Ihmiskunnan edustaja

by Ralph Waldo Emerson

III.

Swedenborg, mystikko.

Etevistä henkilöistä eivät ne, jotka ovat ihmisille kallisarvoisimmat, kuulu siihen ihmiskunnan luokkaan, jota taloustieteilijät sanovat tuottavaksi: heillä ei ole mitään käsissään tarjottavana, he eivät ole kasvattaneet ruista, eivät leiponeet leipää, he eivät ole perustaneet mitään siirtomaata, eivät keksineet mitään kangastuoleja. Korkeampaan arvoluokkaan kuuluvat tämän kaupunkeja rakentavan, toreilla hyörivän ihmissuvun arvostelussa ja rakkaudessa nuo runoilijat, jotka henkisistä valtakunnistaan ilahuttavat ja elähyttävät ajatusta ja mielikuvitusta aatteilla ja kuvilla, jotka kohottavat ihmisen yläpuolelle tätä viljan ja rahan maailmaa ja lohduttavat häntä päivän pettymyksissä ja kaupan ja aherruksen jokapäiväisyydessä. Samoin on filosofillakin arvo, joka mairittelee hänen järkeään antaen sen ratkaistavaksi ajatuksen pulmia, jotka virittävät hänessä uusia voimia. Muut rakennelkoot kaupunkejaan — hän on olemassa ymmärtääkseen niitä ja ylläpitääkseen niissä kunnioitusta. Mutta on vielä olemassa eräs luokka, joka johtaa meitä kokonaan toiselle alalle siveyden tai tahdon maailmaan. Tälle ajatuksenalalle ovat erikoista sen vaatimukset. Missä tahansa oikeudentunto ilmoittaikse, siellä astuu se etusijalle kaikkeen muuhun nähden. Muut asiat luon minä runoksi, mutta siveellinen tunne luo runoksi minut.

On toisinaan tullut mieleeni, että tekisi parhaimman palveluksen nykyaikaiselle arvostelulle se, joka määrittelisi Shakespearen ja Swedenborgin väliset suhteet. Ihmishenkeä hämmentää aina eräs kaksinaisuus: se vaatii järkeä ja se vaatii pyhyyttä ja on yhtä levoton, kun toinen tai toinen näistä puuttuu. Vielä ei ole ilmestynyt niiden yhdistäjää. Jos kyllästymme pyhimyksiin, on Shakespeare turvamme. Toki opettaa vaistomme meille nopeasti, että olemisen kysymys, kysymykset: mistä? mitä? ja minne? ovat ratkaistavat ennen kaikkea muuta — ja että näiden kysymyksien ratkaisu on tavattavissa jossakin ihmiselämässä, eikä missään kirjassa. Joku näytelmä tai runoelma vastaa ainoastaan lähenteleväsi ja välillisesti niihin, kun taas Moses, Menu, Jesus pyrkivät suoraan niiden ratkaisuun. Siveellisen tunteen ilmapiiri on ylevyyden ilmapiiriä, jonka rinnalla kaikki aineellinen suurekkuus ja upeus kutistuu kuin vähäpätöiseksi lastenleikiksi, mutta joka kuitenkin aukaisee kelle poloiselle tahansa, jolla vaan on järkeä, kaikkeuden portit. Melkeinpä kuumeisella kiireellä valtaa se ihmisensä. Tai Koraanin kielellä lausuttuna: "Jumala sanoi: taivas ja maa ja kaikki, mitä niiden välillä on, luuletteko te, että loimme teidät leikillä ja ett'ette enää palaa meihin?" Siveellinen tunne on tahdon valtakuntaa ja valliten ja elähyttäen tahtoa, joka on persoonallisuuden tyyssija, näyttää se pukevan kaikkeuden persoonan haamuun.

"Sua elämän vallat kaikki kumartaa,
Ne ei vain sun, vaan sua ne kaikki on."

Kaikki ihmiset tottelevat hurskasta. Koraani eroittaa eri luokkaan ne, joiden luonto on hyvä ja joiden hyvyys voi vaikuttaa toisiin, ja julistaa juuri tämän luokan olemisen tarkoitukseksi: toisilla luokilla on osansa olemisen juhlasta ainoastaan siksi, että ne seuraavat tätä sen saattueena. Ja persialainen runoilija huudahtaa tämänlaatuiselle ihmiselle:

"Uljaasti viettämään käy elämän juhlaa! sä kutsun sait — muut vain sun kanssas pääsee!"

Tämän luokan etuoikeutena on päästä luonnon salaisuuksien ja rakenteen perille jotakin toista korkeampaa tietä kuin kokemuksen. Kuten jokapäiväisessä puheessa sanotaan, että ihminen oppii kokemuksen kautta, sen sanotaan erinomaisen teräväjärkisen ihmisen aavistavan ilman kokemusta. Arabialaiset kertovat, että Abul Khain, mystikko, ja Abu Ali Seena, filosofi, kerta keskustelivat keskenään ja heidän erotessaan sanoi filosofi: "Kaiken minkä hän näkee, tiedän minä," mystikko taas: "Kaiken minkä hän tietää, näen minä". Jos vaadittaisiin selittämään tällaista välitöntä näkemystä, johtaisi vastaus siihen sielunominaisuuteen, jota Plato nimitti muistelemiseksi ja jonka bramiinit ovat sulkeneet sielunvaellusoppiinsa. Kun sielu on syntynyt useat kerrat tai kuten hindut sanovat: "on vaeltanut olemisen taivalta tuhannet kerrat uudestaan syntyen" ja nähnyt olemisen täällä maanpäällä ja taivaissa ja syvyyksissä, niin ei ole olemassa mitään, josta se ei olisi saanut tietoa; eipä ihmettä siis, jos se kussakin yksityisessä tapauksessa voi johtaa mieleensä sen, minkä se ennakolta jo tiesi. "Koska kaikki asiat luonnossa ovat yhteydessä keskenään ja suhtautuvat toisiinsa, ja koska sielu ennakolta on tuntenut kaiken, niin mikään ei estä ihmistä, joka on muistanut tai, kuten jokapäiväisessä puheessa sanotaan, oppinut yhden ainoankin asian, itsestään johtamasta mieleensä kaikkea entistä tietoaan ja tämän yhden tietonsa nojalla löytämästä kaikkea muutakin, kun hänellä vaan on rohkeutta ja kun hän ei uuvu kesken tutkimuksissaan. Sillä kaikki tutkiminen ja oppiminen on muistelemista." Kuinka paljoa enemmän vielä, jos hän, joka tutkii, on pyhä ja jumalainen henki! Sillä ollen yhtä laatua kuin alkuhenki, jossa ja josta kaikki oleva on, liittyy ihmishenki kevyesti kaikkeen olevaan ja kaikki oleva siihen: ne sulautuvat toisiinsa; ja ihmishenki on täydellä myötätunnolla läsnä olevan rakenteessa ja laeissa.

Taival on vaikea, salaperäinen ja kauhujen saartama. Muinen sanottiin tämmöistä hengentilaa haltioissaan olemiseksi tai loveen lankeamiseksi — sielun irtauminen ruumiista kohotakseen ajatusten maailmaan. Kaikki uskon historia sisältää jälkiä pyhien miesten haltiotilasta — autuas tunne, mutta ilman ilon värähdystäkään, vakava, yksinäinen, vieläpä raskaskin, "yksinäisen pako yksinäisen luoksi", sanoo Plotinos; "mystis", silmien sulkeminen — siitä sana mystikko. Sokrateen, Plotinoksen, Porphyriuksen, Böhmen, Bunyanin, Foxin, Pascalin, Guionin ja Swedenborgin haltioittumiset johtuvat heti mieleen. Mutta yhtä nopeasti johtuu mieleen tätä tilaa seuraava epämukava mielentila. Tämä autuus tulee kauhuna ja järkyttää vastaanottajansa mielen. "Se runtelee tämän multamajan" ja saa ihmisensä mielipuoleksi tai antaa hänen hengelleen semmoisen väkivaltaisen suunnan, että se vaikuttaa heikentävästi hänen arvostelukykyynsä. Tapauksiin, joissa uskonnollinen valaistus ilmenee kirkkaimpanaan, sekoittautuu aina jotain sairasta, huolimatta siitä kohottavasta vaikutuksesta, mikä sillä epäilemättä on henkisiin voimiin. Täytyneekö siis korkeinta hyvää seurata ominaisuus, joka heikentää ja halventaa sitä? —

"Vie tottakin se saavutuksistamme korkeimmista syvyyden, voiman ominaisuuttemme."

Sanoisimmeko, että säästeliäs luontoäiti antaa mitan ja painon mukaan ainoastaan niin paljon maata ja multaa kuin tarvitaan ihmiseen, mutta ei hituistakaan enempää, menehtyköönpä sitte vaikka johtajaansa vailla oleva kansa? Siksipä maksoivatkin Jumalan miehet tietonsa mielipuolisuudella tai kärsimyksillä. Jos haluat puhdasta hiiltä, rubiinia tai timanttia tehdäksesi aivot läpihohtaviksi, niin ovat ruumis ja jäsenet jäävät sitä karkeammiksi: porsliinin sijasta astiasavea, savea tai mutaa.

Uudempina aikoina ei ole esiytynyt silmiinpistävämpää tapausta tämmöisestä sisäänpäinkääntyneestä hengenlaadusta kuin Emanuel Swedenborg, syntynyt Tukholmassa 1688. Tämä mies, joka aikalaistensa silmissä oli henkiennäkijä ja haaveilija, eli epäilemättä ainakin yhtä todellista elämää kuin kukaan muu ihminen hänen aikanaan, ja nyt kun hänen päiviensä kuninkaalliset ja ruhtinaalliset Fredrikit, Kristianit ja Braunschweigit ovat häipyneet unohdukseen, alkaa tieto hänestä herätä tuhansien tajunnassa. Kuten on laita suurten miesten, näytti hän kykyjensä monipuolisuuden ja runsauden vuoksi olevan kuin yhdistetty useammista henkilöistä — ikäänkuin puutarhoissa nuo jättiläishedelmät, jotka ovat valmistuneet neljän viiden yksityisen kukan yhtymisestä. Hänen luontonsa on pukeunut avarampiin puitteisiin ja sillä on suuruuden etuudet. Kuten on helpompaa nähdä taivaan kuvun heijastus suuressa pallossa, vaikkapa sitä siinä pilaisikin joku halkeama tai vamma, kuin vedenpisarassa, samaten suursuuntaiset ihmiset, semmoiset kuin Pascal tai Newton, vaikkapa heitä häiritsisikin joku liioiteltuisuus tai mielettömyys, ovat meille suuremmaksi avuksi kuin sopusuhtaiset keskinkertaiset henget.

Hänen nuoruutensa ja kasvatuksensa eivät voineet olla muuta kuin epätavallisia. Hänenlaisensa poika ei voinut vihellellä ja tanssia, vaan kulki kaivaa purastellen kaivannoissa ja vuorissa ja tutkiskellen kemiaa, optiikkaa, fysiologiaa, matematiikkaa ja astronomiaa löytääkseen kuvia, jotka voivat vastata hänen monipuolista, laajasisältöistä mieltään. Häntä voi sanoa oppineeksi jo lapsena ja sai hän kasvatuksensa Upsalassa. Kahdenkymmenenkahdeksan vuoden vanhana nimitti Kaarle XII hänet asessoriksi vuoritoimikuntaan. 1716 jätti hän neljäksi vuodeksi kotimaan ja kävi Englannin, Hollannin, Ranskan ja Saksan yliopistoissa. Hän suoritti 1718 Fredrikshallin piirityksessä loistavan mestariteon insinöörinä kulettaen kuninkaan käytettäväksi kaksi sotalaivaa, viisi alusta ja yhden purjeveneen maitse noin neljätoista englanninpenikulmaa. 1721 matkusti hän läpi Europan tutkiakseen vuorikaivantoja ja sulatusuuneja. Hän julkaisi 1716 kirjansa "Daedalus Hyperboreus" ja työskenteli tästä lähtien seuraavat kolmekymmentä vuotta sommitellen ja julkaisten tieteellisiä teoksiaan. Samalla intoisalla voimalla antautui hän tutkimaan teologiaa. 1743, kun hän oli viidenkymmenenneljän vuoden vanha, alkoi hänessä se, jota nimitetään hänen hengenvalaistuksekseen. Kaikki hänen metallurgiansa ja taitonsa kulettaa maitse laivoja häipyi nyt tähän henkiseen innostukseen. Hän ei enää julkaissut mitään tieteellisiä kirjoja, luopui kaikista käytännöllisistä toimistaan ja antautui kokonaan laajojen teologisten teostensa kirjoittamiseen ja julkaisuun, jotka painettiin joko hänen omalla tai Braunschweigin herttuan tai jonkun muun ruhtinaallisen henkilön kustannuksella Dresdenissä, Leipzigissä, Lontoossa tai Amsterdamissa. Myöhemmin erosi hän asessorintoimestaan, mutta tätä tointa seuraava palkkio maksettiin hänelle koko hänen loppuikänsä. Hänen virkatoimensa olivat saattaneet hänet läheiseen tuttavuuteen Kaarle XII:n kanssa, joka monessa asiassa kysyi hänen neuvoaan ja suuresti kunnioitti häntä. Sama suosio tuli hänen osakseen Kaarle XII:n seuraajankin puolelta. Valtiopäivillä 1751, sanoo kreivi Höpken, olivat parhaimmat finanssiasioita koskevat kirjoitelmat lähtöisin hänen kynästään. Ruotsissa näyttää hän saavuttaneen yleistä huomiota. Hänen harvinaiset tietonsa ja käytännöllinen kykynsä, joihin tuli lisäksi hänen maineensa henkien näkijänä ja hänen ihmeelliset uskonnolliset tietonsa ja lahjansa, sai kuningattaria, aatelisia, kirkonmiehiä, merikapteeneja ja muita tulemaan hänen puheilleen satamissa, joissa hänen tapansa oli käydä monilla matkoillaan. Papisto sekaantui jonkun verran hänen uskonnollisten teostensa maahantuontiin ja julkaisuun, mutta vallassaolijat näyttävät suosineen häntä. Hän ei koskaan ollut naimisissa. Hän oli hyvin vaatimaton ja ystävällinen. Hänen tapansa olivat yksinkertaiset, hänen ravintonaan olivat leipä, maito ja kasvikset, hän asui huoneustossa, joka sijaitsi avarassa puutarhassa, hän kävi useammat kerrat Englannissa, jossa hän ei näytä saavuttaneen mitään huomiota oppineen eikä ylhäisen maailman puolelta; Lontoossa hän kuolikin 29 p. maaliskuuta 1772 halvaukseen kahdeksantenakymmenentenäviidentenä elinvuotenaan. Hän kuvataan Lontoon-ajoiltaan hiljaiseksi, papillisen näköiseksi mieheksi, joka mielellään joi teetä ja kahvia ja oli lapsirakas. Kun hän oli täydessä samettipuvussaan, kantoi hän miekkaa, ja aina liikkuessaan ulkona oli hänellä kädessään kultakahvainen keppi. Löytyy hyvin jokapäiväinen kuva hänestä vanhanaikuisessa takissa ja peruukissa, mutta hänen kasvoillaan on siinä haaveksiva, harhaileva ilme.

Nero, jonka oli valaistava aikansa tieto paljoa ylevämmällä tiedolla, jonka oli mentävä ulkopuolelle avaruuden ja ajan rajoja ja uskaltauduttava hämäriin henkien valtakuntiin ja koetettava perustaa uusi uskonto maailmaan — alkoi opintonsa kivilouhimoissa ja pajoissa, sulatuspannujen ja sulatuskauhojen parissa, laivaveistämöillä ja leikkaushuoneissa. Kukaan yksityinen ihminen ei ehkä kykene arvostelemaan kaikkien hänen niin eri aloja käsitteleväin teostensa ansioita. Ilokseen huomaa asiantuntijain antavan korkeimman tunnustuksensa hänen kirjoilleen vuorikaivoksista ja metalleista. Näyttää kuin olisi hän ennakolta aavistanut paljo semmoista, josta yhdeksännentoista vuosisadan tiede vasta on päässyt selville; niinpä on hän astronomian alalla aavistanut seitsemännen kiertotähden olemassaolon — vaan onnettomuudeksi ei kahdeksannen, myöskin on hän ennakolta aavistanut nykyaikaisen astronomian käsityksen kiertotähtien muodostumisesta auringosta, magnetismin alalla taas monta myöhemmän tutkijan tärkeätä koetta ja johtopäätöstä, kemiassa atoomiteorian, anatomiassa Schlichtingin, Monron ja Wilsonin keksinnöt sekä on selittänyt ensimäisenä keuhkojen toiminnan. Hänen oivallinen englantilainen julkaisijansa ei, ylevämielisesti kyllä, mitenkään erikoisesti painosta hänen keksintöjään, koska hän itse oli liika suuri tavoitellakseen alkuperäisyyden mainetta, ja voimme siitä, mistä hän katsoi voivansa olla välittämättä, arvostella, mitä hänessä todella oli.

Ollen verrattoman suuri henki on hän kaukana ajastaan, joka ei häntä ymmärrä, ja vaatii hän suunnatonta etäisyyttä tullakseen huomatuksi; hän kuten Aristoteles, Bacon, Selden, Humboldt herättää mielessä tunteen jonkinmoisen rajattoman oppineisuuden mahdollisuudesta ikäänkuin ihmishengen kaikkialla läsnäolemisesta luonnossa. Hänen ylevässä näkemyksessään, kun hän ikäänkuin jostain tornista katsoo yli luonnon ja taiteiden koskaan kadottamatta huomiostaan olioiden rakennetta ja järjestystä, melkeinpä toteutuu hänen oma kuvauksensa "Principiassa" ihmisen alkuperäisestä täydellisyydestä. Mutta paljon ylempänä vielä kuin hänen erikoiskeksintönsä on hänen pääansionsa, hänen voimiensa tyven kokonaisuus. Vedenpisaralla on meren ominaisuudet, mutta siinä ei voi syntyä myrskyä. Orkesterilla on kauneutensa niinkuin huilullakin, sotajoukolla voimansa niinkuin sankarillakin, ja ne, jotka ovat parhaiten perehtyneet nykyaikaiseen kirjallisuuteen, ovat Swedenborgissa ihailevat enimmän hänen aineellista runsauttaan. Yhtenä kirjallisuuden mammutjättiläisenä ja mastodonttina ei hän ole mitattavissa kokonaisilla tieteellisillä seuroilla tavallisia oppineita. Hänen valtaava läsnäolonsa voisi lyödä pakosalle kokonaisten yliopistojen pitkätakit. Meidän kirjamme ovat harhaanviepiä, koska ne ainoastaan ovat katkelmia: niiden lauselmat ovat keveitä sanasutkauksia eikä luonnollisen keskustelun elimellisiä osia, lapsellisia, luonnon herättämän ilon tai hämmästyksen huudahduksia tai, mikä pahempi, perustuu niiden lyhytaikainen maine niiden julkeuteen tai niiden vastahakoisuuteen luonnon järjestystä kohtaan muodostaen joitakin eriskummaisuuksia tai merkillisyyksiä, jotka ehdoin tahdoin ovat epäsoinnussa luonnon kanssa ja jotka ovat pukeuneet muotoon vartavasten ällistystä herättääkseen, kuten silmänkääntäjät tekevät salatessaan keinonsa. Mutta Swedenborg työskentelee järjestelmällisesti, ja jokainen hänen lauselmansa kohdistuu olevaan todellisuuteen; kaikki syynsä esittää hän täsmällisesti, kaikki hänen hengenvoimansa työskentelevät astronomisella tarkkuudella, ja hänen ihmeellinen kirjoitustapansa on täydellisesti vapaa kaikesta mahtailusta ja itsekkyydestä.

Swedenborg oli syntynyt suurten aatteitten ilmakehässä. On vaikea sanoa, mikä oli hänen omaansa: joka tapauksessa löysi hänen elämänsä kirkastuksen ylevimmissä kaikkeuden kuvissa. Verevän voimakas Aristoteleen ajatustapa, laajuudessaan ja täydellisyydessään saattaen nerokkaalla säteilyllään häpeään meidän hedelmättömän ja kankean suorasuuntaisen logiikkamme, käyttäen apuneuvoinaan sarjoja ja asteita, vaikutuksia ja tarkoitusperiä, kyeten eroittamaan voiman muodosta, olevan tilapäisestä ja aukaisten terminologiallaan ja määrittelyillään valtatiet luontoon, oli kasvattanut sarjan atleettisia filosofeja. Harvey oli osoittanut veren kiertokulun, Gilbert että maa oli magneetti, Descartes Gilbertin magneetin, sen pyörre-, kierre- ja napaominaisuuksien opettamana oli vallannut. Europan ajatuksellaan pyörreliikunnosta luonnon salaisuuden selityksenä. Newton julkaisi samana vuonna, jona Swedenborg syntyi, "Principia'nsa" ja perusteli yleisen painovoiman. Malpighi seuraten Hippokrateen, Leukippon ja Lucretiuksen korkeita oppeja oli painostanut sitä sääntöä, että luonto vaikuttaa vähimmässä — "tota in minimis existit natura" —. Verrattomat anatomit, kuten Swammerdam, Leeuwenhoek, Winslow, Eustachius, Heister, Vesalius, Boerhaave olivat jättäneet leikkelyveitselle ja mikroskoopille ainoastaan vähän paljastettavaa ihmisen ruumiinrakenteessa ja vertailevassa anatomiassa; Linné, hänen aikalaisensa, oli oman ihanan tieteensä alalla todistanut, että "luonto on aina itsensä kaltainen", ja lopuksi olivat Leibnitz ja Christian Wolff kosmologian alalla osoittaneet sääntöperäisen menettelytavan etevämmyyden ja laajimmasti sovelluttaneet periaatteita käytäntöön, samalla kun Locke ja Grotius olivat vetäneet niistä siveysopilliset johtopäätökset. Mitä jäi laajasuuntaisimman neron tehtäväksi muuta kuin kohota heidän yläpuolelleen ja osoittaa heidän perusteensa tosiksi ja yhdistää ne toisiinsa? Helposti näkeekin näissä hengissä Swedenborgin tutkimusten alkujuuret ja hänen ajatustehtäviensä herättäjät ja aiheuttajat. Hänellä oli voima sulattaa itseensä ja herättää eloon nämä suunnattomat ajatusmäärät. Näiden nerojen läheisyys, joista toinen tai toinen aina oli ollut jonkin hänen pääaatteensa keksijä, tekee kuitenkin Swedenborgista uuden esimerkin siitä, kuinka vaikeata on hedelmällisimmänkin neron osoittautua alkuperäiseksi ja olla jonkun luonnonlain ensimäinen havaitsija ja ilmaisija.

Hän nimitti lempinäkemyksiään muoto-opiksi, sarja- ja asteopiksi, vaikutusopiksi ja vastaavaisuusopiksi. Hänen esityksensä näistä opeista on semmoinen, että sitä kannattaa tutkia hänen kirjoissaan. Ne eivät ole joka ihmisen luettavia, mutta ken voi lukea niitä, hänen vaivansa tulevat palkituiksi. Hänen teologiset teoksensa ovat omiansa valaisemaan muita. Hänen teoksensa riittäisivät kirjastoksi yksinäiselle ja versoovanväkevälle tutkijalle, ja hänen kirjansa "Elävän maailman taloudesta" on yksi niitä kirjoja, jotka ajattelunsa ylevän arvokkuuden vuoksi ovat ihmissuvulle kunniaksi. Hän ei suotta ollut tutkinut kiviään ja metallejaan. Hänen monipuoliset ja varmapohjaiset tietonsa antavat hänen kirjoitustavalleen kärjekkään kimalteen ja saavat sen kiteymään kuin ajatuksensärmiksi, niin että se muistuttaa talviaamua, jolloin ilma säteilee ja kimaltaa jäähiuteista. Aineen ylevyys valaa ylevyyttä kirjoitustapaankin. Hän oli luontainen kosmologi, koska hänellä oli synnynnäinen taipumus havaitsemaan yhteyden kaikessa, mikä teki pelkän suuruuden merkityksettömäksi hänelle. Magneettisessa rauta-atoomissa havaitsi hän samat voimat vaikuttamassa kuin ne, jotka ovat muodostaneet auringon ja tähtien kierteet.

Hänen elinajatuksensa olivat: jokaisen luonnonlain yleispätevyys, platoninen oppi kaiken olevan asteettaisuudesta, kaiken muuttuminen ja vaihtuminen toinen toiseensa ja siitä johtuva kaikkien osien toisiaan vastaavaisuus, tuo syvämielisen hieno ajatus, että pieni selittää suuren ja suuri pienen, ihmisen keskeisasema luonnon sydämessä ja yhteys, jossa kaikki oleva on keskenään; hän näki, että ihmisruumis tarkimmasti käsittää itsessään luonnonkaikkeuden, on pienoismaailma, on ikäänkuin väline, jonka avulla sielu omistaa itseensä aineellisen maailman; niin piti hän aivan päinvastoin kuin skeptikot, että "mitä viisaampi ihminen on, sitä hartaammin on hän kunnioittava Jumaluutta". Lyhyesti, hän kannatti hartaasti sitä filosofiaa, joka opettaa kaiken olevan yhteyttä, jota uskoa hän ei sentään kuten uneksijat Berlinissä ja Bostonissa omistanut joutessaan ja leväperäisesti, vaan jolla hän kokeili ja jonka hän perusteli vuosikausien työllä osoittaen sitä omistaessaan samaa uljuutta ja voimaa kuin ankarin viikingi, jonka hänen tuima Ruotsinsa koskaan oli lähettänyt taistoretkille.

Hänen maailmanselitelmänsä perustuu vanhimpiin filosofeihin, ja valaisevat sitä kukaties parhaiten uusimpain ajattelijain havainnot. Se on tämä: luonto toistaa toistamistaan samoja voimiaan, vaikka eri tasoilla. Vanha mietelmä sanoo: "Luonto pysyy aina itsensä kaltaisena." Kasvissa kehkeytyy silmukka tai itävä solu lehdeksi ja taaskin uudeksi lehdeksi, tässä lehdessä taas on voima muuttua juurukaksi, heteeksi, emiöksi, teriöksi, verhiöksi, siemeneksi. Koko kasvi on lehden toistumistaan toistumisessa, vähempi tai suurempi määrä lämpöä, valoa, kosteutta ja ravintoa määrää sitte sen muodon, mikä lehdelle on tuleva. Eläimessä muodostaa luonto selkänikaman tai sarjan selkänikamia ja etenee edelleen uusin nikamin rajoitetusti ainoastaan muunnellen niiden muotoa nikama nikamalta, maailman loppuun. — Eräs runollinen anatomi meidän päivinämme sanoo, että käärme vaakasuorana viivana ja ihminen kohtisuorana viivana muodostavat suoran kulman ja että näiden salaperäisten viivojen välille soveltuu koko elävä maailma, ja hän olettaa, että jouhimato, kastemato tai käärme on ollut selkärangan alkumuotona eli perikuvana. Ilmeisesti sovittaa luonto tämän selkärangan päähän kaksi pienempää nikamajaksoa käsivarsiksi ja käsivarsien päähän uusia käsiksi; toisessa päässä selkärankaa se toistaa tämän menettelynsä muodostaen sääret ja jalat. Rungon huippuun sovittaa se vielä yhden nikamasarjan, joka käpristyy ja kiertyy kuten toukka sykkyräksi ja muodostaa pääkallon, jolla taas vuorostaan on ulkonemansa: kädet muodostuvat täällä yläleuaksi, jalat alaleuaksi, sormia ja varpaita edustavat ylä- ja alahampaat. Tämä uusi nikamasarja on määrätty täyttämään korkeita tarkoitusperiä. Se on ikäänkuin uusi ihminen edellisen hartioilla. Se voi melkeinpä irtautua rungostaan ja elää omin neuvoin, kuten Plato kuvaa Timaioksessa. Siinä toistuu korkeammalla tasolla kaikki, mitä on tapahtunut itse rungossakin. Luonto sanelee opetuksensa toistamiseen, vaikka ylemmässä sävellajissa. Henki on hienompi laji ruumista, ja toistuvat siinä uudessa ja eetterisemmässä muodossa kaikki sen toiminnat, ravinnon nauttiminen, sulattaminen, yhdistäminen ja erittäminen sekä sikiytyminen. Täällä aivoissa toistuu koko tämä ravitsemistoiminta kokemusten omistamisessa, niiden vertailemisessa, kypsyttämisessä ja sulattamisessa. Täällä toistuu myöskin sikiytymisen mysteria. Aivoissa on sekä mies- että naispuolisia ominaisuuksia: siellä tehdään avioliittoja ja on hedelmällisyyttä. Eikä ole mitään rajaa näille toistensa takaa aukeneville kohoaville asteille, vaan seuraa sarja sarjaa. Kaikki täytettyään jonkun tarkoituksen otetaan mukaan seuraavaan sarjaan, ja jokainen sarja toistaa kohta kohdalta edellisen sarjan elintoimintaa. Me olemme alttiit soveltumaan äärettömyyteen. Meitä on vaikea tyydyttää, emmekä rakasta mitään loppuvaa; eikä luonnossa ole mitään loppuvaa, vaan kaikki täytettyään jonkun tarkoituksen siirretään ylempään sarjaan kohoten täten kohoamistaan aina henkisiin ja taivaallisiin olentoihin asti. Kuten joku säveltäjä, siten luova voimakin väsymättä toistaa jotain yksinkertaista säveltä tai aihetta, milloin korkeassa äänilajissa, milloin matalassa, milloin yksi- milloin moniäänisesti antaen sen kaikua tuhatkertaisena, kunnes se laulullaan täyttää maat ja taivaat.

Painolaki Newtonin selittämänä on hyvä kylläkin, mutta vielä valtaavampi on se havaitessamme, että kemia on saman ainejoukkoja hallitsevan lain ulottautumista ainehiukkasiinkin ja että atoomiteoria osoittaa kemiallisten vaikutusten myöskin olevan mekaanista laatua. Metafysiikka osoittaa myöskin henkisen elämän ilmiöissä vallitsevan jonkinlaisen painovoiman, ja ranskalaisten tilastotieteilijäin kamalat taulut näyttävät, että voi tarkistaa jokaisen päähänpiston ja oikunkin varmoihin numerolukuihin. Jos yksi kahdesta- tai kolmestakymmenestä tuhannesta ihmisestä syö anturanahkaa tai nai isoäitinsä, niin silloin löytyy jokaisessa kahdessa- tai kolmessakymmenessä tuhannessa ihmisessä joku sellainen, joka syö anturanahkaa — tai nai isoäitinsä. Mitä me nimitämme painovoimaksi ja pidämme ehdottomana, onkin vain mahtavamman virran sivuhaara, jolle meillä ei vielä ole nimeä. Astronomia on oivallinen asia, mutta sen pitää ylettyä elämään saavuttaakseen täyden arvonsa eikä pysyä yksin tahdissaan ja avaruuksissaan. Veren pallohiukkanen kiertää oman napansa ympäri ihmisen suonissa kuten tähti taivaalla, ja järjen kehät ovat sukua taivaan kehille. Jokaisella luonnonlailla on sama yleismaailmallinen luonteensa: syömisellä, unella tai talvihorroksella, pyörimisellä, sikiytymisellä, muodonvaihdoksella, kierreliikunnolla, jonka havaitsee yhtähyvin munassa kuin kiertotähdessäkin. Nämä luonnon valtaavat loppusoinnut ja toistumiset — nuo rakkaat, niin tutut kasvot, jotka jokaisessa uudessa muodossa säikäyttävät meitä niin odottamattoman naamarin verhoomina, että luulemme ne kokonaan vieraiksi, ja lopulta kohottavat tämän yhdennäköisyyden aina jumalallisten muotojen haamuun — ilahuttivat ja riemastuttivat Swedenborgin profeetallista silmää, ja meidän on pidettävä häntä yhtenä johtajana siinä vallankumouksessa, joka antamalla tieteelle aatesisällön on antanut tarkoitusperää vailla oleville lukemat: tornille kokeiluille niiden sisäisen johteen ja muodon ja lahjoittanut niille sykkivän sydämen.

Jonkinmoisella mielihaikeudella tunnustan, että hänen painetut teoksensa nousevat noin viiteenkymmeneen komeaan nidokseen, joista noin puolet käsittävät hänen tieteelliset teoksensa, ja kuuluupa joukko käsikirjoituksia vielä olevan julkaisemattakin Tukholman kuninkaallisessa kirjastossa. Hänen tieteelliset teoksensa ovat juuri vastikään käännetyt englannin kielelle ja ilmestyneet oivallisena painoksena.

Swedenborg painatti nämä tieteelliset teoksensa kymmenen vuoden kuluessa 1734:sta vuoteen 1744, ja ovat ne siitä asti pysyneet huomaamattomina, ja nyt, kun vuosisata niiden ilmestymisestä on kulunut umpeen, on hän vihdoinkin tavannut oppilaansa Mr Wilkinsonissa Lontoossa, filosofisessa kriitikossa, jonka järjen ja mielikuvituksen voimat ovat niin tasasuhtaisen elokkaaat ja vilkkaat, että niitä voi verrata ainoastaan Lord Baconin hengenlahjoihin, ja on tämä nyt herättänyt uuteen eloon mestarinsa tähän päivään asti haudatut kirjat ja kääntänyt ne erinomaisen onnistuneesti niiden unohdetusta latinasta englannin kielelle antaakseen niiden alkaa vaelluksensa maailman ympäri meidän kauppa- ja valloittajakielemme siivin. Tämä hämmästyttävä Swedenborgin uudestaan ilmestyminen sata vuotta jälkeenpäin hänen oppilaassaan on asetettava rinnan oudoimpien tapausten kanssa hänen elämässään. Kuten kerrotaan, on tämä runollinen oikeuksiinsa pääseminen tapahtunut Mr Clissoldin aineellisin turvin, ja on sitä suuresti myöskin tukenut kääntäjän kirjallinen aisti. Ne erinomaiset esipuheet, joilla Mr Wilkinson on rikastuttanut näitä nidoksia, asettavat varjoon kaiken sen, mitä viime aikoina on kirjoitettu Englannissa filosofian alalla, eikä minulla ole mitään lisättävänä niiden omalla alalla.

"Elävä maailma" on ihmeellisen ansiokas kirja. Sen tarkoitusperä on mitä ylevin — se tahtoo yhdistää taaskin yhdeksi tiedon ja hengen, jotka niin kauan ovat olleet erillään toisistaan. Se oli anatomin kuvaus ihmisruumiista suoritettuna ylevimmällä runollisella lennolla. Ei voi lukea mitään uljaanylväämpää ja loistoisampaa kuin tätä esitystä aineesta, joka tavallisessa käsittelyssä on niin kuivakiskoista ja vastenmielistä. Hän näki luonnon, "joka kiersi ikuisena kierteenä rattain, jotka eivät ikinä kuivu, ja akselein, jotka eivät ikinä kitise," ja koetti toisinaan "löytää ne salaiset lymypaikat, joissa Luonto työskentelee tuliensa ääressä työpajojensa syvyydessä," samalla kuin hänen kuvauksensa arvoa kohottaa se kiinteä uskollisuus, jolla se perustuu anatomisiin kokeisiin. On huomattava, että tämä ylevä nero ehdottomasti asettaa analyyttisen, jäsentelevän tutkimustavan etusijalle synteettiseen, yhdistävään, kokonaisesti havaitsevaan nähden ja että hän kirjassa, jonka koko sävy on uljasta runollista kokonaisnäkemistä, vetoomalla vetoo siihen, että hän aina nojautuu tarkkaan kokemukseen.

Hän tunsi, vaikkapa yksinkin, luonnon iäisen virtailun sekä kuinka viisas oli Amasiksen ammoinen vastaus sille, joka pyysi häntä juomaan meren tyhjäksi: — "Kernaasti, jos sinä vaan suljet ne lähteet, jotka siihen juoksevat." Harva tunsi niinkuin hän luonnon ja sen kaikki hienoudet tai ilmaisi niin terävän tarkasti sen menettelytavat. Hän arveli, että luonto asettaa uskomme yhtä kovalle koetukselle kuin ihmeetkin. "Hän huomasi, että luonto edeten alkuperusteistaan asteettain kulki kautta kaikkien olotilojen, ikäänkuin kulkisi sen tie kautta kaiken olevan." "Sillä niin usein kuin se kohottautuu yläpuolelle näkyväisten ilmiöiden piirin tai toisin sanoen vetäytyy sisäisyyteensä, se aivan kuin häviää näkyvistä, eikä kukaan tiedä, mitä siitä on tullut tai minne se on mennyt, niin että on välttämätöntä turvautua tieteen apuun sen askeleita seuratessa."

Tuommoinen jonkin lopullisen päämäärän tai lopputarkoituksen valossa harjoitettu tutkimus elähyttää ihmeellisesti tai herättää kuin persoonalliseksi koko kirjan. Tämä kirja tuo esiin hänen mielioppinsa: Hippokrateen muinaisen opin, että aivot ovat rauhasia, Leukippon, että atoomin ominaisuudet tuntee ainesjoukkojen ominaisuuksista, tai Platon, että makrokosmin tuntee mikrokosmista, maailmankaikkeuden pienoismaailmasta, tai opin, joka sisältyy Lucretiuksen säkeihin, —

Ossa videlicet e pauxillis atque minutis
Ossibus sic et de pauxillis atque minutis
Visceribus viscus gigni, sanguenque creari
Sanguinis inter se multis coeuntibus guttis;
Ex aurique putat micis consistere posse
Aurum, et de terris terram concrescere parvis;
Ignibus ex igneis, humorem humoribus esse.

Lib. I. 835.

Muodostuneitapa luut ovat pienen pienistä luista, elimetki kaikki on niin ylen pienistä vain elimistä, suonia kiertävä vuo, sekin syntyy veripisaroista, kulta on kitehiä vain, on maakin rakehia mullan, valkea kipenistä saa, kuten pisarista paljous vetten —

tai joita Malpighi on sisällyttänyt oppilauselmaansa, että "luonto on ja sisältyy kokonaan eläimiin", — ja on tämä oppi Swedenborgin mieliajatus. "On pysyvänä lakina elimellisessä maailmassa, että suuremmat, yhdistetyt ja näkyvät muodot ovat olemassa ja muodostuvat pienemmistä, yksinkertaisemmista ja lopulta näkymättömistä muodoista, jotka työskentelevät samalla tavalla kuin suuremmatkin, mutta täydellisemmin ja yleispätevämmin, lopulta pienimmissä, äärimmäisissä muodoissaan niin täydellisesti ja yleispätevästi, että ne ovat kuin aate, joka käsittää koko niiden kaikkeuden." Jokaisen elimen pienoisosat ovat yhtä monta pienoiselintä, yhdenlaatuiset kuin se, jonka ne kaikkineen muodostavatkin: kielen pienoisosat ovat pienoiskieliä, vatsan pienoisosat pienoisvatsoja, sydämen pienoissydämiä. Tämä hedelmällinen aate avaa meille tien kaikkiin salaisuuksiin. Mikä on liika pientä silmän havaittavaksi, sen voi nähdä yhdisteryhmistä, mikä taas on liika suurta käsitettäväksi, sen voi käsittää sen pienoisosista. Tämän ajatuksen voi sovelluttaa kaikkialle. "Nälkä on yhdistelmä lukemattomia pikkunälkiä eli verenmenetyksiä pienoissuonissa kautta koko ruumiin." Se avaa meille teologiankin. "Ihminen on jonkinlainen pienoistaivas vastaten henkien maailmaa ja taivasta. Jokainen ihmisen yksityinen aate, jokainen mielenliikutus, vieläpä jokainen pienin mielenliikutuksen osakin ovat itsessään hänen kuvansa ja kuvastuksensa. Hengen voi tuntea laadulleen yhdestä ainoasta ajatuksesta. Jumala on suuri ihminen."

Hänen luonnontutkimuksensa pelkäämättömyys ja perinpohjaisuus haastoi hänet selittämään muodotkin. "Muodot kohoavat järjestyksessä alhaisimmasta korkeimpaan. Alhaisin muoto on kulma tai maallinen ja ruumiillinen muoto. Toinen ja lähimmästi korkein muoto on ympyrä, jota myöskin sanotaan rajattoman monikulmaiseksi, koska ympyrän piiri on rajattomasti toistuva kulma. Tätä ylempi muoto on kierre, spiraalimuoto, ympyrän alkuperä ja mitta, sen halkaisijat eivät ole suoraviivaisia, vaan vaihdellen ympyränmuotoisia, ja niiden keskuksena on pallopinta, sentähden sanotaankin sitä rajattomasti toistuvaksi ympyräksi. Tätä ylempi muoto on pyörremuoto eli rajattomasti toistuva kierre, sitä lähin on rajattomasti toistuva pyörremuoto eli taivas, ja lopuksi rajattomasti toistuva taivaallinen muoto eli henki."

Olikohan ihme, että noin rohkea nero uskalsi astua viimeisenkin askelen — kuvitella, että hän voi saavuttaa tietojenkin tiedon, paljastaa maailman tarkoituksen? "Elävän maailman" ensi nidoksessa hän jo viittaa tähän muutamassa varsin merkittävässä reunamuistutuksessa: —

"Opissamme eduskuvallisuudesta tai vastaavaisuuksista tulemme käsittelemään kumpaakin näitä vertauskuvallisia ja perikuvallisia yhtäläisyyksiä ja niitä hämmästyttäviä tosiasioita, jotka esiytyvät ei ainoastaan elävässä ruumiissa, vaan koko luonnossa, ja jotka niin kokonaan vastaavat ylimpiä ja henkisiä ilmiöitä, että olisi valmis valalla vannomaan, että fyysillinen maailma on pelkkä henkisen maailman vertauskuva, jopa siinä määrin, että jos ilmaisemme minkä tahansa luonnontotuuden fysikallisena ja kielellisesti tarkkana oppilauselmana ja annamme tälle lauselmalle ainoastaan vastaavan ja henkisen sisällön, tällä keinoin saamme fysikallisen totuuden tai säännön sijasta henkisen totuuden tai teologisen oppilauselman, vaikkapa kukaan kuolevainen ei olisi voinut ennakolta sanoa, että jotakin tuommoista olisi voinut tulla esiin ainoastaan suoran kirjaimellisen merkitysvaihdon kautta, varsinkin kun toinen sääntö erikseen katsottuna ei näytä olevan missään suhteessa toiseen. Aion myöhemmin julkaista sarjan esimerkkejä tämmöisistä vastaavaisuuksista sekä samalla sanaluettelon, joka sisältää henkisten asiain nimitykset, samoinkuin fyysillistenkin, joidenka vastineita ne ovat. Tämä vertauskuvallisuus ulottuu koko elävään ruumiiseen."

Tämä näissä sanoissa julkilausuttu totuus on kätkettynä kaikkeen runouteen, vertauksiin, satuihin, tunnusmerkkien käytäntöön ja kielenrakenteeseen. Plato tunsi sen, kuten ilmenee hänen kahdesti kahtia jaetusta viivastaan Tasavallan kuudennessa kirjassa. Lordi Bacon oli havainnut, että totuus ja luonto eivät eroa toisistaan enempää kuin leimasin leimastaan, ja hän esittää näytteeksi muutamia fysikallisia väitteitä sekä niiden rinnalle väitteitä, joissa niiden merkitys on käännetty siveellisiä ja poliittisia asioita koskevaksi. Böhme ja kaikki mystikot edellyttävät tätä lakia hämärissä arvoituksellisissa kirjoissaan. Runoilijat, sikäli kuin he ovat runoilijoita, noudattavat sitä, mutta he tuntevat sen ainoastaan leikkikaluna, kuten tunnettiin magneetti jo ammoisista ajoista. Swedenborg vasta ensimäisenä tarkemmin ja tieteellisesti määritteli tämän totuuden, koska hän tunsi sen läsnäolon kaikessa eikä koskaan kadottanut sitä näkyvistään. Se sisältyi, kuten jo olemme selittäneet, sekä yhteys- että toistumisoppiin, koska henkiset sarjat tarkalleen vastaavat aineellisia sarjoja. Sitä huomaamaan tarvittiin käsityskykyä, joka voi asettaa asiat järjestykseen ja sarjoihin, tai paremmin, siihen tarvittiin niin oikeaa tähystyskohtaa, että silmien näköviiva lankeisi yhteen maailman akselin kanssa. Maa oli ylläpitänyt ihmislapsiaan viidet kuudet vuostuhannet, heillä oli tieteensä, uskontonsa, filosofiansa, ja kuitenkaan eivät he olleet kyenneet näkemään sitä sisällistä vastaavaisuutta, joka on vallitsemassa luonnon jokaisen osan välillä. Ja tähän hetkeen asti ei ole kirjallisuudessa kirjaa, joka tieteellisesti selvittäisi tämän kaiken olevan vertauskuvallisuutta. Luulisi, että kohta kun ihmiset olivat saaneet viittauksenkin, että jokainen aisteilla tajuttava esine — eläin, vuori, virta, ilma — vieläpä avaruus ja aikakin eivät ole olemassa itsensä vuoksi tai yleensä minkään aineellisen loppumäärän vuoksi, vaan jonkinlaisena kuvakielenä ainoastaan kertoakseen kokonaan toisesta olemisesta ja toisista velvollisuuksista, kaikki muut tieteet olisi sysätty syrjään, ja että tuollainen noin suuria lupaava tiede olisi anastanut kaikki voimat palvelukseensa sekä että jokainen ihminen kysyisi kaikelta olevalta, mikä on sen tarkoitus? miksi pidättää tämä ilmapiiri minut iloineni ja suruineni kehässään? miksi kuulen minä saman ajatuksen lukemattomain eri äänten ilmituomana ja luen samaa, ei koskaan kokonaisenaan julkilausuttua totuutta loputtomassa kuvakielessä? Toki, olkoonpa sitten, ettei näitä asioita voi järjellä tajuta tai että vaaditaan vuosisatojen työskentelyä ja valmistusta, ennenkuin voi ilmestyä niin harvinainen ja rikas henki — ei ole sitä pyrstötähteä, vuorikerrostumaa, kivettymää, kalaa, nelijalkaista, hämähäkkiä, sientä, joka ei kiinnittäisi oppineiden ja luokittelijain mieltä suuremmassa määrässä kuin koko olemisen tarkoitus ja päämäärä.

Mutta Swedenborg ei tyytynyt katsomaan maailmaa ainoastaan tällaiselta käytännölliseltä kyökkinäkökannalta. Hänen viidentenäkymmenentenäneljäntenä ikävuotenaan valtasivat nämä ajatukset hänet, ja syvässä hengessään antoi hän tilaa sille vaaralliselle, uskonnon historiassa liika usein esiytyvälle luulolle, että hän oli epätavallinen ihminen, jolle oli suotu tulla yhteyteen enkelien ja henkien kanssa, ja tämä haltioittuminen yhdistyi hänessä juuri hänen tehtäväänsä näkyvän maailman sisällisen siveellisen merkityksen selittäjänä. Luonnon järjestyksen oikeaan tajuamiseen, samalla sekä laajakantoiseen että yksityiskohtaisesti tarkkaan, lisäsi hän siveellisten lakien älyämisen nähtyinä niiden laajimmalta yhteiskunnalliselta näkökannalta, mutta mitä ikänä hän näkikin, sen hän näki jonkinlaisen äärimmäisen, hänen luontoonsa perustuvan muotoon pyrkivän hengenlaatunsa vuoksi havainnollisesti, kuvissa, kuuli vuorokeskusteluina, ja muodostui se hänelle tapahtumaksi. Koettaessaan ilmaista jotakin lakia tarkimmin ja terveimmin kätki hän sen välttämättömästi vertauksen muotoon.

Nykyaikainen psykologia ei voi esittää toista tämän vertaista esimerkkiä horjahtaneesta henkisestä tasapainosta. Hengen päävoimat pysyivät yhä terveessä toiminnassa, ja lukijalle, joka voi kompastumatta suvaita esityksessä esittäjän omituisuuksia, ovat esityksen tulokset silti valaisevia, ja todisti hän sattuvammin yleisiä lakejaan kuin mitä heikompihenkinen, mutta tasapainossa oleva ihminen olisi voinut tehdä. Hän koettaa kuvata uuden hengentilansa laatuakin vakuuttaen, että "hänen läsnäoloansa henkimaailmassa seuraa jonkinmoinen eroittautuminen, joka sentään ainoastaan koskee hänen olentonsa ajattelevaa eikä sen tahtovaa osaa"; ja väittää hän näkevänsä "sisällisellä näöllään tuon toisen elämän ilmiöt selvemmin, kuin hän näkee ilmiöt tässä maailmassa".

Omaksuttuaan uskon, että muutamilla kirjoilla Vanhassa- ja Uudessatestamentissa oli läpeensä vertauskuvallinen luonne tai että ne olivat kirjoitetut enkelien tai haltioittumisen valaistuksessa, käytti hän viimeiset elinvuotensa kehitelläkseen niiden kirjaimellisesta merkityksestä esiin niiden yleismaailmallisen sisällön. Hän oli lainannut Platolta tuon hienon syvällisen tarinan "ammoisesta kansasta, ihmisistä, parempia kuin me ja jumalia lähempänä olevista", ja lisäsi hän siihen, että nämä ihmiset käsittivät ja käsittelivät maata vertauskuvallisesti, että he nähdessään maallisia asioita ja ilmiöitä eivät ollenkaan ajatelleetkaan niitä, vaan ainoastaan sitä, mitä ne merkitsivät ja edustivat. Vastavuoroisuus ajatusten ja ilmiöiden välillä valtasi tästä lähtien hänet kokonaan. "Itsepä elimellinen muotokin on sen tarkoituksen kaltainen, jonka leimaa se kantaa." Yksityinen ihminen on kokonaisuudessaan ja yksityiskohdissaan sovellettua oikeutta tai vääryyttä, itsekkyyttä tai kiitollisuutta. Ja syyn tähän sopusuhtaisuuteen mainitsee hän "Arcana" teoksessaan: "Syy, miksi kaikki yksityiset ilmiöt taivaassa ja maan päällä ovat eduskuvallisia, on se, että ne ovat olemassa Jumalan, taivaan kautta tapahtuvan voiman vaikutuksesta." Tämä suunniteltu aie näiden vastaavaisuuksien esittämisestä, joka yksityiskohtaisen tarkasti suoritettuna olisi muodostunut maailmojen runoksi, jossa historia ja tieteet olisivat esittäneet ratkaisevinta osaa, suppeutui ja hämmentyi siitä yksinomaan teologisesta suunnasta, jonka hänen tutkimuksensa nyt saivat. Hänen luonnonkäsityksensä ei ole ihmisellistä ja yleismaailmallista, vaan mystillistä ja hebrealaista. Hän kiinnittää jokaisen luonnon ilmiön johonkin teologiseen käsitteeseen: — hevonen merkitsee lihallista ymmärrystä, puu havaitsemusta, kuu uskoa, kissa merkitsee sitä, kamelikurki tätä, kaali jotain kolmatta, ja kytkee hän täten kuivakiskoisesti jokaisen vertauskuvan johonkin kirkolliseen käsitteeseen. Liukas, ketterä Proteus ei ole niin helposti vangittavissa. Luonnossa esiintyy jokainen erikoinen vertauskuva lukemattomissa eri osissa, samaten kuin jokainen aineshiukkanen kiertää vuorostaan jokaisen ainesyhtymän kautta. Elämän pohjaa hallitseva yhteys tekee mahdolliseksi kullekin vertauskuvalle perättäin ilmaista kaikki todellisen olemisen laadut ja vivahdukset. Kun lasketaan taivasten vesiä maan päälle, sopii jokainen siivilä jokaiseen vesijohtoon. Luonto kostaa viipymättä turhantarkkurille, joka yrittää jäähmetyttää ja kahlehtia sen laineita. Se ei noudata kirjainta. Kaikki on käsitettävä neron leimahduksella, ja meidän pitää seistä ihmisyytemme ja voimaimme huipulla ymmärtääksemme jotakin oikein.

Hänen teologiset mielitekonsa hämmensivät siis täten onnettomasti hänen luonnontulkitsemis-yritystään, ja vertauskuvien sanaluettelo on vielä kirjoittamatta. Mutta tämä tulkitsija, jota ihmiskunta yhä saa odottaa, ei ole tapaava toista edelläkävijää, joka olisi päässyt niin lähelle itse tehtävää.

Swedenborg nimittää itseään kirjojensa nimilehdellä "Herran Jesuksen Kristuksen palvelijaksi," ja järkensä voimaan ja vaikutukseen nähden onkin hän viimeinen kirkkoisä, jolla todennäköisesti ei enää ole oleva seuraajaa. Ei ole mikään ihme, että hänen syvä sisällinen viisautensa antoi hänelle suuren merkityksen opettajana. Kuihtuneeseen, tapoihin jäähmettyneeseen kirkkoon, joka enää tuotti ainoastaan kuivakiskoisia katekismuksiaan, johti hän taaskin luonnon, ja uskova päästen vapaaksi sanojen ja tekstien sakastista, havaitsee hämmästyksekseen itse olevansa osa uskonsa kokonaisuudesta: hänen uskonsa ajattelee hänen puolestaan ja on sovitettavissa kaikkeen: hän kääntelee sitä joka taholle, se sopii joka kohtaan elämässä, selvittää ja ylentää jokaisen yksityisen kohdan. Uskonnon asemesta, joka kolme neljä kertaa elämässä tuli viralliseen kosketukseen hänen kanssaan — kun hän syntyi, kun hän meni avioliittoon, kun hän sairastui ja kun hän kuoli, ja muuten jätti hänet omaan rauhaansa — esiytyi tässä hänelle oppi, joka seurasi häntä kaiken päivää, seurasi häntä hänen uneensa ja uniinsakin, seurasi häntä hänen ajatuksiinsa ja osoitti hänelle, miten kaukaista, korkeaa sukuperää hänen ajatuksensa ovat, seurasi häntä hänen seurapiiriinsä ja osoitti hänelle, mitkä sukulaisuussiteet liittävät häntä hänen vertaisiinsa ja vastustajiinsa, seurasi häntä luonnon ilmiöiden piiriinkin ja osoitti niiden alkuperän ja tarkoituksen, mikä oli ystävällistä ja mikä vaarallista ja vahingollista, ja aukaisi se tulevaisen maailmankin ihmisille ilmoittaen että samat lait ovat jatkuvat siellä kuin täälläkin. Hänen oppilaansa vakuuttavat, että hänen kirjojensa tutkiskelu on elähyttänyt heidän järjenvoimiaan.

Ei ole toista niin vaikeaa tehtävää kritiikille kuin hänen teologisten teostensa arvosteleminen; niiden ansiot ovat niin ilmeiset ja suuret, ja kuitenkin täytyy niiden arvosta niin paljon vähentää. Niiden suunnaton erämainen laveus on kuin hiekka-aavikko ja niiden sekainen yhteydettömyys kuin autiointa kuumehourailua. Hän on niin ylenmäärin seikkaperäinen selittelyissään ja hänen käsityksensä ihmisten tietämättömyydestä on merkillisen liioiteltu. Ihmiset ovat hyvin kerkeitä uskomaan tämänlaatuisia totuuksia. Hän kuitenkin ihan uhkuu uusia väitöksiä: hän on rikas keksijä, ja hän keksii asioita, jotka meille ovat ylen tärkeitä. Hänen ajatuksensa upottautuu ja havaitsee kaikki olennaiset yhtäläisyydet kuten rakennuksen ja sen rakentajan yhtäläisyyden keskenään. Hän näki ilmiöt niiden laeissa, toiminnan vaan ei rakenteen yhtäläisyydessä. Ilmaistessaan ja kehitellessään esiin totuutta noudattaa hän aina vaihtumatonta järjestystä ja menettelytapaa edeten asiaan säännöllisesti sisältä uloskäsin. Mikä vakavuus ja painokas hartaus asuukaan hänessä — hänen silmänsä ei hetkeksikään hievahda, ei turhamaisuuden värähdystäkään hänessä, ei katsahdustakaan itseensä, ei minkäänlaatuista tavallista kirjailijaylpeyttä, ajatuksen ja mietiskelyn mies, mutta mies, jota ei ainoakaan käytännön mies maailmassa voisi teeskennellä halveksivansa! Platon olkapäitä peittää oppineen viitta: hänen pukunsa, vaikkapa purppurasta ja melkeinpä taivaissa kudottu, on akadeeminen juhlapuku, ja estävät sen avarat laskokset hänen liikuntojaan. Mutta tämä mystikko herättäisi Caesarinkin kunnioituksen. Itsepä Lykurgos kumartaisi hänen edessään.

Swedenborgin siveellinen tieto, hänen toimintansa yleisten erehdysten oikaisijana ja siveellisten lakien julistajana kohottavat hänet asemaan, jossa hän ei ole verrattavissa mihinkään nykyaikaiseen kirjailijaan, ja oikeuttavat hänelle sijan ihmiskunnan lainsäätäjien seassa, joka jonkun ihmispolven on ollut tyhjänä. Se hitaasti levittäytyvä, mutta valtaava vaikutus, jonka hän on saavuttanut, on saavuttava huippukohtansa kuten muittenkin uskonnollisten nerojen vaikutus, ja on sillä oleva nousu- ja laskuaikansa ennenkuin se voi tyyntyä pysyvään määräänsä. Epäilemättä ei se, mikä on todellista ja yleispätevää hänessä, voi rajoittua niiden piiriin, jotka täydellisimmästi ovat hänen henkensä läpitunkemat, vaan on se siirtyvä viisaan ja oikean ajattelun yhteiseen varastoon. Maailmalla on varmasti vaikuttava kemiallinen menettelytapansa, jolla se eroittaa ja vetää itseensä kaiken, mikä sen lapsissa on arvokasta, jättäen syrjään suurimpainkin henkien heikkoudet ja rajoitukset.

Se sielujenvaellus, jonka kreikkalaisten vanha Ovidiuksen kokooma mytologia tuntee, sekä indialaisten oppi samasta asiasta, jonka he käsittävät objektiiviseksi tai todellisesti tapahtuvaksi ruumiissa vieraan tahdon voimasta — pukeutuu Swedenborgin mielessä filosofisempaan asuun. Se on hänelle subjektiivista ja riippuu kokonaan asianomaisen henkilön ajatuksesta. Kaikki asiat kaikkeudessa järjestäytyvät uudestaan suhteessaan kuhunkin henkilöön riippuen siitä rakkaudesta, joka vallitsee tämän sielua. Ihminen on sellainen, millaiset hänen tunteensa ja ajatuksensa ovat. Ihminen on ihminen tahtonsa voimasta, ei tietojensa ja ymmärryksensä vuoksi. Sellainen kuin hän on, siten hän näkee asiat. Maalliset avioliittositeet ovat katkaistut. Sisäiset ominaisuudet liittävät kaiken toiseensa henkisessä maailmassa. Mihin tahansa enkelit loivatkin katseensa, oli kaikki taivaallista heille. Jokainen pahahenki pitää itseään ihmisenä, ja on hän sille, joka on yhtä paha kuin hän itsekin, mukava mies, puhtaalle taas on hän kaiken saastan pesä. Ei mikään voi vastustaa yhtymispyrintöä, kaikessa on painoja vetovoimansa, kaltainen etsii kaltaistaan, mitä me sanomme runolliseksi oikeudeksi, tapahtuu silmänräpäyksessä. Olemme joutuneet maailmaan, joka on elävää runoa. Kaikki on samaa kuin minäkin. Linnut ja eläimet eivät ole lintuja ja eläimiä, vaan kaikkien nykyhetkellä elävien ihmisten sielujen ja tahtojen vuodatuksia. Kunkin huone ja tila muodostuu hänen itsensä mukaan. Henkiä ahdistaa kuoleman pelko, eivätkä he muista, että he jo ovat kuolleet. Ne, jotka elävät pahuudessa ja vääryydessä, pelkäävät kaikkia muita. Jotka ovat sammuttaneet itsessään rakkauden, harhailevat ja pakenevat, piirit, joita he lähenevät, havaitsevat heidän laatunsa ja karkoittavat heidät pois. Ahnaat ovat asuvinaan komeroissa, joissa säilytetään heidän rahansa, joita hiiret kaluavat. Ne, jotka pitävät hyviä tekoja ansiollisina, ovat hakkaavinaan puita. "Kysyin heiltä, eivätkö he jo olleet väsyneet? He vastasivat, ett'eivät he vielä olleet tehneet tarpeeksi työtä ansaitakseen taivasta." Hän lausuu kultaisia sanoja, jotka ihmeellisen ihanasti ilmaisevat siveellisiä lakeja, kuten pukiessaan sanoiksi tuon kuuluisan lauselmansa: "Taivaassa enkelit päivä päivältä lähenevät nuoruutensa kevättä, niin että vanhimmat enkelit näyttävät nuorimmilta." "Mitä enemmän enkeleitä, sitä enemmän tilaa." "Ihmisen täydellistymys on hyödyn rakkaudessa." "Ihminen täydellisessä muodossaan on taivas." "Mikä on Hänestä, on Häntä." "Tarkoitusperät kohoavat, sikäli kuin luonto alenee." Ja tuo runollinen kuvaus sisimmässä taivaassa olevasta kirjoituksesta, jota oppimatonkin voi lukea, se kun on kokoonpantu taivaan muodon mukaisista kaarista. Hän melkeinpä tekee oikeutetuksi väitteensä yliluonnollisista näkemyksistään ihmeellisillä havaitsemuksillaan ihmisruumiin ja hengen rakenteesta. "Taivaassa ei ole kenenkään sallittu seistä toisen takana ja katsoa häntä niskaan, sillä silloin häiriytyisi Jumalasta virtaava vaikutus." Enkelit tuntevat ihmisen äänen soinnusta hänen rakkautensa, tämän soinnun vivahduksista hänen viisautensa ja hänen sanojensa merkityksestä hänen tietonsa.

Kirjassaan "Aviollinen rakkaus" on hän kehitellyt esiin avioliiton merkityksen. Tästä kirjasta voi sanoa, että se huolimatta ylevimmästä sisällöstään ei kuitenkaan ole saavuttanut menestystä. Se oli tulemaisillaan rakkauden ylistyslauluksi, siksi, jota Plato tavoitteli "Juhlapidoissaan," rakkauden, josta, kuten Dante sanoo, Casella lauloi enkeleille paratiisissa ja joka oikeasti ylistettynä heräämisessään, nautinnossaan ja vaikutuksissaan kylläkin voisi ylentää sydämiä, se kun avaisi ihmisten eteen kaikkien järjestöjen, säännösten ja tapojen synnyn. Kirjasta olisi tullut ylevä ja suuri, jos hän olisi jättänyt pois kaiken hebrealaisuuden ja jos hän olisi esittänyt lain ilman väkinäisiä teennäisiä sommitteluja sulana siveyssääntönä ja sillä ylentymis- ja kohottaumisvapaudella, jota olemisen luonne vaatii.

Kirja on hieno platonisesti kehittelevä esitys avioliiton käsitteestä, ja opettaa se, että sukupuolellinen eroavaisuus on yleistä eikä paikallista, että miehisyys miehessä määrää laadulleen jokaisen elimen, teon ja ajatuksen, naisellisuus naisessa. Senpätähden ei avioliitollisella yhdistymisellä niinhyvin todellisessa kuin henkimaailmassakaan ole hetkellistä merkitystä, vaan on sen merkitys täydellinen, koko olennon käsittävä ja alituinen; puhtaus ei ole mikään paikallinen, vaan yleinen, koko olennon käsittävä hyve, epäpuhtaus kun ilmenee yhtä hyvin kaikessa olossa ja elossa, puheessa ja ajattelussa kuin siitostoiminnassakin, ja vaikkapa immet, jotka hän näki taivaassa, olivat ihania, niin olivat aviovaimot vielä verrattomasti ihanampia, ja yleni heidän ihanuutensa päivä päivältä.

Toki pingottaa Swedenborg tapansa mukaan tämänkin teoriansa tilapäiseen muotoon. Hän antaa avioliitolle aivan ylenmääräisen merkityksen, ja vaikkapa hän havaitseekin vääriä avioliittoja maan päällä, kuvittelee hän, että taivaassa tapahtuvat viisaammat valinnat. Mutta kehittyvien, muodostuvien sielujen kaikki rakkaudet ja ystävyydet ovat hetkellisiä. Rakastatko minua? tarkoittaa: Näetkö sinä saman totuuden kuin minä? Jos näet, on ilomme yhteinen, mutta pianpa toinen meistä havaitsee uuden totuuden, ja me olemme eroitetut, eikä mikään side maailmassa voi pysyttää meitä yhdessä. Minä tiedän, kuinka ihana on tämä rakkauden malja — minä olen olemassa sinua varten, sinä minua varten — mutta se on lapsen tarrautumista leikkikaluunsa, yritys ikuistaa kotiliesi ja hääkammio, säilyttää kuva-aapinen, josta niin somasti ammensimme ensi tietomme. Jumalan Eedeni on autio ja aava kuten luonto ja maailma ulkona, kun sitä kuvittelee räiskyvän, lämpöisen lieden ääressä iltasella, siellä ulkona tuntuu niin kylmältä ja alakuloiselta, kun siinä kyyröttää hehkuvan hiilustansa ääressä; mutta kerran ulkona taaskin säälimme niitä, jotka voivat kieltää itseltään luonnon ylevän suuruuden istuakseen kynttilänsä ja korttiensa ääressä. Ehkäpä onkin "Aviollisen rakkauden" oikeana aineena ihmisten olo ja seurustelu keskenään, joidenka lakeja tässä perusteellisesti valaistaan. Kirja on väärä, jos sen ajatukset kirjaimellisesti sovitetaan avioliittoa koskeviksi. Sillä Jumala on sielun morsian ja sulhanen. Taivas ei ole kahden hengen sovittamista yhteen, vaan kaikkien sielujen yhteyttä. Me kohtaamme toisemme ja viivähdämme hetken yhdessä jonkun ajatuksen temppelissä ja eroamme ikään kuin emme eroaisikaan yhdistyäksemme uudessa ajatuksessa uusiin kanssailoitsijoihimme. On niin vähän jumalaista tuon rakastatko sinä minua? alhaisessa ja omistavassa sisällössä, että ainoastaan kun jätät ja kadotat minut antautumalla ja heittäytymällä tunteeseen, joka on meitä molempia korkeampi, tulen vedetyksi ja olen lähellä sinua, rinnallasi, ja tulen taas sysätyksi luotasi, jos liität silmäsi minuun ja pyydät rakkauttani. Itse asiassa vaihdamme me henkisessä maailmassa joka silmänräpäys sukupuolta. Sinä rakastat sitä, mikä minussa on arvokasta, silloin olen minä sinun miehesi, mutta minä en liitä sinua itseeni, vaan minun arvoni liittää sinut, ja se arvo taas on pisara siitä arvon valtamerestä, joka aukenee yläpuolellani. Sillävälin ihailen minä suurempaa arvoa jossakin toisessa, ja tulen siten hänen vaimokseen. Hän taas pyrkii kohden korkeampaa arvoa jossakin toisessa hengessä ja alistuu vaimoksi eli vastaanottavaksi tälle vaikutukselle.

Olkoon syynä se itseään kiduttava tapa, johon hän oli totuttautunut, tai epäluuloinen ankaruus sitä heikkoutta kohtaan, jonka uhriksi ajattelevat ihmiset ovat niin alttiita joutumaan, joka tapauksessa saavutti hän tuon erikoisen siveellisen vajanaisuuden esittämisessä ja selvittämisessä terävyyden, jota ei yksikään omatunto voi kestää. Tarkoitan hänen tunnettaan siitä, että tiede vaikuttaa turmelevasti ja särkevästä hyvään ihmisessä. "Uskon arvosteleminen on samaa kuin sen epäileminen ja kieltäminen." Hän oli tuskallisesti tietoisa tiedon ja teon välillä vallitsevasta erosta, ja tämän tunteensa tuo hän alinomaa ilmi. Filosofit ovat sentähden kyy- ja lohikäärmeitä, lentäviä liskoja y.m. kauhuja, oppineita velhoja ja silmänkääntäjiä.

Mutta tämä asianhaara juuri herättää meissä sen raskaan epäluulon, että tässä olemme hänen oman tuskansa jäljillä. Mahdollisesti kostivat Swedenborgin sisäänpäinkääntyneet hengenlahjat täten itsensä. Menestys tai suotuisa nerokkuus näyttävät riippuvan sydämen ja järjen onnellisesta tasapainosta keskenään ja siitä siveellisten ja henkisten voimien oikeasta suhteesta toisiinsa, jota on niin vaikea tavoittaa ja joka kenties noudattaa samoja kemiallisia suhdelakeja kuin nekin, jotka tekevät välttämättömäksi, että ainemäärät ovat varmassa suhteessa toisiinsa, jotta voi syntyä yhdistys, kuten juuri esimerkiksi kaasut yhdistyvät toisiinsa visseissä tarkoissa suhdemäärissä, mutta eivät missä suhteissa tahansa. Täysinäistä maljaa on vaikea kantaa, ja tämä mies, joka niin yltäkylläisesti oli varustettu sydämen ja hengen lahjoilla, joutui jo aikaisin vaaralliseen ristiriitaan itsensä kanssa. Kirjassaan "Elävä maailma" hämmästytti hän meitä ilmoittamalla, että hän rakasti jäsentelevää eikä yhdistelevää ja yhtenänäkevää menettelytapaa tieteessä, ja nyt täytettyään viidennenkymmenennen ikävuotensa alkaa hän kadehtia järkeään ja vaikkapa hän älyykin, ett'ei totuus eikä hyvyys kumpikaan esiinny erikseen, vaan että kummankin aina täytyy sekautua ja liittyä toiseensa, taistelee hän asettuen omantunnon puolelle omaa järkeään vastaan ja panettelee ja herjaa sitä joka tilaisuudessa. Tämmöinen kiihkomielisyys kostaa itsensä paikalla. Kauneus kadottaa sulonsa, rakkaus armautensa, kun totuus, taivaan toinen puolisko, kielletään, samaten kuin nerokkaan miehen vallannut katkeruus johtaa hänet purevaan pilkkaan ja himmentää hänen arvostelukykynsä. Hän on viisas, mutta viisas itsensä uhallakin. Loputtoman surun sävy ja valituksen ääni täyttää koko tämän kaamean kaikkeuden. Profeetan istuimella istuu vampyyri, ja mässää se kamalalla ahneudella tuskan kuvissa. Totisesti, lintu ei kyhää nopeammin pesäänsä, eikä myyrä kaivaudu näppärämmin maahan kuin tämä sielujen tietäjä rakentaa jokaiselle uudelle rikoksellisten parvelle uuden helvetin ja manalan, toistaan kamalamman. Hän laskettiin alas pilaria myöten, joka näytti olevan vaskea, mutta sen muodostivatkin enkelihenget, jotta hän voisi loukkaantumatta laskeutua piinattujen luokse ja nähdä sielujen perikadon, ja hän kuuli siellä heidän loputtomat valituksensa, hän näki heidän kiduttajansa, jotka kiihdyttivät ja lisäsivät heidän tuskiaan rajattomiin, näki veijarien, murhamiesten, irstailijoiden helvetit sekä rosvojen, jotka surmaavat ja keittävät ihmisiä, näki petturien hirvittävän kuilun, näki ruumiinulostuksia sisältävät helvetit, kostonhimoisten helvetin, kostonhimoisten, joiden kasvot olivat kuin pyöreä, leveä kakku ja joiden käsivarret pyörivät kuin ratas. Lukuunottamatta Rabelais'ta ja Swiftia ei kukaan ole tuntenut saastaa ja turmelusta niin perinpohjin kuin hän.

Näitä kirjoja on käytettävä varovasti. On vaarallista antaa noiden haihtuvien ajatuskuvien jäähmettyä varmaan muotoon. Ollen tosia liihoittelevassa muodossaan muuttuvat ne vääriksi kiinteinä. Niiden oikeinkäsittämiseen vaaditaan hänen kanssaan melkein tasavoimaista neroa. Mutta kun hänen näkynsä muuttuvat useiden eri-ikäisten ja erilahjaisten ihmisten sovinnaiseksi yhteiskieleksi, väärenee niiden merkitys. Kreikan viisas kansa tapasi antaa lahjakkaimpain ja hyveellisimpäin nuorukaistensa heidän kasvatukseensa kuuluvana oppia eleusilaiset salaopit, joissa heille komeilla menoilla ja asteettain opetettiin korkeimmat vanhan ajan viisauden tuntemat totuudet. Tulinen ja syvämielinen nuorukainen, kahdeksantoista-, kahdenkymmenen vuotias, lukekoon kerta nämä Swedenborgin kirjat, nämä rakkauden ja omantunnon salaopit, ja sitte sysätköön ne ikipäiviksi syrjään. Neroa ahdistavat aina tämänlaatuiset unet, kun sille aukeavat helvetit ja taivaat. Mutta nämä kuvat ovat käsitettävät mystillisinä eli siis kokonaan mielivaltaisina ja tilapäisinä totuuden kuvina — ei itse totuutena. Joku toinen vertauskuva olisi saattanut olla yhtä paikallaan; silloin voi vaaratta käsitellä niitä.

Swedenborgin maailmanjärjestelmältä puuttuu keskeinen itsemääräävä välittömyys; se on voimaperäinen eikä elävä, ja siltä puuttuu elämää synnyttävä voima. Se ei tunne yksilöitä. Kaikkeus on jättiläiskide, jonka kaikki hiukkaset ja liuskat lepäävät häiritsemättömässä järjestyksessä ja murtumattomassa yhteydessä, mutta kylminä ja liikkumattomina. Mikä näyttää yksilöltä ja tahdolta, ei ole sitä. Keskuksesta ääriviivaan asti ulottuu loputon sarja väliketjuja riistäen kaikelta toiminnalta vapauden ja luonteen. Kaikkeus riutuu hänen runossaan magneettisessa unessa ja kuvastaa ainoastaan magnetiseeraajansa henkeä. Jokainen ajatus herää jokaisessa ihmisessä häntä ympäröivien enkelipiirien vaikutuksesta ja näissä taas vielä korkeampien piirien ja niin yhä edelleen. Kaikki hänen perikuvansa tarkoittavat samoja harvoja asioita. Kaikki hänen henkilönsä puhuvat samaa kieltä. Kaikki hänellä puhuvat Swedenborgin tapaan. Olkoot he keitä tahansa, saman värisiä ovat he lopulta kaikki. Tämä Kaaron kulettaa heidät kaikki venheessään, kuninkaat, neuvokset, hovimiehet, oppineet, Sir Isak Newtonin, Sir Hans Sloanen, kuningas Yrjö II:n, Muhammedin tai kenen tahansa, ja kaikki tulevat he muodoltaan ja olennoltaan yhtä kolkon näköisiksi. Ainoastaan Ciceron ilmestyessä sävähtää kohtelias tietäjämme hieman ja kaihtaa sanomasta, että hän oli puhunut Ciceron kanssa, ja huomauttaa jonkinmoisella inhimillisellä epäröinnillä puhuneensa "erään kanssa, jonka minun oli sallittu uskoa olevan Ciceron"; mutta kun tuo roomalaiseksi itsensä sanova aukaisee suunsa, niin kauaksi kaikkonevat silloin Rooma ja kaunopuheisuus — me kuulemme sulaa swedenborgilaista teologiaa kuten kaikkialla muuallakin. Hänen taivaansa ja helvettinsä ovat tyhjiä ja autioita tämän yksilöllisyyden puutteen vuoksi. Siellä ei ole ihmisten tuhansia lukemattomia suhtautumisia toisiinsa. Se mielenkiinto, joka luonnossa liittyy jokaiseen ihmiseen, koska hän on oikeassa ollessaan väärässäkin ja väärässä ollessaan oikeassakin, koska hän tekee tyhjiksi kaikki säännöt ja luokitteluyritykset — on otettava nimittäin huomioon niin monet poikkeukset, satunnaisuudet ja tulevaisuusmahdollisuudet — koska hän on voimakas paheittensa vuoksi ja koska juuri hänen hyveensä taas usein tekevät hänet tehottomaksi — kaikki tämä laukenee hänen maailmassaan vallitsevan täydellisen yksisointuisuuden vuoksi. Tämä puute tehoo aina hänen maailmanjärjestelmänsä keskukseen asti. Vaikkapa "Herran" työskentelystä puhutaan joka rivillä, ei se sentään koskaan herää mielessämme eläväksi. Ei ole mitään loistetta siinä silmässä, joka tuijottaa keskuksesta ja jonka pitäisi virvoittaa eloon siitä kokonaan riippuva suunnaton olevain piiri.

Perusvirhe Swedenborgin hengessä on sen teologinen suunta. Missään emme tapaa hänellä kaikkeakäsittävän viisauden ennakkoluulottomuutta, vaan olemme aina kirkossa. Hebrealainen runotar, joka opetti ihmisille tiedon oikeasta ja väärästä, on yhtä rajattomasti tenhonnut hänet, kuin se oli tenhonnut kansat. Muodot ja tavat kohosivat, samaan pyhyyteen kuin olemuskin. Palestiina alkaa tulla yhä arvokkaammaksi ihmiskunnan historian lukuna, mutta yhä vähemmän soveliaaksi kasvatusvälineenä. Swedenborgin nero, suurin uudempina aikoina näillä ajatuksen aloilla, tuhoutui yrittäessään elähyttää ja säilyttää sitä, joka jo oli saapunut luonnollisille rajoilleen ja joka sääntävän Salliman määräyksestä jo oli väistymässä hallitsevasta asemastaan länsimaisten ajatus- ja ilmaisutapojen tieltä. Swedenborg ja Böhme hairahtuivat kumpikin liittyessään kristinuskon vertauskuvaan, sensijaan että olisivat liittyneet siihen siveelliseen tunteeseen, joka kantaa sylissään lukemattomat kristinuskot, ihmisyydet, jumaluudet.

Tämä vieraan vaikutuksen ylenmääräisyys osoittaikse myöskin meille oudossa ja luonnottomassa kaunopuheisuudessa. "Mitä minä", kummastelee kärsimätön lukija, "noista jaspiksista ja sardoniksista, berylleistä ja kalsedoneista, arkeista ja pääsiäislampaista, efaheista ja efodeista, spitaalisista ja syöksytautisista, ylistysuhreista ja makeista leivistä, tulivaunuista, kruunu- ja sarvipäistä, lohikäärmeistä, behemoteista ja yksisarvisista? Jääkööt ne itämaalaisille, minulle ne eivät merkitse mitään. Mitä suurempaa oppineisuutta osoitat niitä selvittäessäsi, sitä ilmeisempi on niiden asiaankuulumattomuus. Mitä yhteenkuuluvampi ja huolellisemmin sommiteltu järjestelmä on, sitä vähemmän on se minulle mieleen. Sanon kuten spartalainen: 'Miksi puhut niin paljon asian hyväksi, joka ei ole miksikään hyväksi?' Minun oppini on semmoista kuin sen Jumala minulle on antanut synnyssäni ja jokapäiväisessä olossani, kun olen ilokseni ja opikseni käyttänyt omia silmiäni enkä kenenkään toisen ihmisen. Minusta näyttää kaikista mielettömyyksistä joutavimmalta se, että tulee joku vierasmaalainen ja lupaa antaa minulle minun kaunopuheisuuteni sijasta omansa ja ilahuttaa minua pelikaaneillaan ja haikaroillaan rastaan ja leppäkertun asemasta, palmuillaan ja seetrimetsillään kuusien ja mäntyjen sijasta."

Locke sanoi: "Kun Jumala luo profeetan, ei hän samalla tee ihmistä olemattomaksi!" Swedenborgin elämäkerta vahvistaa tämän huomautuksen. Pitäjäriidat Ruotsin kirkossa Lutherin ja Melanktonin kannattajain ja vastustajain välillä "ainoastaan uskosta" tai "ainoastaan teoista" tunkeutuvat hänen mietiskelyihinsä kaikkeuden järjestyksestä ja taivaallisista yhteiskunnista. Tämä luterilaisen piispan poika, jolle taivaat aukenevat, niin että hän omin silmin ja rikassisältöisimmissä vertauksissa näkee olemisen kaamean valtaavan totuuden ja sitte julistaa kirjoissaan kuin taivaallisella valtuudella siveellisen luonnon kumoamattomia salaisuuksia — hän pysyy kaiken tämän suuruuden ohella itsessään luterilaisen piispan poikana; hänen arvostelunsa ovat ruotsalaisen kynäsoturin, ja hänen suunnattomat näkemyksensä ovat ostetut kivikovain rajoitusten hinnalla. Muisto hänen väittelyistään seuraa häntä hänen seurusteluunsa henkienkin kanssa. Hän on kuin Michel Angelo, joka freskoissaan pisti ne kardinaalit, jotka olivat loukanneet häntä, paistumaan kokonaisten perkelevuorien alle, tai kuin Dante, joka rankaisevissa säkeissä kosti kaikki hänelle yksityisesti tehdyt vääryydet, tai ehkäpä vielä enemmän kuin Montaignen maalaispappi, joka raeilman piestessä kylää ajattelee tuomiopäivän tulleeksi ja pakanain ja ihmissyöjäin jo saaneen osansa. Swedenborg hämmästyttää meitä yhtä paljon Melanktonillaan, Lutherillaan ja Wolffillaan, joita hän kiduttaa helvetissä, kuin omilla kirjoillaan, joita hän kuuluttaa enkeleille.

Samaan teologiseen puristimeen ovat pingotetut useat hänen oppilauselmistaan. Hänen pääperustansa siveyskysymyksissä on, että pahaa pitää karttaa kuin syntiä. Mutta se ei tunne, mitä paha on ja mitä hyvä, joka arvelee laskevansa perustan sanomalla, että pahaa on kartettava kuin pahaa. Epäilemättä johtui hän tähän halusta sovelluttaa tähän käsityksen Jumalan persoonallisuudesta. Mutta se ei auta pitkälle. Joku, sanot sinä, pelkää ruusu tautia — osoita hänelle, että se pelko on paha; tai joku pelkää helvettiä — osoita hänelle, että pelko on paha. Ken rakastaa hyvyyttä, hänessä asustavat enkelit, hän kunnioittaa kunnioitusta ja elää yhteydessä Jumalan kanssa. Mitä vähemmän askartelemme syntiemme kanssa, sitä parempi. Yhdelläkään ihmisellä ei ole varaa tuhlata hetkiään omantunnon tuskiin. "Ainoastaan työskentelemisen velvollisuus ei muodostu siteeksi meille", sanovat hindut; "tieto vapahtaa meidät, kaikki muut velvollisuudet ainoastaan uuvuttavat meitä."

Toinen opinkappale, joka kehkeää hänen vahingollisesta teologisesta rajoituksestaan, on hänen oppinsa helvetistä. Swedenborgilla on perkeleitä. Paha, sanovat vanhat filosofit, on hyvää, joka on syntymässä. Sulan pahuuden olemassaolo on epäuskon äärimmäinen oletus. Se on oletus, jota ei voi tukea millään järjen perusteella, se on ateismia, se on äärimmäisintä jumaluuden pilkkaamista. Euripides lausui aivan oikein:

Hyvyys ja elämä jumalain on samaa; ken pahoiks' väittää, kuolleiks' heidät lamaa.

Mihinkä tuskaisaan nurjuuteen olikaan muotoihin jäähmettynyt teologia kehittynyt, jotta Swedenborg voi kieltää kaiken kääntymisen mahdollisuuden pahoilta hengiltä! Mutta jumalainen voima ei väsähdä hetkeksikään, raato muuttuu auringonpaisteessa ruohoksi ja kukkasiksi, ja ihminen, olkoon hän sitte porttolassa, tyrmässä tai hirsipuussa, vaeltaa aina kohti sitä, mikä on hyvää ja totta. Burns huudahtaessaan hurjalla ilvehdinnällä "Vanhalle Nickie Ben raukalle" ["Nickie Ben", skotlantilainen pirunnimitys.]

Viel' tutki itseäs ja käänny!

on oikeammassa kuin kostonhimoinen teologimme. Kaikki muu on ulkopuolista ja hukkuu, ainoastaan rakkaus ja totuus pysyvät. Suurin tunne on aina tosin tunne, ja me tunnemme indialaisen Vishnun ylevämmän hengen sanoissa: — "Minä olen sama kaikille ihmisille. Ei ole olemassa ketään, joka ansaitsee, että minä häntä rakastan tai vihaan. Ne, jotka palvelevat minua hartaudella — heissä olen minä ja he minussa. Jos joku, jonka tiet ovat läpeensä pahat, palvelee minua yksin, on hän yhtä kunnioitettava kuin oikeamielinenkin ihminen; hän uurastaa täysin oikealla alalla, ja kohta on hänestä tuleva hyveellinen henki, ja hän on saavuttava iäisen autuuden."

Mitä tulee hänen tavattomaan väitteeseensä ylimaailmallisten ilmestysten näkemisestä — niin ainoastaan hänen rehellisyytensä ja neronsa voivat oikeuttaa niitä vakavammin tarkastamaan. Hänen ilmestyksensä turmelevat itse luotettavuutensa seikkaperäisyydellään. Jos joku sanoo Pyhän Hengen ilmoittaneen hänelle, että viimeinen tuomio (tai viimeisin tuomio) tapahtuu 1757 tai että hollantilaiset toisessa maailmassa asuvat omassa erityisessä taivaassaan ja englantilaiset omassaan, niin vastaan minä, että se Henki, joka on pyhä, on vaikeneva ja vaitelias ja ilmoittautuu laeissa. Ainoastaan tarujen aaveet ja kummitukset lavertelevat ja ennustavat. Korkeimman Hengen opetukset ovat maltteliaita ja yksityisseikkoihin nähden kielteisiä. Sokrateen suojelushenki ei neuvonut häntä tekemään tai löytämään jotakin, vaan jos hän aikoi ryhtyä johonkin, joka ei ollut edullista, varoitti se häntä. Hän sanoi: "En tiedä, mitä Jumala on, mutta sen tiedän, mitä hän ei ole." Hindut ovat nimittäneet Ylintä Olemista "sisäisyyden pakoksi". "Valaistut" kveekarit selittävät "valonsa" olevan ei mitään semmoista, joka johtaa johonkin tekoon, vaan semmoista, joka estää jostakin huonosta teosta. Mutta oikeimpia esimerkkejä ovat yksityiskohtaiset kokemukset, jotka ehdottomasti todistavat samaa tässä suhteessa. Täsmällisimmin sanoen perustuvat Swedenborgin ilmestykset siihen, että hän sekoittaa toisiinsa tapahtumat kahdella aivan eri tasolla anteeksiantamaton erehdys niin oppineelle luokittelijalle. Se on pinnalla vallitsevain lakien siirtämistä perussisältöä koskeviksi, yksilöllisyyden ja sen harhojen siirtämistä oleellisuuden ja yleisyyden valtakuntiin, mikä merkitsee kaiken hämmentämistä ja kaaosta.

Taivaan salaisuus pysyy salaisuutena polvesta polveen. Ainoakaan ajattelematon tai puhelias enkeli ei koskaan ole antanut livahtaa huuliltaan varomatonta sanaa vastaukseksi hurskasten kaipaukseen tai kuolevaisten pelkoon. Polvillamme olisimme kuunnelleet semmoista jumalten lemmikkiä, joka nöyremmän, hartaamman kuuliaisuutensa vuoksi olisi saanut ajatuksensa yhtäsuuntaisiksi ja sointuisiksi taivaallisten virtausten kanssa ja olisi voinut antaa ihmisille vihjauksen vastaeronneiden henkien olinpaikasta ja olosta. Mutta varmaa on, että hänen kuvauksensa niistä pitää kohota sen verroille, mikä on parasta luonnossa. Se ei voi olla sävyltään alempana tämän taiteilijan jo tuntemiamme teoksia, joka on veistänyt ja muovannut tähtitarhojen taivaankappaleet ja kirjoittanut siveelliset lait. Sen maailman pitää olla raikkaankirkkaampi kuin taivaankaari, lujempi kuin vuoret, sointua kukkasiin ja vesien nousuun ja laskuun ja syystähtien kohoamiseen taivaalle ja laskemiseen. Soinnukkaimmat runoilijat ovat tuntuvat sorahtavilta kuin katulaulajat, kun joskus kajahtaa luonnon ja hengen kaikkitäyttävä ikisävel — tuo sydämentykyntä, maan- ja meren tykyntä, jonka soinnun mukaan aurinko vierii rataansa ja verenhiukkanen suonissa ja mahla puussa.

Tässä mielentilassa kuulemme kerrottavan, että tietäjä on saapunut ja kertonut näkemänsä. Mutta emme saakaan nähdä mitään kauneutta, mitään taivasta: enkelien sijasta aaveita. Tuo kolkko runotar rakastaa yötä ja kuolemaa ja syvänteiden pimeyttä. Hänen manalansa on kaameata hengetöntä unta. Hänen henkinen maailmansa on samassa suhteessa niihin yleviin ja autuaan ihaniin totuuksiin, joita ihmishenget jo ovat meille ilmaisseet, kuin jonkun ihmisen mielihoureiset pahat unet ovat hänen ihanne-elämäänsä. Äärettömässä, kaameiden kuvien esiinloihtimiskyvyssään muistuttaakin se tosiaan hyvin paljon uninäkyjä, jotka öisin saavat monen kunniallisen, hyväntahtoisen kunnon miehen, jolla on huono ruuansulatus, kurjaksi poloiseksi, joka luimii kuin hylkykoira luomakunnan syrjäisimpiä takapihoja ja rapakkoja. Kun hän kohoo taivaisiin, niin en kuule hänen puhuvan taivasten kieltä. Älköön kukaan kertoko minulle, että hän on vaeltanut enkelien parissa, hän todistakoon itsensä sillä, että hän tekee minut enkeliksi. Voivatkohan ylienkelit olla vähemmän yleviä ja ihananlempeitä kuin olennot, jotka todella ovat vaeltaneet maan päällä? Ne enkelit, jotka Swedenborg kuvaa meille, eivät herätä meissä varsin korkeata käsitystä heidän kasvatuksestaan ja sivistyksestään; kaikki he ovat maalaispappeja: — heidän taivaansa on jonkinmoinen maalaisjuhla, evankelinen lähetysjuhla tai semmoinen juhlatilaisuus, jossa Ranskassa jaetaan siveyspalkintoja talonpojille. Omituinen kaavaperäinen, saarnaava, kuivakiskoinen, veretön mies, joka luokittaa sieluja kuin kasvitieteilijä ruohojaan ja joka kulkee tuskaisissa helveteissään kuin tarkastelisi hän kalkki- ja liitukerrostumia! Hän ei tunne mitään myötätuntoa. Hän kulkee ihmismaailmaa kuin mikäkin nykyaikainen. Rhadamantuskummitus peruukkeineen ja kultakahvakeppeineen ja luokittelee sielujaan jonkun tuomarin väliäpitämättömin ja kylmäkiskoisin ilmein. Lämmin, tuhatvivahteinen, intohimoja vellova maailma on hänelle ainoastaan sikermä hieroglyfikaavakkeita ja vertauskuvallinen vapaamuurarikulkue. Kuinka toisenlainen onkaan Jakob Böhme! Hän värähtää liikutuksesta ja kuuntelee vavahtuneella kunnioituksella ja lempeimmällä ihmisellisyydellä Opettajaa, jonka sanoja hän julistaa, ja kun hän vakuuttaa, että "rakkaus jossakin suhteessa on suurempi kuin Jumala", niin lyö hänen sydämensä niin kovasti, että sen tykyntä hänen nahkaesiliinaansa vastaan kuuluu vuosisatojen läpi. Siinä on suuri ero. Böhme on terveesti ja ihanasti viisas, huolimatta hänen mystillisestä ahtaudestaan ja vaikeatajuisuudestaan. Swedenborg on loukkaavan viisas, ja kaikkine kukkuroittuine lahjoineen rampaa hän henkeä ja työntää luotaan.

Suuren luonteen varmin tuntomerkki on, että se ikäänkuin aukaisee näkyaloja ihmisen eteen ja viekottaa hänet kulkemaan eteenpäin kuin aamuntuoksuissa kylpevä maisema. Swedenborg luo katseensa taaksepäin, emmekä voi riisua häneltä hänen lapiotansa ja käärinliinojaan. Muutamat henget ovat iäti estetyt syventymästä luontoon, toiset taas iäti voimattomat kohoamaan siitä esiin. Swedenborg, vaikkapa hänellä oli monen ihmisen voimat, ei voinut koskaan katkaista sitä napasuonta, joka sitoi häntä luontoon, ja kohota puhtaan hengen piiriin.

On merkillistä että tämä mies, joka niin perinpohjin käsitti vertauskuvien merkityksen ja näki ja ymmärsi olemisen runollisen kokonaisrakenteen sekä hengen ja aineen perus- ja alkusuhteet toisiinsa, niin kokonaan oli vailla sitä runollista ilmaisuvoimaa, joka tavallisesti seuraa tätä näkemystä. Hän tunsi äidinkielen kieliopin ja alkeet — miksikä hän ei voinut loihtia siitä ainoatakaan soivaa säveltä? Kävikö hänen kuin Saadin, joka näyssään aikoi poimia sylinsä täyteen taivaallisia kukkia tuodakseen ystävilleen, mutta kukkien tuoksu hurmasi hänet niin, että hän hellitti pukunsa liepeestä? Vai olisiko rikos taivaallisia tapoja vastaan kertoa maan päällä siellä kuulemansa? Vai oliko syy siinä, että hän näki näkynsä järjellään, ja johtuuko siitä tuo alinomainen järjen parjaaminen, joka on niin läpikäyvänä ominaisuutena hänen kirjoissaan? Olkoon miten tahansa, hänen kirjoissaan ei ole mitään sulosointua, ei mitään mielen ylennystä, eikä niissä pilkistä mikään lempeä ilonsävy, eikä vilkastuta niiden autiota, elotonta lakeutta ainoakaan kohouma. Hänen laajan tarkat kuvauksensa eivät herätä mitään iloa, koska niissä ei ole mitään kauneutta. Me vaellamme turvattoman alakuloisina keskellä noita synkeitä maisemia. Yksikään lintu ei ikinä ole livertänyt noissa kuoleman puistoissa. Tuo täydellinen runousvoiman puuttuminen niin harvinaisessa hengessä tietää sairaalloisuutta, ja on jonkinlaiseksi varoitukseksi, kuten käheä ääni kauniilla ihmisellä. Toisinaan arvelen, ett'ei häntä ole enää kauan luettava. Hänen suuri nimensä on muuttuva sananparreksi. Hänen kirjansa ovat tulleet hautapatsaaksi. Hänen laakeriseppeleensä nivoutuu niin paljon sypressiä, temppelisuitsutukseen sekautuu niin paljon kalmanhajua, että nuorukaiset ja neidot ovat karttavat paikkaa.

Kuitenkin kaikitenkin, tällä neron ja maineen uhraamisella omantunnon alttarilla on ylevä, yli kaiken kiitoksen kohoova ansionsa. Hänen elämällään oli tarkoitus: hän antoi, elinohjeen. Hän valitsi hyvyyden siksi johtolangaksi, jota ihmissielun on noudatettava kaikessa luonnon ongelmallisuudessa. Monet mielipiteet pyrkivät kilvan kohti olemisen todellista keskustaa. Haaksirikossa turvautuvat muutamat köysiin ja vanteisiin, toiset tynnyreihin ja ammeisiin, toiset raakoihin tai mastoihin; luotsi valitsee taidokkaimmin: — tälle paikalle asettaudun minä, kaikki muu uppoo ennen tätä paikkaa; "se pääsee maihin, joka purjehtii minun kanssani." Älä perusta luottamustasi taivaan suosioon tai mielettömyytesi herättämään sääliin tai viisauteesi tai terveeseen järkeesi, noihin ihmisten vanhoihin ja tavallisiin turviin: mikään ei voi turvata sinua — ei kohtalo, ei terveys, ei ihmeellinen järki, mikään ei voi turvata sinua muu, kuin oikeamielisyys, oikeamielisyys aina ja alati! — ja sitkeydellä, joka ei hetkeksikään jätä häntä kaikissa hänen tutkimuksissaan, keksinnöissään ja unissaan, pysyy hän tässä uljaassa, kerta tekemässään valinnassa. Ajattelen hänestä kuten eräästä intialaisen tarun muotoavaihtavasta pyhimyksestä, joka sanoo, "Vaikka olisin koira tai shakaali tai muurahainen luonnon alimmilta asteilta verhottuna mihinkä muotoon tai viileyteen tahansa, pidän minä kiinni oikeasta varmana johtona kohotakseni ihmiseen ja Jumalaan."

Swedenborg on tehnyt ihmiskunnalle kaksinkertaisen palveluksen, joka vasta nyt alkaa selvitä. Kokeilevan ja käytännöllisen tieteen alalla otti hän ensi askelensa: hän teki havaintoja ja saattoi ilmi luonnon lakeja ja edeten oikeassa järjestyksessä: ilmiöistä niiden johtopäätöksiin ja alkuperusteihin, valtasi hänet tulinen kunnioitus havaitsemaansa sopusointua kohtaan, ja antautui hän kokonaan riemunsa ja jumaloivan hartautensa valtaan. Tämä oli hänen ensimäinen palveluksensa. Jos tämä kunnia huikaisi hänen silmiänsä, jos hän horjui riemunsa hurmauksessa, sitä ihanampi oli hänen näkemänsä näky ja hänen lävitsensä säteilevä ja leimuava olemisen todellisuus, jota eivät voi himmentää mitkään profeetan heikkoudet — ja näin tekee hän ihmiskunnalle toisen passiivisen palveluksensa, palveluksen, ei edellistä pienemmän olemisen suuressa kehässä — ja palkitsevan ja rankaisevan henkisen luonnon edessä kukaties yhtä kunniakkaan ja yhtä ihanan hänelle itselleen kuin edellinenkin.