NYKYHETKI.
Hän yrittää ponnistella niitä vaatimuksia vastaan, joita nykyhetki asettaa hänen harteilleen.
Hän istuu kirjoituspöytänsä ääressä ja muovaa tekstiänsä. Hän tuntee itsessään, ettei hänellä tänä päivänä, juuri tänä hetkenä ole kaikkia voimiansa käytettävinään; ja hän kirjoittaa paperille jotakin provisoorista, provisoorisen ilmauksen, provisoorisen johtopäätöksen, provisoorisen totuuden. Hän on sitten myöhemmin jonakin päivänä terästävä kaiken kykynsä viimeistelläkseen, loppuun asti ajatellakseen.
Mutta hän tietää, ettei se päivä koskaan koita, ei voi koskaan koittaa. Hän vetoaa tulevaisuuteen, joka ei saavu. Se assosiatioiden ja ajatuslankojen hieno verkko, jonka hän juuri tänä kirjoittamisen hetkenä omistaa, ei koskaan enää palaa komplisoituun asemaansa. Ja ne voimat, joiden omistaja hän luulee olevansa, eivät koskaan olisi, vaikka ne olisivatkin olemassa, koottuina hänen palvelukseensa, kun hän niitä seuraavan kerran tarvitsee.
Hänen täytyy pakottaa itsensä alistumaan nykyhetken edessä. Se hetki, joka on, se on hänen hetkensä. Ne mahdollisuudet, jotka hän omistaa, odottavat valoon nostamista tänä päivänä. Vaikka hän tunteekin itsensä puutteelliseksi, niin mistä hän tietää, ettei juuri nyt ole hänen voimansa hetki?
Mistä hän tietää, ettei nyt ole ratkaistavana, tuleeko hänen äänensä kuulumaan maailmassa vai eikö? Jos hän tuudittaa ajatuksensa uneen rohkeilla tulevaisuudenlupauksilla, lyö hän laimin kenties suurimman hetkensä. Hänen aikansa on hänen vieressänsä, näyttäköön hän, mikä hän on. Hän on kylliksi punninnut, päättäköön hän ja toimikoon. Ne aarteet, jotka hän on unelmoinut voivansa lahjoittaa, ruostuvat hetkeä alituisesti lykättäessä. Nyt hän elää, nyt on antamisen aika, ja nyt hän tuntekoon nykyhetken vääjäämättömän vastuun!