siveellinen tahto. Se merkitsi hänestä ihmishengen vaatimusta saavuttaa niin syvä selvyys itsestään ja maailmasta, kuin mihin sen ajatuksen voima pystyi. Tämän vaatimuksen noutaminen niillä aloilla, joille hän kykeni, parhaitten voimainsa ponnistaminen sitä mahdollisimman pitkälle seuratessa, se oli hänen siveellinen tahtonsa, hänen tutkimuksensa äärimmäinen vastaus.
Ja kuitenkin hän ymmärsi, että se selvyys, se tieto, jonka hän lopulta saavuttaisi, oli vain kiitävää terhentä ja taivaan pilviä, joita hänen maallinen silmänsä ei koskaan näkisi. Eri aikakaudet ja eri ihmiset olivat luulleet näitä vaihtuvia, liikkuvia sumuja lopulliseksi ja kiinteäksi selvyydeksi. Mutta pilviset esiriput olivat kohonneet ja uusia näennäisiä taivaita oli avautunut. Mutta niiden takana oli kuitenkin liikkumaton ja ikuinen perus, se totuus, jonka hohde joskus sai nämä usvat sädehtimään.
Tutkijana hänellä oli kuolemattomuudentoivo. Se ei koskenut häntä itseään; hänen nimensä unohtukoon ihmisten keskuudessa ja hänen sielunsa kadotkoon avaruuteen. Se ei myöskään koskenut hänen työtään; sillä teos luotiin maalliseen muotoon, ja kaiken maallisen katoavaisuuden mukana se häviää. Ei, vaan hänen kuolemattomuudentoivonsa koski sitä lakia, jota hänet ehkä kutsuttaisiin tulkitsemaan ja selittämään. Että hänen neronsa kohottaisi valkeuteen ikuisen lain, ihmissydämessä, luonnossa, universumissa vallitsevan, että hänen ajatuksensa asuisi kiintotähdessä, joka sammumattomana hallitsi kautta aikojen ja avaruuksien, sitä hän toivoi.