VESIAJOA.
Venhe liukui myötävirtaa, kaupungin kahleista hiljaa irtaantuneena.
Airot uivat vedessä, ja Beve ja Jacob lojuivat kumpikin penkillänsä.
— Minusta tuntuu siltä kuin olisin jättänyt aivoni tuonne, virkkoi
Jacob. Ne makaavat ja kytevät jossakin tuossa tukahduttavassa pesässä.
On vilpoista olla vapaana, on jumalaista olla niinkuin tavallinen
kuolevainen, joka ajattelee ilman aivoja.
— Ei pidä ajatella ollenkaan, kun ajatustyötä on tehtävänä, mumisi Beve.
— Sen paradoksin mukaisesti et kai vaadi kauan elettäväksi.
— Tarkoitan vakavasti. En tunne aivojeni olemassaoloa, kun tutkimukset ovat puuhanani. Mutta jätetään tämä. Kuuletko, miten kahilisto humisee melkein puhtaasti d-duurissa, eikä mollissa, kuten runoilijat väittävät.
— Beve, minä tunnen koko koneiston, kun työskentelen.
— Nyt, kuuntele, heläyttää leivonen diss'in d-duuri-akordiin ja kuitenkin syntyy puhdasta harmoniaa. Sellaiseen on vain luonnolla lupa.
— Mutta eikö tiedemiehen ajatustoiminnan tule olla joka hetki täysin harkittua, olla tietoista, Beve?
— Luonto ottaa itselleen tosiaankin vapauksia; näetkö sinä nuo helakanpunaiset suokasvit tuolla tiilenpunaisten kukkien vieressä. Jos joku maalari esittelisi moisen väriyhtymän, se tuntuisi ehdottomasti barbaariselta; mutta luonnolla voi olla mitä kehittymättömin maku ja kuitenkin — —
— Ei, Beve, vastaa, miten menettelet pitääksesi tieteilysi aina terveenä?
— Sinä et siis tahdo päästää minua. Mitenkä menettelen? En tiedä. Torkun. Kuljen puolinukuksissa ja kuuntelen jotakin ilmassa laulavaa. Sitten se vaikenee, kaikki hiljenee. Ja tunnen, miten jokin sekasotkuinen ratkeilee hiljaisuudessa, miten se selviää. Nautin nähdessäni, miten yksinkertaiseksi kaikki käy, miten luonnolliseksi ja puhtaaksi. Silloin menen kotiin ja kokeilen, tutkin. Minä iskeydyn kiinni kuin koira, tunnen kuin himon saada aikaan järjestystä, tai pitäisikö minun nimittää sitä yhteydeksi. Niin, sitten joskus kai pääsen valmiiksi ja tunnen taas itseni vapaaksi. — Huomaatko, miten tuntehikas vene on ollessaan tuulen vietävänä; kun sitä soudetaan, on se kankea, mutta nyt se tottelee jok'ainoata pientäkin peräsimen napsausta.
— Mutta eikö silloin ole ilman suunnitelmaa ja tietoisuutta? Eikö se merkitse samaa kuin sattuman ja vaiston peräsimeen päästäminen eikä omasta päämäärästään tietoisen tahdon?
— Ei, olen kyllä tietoinen. Minä en vain tahdo olla tietoinen tietoisuudestani. Se tappaisi minussa kaiken jatkamisen kyvyn. Minun ajatukseni ei käsittele itseänsä, se ei pureskele häntäänsä, siinä tapauksessa siitä ei jäisi mitään jäljelle. Tietoteoreettiset mietiskelyt söisivät minun tutkimushaluni. Filosofi harjoittakoon tutkimuksia ajatustoiminnan laeista, mutta minä puuhailen kemiallisten lakien kanssa ja sinä kirjallisten. Ja jatkakaamme puuhiamme parhaan kykymme mukaan. Lääkäri voinee hyötyä tehdessään huomioita omista taudeistaan. Mutta olkoon se kaukana meistä. Mehän emme ole lääkäreitä, ja, rakas Jacob, meidän tieteenharjoituksemmehan ei toki ole sairautta.
— Ei, onnellinen, sinulle se on päivänselvää, luontoa, tervettä, puhdasta tarmoa. Sinä tapaat ajatuksesi niinkuin leivo, joka ilmassa löytää sävelensä. Mutta monista meistä, joiden aivot ovat heikommat, tuntuu ajatteleminen tosiaankin joskus jonkinlaiselta kuumeelta. Minä en voi välttyä seuraamasta sen kulkua, ja minun täytyy tunnustaa, että joskus olen levoton päätöksestä.
— Anna nyt kevätvihurien tuulettaa poloisia sairaalloisia aivojasi. On ihanata liukua tiehensä, vieriä virran mukana ja siirtyä eteenpäin ilman omia voimiansa ja kuitenkin määrätä suunta ja maali — — —.