II.
Plato, filosofi.
Kaikista maallisista kirjoista ansaitsee yksin Plato Omarin uskonkiihkoisan ylistyslauseen Koraanista, kun hän sanoi: "Polttakaa kirjastot, niiden arvo ja sisältö on tässä kirjassa." Hänen lauselmiinsa sisältyy kansojen sivistys, ne ovat koulujen kulmakivet, ne ovat kaiken kirjallisuuden ehtymättömät lähdesuonet. Ne ovat kasvatuksena kaikkeen logiikkaan, aritmetiikkaan, kaunotaiteeseen, sopusuhteitten tajuamiseen, runousoppiin, kielitieteeseen, puhetaitoon, tieteelliseen jäsentelyyn, siveysoppiin, käytännölliseen elämänviisauteen. Ei ole ollut toista ihmistä, jonka ajatus olisi käsittänyt niin avarat alat. Platosta on lähtöisin kaikki, jota vieläkin ajattelevat mielet kirjoittavat ja pohtivat. Valtaava on Platon aikaansaama vaurio alkuperäisyyksiemme keskuudessa. Hänessä olemme saavuttaneet sen vuoren, josta ovat lähtöisin kaikki nuo irtonaiset lohkareet. Kaksituhatta kolmesataa vuotta on hän ollut oppineitten raamattuna, ja jokainen tulimielinen nuori mies, joka vuorostaan on sanonut jotakin hienoa ja sattuvaa vastahakoiselle ajalleen — joku Boëthius, Rabelais, Erasmus, Bruno, Locke, Rousseau, Alfieri, Coleridge — kaikki ovat he olleet Platon lukijoita, jotka ovat näppärästi kääntäneet omalle kielelleen hänen syvällistä viisauttaan. Suurempipuitteisetkin henget joutuvat kärsimään jommoistakin vähennystä arvossaan, koska onnettomuudekseen (niin sanoakseni) ovat joutuneet tulemaan jälkeen tämän tyhjentävän ajattelijan. Pyhä Augustinus, Copernikus, Newton, Böhme, Swedenborg, Goethe ovat niinikään hänen velallisiaan, ja heidän täytyy puhua hänen jälissään. On nimittäin kohtuullista lukea laajaperäisimmän ajattelijan laskuun kaikki ne erityisseikat, jotka voi johtaa hänen opeistaan.
Plato sisältää koko filosofian, ja koko filosofia sisältyy Platoon — Platoon, joka yht'aikaa on sekä ihmiskunnan kunnia että häpeä, koska ei yksikään germaani tai romaanilainen ole voinut lisätä ainoatakaan uutta aatetta hänen peruskäsitteihinsä. Hänellä ei ollut vaimoa eikä lapsia, mutta kaikkien sivistyneiden kansojen ajattelijat ovat hänen jälkeläisiään, ja heissä on väre hänen sieluansa. Kuinka monta suurta henkeä lähettää väsymätön luonto yöstään olemaan hänen miehiään — platonisteja! Aleksandrialaisen koulun, kokonaisen sikermän neroja; samanlaisen sikermän Elisabethin aikoina: sir Thomas More, Henry More, John Hales, John Smith, lordi Bacon, Jeremy Taylor, Ralph Cudworth, Sydenham, Thomas Taylor; Marcilius Ficinus ja Picus Mirandola. Calvinismi sisältyy hänen Phaidoniinsa, siihen sisältyy koko kristinuskokin. Muhamettilaisuus on saanut kaiken siveysopin käsikirjassaan, Akhlak-y-Jalaly'ssä löytyvän filosofiansa häneltä. Mystisismillä on Platossa kaikki alku- ja peruskirjansa. Tällä muutaman kreikkalaisen kaupungin asujamella ei ole kotikylää eikä isänmaata. Englantilainen lukee häntä ja huudahtaa: "kuinka englantilaista!" saksalainen: "kuinka germaanista!" italialainen: "kuinka roomalaista ja kreikkalaista!" Kuten Argoon Helenan kauneuden sanotaan olleen niin yleistä laatua, että ken vain hänet näki, tunsi kuin olevansa sukua hänelle, samoin näyttää Plato uus'englantilaiselle lukijalle amerikkalaiselta nerolta. Hänen laaja ihmisyytensä kasvaa kuin kaikkien eroittavien rajojen ylä- ja ulkopuolelle.
Tämä Platon arvo opettaa meille myöskin, mitä meidän on ajatteleminen tuosta paljon pohditusta kysymyksestä hänen kirjoittamikseen arveltujen teoksien suhteen — mitkä niistä ovat alkuperäisiä, mitkä väärennettyjä. On omituista, että missä tahansa tapaamme miehen, päätään pitemmän kaikkia aikalaisiaan, myöskin varmasti esiintyy epäilyjä siitä, mitkä ovat hänen oikeita teoksiaan. Siten on laita Homeroon suhteen, siten Platon, Rafaelin, Shakespearen. Nämä miehet nimittäin ikäänkuin tenhoovat, sähköttävät aikalaisensa niin, että heidän oppilaansa tekevät heidän hengessään semmoista, jommoista he eivät koskaan voisi tehdä omassa hengessään; ja suuri mies elää täten useammassa ruumiissa ja kirjoittaa tai piirtää tai tekee tekonsa useammalla kädellä, niin että jonkun ajan kuluttua on vaikeata määritellä, mikä on mestarin omaa tekoa, mikä ainoastaan hänen oppilaittensa.
Myöskin Plato, kuten jokainen suuri mies, käytti ja tyhjensi koko oman aikansa. Mitä on suuri mies muuta kuin valtaavaa omistamis- ja sulattamisvoimaa, joka ottaa itseensä ravinnokseen kaikki taiteet ja tieteet, kaiken tiedettävän? Hän ei voi olla käyttämättä mitään; kaikki kelpaa hänelle. Mikä ei vartuta hänen siveellisiä voimiaan, se vartuttaa hänen tietojaan. Siksipä syyttääkin häntä hänen oma aikansa aina kirjallisesta varkaudesta ja jäljittelemisestä. Mutta ainoastaan luova henki osaa lainata, ja ihmiskunta on hyvillään saadessaan unohtaa nuo lukemattomat työntekijät, jotka ovat palvelleet tätä arkkitehtiä hänen työssään, ja säästää kaiken kiitollisuutensa hänelle. Kun ylistämme Platoa, tuntuu siltä, kuin oikeastaan ylistäisimme joitakin Solonilta, Sophronilta tai Philolaokselta tehtyjä lainauksia. Vaikkapa niinkin. Jokainen kirja on lainaa, ja jokainen huone on lainaa metsistä, kaivannoista, kivilouhimoista; jokainen ihminenkin on lainaa esi-isistään. Ja tämä ahnehtiva keksijä ottaa lunnaansa kaikista maista.
Plato imi itseensä aikakautensa kaiken tiedon — Philolaoksen, Timaioksen, Heraklitonin, Parmenideen ja mitä heitä muita oli, vielä lisäksi oppimestarinsa Sokrateen; ja tuntien itsessään voiman luoda tietonsa vielä valtaavammaksi kokonaisuudeksi — kokonaisuudeksi, jolla ei ole vertaansa, ei silloisessa eikä myöhemmässä ajatusmaailmassa — vaelsi hän Italiaan omistaakseen sen, mitä hänellä oli omistettavaa Pythagoraan opissa, sitte Egyptiin ja ehkäpä paljon syvemmällekin itään avatakseen sieltä europalaiselle ajatusmaailmalle ne lähteet, jotka siltä vielä puuttuivat. Tämä laajapohjaisuus tekee hänet filosofian itseoikeutetuksi edustajaksi. Hän sanoo "Tasavallassaan": "Semmoinen mieli, jommoinen filosofilla välttämättä pitää olla, esiintyy ainoastaan harvoin kaikkine ominaisuuksineen yhdessä henkilössä, mutta sen eri ominaisuudet ilmenevät useasti eri henkilöille jakauneina." Jokaisen ihmisen, joka tahtoo tehdä jotakin hyvin, täytyy käydä työhönsä korkeammalta perustalta. Filosofin pitää olla enemmän kuin filosofi. Platolla on kaikki runoilijan voimat, ovatpa ne hänellä mitä korkeimmassa määrässä, ja vaikka luulenkin, että häneltä puuttui lyyrillisen välittömyyden ratkaiseva lahja, hän pääasiallisesti siitä syystä yksin ei ole runoilija, että hän on käyttänyt runoilijalahjojaan korkeampaa päämäärää varten.
Suurilla neroilla on lyhyimmät elämäkerrat. Heidän serkkunsa eivät tiedä mitään kaskua heistä. He elävät teoksissaan, ja niinpä heidän elämänsä kotona ja ulkona oli tavallista ja jokapäiväistä. Jos haluatte oppia tuntemaan heidän makuaan ja mielenlaatuaan, niin on heidän ihailevin lukijansa enimmän heidän kaltaisensa. Platolla erittäinkään ei ole mitään ulkonaista elämäkertaa. Oliko hänellä ystäviä, puoliso, lapsia, siitä emme kuule mitään. Kaikki ne häipyvät hänen kuvaukseensa. Kuten hyvä uuni polttaa oman savunsa, siten filosofikin muuttaa kaiken arvokkaan kohtalossaan henkensä tuotteeksi.
Hän syntyi 430 e.Kr., jokseenkin samoihin aikoihin kuin Perikles kuoli; kuului aikansa ja kaupunkinsa ylimystöön, ja sanotaan hänen nuorena aikoneen sota-alalle, mutta tultuaan kahdenkymmenen vuotiaana yhteyteen Sokrateen kanssa luopui hän tämän neuvosta tästä aikeesta ja jäi kymmeneksi vuodeksi hänen oppilaakseen, kunnes Sokrates kuoli. Silloin lähti hän Megaraan, noudatti Dionin ja Dionysioksen kutsua Sisilian hoviin ja kävi siellä kolmasti, vaikka hänen osakseen siellä tulikin hyvin oikullinen kohtelu. Hän matkusti Italiaan, sitte Egyptiin, jossa hän viipyi pitkän aikaa, muutamien mukaan kolme — toisten kolmetoista vuotta. Sanotaan hänen matkustaneen pitemmällekin, aina Babyloniaan, mutta se on epävarmaa. Palattuaan Ateenaan luennoi hän Akademiassa semmoisille, jotka hänen maineensa kutsui sinne, ja kuoli, kuten kerrotaan, par'aikaa kirjoittaessaan kahdeksankymmenen yhden vuoden vanhana.
Mutta Platon elämäkerta on sisäistä. Meidän on selitettävä tämän miehen ylevän korkea asema sukumme henkisessä kehityshistoriassa — mistä johtuu se, että mitä korkeammalla ihminen on sivistyksessä, sitä enemmän hän on hänen oppilaansa, että, kuten juutalainen raamattumme on juurtunut jokaisen europalaisen ja amerikkalaisen miehen ja naisen pöytäkeskusteluun ja kotielämään, samaten Platon kirjat ovat vallanneet kaikki koulut, jokaisen totuuden rakastajan, kaikki kirkot, jokaisen runoilijan — tehden korkeimmissa ajatuspiireissä liikuttaessa mahdottomaksi ajatella muuten kuin ikäänkuin hänen välityksellään. Hän seisoo totuuden ja jokaisen totuuteen pyrkivän ihmissielun välillä ja on melkeinpä lyönyt nimensä ja leimansa kieleen ja ajatuksen alkumuotoihin. Häntä lukiessani hämmästyttää minua hänen kirjoitustapansa ja hengenlaatunsa ihmeellinen nykyaikaisuus. Hänessä tapaamme taimessaan sen Europan, jonka niin hyvin tunnemme pitkine taide- ja sotahistorioineen, kaikki sen luonteen ominaisuudet ovat havaittavina jo Platossa — mutta ei kenessäkään häntä ennen. Se on laajentunut ja levittäynyt satoihin historioihin, mutta ainoatakaan uutta piirrettä ei senjälkeen ole siinä ilmestynyt. Tämä ikuinen nykyaikaisuus on jokaisen taideteoksen arvon mittana, koska sen luojaa ei ole eksyttänyt mikään ohimenevä ja tilapäinen, vaan hän on pysynyt todellisissa ja pysyvissä piirteissä. Kuinka Plato täten on tullut ikäänkuin edustamaan Europaa ja filosofiaa, melkeinpä kirjallisuuttakin, sen selittäminen on tehtävä, joka meidän nyt on suoritettava.
Tämä on voinut tapahtua ainoastaan terveen, vilpittömän ja laajamielisen ihmisen kautta, joka yht'aikaa voi käsittää ja antaa arvonsa sekä aatteille, hengen laeille, että kohtalolle, luonnon järjestykselle. Kansan kuten yksityisen ihmisenkin ensimäinen kehityskausi on itsetiedottomain voimain aika. Lapset itkevät, kirkuvat ja polkevat vimmoissaan jalkaansa lattiaan voimatta ilmaista halujaan. Kohta kun he voivat puhua ja ilmaista tarpeensa ja selittää ne, muuttuvat he sävyisämmiksi. Täysi-ikäiset taas, niin miehet kuin naiset, puhuvat kiihtyneesti ja liioitellen, niin kauan kuin käsitteet ovat himmeät ja kehittymättömät; he tekevät ajattelemattomuuksia ja riitelevät, heidän käytöksensä on hiomattoman jyrkkää, heidän puheensa on kirouksia täynnä. Kohta kun sivistyksen heitä hioessa asiat alkavat hiukan kirkastua heille eivätkä he enää näe niitä sekaisina järjestymättöminä ryhminä ja joukkioina, vaan järjestelmällisemmin jaettuina, herkeävät he tehottomasta vimmaisuudestaan ja selvittävät tarkoituksensa yksityiskohtaisemmin. Ellei kieli olisi muodostunut ilmaisemaan selviä äänteitä, olisi ihminen yhä vielä metsän eläin. Samanlaista heikkoutta ja vajanaisuutta, vaikka korkeammalla tasolla, tapaa kasvatus joka aika nuorissa tulisissa nuorukaisissa ja neidoissa. "Oi, te ette ymmärrä minua, minä en ole vielä tavannut ketään, joka olisi ymmärtänyt minua", ja huudahdusta seuraa huokauksia ja itkua, runoja päiväkirjaan ja yksinäisiä kävelyjä — kaikki siksi ett'eivät he kykene tarkistamaan sanoiksi toivomuksiaan. Kuukautta tai paria myöhemmin voi suotuisa kohtalo sallia heidän kohdata, elämänsä tiellä olennon, joka on niin läheinen ja sopusoinnussa heidän kanssaan, että hän voi vapahtaa heidät heidän liika pakahtuneesta mielentilastaan; ja kun täten ilmaisutaito ja tiehykkeet kerta ovat aukeuneet, sukeutuu heistä tästä lähtien kelpo kansalaisia. Siten on aina asian laita. Kaikki edistys johtaa sokeasta voimasta tarkkuuteen, taitoon eristää ja älytä selvästi, sekä totuuteen.
Jokaisen kansan historiassa on kohta, jolloin se astuen esiin nuoruutensa umeudesta saavuttaa voimiensa kypsyyden ja jolloin älylliset voimat siinä virkoovat olematta vielä yksityiskohtaisesti ylen ja liika tarkkoja: tämä on hetki, jolloin siinä kansassa ihminen kurottautuu tajuamaan olemisen kokonaisuutta, seisten vielä yön ikuisten voimien pohjalla tavoittaa hän jo silmillään ja otsallaan taivaan ja tähtien salaisuuksia. Tämä on täysikasvuisen terveyden hetki ja voimien huippukohta.
Samanlainen on Europankin historian kulku kohta kohdalta ja samanlainen on filosofiankin. Aikaisimmat melkein häipyneet muistot kuvaavat vaellusta Aasiasta sisältäen barbaarien unia: sekoitelma alkuperäisen kehittymättömiä siveyssääntöjä ja luonnonfilosofiaa, joka vähitellen kirkastuu yksityisten ajattelijain osittaisten tietosaavutusten kautta.
Ennen Periklestä esiintyy seitsemän viisasta ja heidän mukanaan geometrian, metafysiikan ja siveysopin alkeet, heitä seuraavat alkuaine-filosofit, jotka johtivat aineiden alun liikunnasta, vedestä, ilmasta, tulesta tai hengestä. Kaikki he sekoittivat näihin alkuperusteihinsa mytologisia kuvauksia. Viimeksi tulee Plato, järjestäjä, joka ei kaipaa ja tarvitse mitään barbaarien värejä tai ihokoristeluja ja kirkunaa, sillä hän osaa määritellä. Hän jättää Aasian ja sen mukana kaiken muodottoman ja liioitellun, hän merkitsee tarkkuuden ja järjen valtaanpääsyä. "Ken voi jäsennellä ja määritellä oikein, hän on oleva minulle kuin Jumala."
Tällainen määritteleminen on filosofiaa, filosofia on ihmishengen suorittama tilinteko itselleen maailman rakenteesta. Sen pohjana on aina kaksi perustotuutta: yksi tai kaksi. 1. Ykseys eli Identtisyys. 2. Moninaisuus. Me näemme asiat yhtenä havaitessamme lain, joka liittävänä kulkee niiden läpi, sekä havaitessamme pintapuoliset eroavaisuudet ja syvät yhtäläisyydet. Mutta ajattelu — niinpä juuri tämän identtisyyden eli ykseyden tajuaminenkin — havaitsee aina asioiden erilaisuuden. Yhdenlaisuus ja toisenlaisuus. On mahdotonta puhua tai ajatella, ilman että kumpikin näistä käsitteistä yht'aikaa elää mielessämme läsnä.
Hengessä on sisäinen pakko etsiä useamman asian yhteistä perustetta, sitte tämän perusteen perustetta ja edelleen tämän perustetta sukeltaen siten yhä syvemmälle ja syvemmälle, vakuutettuna että se siten joskus on saavuttava ehdottoman ja riittävän ykseyden — ykseyden, joka on kaikkeus. "Keskellä aurinkoa on valo, valon keskellä totuus ja totuuden keskellä iäinen oleminen", sanovat Vedat. Kaikella filosofialla, niin idän kuin lännenkin, on sama pyrkimys keskuutta kohti. Päinvastaisen välttämättömyyden pakottamana kääntyy henki ykseydestä takaisin semmoiseen, joka ei ole yhtä, vaan muuta tai monta, perusteesta vaikutukseen, ja tunnustaa moninaisuuden välttämättömyyden sekä kummankin, niinhyvin ykseyden kuin moninaisuudenkin itsenäisyyden, toinen toiseensa sisältyvänä. Ajatuksen tehtävänä on eroittaa toisistaan ja taas sovittaa yhteen nämä niin pienimpäänsä asti yhteen solmiuneet olemisen perusosat. Niiden olemassaolo on molemminpuolisesti vastakkaista ja toisensa poissulkevaa, ja kumpikin on sentään niin läheisesti liukunut toiseen, ett'emme koskaan voi sanoa, mikä on yhtä ja mikä ei sitä ole. Tuo Proteus on yhtä herkeästi läsnä niin korkeimmassa kuin matalimmassakin, niinhyvin ajatellessamme yhtä, totuutta, hyvyyttä, kuin kääntyessämme pinnalla olevaan ja aineellisimpaan.
Kaikissa kansoissa on mieliä, joissa elää sisällinen taipumus antautua havaitsemaan ja tuntemaan perusykseyttä. Tulinen, syvä rukous ja haltioittunut hartaus haihduttavat kaiken olevan yhteen olevaan. Tämä pyrintö on löytänyt korkeimman ilmaisunsa idän, etupäässä Indian uskonnollisissa kirjoissa, semmoisissa kuin Vedat, Bhagavat Ghita ja Vishnu Purana. Nämä kirjat sisältävät tuskin muuta kuin tämän aatteen ja kohoovat ne sitä ylistäessään puhtaimpiin ja ylevimpiin laulelmiin.
Kaikki on samaa; ystävä ja vihamies ovat samaa ainetta, kyntäjä, aura ja vako ovat samaa ainetta, ja tämä aine on sellaista ja sitä on niin suuressa määrässä, että muodon vaihtelut kadottavat kaiken merkityksensä. Ylin Krishna sanoo eräälle viisaalle: "Sinun voimissasi on havaita ja käsittää, että sinä et ole muuta kuin minäkään. Sitä mitä minä olen, sitä olet sinäkin, ja sitä on koko tämä maailma jumalineen, sankareineen, ihmisineen. Ihmiset näkevät ja ajattelevat eroavaisuuksia, koska tietämättömyys sokaisee heidät." "Sanat minä ja minun aikaansaavat ja ovat tietämättömyyttä. Mikä on kaiken olevan suuri päämäärä, sen olet nyt oppiva minulta. Se on sielu — sama kaikissa ruumiissa, kaikki täyttävä, vaihtumaton ja muuttumaton, täydellinen, luontoa korkeampi ja sen yläpuolella oleva, vapaa synnystä, kasvusta ja kuolosta, kaikkialla läsnäoleva, puhdasta sulaa tietoa, itsenäinen, riippumaton kaikesta epäoleellisesta, kuten nimestä, lajista ja muusta semmoisesta niin menneisyydessä kuin nykyisyydessä ja tulevaisuudessakin. Tieto, että oleellisesti yhtä oleva henki on läsnä jokaisen omassa ja kaikissa muissa ruumiissa, on semmoisen ihmisen viisaus, joka tuntee kaiken olevaisen ykseyden. Kuten hajauva ilma kulkien huilun reikien kautta ja erittäytyen sävelikön eri ääniksi alkuaan on yhtä, samaten on Suuren Hengen luontokin yhtä, olkoot sen muodot kuinkakin moninaiset puhjetessaan esiin tekojen seurauksista. Kun on poistettu se ero, jonka verhoava muoto, olkoon se sitten Jumalan tai jonkun muun, aikaansaa, niin ei ole enää mitään eroavaisuutta olemassa." "Koko maailma on vain Vishnun ilmestystä, joka on yhtä kuin kaikki oleva, ja on viisaan nähtävä hänet, ei erilaisena kuin hän itse on, vaan samana. En ole minä semmoinen, joka menen, enkä semmoinen, joka tulen; eikä ole sijaa, kussa minä viivähdän, etkä ole sinä sinä, eikä toiset toisia, enkä ole minä minä." Ikäänkuin olisi hän sanonut: "Kaikki on olemassa sielua varten, ja sielu on Vishnu; eläimet ja tähdet ovat häipyviä kuvakangastuksia ja valo vain haihtuvaa heijettä, kaikki kestäminen on pettävää ja muodot vankeutta ja taivas itsekin vain pettävää näköharhaa." Sielu pyrkii sulautumaan olemiseen, yli muotojen, ulkopuolelle Tartaruksen ja taivaan — vapahtumaan luonnosta.
Jos ajattelu täten tavoittelee jotakin kammottavaa ykseyttä, joka nielaisee kuiluunsa kaiken olevan, niin tavoittelee toimeliaisuus aivan päinvastaisessa järjestyksessä moninaisuutta. Edellinen on ihmissielun suunta tai sen pyrkimys painopistettään kohti, jälkimäinen on luonnonvoima. Luonto on moninaisuutta. Ykseys imee itseensä, sulattaa ja niukentaa. Luonto avaa ja luo. Nämä kaksi perusaatetta, ykseys ja moninaisuus, ilmenevät alinomaa ja täyttävät ja läpäisevät joka asian ja ajatuksen. Toinen on olemista, toinen järkeä; toinen on välttämättömyyttä, toinen vapautta; toinen on lepoa, toinen liikuntaa; toinen on voiman patoumista, toinen sen säteilemistä; toinen tarmoa, toinen nautintoa; toinen paisuvaa itsetietoisuutta, toinen tarkistavaa määrittelyä; toinen neroa, toinen kykyä; toinen hartautta, toinen tietoa; toinen omistamista, toinen kauppaa; toinen syntyperäistä, toinen sivistyksellä saavutettavaa; toinen kuninkuutta, toinen kansanvaltaa; ja jos voimme pitkittää näitä yleistämisiä askelta korkeammalle ja mainita kummankin näiden lopullisen tarkoitusperän, niin voisimme sanoa, että toisen tarkoitusperänä on vapautua yksilöllisestä olemisesta — päästä puhtaaseen tietoon; toisen taas saavuttaa korkein apuneuvojen käyttämiskyky eli toimeenpaneva jumaluus.
Kukin tutkija tunnustaa, luonteenlaatunsa tai tottumuksensa perustalla, jompaakumpaa näistä hengen jumaluuksista. Uskonnon pohjalla hän pyrkii ykseyteen; järjen tai aistien pohjalla moninaisuuteen. Liika ripeä ykseyttäminen ja liiallinen pyrkimys osiin ja yksityisseikkoihin ovat ajattelun kaksoisvaarat.
Näillä yksipuolisuuksilla on vastineensa kansojen historiassa. Aasia on ykseyden, järkkymättömien tapojen ja sääntöjen maa, filosofisten järjestelmien tyyssija, jotka riemulla antauvat yliaistillisiin mietiskelyihin, ja ihmisten, jotka niin opissa kuin käytännössä vakaasti uskovat kuuroon, säälimättömän ankaraan ja äärettömään kohtaloon; yhteiskunnassa toteuttaa se tämän uskonsa kastilaitoksessa. Toisaalta taas on Europan henkinen luonne toimekasta ja luovaa: se tekee kastilaitoksen tehottomaksi hengenviljelyksellä, sen filosofia on tieteellistä taitoa, se on taiteiden, keksintöjen, kaupan ja vapauden maa. Jos Itä rakasti rajattomuutta, niin on Lännen riemu rajojen asettamisessa.
Europalainen sivistys on kyvyn riemukulkua, se on ajatusjärjestelmien laajakantoisuutta, järjen hioutumista, notkean taipuisaa älykkyyttä, muoto- ja ilmaisu-iloa sekä iloa selvistä johtopäätöksistä. Perikles, Ateena, Kreikka olivat työskennelleet tässä hengessä neron ilolla, jota ei mikään ennakkokokemus liiallisuuden turmiollisuudesta vielä ollut lannistanut. Heitä ei ollut säikäyttämässä mikään pimeä valtiotalous, ei mikään pahaa ennustava Malthus, ei mikään Pariisi tai Lontoo, ei mitkään tylynjyrkät luokkarajat — ei neulaseppien, kankurien, palvelijain, sukankutojain, karstaajain, kehrääjäin, kaivostyömiesten kurjuus, ei mikään Irlanti, eikä mitkään intialaiset kastit, jotka ovat vain voimistuneet europalaisten hävitysyrityksistä. Järki oli kevätkukoistuksessaan. Taide säteili nuoruuttaan. He leikkelivät Penthelion marmoria kuin olisi se lunta; ja heidän täydelliset luomansa rakennus- ja veistotaiteen alalla näyttivät luonnollisimmilta asioilta, ei sen vaikeammilta kuin uuden laivan valmistuminen Medfordin veistämöillä tai uusi mylly Lowellissa. Ne ovat jokapäiväistä ja ovat semmoisina hyväksyttävät. Roomalaiset legioonat, byzantinilainen lainsäädäntö, Englannin kauppa, Versailles'in salongit, Pariisin kahvilat, höyrymyllyt, höyrylaivat, höyryvaunut ovat nähtävät perspektiivisesti omassa ympäristössään; samoin äänestysuurnat, sanomalehdet ja halpahintainen kirjallisuus.
Sillä välin omisti Plato Egyptissä ja matkoillaan Itä-mailla koko olennollaan aatteen yhdestä jumaluudesta, joka sulkee itseensä kaiken olevan. Plato tuli yhdistämään toisiinsa Aasian ykseyttä ja Europan moninaista eriseikkaisuutta, aasialaisen mielen rajoittamattomuutta ja määrittelevää, tuloksia rakastavaa, koneitakyhäilevää, pintapuoleen takertuvaa, teattereissa käyvää Europaa, ja korotti hän kummankin voimaa saattamalla ne kosketukseen toisensa kanssa. Sekä Europan että Aasian etevämmyydet ovat läsnä hänen aivoissaan. Määrittelevä ajattelu ja luonnonfilosofia ovat europalaisen hengen tuntomerkkejä; hän laski niiden pohjaksi Aasian uskonnollisuuden.
Lyhyesti, oli syntynyt henki, jonka mieli saattoi itsessään tasapainoon nämä voimat, pohjaansa myöten tajuten kummankin. On yhtä helppoa olla suuri kuin pienikin. Syy miksi emme kohta usko suuriin henkiin on se, että ne ovat kokemuksemme ulkopuolella. Todellisessa elämässä ovat ne niin harvinaisia, että ne ovat melkein uskomattomia; mutta pohjaltaan ei ole olemassa mitään ennakkoluuloja heitä vastaan, vaan päinvastoin on mitä vahvimmat ennakkoluulot heidän edukseen. Mutta olkoonpa kuultu ääniä pilvistä vai ei, olkoon hänen äitinsä tai isänsä uneksinut, että poikanen olisi Apollon lapsi, olkoon mehiläisparvi laskeunut hänen huulilleen vai ei, ihminen oli syntynyt, joka voi nähdä saman asian molemmat puolet. Tuo ihmeellinen, luonnossa niin tavallinen yhdiste, Jupiter-mitalin päällinen ja alinen puoli, mahdottomuuksien yhdistymys, joka ilmenee ja toistuu jok'ainoassa oliossa: niiden todellinen ja niiden henkinen merkitys — se oli nyt kokonaisenaan siirtynyt myöskin ihmistajuntaan.
Sielu ilmestyi, jossa voimat olivat tasapainossa. Joskin hän rakasti yliaistillista totuutta, pelasti hän itsensä asettamalla sille vastapainoksi yleistajuisimman kaikista periaatteista, ehdottoman hyvyyden, joka hallitsee hallitsijoitakin ja tuomitsee tuomaritkin. Joskin hänen erittelynsä ja jäsentelynsä olivat yliaistillisia, niin tuki hän asemaansa ottamalla kuvansa aloilta, joita puhujat ja hieno puhekieli halveksivat, puhuen tammoista ja penikoista, ruukuista ja soppakauhoista, kokeista ja kuuluttajista, saviastiakaupoista, hevoslääkäreistä, teurastajista ja kalakauppiaista. Hän ei salli itsensä horjahtavan mihinkään yksipuolisuuteen, vaan on vakuutettu, että asioiden kummatkin puolet ovat oikeutetut ilmenemään hänen esityksessään. Hänen perusteensa ja hänen lauselmansa ovat täyspitoisia ja kokonaisen painokkaita. Niissä esiintyvät aina asioiden kummatkin puolet; vieläpä saavat ne kuin kädetkin itselleen, joilla ottaa ja omistaa omansa.
Jokainen suuri taiteilija on ollut suuri juuri yhdistämisvoimansa perusteella. Meidän voimamme on siirtyvä, vaihtuva, sanoisinko kuin kahden asian välikohdalla väilyvä. Meren rantaviiva, meri nähtynä rannalta, ranta mereltä; kahden toisiaan koskettavan metallin vaikutus, voimiemme elostuminen kohdatessamme tai erotessamme jostakin ystävästämme; kokemuksemme runollisesta luomiskyvystä, joka ei ole virkeimmillään kotona ollessamme tai matkustaessamme, vaan silloin kun siirrymme toisesta toiseen ja jota siirtymistä sentähden on taidolla viljeltävä kiihdykkeenä, jotta olisi elämällemme niin paljon vaihtuvaa taiterikasta pintapuolta kuin mahdollista; tällainen kahden aineen yht'aikainen vallitseminen selittäköön Platonkin voiman ja luonnon. Taide ilmaisee sen, mikä itsessään on yhtä ja ehyttä kokonaisuutta, herättämällä sen vaihtelevaisuuden eloon ja välkkeeseen. Järki pyrkii tuntemaan ykseyden ykseyttä; runous ilmaisee sen meille moninaisuuden avulla tai toisin sanoen, aina jonakin esineenä tai vertauskuvina. Platolla ovat kummatkin astiat vierellään, toisessa iäisyyden eetteriä, toisessa elämän värejä, ja käyttää hän alinomaa kumpaakin. Asia lueteltuna asian rinnalla kuten statistiikassa ja historiassa muodostaa ainoastaan tavaraluettelon. Asiat taas käytettyinä kielenä ja ilmaisukeinona omaavat ehtymättömän kiinnitysvoiman. Plato kääntää alinomaa esiin milloin toisen, milloin toisen puolen Jupiter-mitalia.
Ottaaksemme yhden esimerkin: — luonnonfilosofit olivat suunnitelleet kukin oman maailmanmuodostumisteoriansa, atoomiteorian, tuli-, liikunta-, henkiteorian, teorioja, luonteeltaan joko kemiallisia tai mekaanisia. Plato, matematiikan syvä tuntija ja luonnon lakien ja syiden tutkija, tuntee että nämä toisarvoisina syinä eivät semmoisinaan voi selittää maailman olemassaoloa, vaan ovat ainoastaan ikäänkuin ainehistoluetteloja. Luonnon tutkimuksen johdannoksi hän senvuoksi lausuu seuraavan oppisäännön: "Selittäkäämme syy, mikä sai korkeimman järjestäjän luomaan ja muodostamaan maailman. Hän oli hyvä, ja ken on hyvä, hänessä ei ole jälkeäkään kateudesta. Ilman kateutta kun hän oli, tahtoi hän että kaikki oleva ja kaikki olevat niin paljo kuin mahdollista olisivat hänen kaltaisiansa. Ken tahansa viisaitten miesten ohjaamana myöntää tämän maailman synnyn ja perustamisen alkusyyksi, hän on totuudessa." "Kaikki oleva on olemassa hyvyyden vuoksi, ja on hyvyys kaiken kauniin alkusyynä." Tämä oppisääntö elähyttää ja antaa hengen hänen filosofialleen.
Tämä yhdistämisvoima, joka on ominaista hänen hengenlaadulleen, ilmenee kaikissa hänen luonnonlahjoissaan. Jokaisessa monipuolisessa nerossa tapaamme lahjoja, jotka varsin luontevasti mukauvat ja sointuvat toisiinsa elävässä henkilössä, mutta jotka kuvauksessa näyttävät yhteensoveltumattomilta. Platon henki ei ole esitettävissä minkään kiinalaisen luettelon avulla, vaan tarvitaan häntä käsittämään alkuperäinen mieli, joka tajuaa hänet hänen alkuluontoisten voimainsa elävässä työskentelyssä. Vapain, rajattomin antautuminen on hänessä yhtyneenä geometrin tarkkuuteen. Hänen rohkea mielikuvituksensa sallii hänen sitä varmemmin käydä käsiksi tosiasioihin, samoinkuin korkeimmalle lentävällä linnulla on lujimmat siipiluut. Hänen patriisista hienouttaan ja hänen sisäistä hioutumistaan, jota kärjistää niin terävä ironia, että se pistää ja lyö rammaksi, kaunistaa kukoistavin terveys ja voimakkain ruumiinrakennus. Tai kuten vanha lauselma sanoo: "Jos Jupiter astuisi maan päälle, puhuisi hän kuten Plato."
Tämän hienon ylhäisen sävyn ohella on useitten hänen teostensa suorana tarkoitusperänä ja kaikkienkin niiden pohjasävynä jonkinmoinen vakavuus, joka "Tasavallassa", ja "Phaidonissa" kohoo hartaudeksi. Häntä on syytetty, että hän olisi tekeytynyt sairaaksi Sokrateen viimeisinä elinpäivinä. Mutta näiltä ajoilta säilyneet kaskut todistavat hänen miehekästä esiintymistään kansan edessä mestarinsa puolesta, koskapa kansankokouksen vimmaisa kirkunakin Platoa vastaan on säilynyt kertomuksissa; ja se kiivaus kansanvaltaista hallitusmuotoa vastaan, joka ilmenee useissa hänen teoksissaan, todistaa persoonallista suuttumusta. Hän on vilpittömän rehellinen, ja hänessä elää synnynnäinen kunnioitus oikeutta ja kunniaa kohtaan ja ihmisellisyys, joka tekee hänen suvaitsevaiseksi kansan taikauskoisuudellekin. Lisättäköön tähän, että hän uskoo, että runous, profeetallinen voima ja kaikki korkein tieto ovat lähtöisin viisaudesta, joka ei ole ihmisen hallittavissa, ja että jumalat eivät työskentele filosofisten perusteitten mukaan, vaan tekevät ihmeelliset tekonsa ikäänkuin jossain taivaallisessa houreessa. Istuen näillä siivekkäillä ratsuillaan liitää hän pimeyden valtakunnat, käy siellä, minne ei ihmisliha voi astua; hän näkee sielut tuskassaan, hän kuulee viimeisen tuomion humun, hän näkee rankaisevan sielunvaelluksen ja kohtalottaret kehrinpuineen ja saksineen ja kuulee heidän värttinäinsä huumaavan hurinan.
Mutta ikinä ei hänen valppautensa pettänyt häntä. Voisi sanoa, että hän on lukenut kirjoitukset Busyranen porteilla: — "Ole uljas!" ja toisella portilla — "Ole uljas, uljas, aina uljas!" ja sitte pysähtynyt miettien kolmannella portilla: "Älä ole liika uljas." Hänen voimansa on kuin lentävän tähden äkillisyys ja hänen malttavaisuutensa kuin tämän tähden pysyminen tarkalla täydellisellä radallaan — niin erinomainen on hänen kreikkalainen rakkautensa sopusuhtaiseen rajoittaumiseen ja hänen määrittelytaitonsa. Logaritmeja lukiessaan ei ihminen ole sen varmempi kuin seuratessaan Platoa hänen lennossaan. Mikään ei ole kylmempi kuin hänen päänsä hänen mielikuvituksensa salamain leikkiessä yli taivaan. Hänen ajatusrakenteensa on valmis, ennenkuin hän esittää sen lukijalleen, ja hänen esityksensä vilisee oikean kirjallisuudenmestarin yllätyksiä. Hänellä on rikkaus, joka varustaa hänet kulloinkin tarvittavalla aseella. Niinkuin ei rikas mies kanna päällään useampia pukuja eikä aja useammalla hevosella eikä istu useammassa huoneessa kuin köyhäkään, — vaan on hänellä kulloinkin juuri se puku tai ne vaunut tai se työase, joka on hetken ja tarpeen vaatima, samoin Plato runsaudessaan ei koskaan ole sidottu tai estetty sanonnassaan, vaan on hänellä aina käytettävänään oikea sana. Eipä tosiaankaan ole koko järjen asevarastossa asetta, joka ei olisi hänen käytettävänään ja jota hän ei käyttäisi — eepillinen esitys, erittelevä kyky, profeetallinen huumaus, välitön aavistava näkemys, tuudittava soinnukkuus, iva, katkera pilkka, aina jokapäiväisyyksiin ja kohteliaisuuksiin asti. Hänen selityksensä ovat runoutta, ja hänen kompasanansa selittävät. Sokrateen vertaus kätilötoimestaan ajatuksen esille päästämisessä on hyvää filosofiaa, ja hänen arvostelunsa Gorgiaassa puhetaidosta, että se on "kokkitaituruutta" ja "liehakoimistaidetta", on yhä vieläkin omiansa kirkastamaan käsitystämme siitä. Mikään puhuja ei voi vaikutuksessa kilpailla sen kanssa, joka osaa antaa sattuvia pilkkanimiä.
Millä hillinnällä ja maltilla hän aseitaan käyttää, ja mitenkä osaakaan hän heikentää ukkosensa jyrinää! Hän on suopean auliisti antanut hovimiehelle ja porvarille kaikki aseet, joita voi käyttää kouluja ja oppineisuutta vastaan: "Sillä filosofia on hienoa ja valitun kaunista, kun ainoastaan kohtuullisesti harrastaa sitä, mutta jos liika paljon heittäytyy sen valtaan, turmelee se miehensä." Hänellä oli varoja olla antelias, — hänellä, jolla näköpiirinsä auringontapaisen keskellisyyden ja rajattomuuden vuoksi on uskon avaruus, jota ei ainoakaan pilvi hämmentänyt. Yhtä avarakäsitteinen kuin hänen havaintonsa ja järkensä oli hänen puheensakin: hän leikkii epäilyksillä ja imee niistä niiden kaiken mehun; hän maalailee ja laskee sanasutkauksia, ja yht'äkkiä puhkee siitä esiin mietelmä, joka järkähyttää maat ja meret. Tuo ihmeellinen ylevä vakavuus tulee esiin, ei ainoastaan silloin tällöin, kun keskustelu kypsyy täydelliseen myönnytykseen tai kieltoon, vaan kokonaisina valotulvahduksina. "Minut, Kallikles, ovat nämä mielipiteet täydellisesti vakuuttaneet, ja mietin nyt, kuinka olen saava sieluni semmoiseksi, että se terveenä astuu tuomarin eteen. Sentähden halveksien sitä kunniaa ja niitä kunnianosoituksia, joihin useimmat ihmiset panevat arvoa, ja luoden silmäni totuuteen olen voimieni mukaan pyrkivä elämään totuudessa ja hyveessä ja siten kuolemaankin. Ja haastan kaikki muut ihmiset, ja sinutkin vuorostasi haastan minä voimaini takaa kilvoitteluun, joka, sen takaan, on asettava varjoon kaikki muut kilpataistelut täällä."
Hän on suuri sopusoinnun ihminen; semmoinen joka ylevimpään ajatteluun liittää voimiensa tasa- ja sopusuhdan, niin että ihmiset näkevät hänessä unensa ja ajatusvälähdyksensä toteutuneina ja varsinaisessa arvossaan. Hänen terve järkensä valtuuttaa ja oikeuttaa hänet maailman tulkiksi. Hänellä on järkeä, kuten kaikilla filosofeilla ja runoilijoilla; mutta hänellä on myöskin, mitä näillä ei ole, — tuo voimakas, selvittävä terve aisti, joka yhdistää hänen runoutensa maailman ilmiöihin ja rakentaa sillat kaupunkien kaduilta Atlantikseen. Hän etenee aina askel askeleelta, ja kuinka viehättävä olisikin syvänne toisella puolella, aina valmistaa hän kuin viettävän nousun tasangolta ajatukseensa. Hän ei ikinä kirjoita haltioissaan tai kiedo meitä runolliseen huumaukseen.
Plato käsitti ratkaisevat totuudet. Hän voi heittäytyä maahan ja peittää silmänsä palvellen sitä olentoa, jota ei voi laskea tai mitata tai tuntea tai nimittää: sitä, josta kaikkea voi myöntää ja kaikkea kieltää: sitä, "joka on oleva ja olematon". Hän nimitti sitä "ylioleelliseksi." Hän oli valmis todistamaankin kuten Parmenideessä, että siten oli laita — että tämä Oleva kohosi järjen rajojen yläpuolelle. Kukaan ihminen ei ole koskaan täydellisemmin tunnustanut iäisesti Nimittämätöntä. Täten kunnioitettuaan ikäänkuin koko ihmissuvun puolesta Ääretöntä nousi hän ylös ja todisti ihmissuvulle: "Ja kuitenkin ovat asiat järjellä käsitettäviä!" — se on, hän kunnioitti ensiksi sydämensä pohjasta sielunsa Aasiaa, — rakkauden ja voiman valtamerta, iäisesti Samaa, Hyvää, Yhtä ennen muotoa, ennen tahtoa, ennen tietoa; ja nyt tämän hartaan kunnioituksensa elvyttämänä ja vahvistamana saa hän takaisin sielunsa europalaisen luonnonlaadun, nimittäin sivistyksen, viljeltymisensä; ja hän huudahtaa: Kuitenkin ovat asiat käsitettäviä! Ne ovat käsitettäviä, koska asiat, ollen alkujaan yhdestä, vastaavat toisiaan. On olemassa asteikko; ja taivaan ja maan, aineen ja sielun, osien ja kokonaisuuden yhtäpitäväisyys keskenään on oppaanamme. Kuten on olemassa tähtitiede, jota sanotaan astronomiaksi, tiede suureista, jota sanotaan matematiikaksi, tiede ainelaaduista, jota sanotaan kemiaksi, samaten on myöskin tiede tieteistä — sanon sitä dialektiikaksi — joka on Järki ja joka eroittaa väärän todesta. Se perustuu yhtäläisyyden ja erilaisuuden tarkkaamiseen, sillä arvosteleminen on asialle kuuluvan käsitteen liittämistä siihen. Tieteet, parhaimmatkin — matematiikka ja astronomia — ovat kuin metsästäjät, jotka anastavat minkä saaliin hyvänsä, joka vain sattuu heidän tielleen, vaikk'eivät voisi sitä mitenkään hyödykseen käyttääkään. Dialektiikka opettaa heitä käyttämään niitä hyödykseen. "Tämä tiede on niin tärkeä ja arvokas, ett'ei kukaan järkevä ihminen tahdo ryhtyä mihinkään tutkimukseen sen tutkimuksen itsensä vuoksi, vaan ainoastaan sentähden, että hän sitä tietä etenisi siihen ainoaan tieteeseen, joka käsittää kaiken."
"Ihmisen olemus tai erikoisuus on kokonaisuuden käsittämisessä, elikkä sen, mikä vaikutelmien erilaisuudessa on käsitettävissä järkiperäiseen yhteyteen kuuluvana." "Sielu, joka ei koskaan ole tajunnut totuutta, ei voi pukeutua ihmismuotoon." Minä julistan ihmisille Järkeä. Minä julistan heille sitä hyvää, että he ovat sen hengen läpitunkemat, joka on luonut luonnon, erittäinkin sitä hyvää, että se voi ymmärtää luontoa, joka sen on luonut ja luo. Luonto on hyvä, mutta järki on parempi, samoin kuin lainlaatija on enempi kuin lainkuulija. Sen ilosanoman tuon minä teille, oi ihmislapset, että totuus on kokonaan terveellistä ja että voimme toivoa pääsevämme selville siitä, mikä on kaiken olevan todellinen itse. Ihmisen vajanaisuus on siinä, että hän on suljettu näkemästä totuuden olemusta ja että luulot johtavat häntä harhaan; mutta korkein hyvä on todellista, korkein kauneus on todellista, ja kaikki hyve ja kaikki onni riippuu tämän todellisen tietämisestä; sillä rohkeus ei ole mitään muuta kuin tietoa, ja ihanin onni, mikä ihmistä voi kohdata, on että hänen suojelushenkensä johtaa häntä siihen, joka todella on hänen omaansa. Tämä on myöskin oikeuden todellinen olemus — antaa kullekin mitä hänelle tulee; niinpä hyveen tuntemukseen ei voi päästä muuta tietä kuin syventymällä mietiskelemään jumaluuden olemusta. Rohkeutta siis! sillä "vakuutus siitä, että meidän täytyy etsiä ja tutkiskella sitä, mitä emme vielä tunne, tekee meidät verrattomasti paremmiksi, uljaammiksi ja toimekkaammiksi, kuin jos pitäisimme mahdottomana päästä selvyyteen siitä, mitä emme vielä tunne, ja sentähden hyödyttömänä siihen pyrkiäkään." Kiihkeällä totuuden ja todellisuuden rakkaudellaan turvaa hän meille sijan, jota ei mikään voi meiltä riistää, antaen filosofialle arvoa ainoastaan sikäli kuin se on iloa yhteydestä todellisen olemisen kanssa.
Täten täytenään europalaista henkeä sanoi hän: sivistystä! Hän näki Spartan lait ja säädökset ja älysi, tekisi mieli sanoa nerokkaammin kuin kukaan hänen jälkeensä, mitä toiveita voi liittää kasvatukseen. Hän iloitsi kaikesta täydellisestä, jokaisesta kauniista, hyödyllisestä tai todesta teosta; varsinkin olivat neron loisto ja henkiset saavutukset hänen ilonsa lähteitä. "Oi Sokrates", sanoi Glaukon, "koko elämän korvaa viisaalle semmoisten keskustelujen kuunteleminen kuin tämä nyt." Minkä arvon antaakaan hän neron suurteoille, Perikleen, Sokrateen, Parmenideen hengen voimille! Minkä arvon, arvoakin kalliimman neroille itselleen! Jumaliksi sanoi hän ihanasti personoiden eri hengenlahjoja! Minkä arvon antaakaan hän kasvatuksessa voimistelulle, minkä geometrialle, soittotaiteelle, astronomialle, joidenka viihdyttävää ja lääkitsevää voimaa hän ylistää! Timaioksessa hän osoittaa, kuinka voimme ylevimmällä tavalla käyttää silmiämme: "Olemme väittäneet, että Jumala keksi ja soi ihmiselle näkövoiman sitä varten, että me katsellessamme järjen kehiä taivaalla käyttäisimme oman järkemme voimia sitä elokkaammin, jotka voimat — vaikkakin sekanaiset verrattuina noihin toisiin, niin yksisointuisen vaihtelemattomiin — kuitenkin ovat sukua noiden kiertokuluille, ja että täten opittuamme ja luonnon varustamina järkiperäisellä pohtimiskyvyllä voisimme jäljitellen jumaluuden vaihtumattoman yhtämuotoisia kehäkiertoja taivaalla oikaista omia eksymisiämme ja hairahduksiamme oikealta radalta." Ja "Tasavallassa": — "Jokainen näistä opinhaaroista puhdistaa ja elvyttää meissä jonkin sielunvoiman, jonka toisenlaatuinen tutkimus on sokaissut ja haudannut, jonkin sielunvoiman, joka ansaitsee tulla pelastetuksi ennemmin kuin tuhannet silmät, koska se yksin voi käsittää totuuden."
Hän sanoi: sivistystä, hengenviljelystä; mutta ennen kaikkea tunnusti hän tämän hengenviljelyksen perustukselle sille tulevan arvon asettaen verrattomasti etusijalle synnynnäiset luonnonlahjat. Hänen ylimykselliset vaistonsa laskivat painoa synnynnäisille eroavaisuuksille. Oppi olennaisesta luonteenlaadusta ja ennakkotaipumuksista kätkee itsessä kastilaitoksen idun. "Ne, jotka olivat määrätyt hallitsemaan, niiden olemukseen sekoitti muodostava jumaluus kultaa, sotilaisiin hopeaa, rautaa ja vaskea talonpoikiin ja käsityöläisiin." Itä ilmoittaikse aina ja kaikkina aikoina tässä uskossa. Koraanilla on tässä kastikysymyksessä selvä kantansa. "Ihmiset ovat kokoonpannut metalleistaan, mitkä kullasta, mitkä hopeasta. Ne teistä, jotka olivat arvokkaita tietämättömyyden tilassa, ne ovat olevat arvokkaita uskon tilassakin omistaessaan sen." Platon kanta oli yhtä selvä. "Olemisen viidestä järjestyksestä voivat tavalliset ihmiset oppia ainoastaan neljä." "Tasavallassaan" hän viivähtää puhuessaan nuorukaisten luonteensävystä ja taipumuksista, ikäänkuin olisi se tärkeimmistä tärkein.
Viehättävämpi esimerkki hänen luonnolle antamastaan merkityksestä esiintyy vuoropuhelussa nuoren Theageen kanssa, joka halusi saada Sokrateen opetusta. Sokrates selittää, että jos joku on tullut viisaaksi seurustellessaan hänen kanssaan, niin hän ei ansaitse kiitosta siitä, vaan on tämä yksinkertaisesti kehittynyt viisaammaksi sill'aikaa kun, eikä sentähden että hän on seurustellut hänen kanssaan, ja väittää hän, ett'ei hän tiedä mitenkä se on tapahtunut. "Se ei onnistu moneen nähden, eikä semmoisilla ole mitään hyötyä liittymisestä minuun, joita kohtaan minua vallitseva henki on vastahakoinen, niin että minun on mahdotonta elää heidän kanssaan. Henkeni ei toki estä minua antaumasta keskusteluun monen kanssa, jotka kuitenkaan eivät mitenkään hyödy tästä seurustelusta. Semmoista, Theages, on antautua minun seuratoverikseni; jos se on Jumalalle otollista, olet sinä edistyvä pitkin ja nopein askelin; mutta et ole edistyvä, jos se ei ole otollista. Arvostele nyt, eiköhän sinun ole varmempaa ottaa opettajaksesi joku noista, jotka vastaavat siitä hyödystä, jota he jakavat ihmisille, kuin minut, joka voin hyödyttää sinua taikka en voi, kuinka vaan sattuu." Aivan kuin hän olisi sanonut: "Minulla ei ole mitään järjestelmää. Minä en voi mennä vastuuseen puolestasi. Sinä olet tuleva siksi, miksi sinun pitää tulla. Jos välillämme on rakkautta, niin on seurustelumme oleva sanomattoman suloista ja hyötyisää, ellei ole, niin kulutat sinä aikaasi turhaan, ja minä ainoastaan ikävystyn sinusta. Minä olen tuntuva sinusta typerältä ja maineeni valheelliselta. Kokonaan yläpuolellamme, ulkopuolella kummankin meidän tahtoamme, on tällä salaisella sieluja liittävällä tai eroittavalla voimalla sijansa. Kaikki hyvä minussa on luoksensa vetävää, ja minä kasvatan en antamalla opetustunteja, vaan suorittamalla tehtäväni."
Hän sanoi: hengenviljelystä! — hän sanoi: luontoa! eikä hän jättänyt lisäämättä: mutta on myöskin olemassa jumalallista. Ei herää ajatusta ihmismielessä, joka ei nopeasti pyrkisi pukeumaan voimaksi ja joka ei järjestäisi itselleen suunnattomia toteutumisen apuneuvoja. Plato, rajoituksia rakastava, rakasti rajattomuutta ja näki sen' kohottavan ja jalostavan voiman, joka lähti totuudesta semmoisenaan ja hyvyydestä semmoisenaan, ja koetti ikäänkuin ihmisjärjen puolesta kerta kaikkiaan osoittaa sille sille tulevaa kunnioitusta — kunnioitusta semmoista, jota sopii osoittaa äärettömälle hengelle, ja kuitenkin kunnioitusta, joka oli ihmisjärjen arvon mukaista. Hän sanoi silloin: "Meidän voimamme levittäytyvät äärettömyyteen ja palaavat sieltä jälleen meihin. Me voimme määritellä ainoastaan pienen osan tietä; mutta tässä on tosiasia, joka ei ole sivuutettavissa, ja jos ummistamme silmämme siltä, teemme henkisen itsemurhan. Kaikki asiat seuraavat toisiaan asteettain, ja alkakaamme mistä alammekin, aina on meidän kohoamistamme kohottava. Kaikki asiat ovat esikuvallisia; ja mitä me sanomme tuloksiksi, ovatkin alkeita".
Avain Platon ajattelutapaan ja sen täydellisyyteen on hänen kahdesti kahtia jaettu viivansa. Valaistuaan ehdottoman hyvyyden ja ehdottoman totuuden välisiä suhteita sekä järjellä tajuttavan maailman muotoja sanoo hän: "Otaksukaamme viiva leikatuksi kahteen erisuureen osaan. Leikattakoon vielä kahtia kumpikin näistä osista — toinen edustava aistien, toinen käsitteiden maailmaa — ja näistä kahdesta uudesta leikelmästä, jotka edustavat näiden maailmojen kirkasta ja pimeätä osaa, on sinulla oleva toisena aistien maailman osana kuvia: varjoja ja heijastuksia, toisena taas näiden kuvien todelliset esineet: kasvit, eläimet ja taiteen sekä luonnon tuotteet. Sitte jaettakoon käsitteiden maailma samalla tapaa, ja toinen näistä leikelmistä on sisältävä luuloja ja otaksumisia, toinen taas totuuksia." Näitä neljää leikelmää vastaa ihmishengen neljä toimintaa: luulo, usko, ymmärrys, järki. Kuten jokainen lammikko kuvastaa auringon kuvaa, samaten toistaa jokainen ajatus tai asia meille korkeimman Jumalan kuvaa tai luomaa. Miljoonat kanavat puhkaisevat kaikkeutta hänen toimintansa tiehykkeinä. Kaikki oleva kohoo kohoamistaan.
Kaikilla hänen ajatuksillaan on tämä nousu: Phaidroksessa opettaessaan, että kauneus on armainta maailmassa, se kun herättää eloon hilpeyden ja vuodattaa toivoa ja luottamusta maailmaan, minne se saapuukin — ja jossakin määrässä saapuu se kaikkeen olevaan; mutta että on olemassa vielä jotain muutakin, joka on niin paljon kauniimpi kauneutta kuin kauneus on kaaosta, nimittäin viisaus, jota meidän ihmeellinen näköaistimme ei voi tavoittaa, mutta joka, jos sen voisimme nähdä, hurmaisi meidät täydellisellä todellisuudellaan. Saman arvon antaa hän sille kaiken hyvän ja erinomaisen lähteenä taiteessa. "Jos taiteilija valmistaessaan jotakin teosta pitää silmällä sitä, joka on iäisesti samaa ja muuttumatonta, ja käyttäen tällaista esikuvaa mallinaan ilmaisee teoksessaan sen aatetta ja voimaa, silloin on välttämättä seurauksena että hänen luomansa on kaunis. Mutta jos hän havaitsee ainoastaan sen, joka on syntynyt ja kuolee, niin on hänen teoksensa oleva kaukana kauniista."
Sama on asianlaita aina: "Juhlapidot" on opetus samassa hengessä, joka nykyään jo on niin tuttua kaikelle runoudelle ja kaikille saarnaajille ja julistajille maailmassa, että nimittäin sukupuolinen rakkaus on vajanaista ja puuttuvaista ja että se on ainoastaan kaukainen vertauskuva sielun rakkaudesta siihen äärettömään kauneuden mereen, jota etsiäkseen se on olemassa. Tämä usko Jumaluuteen on aina läsnä hänen hengessään, ja muodostaa se kaikkien hänen opetustensa pohjan. Ruumis ei voi jakaa meille viisautta — ainoastaan Jumala. Samassa hengessä hän taukoamatta vakuuttaa, että hyvettä ei voi opettaa ihmiselle, että se ei ole tietoa, vaan hengenlahjaa, että suurimmat hyvämme olemme saaneet haltioittuneen hurmauksen kautta ja että ne ovat tulleet meille jumalaisena lahjana.
Tämä johtaa minut siihen henkilöön, jonka hän on asettanut ikäänkuin Akatemiansa keskukseksi ja jonka suun kautta hän lausuu kaikki painokkaimmat viisaudet ja jonka elämäkerran hän samaten on muovaillut, niin että historialliset tosiasiat ovat häipyneet Platon hengen luoman kuvan rinnalla. Sokrates ja Plato muodostavat sen kaksoistähden, jota voimakkaimmatkaan tähystimet eivät kokonaan voi eroittaa osiinsa. Sokrates taas omituisuuksissaan ja nerossaan on paras esimerkki siitä yhdistämiskyvystä, jossa Platon ihmeellisten voimien salaisuus piilee. Sokrates, alhaissäätyinen mutta kunniallinen mies, hänen elämänsä tapahtumat mitä jokapäiväisimmät, tavoissaan niin erikoisesti yksinkertainen ja kohtuullinen, että se toisissa olisi antanut aihetta leikinlaskuun — sitä enemmän kun hänen mehevä hyvänsävyisyytensä ja herkkä tajunsa onnistuneelle pilalle aivan viekottelemalla viekottelivat kokkapuheisiin, jotka aina saivat vastauksensa. Näyttelijät esittivät häntä näyttämöltä, savenvalajat piirsivät hänen rumat kasvonsa kiviruukkuihinsa. Hän oli kylmäverinen veitikka, joka sukkeluutensa ohella oli tyynein ja itsensä hillitseväisin ihminen ja jolla oli semmoinen ihmistuntemus, että kenen kanssa hän tulikin puheisiin, hän kohta älysi miehensä ja johti hänet varmaan tappioon jossakin väittelyssä — väittelemään hän olikin ylen hanakka. Nuoret miehet ovat äärettömästi ihastuneet häneen ja kutsuvat häntä juhliinsa, ja hän menee niihin saadakseen keskustella. Hän osaa juodakin puolestaan, hänellä on kestävin pää koko Ateenassa, ja juotuaan koko seuran pöydän alle lähtee hän pois ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut ja ryhtyy keskustelemaan ja väittelemään jonkun selväpäisen kanssa. Lyhyesti hän oli kuten meillä sanotaan "aika velikulta".
Hän tavoitteli monella tapaa käydä kelpo kansalaisesta, oli hirmuisesti innostunut Ateenaansa, vihasi puita, ei ikinä ehdollaan lähtenyt ulkopuolelle kaupungin muurien, tunsi vanhat tunnusmerkit, antoi arvoa jurottajille ja poroporvareillekin ja piti kaikkea Ateenassa hieman parempana kuin muualla maailmassa. Hän oli puheessaan ja puvussaan koruton kuin kveekari, tapaili jokapäiväisiä lausetapoja ja kuvansa nouti hän kukoista ja peltokanoista, padoista ja puulusikoista, hevosrengeistä ja puoskareista, vieläpä ammateista, joita ei voi nimittääkään — varsinkin jos hän puhui jonkun hyvin hienon henkilön kanssa. Hänen viisautensa muistutti Benjamin Franklinin viisautta. Siten todisti hän kerta eräälle, joka pelkäsi jalan lähteä Olympiaan, ett'ei sinne ollut sen pitemmältä matkaa kuin että hänen päivittäinen kävelynsä omassa huoneessaan yhtäpäätä jatkettuna helposti voisi riittää sen suorittamiseen.
Kunnon vanha setä hän oli suurine korvineen — kauhea lavertelija — mutta kerrotaanpa hänen kerran pari Boiotian sodassa osoittaneen uskaliasta päättäväisyyttä, joka oli ehkäissyt kokonaisen joukkokunnan paon; toinen juttu taas tiesi, että hän kerta jouduttuaan sattumalta jäseneksi kaupungin hallitukseen oli tekeytyen yksinkertaiseksi osoittanut rohkeutta asettumalla yksin vastustamaan kansan mielipidettä, ja oli se teko ollut vähällä syöstä hänet turmioon. Hän on hyvin köyhä, mutta karaistu kuin sotilas ja voi hän elää muutamalla oliivilla, tavallisesti sanan täydessä merkityksessä vedellä ja leivällä, paitsi silloin kun hänen ystävänsä häntä kestitsivät. Hänen välttämättömät menonsa olivat ylen pienet, eikä kukaan voinut elää sillä tapaa kuin hän. Hän ei käyttänyt mitään alusvaatteita, ja hänen pukunsa oli sama kesät talvet; hän kulki paljain jaloin, ja sanottiin että hän valmistaakseen itselleen tilaisuutta mielihuvitukseensa — puhua mielensä mukaan kaiken päivää hienoimpain ja sivistyneimpäin nuorukaisten kanssa — silloin tällöin pistäysi työpajaansa valmistamaan myytäväksi kuvapatsaita, hyviä tai huonoja, kuinka kulloinkin. Oli miten oli, varmaa vaan on, ett'ei hän enää löytänyt huvia mistään muusta kuin tämmöisistä keskusteluista ja että hän käyttäen verukkeenaan teeskenneltyä tietämättömyyttä ahdistaa ja saattaa pulaan kaikki Ateenan hienot puhujat ja hienot filosofit, olkoot he sitten syntyperäisiä ateenalaisia tai muukalaisia Vähästä Aasiasta tai saarilta. Ei kukaan voi kieltäytyä antaumasta puheisiin hänen kanssaan, hän on niin vakaa ja hänen tiedonhalunsa niin vilpitön; mies, joka mielellään suvaitsee, että hänen väitteensä kumotaan ellei hän puhu totuutta, mutta joka yhtä kernaasti kumoo toiset heidän väittäessään jotain väärää, yhtä huvitettuna kummastakin sekä kumoamisesta että itse kumotuksi tulemisesta; hänestä nimittäin ei ihmiselle voinut tapahtua mitään sen suurempaa pahaa kuin erehtyä käsityksessään oikeasta ja väärästä. Säälimätön väittelijä, joka ei tiedä mitään, mutta jonka ylivoimaisen järjen verroille ei kukaan toinen ihminen voi nousta, jonka mielentyyneys oli järkähtämätön, jonka pelottava logiikka aina oli kevyt ja leikkisä; niin huoleton ja tietämätön, että hän sai varovaisimmatkin riisumaan aseensa johtaen heidät sitte mitä herttaisimmalla tavalla kamaliin epäilyihin ja sekaannukseen. Mutta hän tunsi tien uloskin niistä; tunsi, mutta ei ilmaissut sitä. Ei pakotietä minnekään; hän pakottaa heidät mitä uhkarohkeimpiin johtopäätöksiin joko — tahi'llaan, ja viskelee hän Hippiaitaan ja Gorgiaksiaan maailmanmaineineen kuten joku poika pallojaan. Tuo hirmuvaltainen realisti! Meno on tuhannet kerrat laveasti ja monelle seuralle puhunut hyveestä ja hyvinkin mielestään, mutta nyt hän ei edes voi sanoa, mitä se onkaan — tuo Sokrates-tahkiainen on siinä määrin noitunut hänet.
Tämä paatunut humoristi, jonka oudot mielijohteet, kujeet ja sävykäs lystinkurisuus huvittivat nuoria patriiseja, samalla kuin maine hänen lausunnoistaan ja sanasutkauksistaan päivä päivältä levisi yhä laajemmalle, osoittautui sittemmin omaavansa rehellisyyden yhtä voittamattoman kuin hänen logiikkansa ja olevansa joko heikkomielinen tai ainakin tällaisen mielentilan varjossa hartaasti uskova ihminen. Syytettynä tuomarien edessä kansan uskon turmelemisesta tunnustaa hän sielun kuolemattomuuden ja palkinnon ja rangaistuksen tulevassa elämässä, ja kieltäydyttyään peruuttamasta tätä tuomittiin hän kansanvallan oikusta kuolemaan ja lähetettiin vankeuteen. Sokrates astui vankilaan ja poisti siltä kaiken häpeällisyyden, se ei voinut olla mikään vankila niin kauan kuin hän oli siellä. Kriton lahjoi vanginvartian, mutta Sokrates ei tahtonut saada vapauttaan petoksella. "Mitä vaikeuksia seuranneekaan, oikeus on asetettava kaiken yläpuolelle. Ne asiat, joita kuulen, ovat kuin torvet ja rummut, joiden ääni tekee minut kuuroksi kuulemaan sitä, mitä te puhutte." Tämän vankilan ja siellä tapahtuneiden keskustelujen maine sekä maine myrkkymaljan tyhjentämisestä ovat ihanimpia sivuja maailman historiassa.
Tuo merkillisyys yhdistäen rumassa ruumiissaan ilvehtijän ja marttyyrin, tuo terävä katu- ja toriväittelijä ja samalla lempein pyhimys, mitä mikään historia siihen aikaan tunsi, oli vahvasti kiinnittänyt Platon mieltä, joka itsessään oli niin herkkä tajuamaan tuommoisia vastakkaisuuksia, ja Sokrateen haamu asettui kuin itsestään näyttämön etualalle sopivimpana niiden henkisten aarteitten ilmituojana, jotka hänellä oli jaettavinaan. Olipa onnellinen sattuma, että tämä alhaison keskuudesta noussut Aisopos ja tämä juhlaviitassa astuva oppinut kohtasivat toisensa tehdäkseen toisensa kuolemattomiksi kumpikin kyvyillään. Sokrateen luonteen omituinen yhdiste oli omansa kätkemään itsessään Platon hengen yhdistelemisvoimaa. Vielä lisäksi voi hän tällä keinoin suoranaisesti ja kateutta herättämättä käyttää hyväkseen Sokrateen neroa ja arvoa, joille hän epäilemättä on suuressa kiitollisuuden velassa; ja nämä taas esiytyivät erinomaisesti edukseen Platon täydellisen taiteen kuvastamina.
On vielä sanottavanani, että Platon ainoa heikkous on se, mikä välittömästi johtuu hänen hengenlaadustaan. Hänen tarkoitusperänsä ovat puhtaasti henkisiä ja siksipä ilmaisussaan puhtaasti tieteellisiä. Kohoten taivaisiin, sukeltaen syvyyksien kuiluihin, selvitellen valtion lakeja, rakkauden intohimoa, syyllisyyden tuskia, kuolevan sielun toivoja aina on hänen esityksensä tieteellistä eikä mitään muuta. Se onkin melkein ainoa heikkous Platon ansioissa, että hänen kirjoitelmillaan ei ole — ja tämä riippuu epäilemättä juuri järjen ylivallasta hänen teoksissaan — sitä elävää vaikutusvoimaa, mikä on jonkun profeetan huudahduksilla tai jonkun oppimattoman arabialaisen tai juutalaisen saarnoilla. Hänen kirjoitelmansa asettavat lukijan ikäänkuin välimatkan päähän, ja liittyäkseen johonkin tarvitsee välttämättä päästä kosketukseen sen kanssa.
Enpä tiedä mitä vastata tähän huomautukseen muuta kuin että olemme tässä joutuneet luonnon laissa säädetyn tosiasian eteen: tammi ei ole mikään omenapuu. Sokurin ominaisuudet ovat sokurin ominaisuuksia ja suolan ominaisuudet suolan.
Toisekseen puuttuu häneltä ajatusjärjestelmää. Hänen innokkaimmat puoltajansa ja oppilaansa joutuvat tässä pulaan. Hän tavoitteli kyllä olemisen selitystä, mutta hänen selityksensä ei ole täydellinen ja selkeä. Toinen arvelee hänen tarkoittaneen sitä, toinen taas tätä: hän on sanonut toisella kertaa toista, toisella aivan vastakkaista. Häntä vastaan on väitetty, ettei hän ole selittänyt, mitenkä aate pukeutuu aineeseen. Edessämme on maailma, eheä kuin pähkinä, täydellinen, pienintäkään hivahdusta kaaoksesta ei siihen ole jäänyt, ei ompelun jälkeä eikä langan päätä, ei merkkiäkään kiirehtimisestä, ei mitään parsimisia tai korjauksia; kun taas maailmanselitykset ovat paljaita tilkka- ja palatekeleitä.
Pisinkin aalto häipyy nopeasti mereen. Platosta olisi platonismi ollut kylläkin suotava: itsetietoinen ja tarkka maailmankuva, ennen kaikkea tarkka. Sen pitää olla maailma kulkeneena Platon hengen kautta, ei mitään vähempää. Jokaisella atoomilla pitää olla platoninen vivahdus; jokaisen ennen tuntemasi atoomin, jokaisen suhteen tai ominaisuuden olet tapaava täällä ja tunteva, mutta nyt järjestettynä, ei luontoa enää, vaan taidetta. Ja sinä olet tunteva että Aleksander todellakin valtasi miehin ja ratsuin valtakuntia taivaankappaleissa — mutta nämä valtakunnat ja aine, josta valtakunnat luodaan, alkuvoimat, itse taivaankappaleetkin ja taivaankappalten ja ihmisten lait ovat kulkeneet kuin ravinto hänen ruumiiseensa eivätkä enää ole ravintoa, vaan ruumista; siten on koko tämä jättiläissuupala sulanut Platoksi. Hän on anastanut omistusoikeuden koko maailmaan. Tämä on individualismin ylväin pyrintö. Mutta tämä suupala osoittautuu liika suureksi. Jättiläiskäärmeellä on hyvä halu nielaista se, mutta se ei onnistu. Sen yritys raukee tyhjiin, ja purressaan tukehtuu se: purtu maailma tarrautuu purijaa hampaisiin. Siinä on hänen turmansa: voittamaton luonto elää edelleen ja unohtaa hänet. Siten tapahtuu kaikille: siten täytyy tapahtua Platollekin. Iäisen luonnon rinnalla häipyy Plato ainoastaan filosofiseksi kokeeksi. Hän pohtii sinne ja pohtii tänne. Teräväjärkisinkään saksalainen, hänen uskollisin oppilaansa, ei ole koskaan voinut sanoa, mitä platonismi todella on; ja tosiaankin, häneltä voi jokaisessa suuressa kysymyksessä esittää mitä ihanimpia lausuntoja tueksi aivan päinvastaisille käsityksille.
Olemme pakotetut sanomaan tämän, jos meidän täytyy ottaa huomioon Platon tai jonkun toisen filosofin yrityksiä vallita luontoa — joka ei ole vallittavissa. Ikinä ei ole mikään neronvoima vähimmälläkään menestyksellä voinut selittää olemista. Arvoitus pysyy arvoituksena. Mutta on väärin olettaa että Platolla oli tämä kunnianhimo. Älkäämme näyttäkö kohtelevan kevytmielisesti hänen kunnioitettavaa nimeään. Ihmiset ovat järjen voimiensa mukaan antaneet tunnustuksensa hänen yliaistillisille pyrinnöilleen. Ken tahtoo oppia tuntemaan häntä, verratkoon häntä ei luontoon vaan toisiin ihmisiin. Kuinka monet ihmispolvet ovatkaan menneet lepoonsa, ja yhä on hän saavuttamaton! Mahtavana ihmisjärjen rakenteena kuin joku Karnak tai keskiaikaiset tuomiokirkot tai etrurialaiset muinaisjäännökset vaatii hänen elämäntyönsä tullakseen käsitetyksi ihmishengen voimat kaikessa niiden laajuudessa. Minä arvelen, että hänet näkee todellisimmin, kun näkee hänet syvimmän kunnioituksen silmillä. Mitä syvemmin häneen perehtyy, sitä syvempänä ilmenee hänen järkensä ja sitä moninkertaisempina hänen ansionsa. Sanoessamme: kas tuossa on hieno kokoelma satuja tai kiittäessämme hänen kirjoitustapaansa tai tervettä älyään tai aritmeettista kykyään puhumme kuin koulupojat, ja pelkäänpä että suurin osa siitä kärsimättömästä kritiikistämme, jolla arvostelemme dialektiikkaa, ei ole paljoakaan pätevämpää. Tämä kritiikkimme on hiukan sukua kärsimättömyydellemme penikulman pituudesta, kun meillä on kiire; mutta on kuitenkin parasta, että penikulma saa pitää tuhat seitsemänsataa kuusikymmentä kyynäräänsä. Syvällenäkevä Plato on suhdittanut valot ja varjot elämämme hengen mukaan.
Plato, lisäyksiä.
Bohnin "Serial library" sarjassa ilmestynyt oivallinen englanninkielinen käännös Platon teoksista, jota pidämme parhaimpana palveluksena, minkä halpahintaiset kirjallisuussarjat ovat tehneet, tarjoo meille tilaisuuden muutamaan pikaiseen huomautukseen tämän kiintotähden korkeudesta ja valovoimasta tai liittämään tähän, kuten sanomalehdet sanovat, tuoreimmat tiedot Platosta.
Laajan yleistämiskykynsä kautta on nykyaikainen tiede oppinut korvaamaan ihmisen tutkijalle yksilöiden vajanaisuudet piirtämällä hänen eteensä sukujen kasvun ja kehityksen ääriviivat ja herättämään tyyntymystä ja toivoa mielessä ainoastaan yksinkertaisesti valaisemalla ääretöntä taustaa. Ihmisolennon kehityksen taustana ovat sisilisko ja kasvi. Hänen taiteensa ja tieteensä, hänen otsansa kevyet kirkkaat lapset, näyttävät ihmeellisiltä katsottuina siinä valossa, että niiden luojan otsa joskus on ollut härän, krokotiilin tai kalan otsan kaltainen. Näyttää kuin luonto ei mitenkään olisi ollut tyytymätön tuloksiinsa, kun se verrattuna geologiseen yöhön takanaan viidessä kuudessa vuosituhannessa on tuonut ilmoille viisi kuusi miestä semmoista kuin Homeros, Phidias, Menu ja Kolumbus. Ja todistavatkin nämä näytteet puun kelpoisuutta. Ne osoittavat selvää edistystä trilobiittiin tai sisiliskoon nähden ja ovat hyvänä perustana vastaiselle edistymiselle. Tällä taiteilijalla on aikaa ja tilaa yllin kyllin, eikä se tajua teidän puheitanne ikävistä valmisteluista. Se odotteli kärsivällisesti ohivierivät paleontologiset ajanjaksot, kunnes löi hetki, jolloin ihminen oli ilmestyvä. Ja taaskin kuluu aikoja ja ajanjaksoja ennenkuin ihmisjärki aavistaa maan liikkuvan, ja taaskin aikoja ennenkuin voidaan piirtää vaistojen ja hengenvoimien kartat. Mutta kuten sukujen samaten on yksityisten ihmistenkin toistaan seuraaminen kohtalon määräämä ja ihana, ja Platolla on onni merkitä ihmiskunnan historiassa uuden ajanjakson alkua.
Platon maine ei perustu mihinkään yksityiseen johtopäätelmään tai sokraattisten mietiskelyjen mestarilliseen esitykseen tai mihinkään erikoiseen todisteluun, kuten esimerkiksi todisteluun sielun kuolemattomuudesta. Hän on enempi kuin erikoistuntija tai koulumies tai geometrian tutkija tai yleensä jonkun erityisen sanoman julistaja ja profeetta. Hän edustaa hengen etuoikeuksia, nimenomaan varsinkin sitä hengenvoimaa, joka johtaa asioita korkeammalle ja korkeammalle tasolle ja siten kehittelee kussakin asiassa esille taimen, jossa se ikäänkuin sisältä kasvaa ja levenee. Tämmöiseen kasvuvoimaan herättäminen kuuluu ajatuksen olemukseen. Luonnontutkija ei koskaan voi johtaa meitä käsittämään sitä, vaikka hän tekisi mitä havaintoja maailmankaikkeudesta tahansa, vaan on hän yhtä köyhä piirtäessään papereilleen Orionin sumutähtiä kuin mitatessaan maapalstan kulmaa. Mutta Platon Tasavallan voi sanoa tällaisen sisäisen levenemisvoiman vuoksi aiheuttaneen ja siis ikäänkuin edeltäkäsin itsessään käsittäneen Laplacen astronomian. Kasvu- ja levenemisvoima on elimellistä. Henki ei luo sitä, mitä se käsittää, yhtä vähän kuin silmä luo näkemänsä ruusun. Lukiessamme Platon ansioksi sen, että hänellä oli tätä ajatuksen kasvuvoimaa, sanomme ainoastaan että hän oli täydellisempi ihminen, joka voi käyttää luonnon tajuamiseen aistien, ymmärryksen ja järjen täyttä asteikkoa. Tämä ajatuksen sisäinen levenemisvoima on siinä, että henkinen näkövoimamme jatkuu vielä, kun taivaanranta jo rajoittaa luonnollista näkemistämme, ja että tämä kaukonäkö paljastaa meille luonnonlakien kauaskantoiset joka taholle levittäytyvät säteet. Plato seisoo kaikkialla teiden päässä, joilla ei ole loppua, vaan jotka jatkuvat kautta kaikkeuden. Senpätähden kasvaakin jokainen hänen sanansa kuin luonnon selitykseksi. Minne hän luokin silmänsä, näkee hän sivu sen, mikä on, johonkin syvempään ja vieläkin syvempään. Hänen havaitsemuksensa vastakohtien synnystä toisistaan, kuoleman elämästä ja elämän kuolemasta — tuo laki, jonka mukaan luonnossa eroittaminen on yhdistämistä, mätäneminen ja kolera ainoastaan merkkejä uuden elämän muodostumisesta; se, mitenkä hän näkee pienen suuressa ja suuren pienessä, mitenkä hän tutkii valtiota kansalaisessa ja kansalaista valtiossa ja lopulta jättää epäilemään, onko hän esittänytkin Tasavaltansa vertauskuvaksi yksityisen ihmissielun kasvatuksesta; hänen ihanat määrittelynsä aatteista, ajasta, muodosta, laadusta, viivoista, määrittelynsä, jotka toisinaan ovat ehdollisia, kuten määrittelyt hyveestä, rohkeudesta, oikeudesta, kohtuudesta; hänen mieltymyksensä opettaviin vertauksiin ja hänen vertauksensa itsekin: Trophoniuksen luola, Gygeen sormus, vaunujenajaja hevosineen, kultainen, hopeainen, vaskinen ja rautainen luonteenlaatu, Theuth ja Thamus ja näky Hadeksesta ja Kohtalottarista — satuja, jotka ovat syöpyneet ihmisten mieliin kuin eläinradan merkit; hänen aurinkoinen silmänsä ja hänen lempeä sielunsa hänen yhtäläistymisoppinsa, hänen oppinsa muistelemisesta, hänen selvä näkemyksensä toistumisen laeista tai siitä vastavaikutuksesta, joka turvaa oikeuden välittömän toteutumisen kautta kaikkeuden: oppi, joka esiytyy kaikkialla, mutta varsinkin lauselmassa: "Mitä tulee meihin Jumalasta, se palaa meistä Jumalaan", ja. Sokrateen uskossa, että lait täällä alhaalla ovat tuolla ylhäällä vallitsevien lakien siskoja.
Vielä sattuvampia esimerkkejä tarjoovat hänen siveelliset johtopäätöksensä. Plato väittää, että tieto ja hyve ovat yhtä, pahe nimittäin ei voi koskaan tuntea itseään ja hyvettä, mutta hyve tuntee sekä itsensä että paheen. Silmä todisti, että oikeus oli parasta niin kauan kuin se oli hyödyllistä, Plato opettaa, että se on aina hyödyllistä, että hyöty siitä on sisäistä ja pysyvää, vaikkapa oikeamielinen salaisikin oikeutensa jumalilta ja ihmisiltä, että on parempi kärsiä vääryyttä kuin tehdä sitä, että rikollisen pitäisi tavoitella rangaistustaan, että valhe oli vahingollisempi kuin murha ja että tietämättömyys ja tietämättömyydessä lausuttu valhe oli turmiollisempi kuin tapaturmassa tehty murha, että sielu vastahakoisesti sallii itseltään riistettävän totuuden, ett'ei yksikään ihminen tee syntiä ehdoin tahdoin, että luonnon tie edistykseen kulkee hengestä ruumiiseen ja että vaikkapa terve ruumis ei voi saattaa entiselleen sairasta sielua, niin voi kuitenkin terve sielu palauttaa ruumiin parhaaseen mahdolliseen tilaan. Viisaalla on oikeus vallita tietämätöntä, nimittäin ohjata häntä tietoon. Ken soittaa väärin, hänelle on oikea rangaistus se, että hän ohjataan oikeaan ääneen; sakko, joka on hyvän ihmisen maksettava hänen kieltäytyessään hallitsemasta, on että hän joutuu itseään huonomman hallittavaksi; jotta hänen vartiomiehensä eivät tavoittelisi, kultaa ja hopeaa, on heille opetettava, että heillä on omissa sieluissaan kultaa ja hopeaa, ja on tämä saattava ihmiset taipuvaisiksi antamaan kullekin, mitä hän vaan tarvitsee.
Tämä kaukonäkö selittää myöskin sen merkityksen, jonka hän antaa geometrialle. Hän näki, että yliaistillinen maailma oli yhtä lakiperäinen ja säännönmukainen kuin maapallokin ja että taivaallinen geometria oli yhtä paikallaan siellä kuin viivojen ja kulmien logiikka täällä alhaalla, että maailma oli läpeensä matemaattinen, että hapen, typen ja kalkin suhteet ovat muuttumattomat, että aina on olemassa varmat määrät vettä, liuskakiveä ja magnesiumia; tarkalleen yhtä muuttumattomat ovat siveysperusteidenkin keskinäiset suhteet.
Tämä aikaisin Goethe vihaten kaikkea teennäisyyttä ja valhetta iloitsi voidessaan paljastaa sen tosiolevan, joka on tilapäisen pohjana: hän tuo ilmi kaikkialla vallitsevan yhteyden, yhtenäisyyden ja kuvaannollisuuden, vihaa kaikkea eristäytymistä ja ilmestyy kuin rikkauden jumala maankiertäjäin hökkeleihin saaden voiman ja taidon lähteet kumpuamaan esiin kaikessa, mihin hän koskettaakin. Siveystiede oli silloin vielä uusi ja köyhä, kun Plato voi kirjoittaa täten: "Kukaan niistä, joiden ajatukset ovat säilyneet aikamme tunnettaviksi, ei ole vielä koskaan tuominnut vääryyttä tai ylistänyt oikeutta muuten kuin sikäli kuin se on omansa kohottamaan mainetta tai kunniaa tai tuottamaan etua; samalla kun ei kumpaakaan niihin itseensä ja niiden itsenäiseen olemassa oloon nähden ihmisen sielussa salassa sekä jumalilta että ihmisiltä ole läheskään riittävästi tutkittu, ei runomuodossa eikä suorasanaisissa kirjoitelmissa — erittäinkin kuinka toinen niistä on suurin paha, mitä ihmissielu voi itsessään kätkeä, ja oikeus taas ihmissielun suurin hyvä."
Hänen määrittelynsä aatteista, että ne ovat yksinkertaisia, pysyviä, yhtenäisiä, itsestään olevia — joka määrittely iäksi eroitti ne älyn havainnoista — merkitsee uuden kehityskauden alkua maailmassa. Hän oli syntynyt havaitsemaan hengen itsestäänkehkenevän ja kehittyvän, rajattoman ja aina uutta synnyttävän voiman, voiman, joka yht'aikaa on olemisen sekä keskellisyyden että häviämisen salaisuus. Plato on itsessään niin keskitetty henki, että hän hyvin olisi voinut tulla toimeen ilman oppikaavojaankin. Tiedon ja aatteiden olemassaolo paljastaa hänelle iäisyyden olemassaolon, ja hän esittää oppinsa muistelemisesta todennäköisimpänä yksityiskohtaisena elämänselityksenä. Olkoon, että se oli haaveellinen — se ei merkitse mitään; tietomme ja olemisen pohjattomuuden välillä on kuitenkin olemassa todellinen yheys, ja yhtä suurenmoinen kuin se on, pitää sen selityksenkin olla.
Hänen ajatuksensa on koskettanut kaikkia ajattelun pääkohtia. Hän kirjoitti hengen oman asteikon pohjalla ja niinpä ovat kaikki asiat sopusointuisessa järjestyksessä hänen kuvauksessaan. Väsymättä sovitti hän siihen kaiken menneisyyden ja kävi käsiksi yksityiskohtiin rohkeudella, jonka hän havaitsi vallitsevan luonnonelämässä. Voisi sanoa, että hänen edeltäjänsä olivat piirtäneet hengen kartalle kukin oman maatiluksensa, maakuntansa, saarensa, mutta että Plato vasta piirsi maapallon kuvan. Hän ihmisellistyttää luonnon hengen, ihminen on pienoismaailma. Kaikki näkyväisen taivaan kehät vastaavat kukin kehäänsä ihmisen hengessä. Ei ole olemassa hituistakaan, joka ei olisi maailmanlakien alainen, eikä ole mitään satunnaista ihmishengen toiminnassa. Olioiden nimetkin ovat salliman määräämät ja noudattavat olioiden luontoa. Kaikilla Panteonin jumalillakin on jokin syvä merkityksensä, joka ilmenee heidän nimissään. Jumalat ovat aatteita. Pan ilmaisee puhelahjaa tai ilmaisemiskykyä, Saturnus mietiskelyä, Jupiter hallitsevaa, kuninkaallista mieltä, Mars intohimoa, Venus sopusuhtaisuutta, Calliope maailmansielua, Aglaia hengen valaistusta.
Nämä ajatukset olivat jo useinkin valonkipinöinä ilmenneet hurskaille ja runollisille hengille, mutta nyt tulee tämä laajasti ja syvästi sivistynyt, kaikki tunteva kreikkalainen mittaustieteilijä, hengen Euclides mahteineen ja sommittelee ne arvoonsa ja järjestykseensä vihkien toisiinsa luonnon kummatkin puolet. Aikaisemmin kuin kukaan toinen ihminen havaitsi hän siveellisen tunteen henkisen arvon. Hän kuvaa oman ihannekuvansa esittäessään Timaioksessa jumalan, joka johtaa olevan sekaannuksesta järjestykseen. Hän sytytti valkean niin tarkalleen olemisen keskipisteeseen, että koko olemisen kehään levittäytyi valo ja että voimme eroittaa navat ja päiväntasaajan ja leveysasteet, jokaisen kaaren ja solmun: maailmanselitelmä niin tasasuhteinen ja niin hienovireinen että tekisi mieli sanoa sen sopusuhtaista rakennetta huuhtoilleen kokonaisten aikakausien tuulenhumun, eikä että se oli lyhytikäisen kirjoittajan hätäisesti haamuilema kyhäelmä. Tästä johtuu että erästä tarkalleen rajoitettua laatua ihmisiä, nimittäin niitä, jotka ovat taipuvaisia antamaan jokaiselle totuudelle henkisen eli siis siveellisjärkiperäisen selityksen asettaen sille ikäänkuin kaukaisemman ja toisen tarkoitusperän kuin sen, mikä on varsinaisesti sen oma, sanotaan platonisteiksi. Siten on Michel Angelo platonisti soneteissaan. Shakespeare on platonisti, kun hän kirjoittaa, "Luontoa ei tehdä paremmaksi keinoilla, mutta luonto itse tekee keinot", tai:
"Ken uskollisna kukistunutta herraa vielä seuraa, hän voittaa sen, ku voitti hältä herran, ja sijansa saavuttaa hän historjassa."
Hamlet on sula platonisti, ja ainoastaan Shakespearen oma hengensuuruus estää lukemasta häntä tämän koulun mainioimmaksi edustajaksi. Swedenborg on koko suorasanaisessa runoelmassaan "Aviollinen rakkaus" platonisti.
Hänen ylevä terävyytensä perusti hänen arvonsa ajattelijain kesken. Hänen saavuttamansa yleisen suosion salaisuus on taas hänen siveellisessä pyrintöperässään, joka teki hänet rakkaaksi ja kallisarvoiseksi ihmisille. "Järki", sanoi hän, "on taivaan ja maan kuningas"; mutta Platolla on järki aina siveellistä. Hänen kirjoituksillaan on samaten runouden ikuinen nuoruus. Hänen väitteensä, enimmät niistä, olisi voinut pukea soneteiksi, eikä olekaan runous ikinä liihoitellut korkeammalle kuin Timaioksessa ja Phaidroksessa. — Runoilijanakin on hän ainoastaan ajatuksen maailmoissa liikkuva. Hän ei kuten Pythagoras tehnyt itseään tehottomaksi sommittelemalla ulkomaailmaa koskevia säännöksiä. Koko hänen esityksensä Tasavallassa on käsitettävä myytilliseksi, jonka tarkoituksena oli toisinaan räikein värein ilmaista hänen ajatuksiaan. Ei voi ryhtyä sääntelemään joutumatta vaaraan tulla ulkokullaiseksi teeskentelijäksi.
Oli suurisuuntainen tuuma tuo suuruuden rajoittamaton etuoikeuksellisuus, jonka hän myönsi palkintona parhaimmille (ja jonka hän sitä erikoisesti painostaakseen puki vaimojen yhteisyyden muotoon). Kaksi laatua ihmisiä on oleva ulkopuolella lakeja: ensinnäkin semmoiset, jotka hairahduksien kautta ovat asettaneet itsensä ulkopuolelle lakien suojeluksen — lakipatot, ja toiseksi ne, jotka luonnonlahjojensa tai ansioittensa vuoksi ovat meidän hyvitystemme saavutuspiirin ulkopuolella: he olkoot vapautetut kansalaisvelvollisuuksista ja lakien yläpuolella. Me uskomme heidät heidän omaan edesvastuuseensa, tehkööt he kanssamme miten tahtovat. Älköön kukaan tohtiko arvostella Michel Angelon ja Sokrateen epäsäännöllisyyksiä jokapäiväisen elämän mittapuulla.
Tasavaltansa kahdeksannessa kirjassa sirottaa hän hieman matemaattista tomua silmiimme. On surullista nähdä hänen tuollaisten ylevän jalojen opetusten jälkeen myöntävän hallitseville oikeuden valehdella. Plato suvaitsee leikkiä pikkuisen Kohtaloa vähäarvoisemmille ihmisille kuten ihmiset suvaitsevat tehdä koirilleen ja kissoilleen.