IV.
Montaigne, epäilijä.
Kullakin asialla on aistillinen ja henkinen puolensa. Ja perustuu ajatusten leikki siihen, että toisen puolen ilmetessä on löydettävä toinenkin; kun on yläpuoli tiedossa, on löydettävä alapuolikin. Ei ole mitään niin ohutta, ettei sillä olisi kahta puoltansa, ja kun katsoja on nähnyt sen puolen, joka on hänen edessänsä, kääntää hän esiin vastakkaisen. Elämä on tällaista lantin viskelemistä: "kruuna tai klaava!" Emme koskaan väsy tähän leikkiin, sillä yhä valtaa meidät heikko hämmästyksen väristys toisen tai toisen puolen tullessa esiin ja havaitessamme niiden kummankin vastakkaisuuden. Ihmisen yllättää äkillinen menestys, ja hän pysähtää ajattelemaan, mitä tuo merkinnee. Hän harjoittaa kauppaansa kaduilla, mutta saattaapa tapahtua, että hän itsekin tulee ostetuksi ja myydyksi. Hän näkee jotkut kauniit ihmiskasvot ja alkaa etsiä tämän kauneuden perussyytä, jonka täytyy olla vielä kauniimman. Hän takoo onneaan, noudattaa lakeja, kasvattaa ja rakastaa lapsiaan, mutta hän kysyy itseltään, miksi? mitä varten? Tämä "kruuna ja klaava" kuuluu filosofien kielellä: ääretön ja äärellinen, ehdoton ja tilapäinen, todellinen ja näennäinen, ja monilla muillakin hienoilla nimityksillä voi sitä kutsua.
Jokainen ihminen on syntynyt luontaisella taipumuksella toiseen tai toiseen näistä luonnon kahdesta puolesta, ja helposti voi tavata ihmisiä, jotka yksinomaan ovat omistautuneet joko toiselle tai toiselle. Toisilla on kyky käsittää eroavaisuuksia, he käsittelevät tosiasioita ja pintailmiöitä, kaupunkeja ja henkilöitä, ja saattavat he asiat ja tapahtumat kulkuun — taidon ja toiminnan miehiä. Toiset taas tajuavat elämän pohjaa hallitsevan yhteyden, ja ovat he uskon ja ajattelun miehiä, neroja.
Kumpikin näistä ratsastajista kannustaa ratsuaan liika kovaan. Plotinus uskoo ainoastaan filosofeihin, Fenelon pyhimyksiin, Pindaros ja Byron runoilijoihin. Luettakoon vain, miten halveksivasti Plato ja Platon oppilaat puhuvat ihmisistä, jotka eivät kokonaan ole omistautuneet heidän omien kimmeltäväin ajatusrakenteillensa ja yleistelyjensä esillekehittämiseen: muut ihmiset ovat heille kuin mitäkin hiiriä tai rottia. Kirjailijat muodostavat yleensä hyvin ylpeän ja suletun piirin. Popen ja Swiftin välinen kirjeenvaihto kuvailee ihmiset heidän ympäristössään kuin miksikin hirviöiksi, ja Goethen ja Schillerin kirjeenvaihto myöhemmin on tuskinpa paljoakaan lempeämpi.
Varsin helposti huomaa, mistä tämmöinen ylimielisyys johtuu. Nero on nero ensi silmäyksessään, jonka hän luo johonkin asiaan. Onko hänen silmissään luova voima? Ellei hän takerru kulmiin tai värivivahduksiin, vaan näkee merkityksen ja tarkoituksen — niin hän silmänräpäyksessä näkee niinkuin puhki näkemänsä esineen — ja se alenee hänelle arvossa semmoisenaan. Hänen voimansa hetkinä hänen ajatuksensa ikäänkuin särkee taiteen ja luonnon teot niiden perussyihin, niin että teot itse näyttävät kömpelöiltä ja virheellisiltä. Hänen sielussaan elää kauneuden aate, jota kuvanveistäjä ei voi pukea muotoon. Maalaus, kuvapatsas, temppeli, rautatie, höyrykone ovat ensinnä eläneet taiteilijan mielessä ilman mitään vammaa, virhettä tai kankeutta, jotka haittaavat sitä, kun se on muutettu todellisuuteen. Sama on laita kirkon, valtion, koulun, hovin, yhteiskunnallisten laitosten ja kaikkien muiden ihmissäännelmäin. Eipä ihme, että nämä miehet muistaen, mitä ovat nähneet aatteessaan ja mitä siitä toivoneet, halveksien vakuuttavat aatteiden ylemmyyttä. Ja havaittuaan joskus, että onnellinen ihmissielu käsittää itsessään kaikki taiteet voiman mahdollisuutena sanovat he: miksi rasittaisimme itseämme turhalla toteuttamisella? ja kuten uneksuva kerjäläinen ovat he puhuvinaan ja toimivinaan ikäänkuin olisivat nämä ihmishengessä uinuvat arvot jo siirtyneet todellisuuteen.
Toisaalta työn ja kaupan ja nautinnon miehet — aineellinen maailma, käsittäen itsessään aineellisen filosofissa ja runoilijassakin — ja käytännön maailma, käsittäen itsessään sen tuskallisen työn ja ponnistuksen, josta ei yksikään filosofi tai runoilija enempää kuin muutkaan ihmiset ole vapahdettu — painavat raskaasti toisella vaa'allaan. Kauppa kaduillamme ei usko mihinkään metafysillisiin perussyihin, eikä tuhlaa ajatustakaan sen voiman käsittämiseen, josta ovat olemassa kauppiaat ja tämä kauppaatekevä kiertotähtemme, ei ajatustakaan, vaan häärää se kattuuneineen, sokureineen, villoineen ja suoloineen. Meidän vaalikokouksiamme ei häiritse ja hillitse mikään epäilys näiden äänestystemme tärkeydestä. Kuuma elämä virtaa omaa varmaa suuntaansa. Maailmanmiehistä, aineellisen voiman ja aineellisen innostuksen miehistä, käytännöllisen kyvykkyyden miehistä, niinkauan he ovat takertuneina omaan maailmaansa, näyttävät ajatusten ja aatteiden miehet olevan järjiltään. Ainoastaan he itse ovat säilyttäneet järkensä.
Myöskin aineelliset asiat opettavat filosofiaansa elikkä älyä ja kokemusta. Kukaan ei hanki itselleen omaisuutta oppimatta samalla hiukka laskutaitoakin. Englannissa, rikkaimmassa maassa, mitä koskaan on ollut, pidetään omaisuutta verrattuna personallisiin kykyihin suuremmassa arvossa kuin missään muualla. Päivällisen jälkeen uskoo ihminen vähemmän ja kieltää enemmän: totuudet ovat menettäneet osan viehätystään. Päivällisen jälkeen on aritmetiikka ainoa tiede: aatteet ovat vain nuorukaisten mielissä kiehuvia houreita, turmiota tuottavia ja tulenarkoja, jotka vakavampi osa ihmiskuntaa hylkää, ja ihmisen arvo on hänen ruumiillisissa ja aineellisissa ominaisuuksissaan. Spence kertoo, että Pope oli kerta Godfrey Knellerin luona, kun tämän veljenpoika, muuan guinealainen kauppias tuli sisään. "Veljenpoikani", sanoi Godfrey, "sinulla on kunnia nähdä edessäsi kaksi maailman suurinta miestä". "Enpä tiedä miten suuria lienette", vastasi guinealainen, "mutta en pidä teidän ulkonäöstänne. Olen monasti ostanut miehen paljoa paremman kuin te molemmat yhteensä, vallan lihaksia ja luuta kymmenellä kultarahalla." Täten kostavat aistien ja aineellisuuden miehet professoreille ja maksavat ylenkatseen ylenkatseella. Edelliset olivat rientäneet johtopäätöksiin, jotka eivät vielä olleet kypsiä, ja väittäneet enemmän kuin mikä on totta; toiset taas pitävät filosofeja pilkkanaan ja punnitsevat ihmistä punnissa. He uskovat, että sinappi polttaa kieltä, että pippuri on tulista, että tulitikku sytyttää, että revolveria on käsiteltävä varovasti, että housun kannattimet kannattavat housuja, että laatikolliseen teetä sisältyy paljon tunnetta, että hyvä viini tekee ihmisen kaunopuheliaaksi. Jos olet hellä ja herkkätunteinen — niin syö enemmän lihapiirakkaa. Heistä oli Lutherilla maitoa suonissa, kun hän lauloi
"Wer nicht liebt Wein, Weib und Gesang.
Der bleibt ein Narr sein Leben lang."
[Ken ei rakasta viiniä, naista, laulua,
Narri hän on ja narrina pysyy elämänsä kaiken.]
tai kun hän neuvoi nuorta oppinutta, joka oli kokonaan takertunut oppiin armovalinnasta ja tahdonvapaudesta, juomaan itsensä hyvään humalaan. "Hermot", sanoo Cabanis, "muodostavat ihmisen". Naapurini, iloinen farmari istuessaan ravintolan tarjoiluhuoneessa tuumii, että rahan käyttää parhaiten mitä varmemmin ja nopeammin sen tuhlaa. "Hän puolestaan", sanoo hän, "antaa omansa mennä kurkustaan alas ja nauttii siten niiden hyvän."
Tämän ajatustavan epämukavuus on siinä, että se johtaa väliäpitämättömyyteen ja lopulta kyllästykseen. Elämä kuluttaa meidät. Olemme kohta olevat tarua mekin. Pysykäähän kylminä: kaikki tuo on oleva yhdentekevää sadan vuoden perästä. Meneehän elämäkin mukiin, mutta iloiset olemme olevat siitä kerta seljetessämmekin, ja iloksi on se oleva toisillekin. Miksikä uurastaa ja ponnistaa? Ruokamme on maistuva huomenna samalta kuin eilenkin, ja lopulta olemme saavat siitä kyllämme. "Oh", sanoi elähtänyt herrasmies Oxfordissa, "ei ole mitään, joka olisi uutta tai totta — mutta mitä siitä!"
Hieman katkerammin uikuttaa kyynikko: elämämme on kuin aasi, jota viedään markkinoille kantamalla heinätukkoa sen edessä: se ei näe muuta kuin heinätukkonsa. "On niin paljo vaivaa maailmaan tulemisesta", sanoi lordi Bolingbroke, "ja vielä enemmän vaivaa ja vielä lisäksi kaikenmoista halpuutta tarvitaan ennenkuin pääsee siitä pois, jotta tuskinpa kannattaa koko homma." Tunnen erään tämänlaatuisen filosofin, jolla oli tapana koota kokemuksensa ihmisluonteesta sanoihin: "Ihminen on kirottu konna" ja luonnollisena lisälauseena seuraa jotakuinkin varmasti: — "maailma elää petoksen ja valheen varassa ja samanpa aion minäkin."
Aatteen ja aineen rakastajien täten ahdistellessa ja katkeroittaessa toisiansa ja äärimmän aineellisuuden pukeutuessa pilkkaajan muotoon esiytyy kolmas ajatussuunta ottaen kantansa näiden kahden välillä, skeptisismi nimittäin. Skeptikko, epäilijä pitää kummankin erehtyvän mennessään äärimmäisyyksiin. Hän ponnistelee saadakseen jalansijan vipusimen niskapuulla. Hän ei tahdo purjehtia pitemmälle kuin hänen karttansa osoittaa. Hän huomaa toiminnan miesten yksipuolisuuden, hän ei tahdo olla mikään gibeoniti; hän on henkisten kykyjen mies, kylmäpäinen harkitseva ihminen, harrastava kaikkea, joka voi säilyttää ihmisen kylmänä; ei mitään tarpeetonta toimeliaisuutta, ei mitään palkitsematonta itseuhrautumista, ei mitään turhaa aivojen tuhlausta. Olenko minä mikään härkä tai juhta? — Te liioittelette kumpikin, sanoo hän. Te, jotka tahdotte kaiken niin käytettävän kelvolliseksi ja maailman varmaksi kuin lyijykanki, te erehdytte perinpohjin: te luulette perustanne lujaksi kuin timantti, ja kuitenkin jos paljastamme tietojemme varmat äärimmät johtopäätökset, niin olette vaappuvat kuin kuplat virralla tietämättä minne ja mistä, ja kauttaaltaan olette te kääriyneet ja kietouneet harhaan ja harhaluuloihin.
Mutta ei hän tahdo jättäytyä kirjojenkaan orjaksi eikä kietoutua oppineen kaapuun. Oppineet ovat itsensä uhreja: ovat kaitoja ja kalpeita, jalkansa kylmiä, päänsä kuumia, yönsä unettomia, päivänsä kuluvat alinomaisessa häiriytymisen pelossa — kalvakkoja, likaisia, nälkiytyneitä, itsekkäitä. Jos lähenee heitä, huomaa miten täytenään he ovat sulia mielikuvitelmia — he ovat pelkkiä ilmakuvien sepittelijöitä, uneksivat päivät ja yöt uniaan, odottavat koko ihmiskunnan kunnioittaen polvistuvan jonkun merkillisen ajatuskokonaisuuden eteen, joka on rakennettu totuudelle, mutta rakennettu ilman mitään suhteita esityksessä, mitään kohtuutta ja tarkkuutta käytäntöön sovituksessa ja ilman mitään pontta ja tahdonvoimaa sen sommittelijassa, mikä saattaisi sen muotoon ja elämään.
Mutta näen selvästi, ett'en voi nähdä mitään, sanoo skeptikko. Minä tiedän, ettei ihmisen voima ole äärimmäisyyksissä, vaan äärimmäisyyksien karttamisessa. Minä ainakin olen karttava filosofeeraamasta yli voimieni. Mitä hyödyn minä siitä, että teeskentelen voimia, joita minulla ei sentään ole? Mitä hyödyttää teeskennellä varmuutta toisesta elämästä, jota varmuutta sentään ei ole? Miksikä liioitella hyveen voimaa? Miksikä pyrkiä enkeliksi ennen aikojaan? Nämä jänteet liika kireälle pingotettuina katkeavat. Jos meissä elää kuolemattomuuden kaipaus, mutta ei mitään todistusta sen tueksi, niin miks'emme myöskin tunnusta sitä? Jos meillä on vastakkaisia varmuuksia, niin miks'emme ilmaise niitä? Ellei vilpittömällä ajattelijalla ole tarpeeksi pohjaa ratkaistakseen kantaansa, sanoakseen suoraa on tai ei'tänsä — miksei hän lykkää lopullisen lausuntonsa antamista. Minä olen kyllästynyt noihin oppisääntöjen laatijoihin. Väsynyt olen noihin alinomaisiin itsensä matkijoihinkin, jotka kieltävät kaikki dogmit. Minä en väitä, enkä kiellä. Olen vaan tutkiakseni asiaa. Olen vaan katsellakseni, "skopein", punnitakseni asiaa. Koetan pitää vaakaa tasapainossa. Mitä hyötyä siitä, että istuisin opettajan istuimelle ja latelisin oppijärjestelmiäni yhteiskunnasta, uskonnosta, luonnosta, kun tietäisin, että niiden toteuttamista estää käytännölliset vaikeudet, joita en minä enkä kanssaihmiseni voi voittaa? Miksikä olisin julkisesti niin lavertelias, kun jokainen naapurini voisi kumota minut vastaväitteillä, joille en mahtaisi mitään. Miksipä yrittää väittää, että elämä on niin yksinkertaista leikkiä, kun kuitenkin tiedämme, kuinka ketterä väistymään ja harhaanvievä tämä Proteus on? Miksikä luulotella voivamme sulkea kaikki asiat ahtaaseen kanakoppiimme, kun kumminkin tiedämme, että niitä ei ole ainoastaan yksi ja kaksi, vaan kymmeniä, kaksiakymmeniä, tuhansia asioita, kaikki erilaisia? Miksikä kuvitella, että itse omistamme kaiken totuuden? On niin paljo väiteltävää puolelta jos toiselta.
Ken voi kieltää viisaalta skeptisismiltä sen oikeutuksen, kun huomaa, ett'ei ole ainoatakaan käytännöllistä kysymystä, jota voi ratkaista muuten kuin ainoastaan lähennellen? Eiköhän avioliitto ole avoin kysymys, koska maailman alusta asti on väitetty, että semmoiset, jotka ovat siinä, haluavat siitä pois ja ne, jotka eivät siinä ole, haluavat siihen? Ja Sokrateen vastaus eräälle, joka kysyi häneltä, olisiko hänen mentävä naimisiin vai eikö, pysyy yhä sattuvana: "menetkö vai olet menemättä, kummassakin tapauksessa olet katuva tekoasi." Entä kysymys valtiosta sitte? Koko yhteiskunta on eri mieltä käsityksessään valtiosta. Kukaan ei sitä rakasta, hyvin monet vihaavat sitä ja kärsivät omantunnon tuskia noudattaessaan alamaisvelvollisuuksiaan, ja ainoa syy sen puolustukseksi on pelko, että olisi vielä pahempi, jos se särkyisi. Entä mitenkähän on laita kirkon? Tai esittääksemme kysymyksen, joka lähimmin koskee ihmiskuntaa onko nuoren miehen pyrittävä johtavaan asemaan lakitieteen alalla tai politiikassa tai kaupan alalla? Ei voitane väittää, että menestys näillä aloilla lankeaa täysin yhteen sen kanssa, mikä on parasta ja sisäisintä nuorukaisen sielussa. Onko hänen siis katkaistava ne siteet, jotka liittävät häntä yhteiskuntaan, ja sysättävä haahtensa vesille ilman muuta ohjetta kuin oma neronsa? Asioissa on aina tukea sekä syille että vastasyille. Ajateltakoon ainoastaan ratkaisematonta kysymystä nykyisen "vapaa kilpailu"-järjestelmän ja "yhteistoiminnan" ystäväin välillä. Jalo, ylevä mieli omistaa alttiisti aatteen, että työ on jaettava tasan kaikkien kesken; se on ainoa kunniallinen ja turvallinen tapa jakaa työvelvollisuudet. Raatajan hökkeliin ainoastaan perustuu tarmo ja hyve: ja kuitenkin esitetään toisaalta, että työ rumentaa muodon ja uuvuttaa hengentulen, ja työmiehet huutavat yhdestä suusta: "Meillä ei ole mitään ajatuksia!" Sivistys, kuinka välttämätön onkaan se! Minä en voi suoda sinulle anteeksi sielusi kehityksen puutetta, ja kuitenkin, sivistys on silmänräpäyksessä tukahuttava sinussa välittömyyden ihanan sulon. Tärkeä on raakalaiselle sivistys, mutta kun hän kerrankin on lukenut kirjaa, ei hän enää voi olla ajattelematta Plutarkon sankareita. Lyhyesti, koska ihmisjärjen todellinen voima on siinä, "ettemme anna sen, minkä tiedämme, häiriytyä siitä, mitä emme tiedä", niin pitää meidän tukea ja varmentaa niitä luonteemme ja tilamme hyviä puolia, jotka ovat vallassamme, eikä panna niitä vaaraan tavoittelemalla ilmalinnoja ja saavuttamattomia. Niinpä siis, ei mitään haaveita! Tehkäämme matkoja, työskennelkäämme ja toimikaamme, oppikaamme, hankkikaamme, omistakaamme, pyrkikäämme. "Ihmiset ovat kuin jonkinmoisia liikkuvia kasveja, ja kuten puut saavat he suuren osan ravintoansa ilmasta. Jos he ovat liika paljon kotona, kuihtuvat he." Olkoon elämämme karaisevaa, miehekästä, tietäkäämme se, minkä tiedämme, varmasti; minkä omistamme, olkoon se kunnollista, käytettävää ja omaamme. Pyy pivossa on parempi kuin kymmenen oksalla. Olkoot ihmiset, joiden kanssa tulemme tekemisiin, todellisia eikä mitään huppelehtivia aaveita.
Tässä nyt on meillä skeptikon oikea perusta — tämä punnitsevan katselemisen ja pidättäytymisen perusta; se ei siis mitenkään perustu epäuskoon tai yleiseen kieltämiseen tai yleiseen epäilemiseen — jopa oman epäilyksensäkin epäilemiseen — kaikkein vähimmän perustuu se pilkkaan ja kaiken vakaan ja hyvän ylimieliseen ilkkumiseen. Nämä eivät kuulu sen henkeen enempää kuin uskonnon ja filosofiankaan. Epäilijä on punnitsija ja viisas, mies, joka kokoo purjeensa ja laskee omaisuutensa sekä elää varojensa mukaan, joka arvelee, että ihmisellä on muutenkin liika paljon virkamiehiä, jotta hänellä vielä lisäksi olisi varaa olla oma virkamiehensä, ett'emme voi varata itsellemme liika paljon etuja siinä epätasaisessa taistelussa, jossa toisella puolella ovat niin suunnattomat ja ehtymättömät voimat, toisella taas semmoinen mitätön, mahtaileva, haavoittuva papukaija kuin ihminen, joka on kuin kaarna aalloilla jokaisessa vaarassa. Hänen, epäilijän asema on puolustusasema, turvallisempi ja helpompi puolustaa ja samalla mukava ja käyttökelpoinen, ikäänkuin huonetta rakentaessamme noudatamme sääntöä: ei liika korkealle, jos ei liika matalallekaan — tuulilta suojaan, mutta ei laakson lokaankaan.
Filosofia, jota me kaipaamme ja tarvitsemme, on filosofiaa, joka soveltuu ja mukautuu. Spartalainen tai stoalainen ajatussuunta on liika jyrkkää ja jäykkää meidän tarpeisiimme. Pyhän Johanneksen ja nöyrän vastustamattomuuden kanta toisaalta taas tuntuu liika ohuelta ja eetteriseltä. Me kaipaamme kimmoista mukauvaa teräspukua, lujaa kuin edellinen, taipuisaa kuin jälkimäinen. Me tarvitsemme laivaa näillä aalloilla, joilla asumme. Jäykkäkulmainen, dogmaattinen rakenne särkyisi pirstoiksi tässä lukemattomien voimien temmellyksessä. Ei, sen pitää olla tiiviin ja ihmismuodon mukaisen pysyäkseen ollenkaan eheänäkään, kuten raakun pitää määrätä rakennuksen muodon, joka perustetaan veteen. Ihmishengen pitää olla oppirakennuksemme kaavana, aivan kuten ihmisruumis on kaava, jonka mukaan asuntorakennus on rakennettu. Mukautuvaisuus on ihmisluonteen erikoiskyky. Me olemme kultaisia keskimääriä, ohimeneviä pysyväisyyksiä, vastapainollaan tehottomaksi tehtyjä tai säännöllisesti toistuvia erehdyksiä, vedelle perustettuja rakennuksia. Viisas skeptikko tahtoo saada nähdä mahdollisimman läheltä parhaimmat leikit ja ylimmät leikkijät, parhaan, mitä kiertotähtemme tarjoo nähtävää, parhaimman taiteen ja luonnon, parhaimmat paikat ja tapahtumat, mutta varsinkin parhaimmat ihmiset. Kaiken mitä on ihmiskunnassa erinomaista: — suloiset muodot, rautainen käsivarsi, huulet, joilta vuotaa vakuutuksen hunaja, neuvokkaat aivot, jokainen ihminen, joka osaa leikkiä ja voittaa, kaiken hän tahtoo saada nähdä ja kaikkea arvostella.
Ehdot, joilla tätä näytelmää pääsee katsomaan, ovat: katsojalla pitää itsellään olla jonkinmoinen varma ja järkiperäinen elämänsuunta, jokin varmentunut menettelytapa tyydyttäessään ihmiselämän välttämättömiä tarpeita, todistuksia, että hän on näytellyt osaansa taidolla ja menestyksellä, hänellä pitää olla semmoista tyyneyttä ja luonteenlujuutta sekä lahjakkuutta, että hän aikalaistensa ja maanmiestensä kesken on ansainnut ystävyyttä ja luottamusta. Sillä elämän salaisuudet aukeavat ainoastaan ystävyydelle ja vertaisille. Ihminen ei usko itseään pojille tai houkkioille tai pedanteille, vaan ainoastaan arvoisilleen. Ihminen, jolla on jonkinmoinen järkevä rajoittautumiskyky, jonkinmoinen keskeinen, välittävä asema äärimmäisyyksien välillä samalla sentään omaten oman varman pohjan, voimakas pätevä mies, joka ei ole niin yksinomaan suolaa ja sokuria, vaan kylliksi maailmaatunteva myöntääkseen oikeuden niin Pariisille kuin Lontoollekin, ollen samalla sentään tarmokas ja alkuperäinen ajattelija, joka ei niitä hämmästy, vaan käyttää niitä hyväkseen — siinä sopiva henkilö edustamaan tätä filosofista ajatuskantaa.
Nämä ominaisuudet yhtyvät Montaignen luonteessa. Koska kuitenkin personallinen kunnioitukseni Montaignea kohtaan mahdollisesti on kohtuuttoman suuri, niin tahdon tämän egoistien ruhtinaan kilven turvissa puolustaakseni sitä, että valitsen juuri hänet skeptisismin edustajaksi, esittää sanan pari selittääkseni, kuinka olen ruvennut pitämään tästä ihailtavasta lavertelijasta ja kuinka rakkauteni häneen yhä on kasvanut.
Yksi ainoa Cottonin englanniksi kääntämä nidos hänen "Kirjoitelmiaan" (Essais) oli jäänyt minulle isäni kirjastosta, kun vielä olin poika. Se sai kauan levätä huomaamatta kunnes monen vuoden kuluttua vast'ikään lopetettuani yliopistolukuni luin kirjan ja hankin lisäksi puuttuvat nidokset. Muistan millä ilolla ja ihmetyksellä syvennyin siihen. Tuntui ikäänkuin olisin itse kirjoittanut kirjan jossakin edellisessä elämässä, niin vilpittömän välittömästi puhui se tunteelleni ja kokemukselleni. Ollessani Pariisissa 1833 tulin Père la Chaise'n hautausmaalla haudalle, jossa lepäsi Auguste Collignon, joka oli kuollut 1830 kuudenkymmenenkahdeksan vuoden vanhana ja joka hautapatsaan mukaan "oli elänyt harrastaakseen oikeutta ja joka oli kasvattanut itseään hyveeseen Montaignen kirjoitelmien johdolla". Muutamaa vuotta myöhemmin tutustuin hienosti sivistyneeseen englantilaiseen runoilijaan John Sterlingiin ja jatkuneen kirjeenvaihtomme kautta opin tuntemaan, että hän rakkaudesta Montaigneen oli tehnyt toivioretken hänen linnaansa, joka yhä on jälellä lähellä Castellania Perigordissa, ja jäljentänyt hänen kirjastonsa seiniltä lauselmat, jotka Montaigne kahtasataa viittäkymmentä vuotta aiemmin oli niille piirtänyt. Tämän John Sterlingin matkakertomuksen, joka on julkaistu Westminster Review'issa, on Hazlitt ottanut "Essais"-painoksensa johdantoon. Ilokseni kuulin, että yksi äskettäin löydetyistä William Shakespearen omakätisistä nimikirjoituksista oli eräässä Florion Montaigne-käännöksen jäljennöksessä. Se on ainoa kirja, jonka varmasti tiedämme löytyneen runoilijan kirjastossa. Ja omituista kylläkin, toisessa yhtäpitävässä Florio-jäljennöksessä, jonka (kuten minulle museossa ilmoitettiin) Brittiläinen museo on hankkinut itselleen suojellakseen Shakespearen käsikirjoitusta, on kuulunut alkulehdellä olevan Ben Jonsonin omakätinen nimikirjoitus. Leigh Hunt kertoo lordi Byronista, että Montaigne oli ainoa suuri menneiden aikojen kirjailija, jota hän luki täydellä tyydytyksellä. Sattui muitakin tapauksia, joita on tarpeetonta tässä mainita, jotka saattoivat tämän vanhan gascognelaisen pysymään yhä uutena ja kuolemattomana minulle.
V. 1571 isänsä kuollessa jätti Montaigne, silloin kolmenkymmenenkahdeksan vuotias, lakimiestoimensa Bordeaux'ssa ja asettui maatilalleen. Vaikka hän oli rakastanut huveja ja toisinaan ollut hovimiehenäkin, saivat nyt opinnolliset harrastukset ylivallan hänessä, ja hän mieltyi maalaisaatelismiehen säännölliseen, tyyneen ja riippumattomaan elämään. Hän ryhtyi täydellä todella taloudenhoitoonsa ja saattoi maatilansa mitä tuottavimmalle kannalle. Suorana ja vilpittömänä käytökseltään ja kavahtaen sekä pettymistä että pettämistä saavutti hän paikkakuntalaistensa kunnioituksen älyllään ja rehellisyydellään. Liigan sisällisten sotien aikoina, jolloin jokainen rakennus muuttui linnaksi, piti Montaigne porttinsa avoimina ja talonsa puolustuksetta. Kaikki puolueet liikkuivat vapaasti hänen linnassaan, sillä kaikki pitivät arvossa hänen rohkeuttaan ja kunniaansa. Lähiseudun aatelisto toi kalleutensa ja arvopaperinsa turviin hänen linnaansa. Gibbon laskee näinä tekohurskaina aikoina Ranskassa ainoastaan kaksi vapaamielistä miestä — Henrik IV:n ja Montaignen.
Montaigne on kaikista kirjailijoista suorin ja vilpittömin. Hänen ranskalainen suorapuheisuutensa melkein lähenee karkeutta; mutta hänen tunnustustensa aulis avomielisyys on leikannut kärjen kaikelta arvostelulta. Hänen päivinään tarkoitettiin kirjat ainoastaan toisen sukupuolen luettaviksi ja kirjoitettiin melkein kaikki latinaksi, ja salli tämä humoristille vapauden jonkinmoiseen alastomuuteen esityksessä, jota meidän nykyiset tapamme eivät suvaitse kirjallisuudessa, joka on yhtä paljon tarkoitettu kummankin sukupuolen luettavaksi. Mutta vaikkapa hänen raamatullinen suorasukaisuutensa sekoittuneena koko lailla epäpyhään kevytmielisyyteen voikin tehdä hänen kirjansa epämieluisiksi monelle herkkätunteiselle lukijalle, on tämä loukkautuminen kuitenkin pintapuolista. Hän uhittelee sillä, hän asettaa sen mahdollisimman näkösälle, kukaan ei voi ajatella tai puhua pahemmin hänestä kuin hän itse. Hän väittää itsensä syypääksi melkein mihinkä paheeseen tahansa, ja jos hänessä olisi jotakin hyvettä, on se livahtanut muka varkain häneen. Hänen mielestään ei ole ainoatakaan ihmistä, joka ei viidesti kuudesti olisi ansainnut hirsipuuta, ja itse puolestaan ei hän väitä itseään miksikään poikkeukseksi. "Viisi kuusi yhtä hullua juttua", sanoo hän, "voisi vielä kertoa minusta, kuten jokaisesta muustakin ihmisestä." Mutta huolimatta tästä tosiaankin ylenmääräisestä suorapuheisuudesta juurtuu jokaisen lukijan mieleen vakuutus hänen ehdottomasta rehellisyydestään.
"Jos tarkimmin ja tunnollisimmin punnitsen itseäni, niin huomaan, että parhaimpaankin hyvään minussa on sekoittuneena pahaa, ja minä, joka rakastan tämänlaatuista hyvettä niin vilpittömästi ja täydellisesti kuin kuka tahansa maailmassa, pelkään, että Plato itsekin puhtaimmassa hyveessään, jos olisi kuunnellut ja hiipinyt korvansa aivan lähelle itseään, olisi kuullut sorahduksen ihmissekoitusta itsessään, vaikkapa vain hyvin heikkonakin ja etäisenä ja ainoastaan hänen itsensä kuultavana."
Tässä ilmenee kärsimättömyyttä, ja vihaa kaikenlaista värittelyä ja suurentelemista vastaan. Hän on ollut hoveissa kylliksi kauan herätäkseen tuliseen vastenmielisyyteen kaikkea ulkokuorta kohtaan; virkistyksekseen laskee hän pienen kirouksenkin, hän tahtoo puhua merimiesten ja mustalaisten kanssa ja käyttää hyväkseen kansanomaisia kokkapuheita ja renkutuksia, hän on ollut sisällä niin kauan, että hän tuntee itsensä kipeäksi ja tahtoo nyt ulos vapaaseen ilmaan, sataisipa siellä sitte vaikka kuulia. Hän on liika kauan saanut nähdä pitkätakkisia herroja, niin että hän nyt kaipaa nähdä villejä ihmissyöjiä ja on niin hermostunut teeskenneltyyn elämään, että hän arvelee: mitä raakalaisempi, sitä parempi ihminen. Hän rakastaa satulaansa. Muualta saatte etsiä teologiaanne, kielitiedettänne, filosofiaanne. Mitä täällä on saatavissa, se maistuu ja tuntuu maalta ja todelliselta elämältä, hyvältä, karvaalta tai kirpeältä. Hän ei mitenkään arkaile kertoa teille sairauksiaan, ja hänen kertomuksensa Italian matkasta ihan vilisee tämänlaatuisia juttuja. Hän oli saavuttanut ja säilytti tasapainonsa. Nimensä yläpuolelle piirsi hän kaksi esikuvallista vaakamaljaa ja kirjoitti alle: Que sçais je? [Mitä tiedän minä?] Kun katselen hänen kuvaansa kirjan alkulehdellä, on kuin kuulisin hänen puhuvan: Olkaa olevinanne niin tietoviisaita kuin tahdotte, kiistelkää ja liioitelkaa — minä en hellitä totuudesta, ja vaikkapa sitte saisin Europan kaikki valtiot ja kirkot ja tulot ja hyvän maineen, en ole antava sille kuivakiskoiselle tosiasialle, jonka näen, suurempaa arvoa kuin näen sillä olevan; tahdon mieluummin laihassa proosassa jupista siitä, mitä varmasti tiedän — huoneestani ja lapsistani, isästäni, vaimostani ja alustalaisistani, vanhasta, raihnaasta, paljaasta päälaestani, veitsistäni ja kahveleistani, ruuista, joita syön, ja juomista, joista enimmän pidän, ja sadasta muusta yhtä hullunkurisesta pikkuasiasta — kuin hienolla hanhensulalla kirjoittaa hienoa romanssia. — Minä rakastan harmaita päiviä, syksyä ja talvi-ilmaa. Olen itse harmaa ja syksyinen ja pidän, että arkipuku ja vanhat kengät, jotka eivät ahdista jalkoja, ja vanhat ystävät, joiden tähden minun ei tarvitse häiriytyä oloissani, ja selvät yksinkertaiset puheenaineet, joiden tähden minun ei tarvitse ponnistaa itseäni ja vaivata aivojani, ovat mukavimmat. Asemamme ihmisinä on itsessäänkin kylläksi kiperä ja kapera. Eihän ihminen koskaan voi olla varma itsestään ja kohtalostaan, vaan voi hän joka hetki tulla suistetuksi johonkin säälittävään ja naurettavaan suhteeseen. Miksipä mahtailisin ja näyttelisin filosofin osaa sen sijaan, että parhaimpani mukaan koettaisin pitää tasapainossa tätä huppelehtivaa ilmapalloa? Siten ainakin elän jonkinmoisissa rajoissa, säilytän toimintavapauteni ja voin lopulta laskea purteni lahden tuolle puolen edes hiukankin onnistuneesti. Jos on jotakin hullunkurista tuommoisessa elämässä, niin vika ei ole minun: tulkoon se kohtalon ja luonnon laskuun!
Kirjoitelmat ovat siis hupaisaa yksinpuhelua mistä satunnaisesta aineesta tahansa, joka tulee hänen mieleensä, käsitellen kaikkea suoraan ja kursailematta, mutta miehekkäällä aistilla. On löytynyt ihmisiä, joilla on ollut syvemmät tiedot kuin hänellä, mutta tekisi mieli sanoa, ett'ei ole löytynyt ketään, jolla olisi niin runsaasti ajatuksia: hän ei ole ikinä pitkäveteinen eikä teeskentele koskaan, ja on hänellä kyky saada lukija huvitetuksi siitä, mikä huvittaa häntä.
Hänen suoruutensa ja ytimekkyytensä ylettyy jokaiseen hänen lauseeseensakin. En tunne toista kirjaa, joka tuntuisi vähemmän kirjoitetulta. Se on puhelua kirjoitetussa muodossa. Jos leikkaisi noita sanoja, vuotaisivat ne kuin verta: niin meheviä ja eläviä ne ovat. On sama ilo häntä lukiessa kuin kuunnellessa jotakin, joka työskennellessään johtuu puhumaan itsekseen, kun yhtäkkiä sattuu joku epätavallisempi asianhaara. Sillä sepät ja tallirengit eivät kompastu ja tapaile puheessaan, se virtaa kuin kuulasade. Akateemikot ne ovat, jotka korjailevat sanojaan ja alkavat uudelleen ja uudelleen lauseensa ja vielä lisäksi tahtovat sievistää ja sirostaa liika paljon ja eksyvät esitettävästä asiasta esityksen muotoon. Montaigne puhuu terävästi, tuntee maailman ja kirjat ja itsensä, liikkuu aina varmalla pohjalla: ei huuda, ei väittele ja rukoile, ei mitään heikkoutta, kiihkoilua ja liioittelua: hän ei ole joutumassa suunniltaan, hän ei näyttele hulluttelijaa eikä tahdo tehdä tyhjäksi aikaa ja avaruutta, vaan hän on luotettava ja varma, nauttii päivän jokaisesta hetkestä, pitää tuskastakin, koska se saattaa hänen tuntemaan itseänsä ja tekee asiat todellisiksi, samoinkuin me nipistämme itseämme tullaksemme vakuutetuiksi, että olemme valveilla. Hän pysyy tasamaalla, kohoo tai alenee siltä harvoin, rakastaa varmaa pohjaa ja kiviä jalkainsa alla. Hänen kirjoitustavassaan ei ole mitään innostusta ja kaipuun henkevyyttä; tyvenentyytyväisenä ja itsekylläisenä noudattaa se keskitietä. On ainoastaan yksi poikkeus tästä — hänen rakkautensa Sokrateeseen. Puhuessaan hänestä hehkottuvat kerran hänenkin kasvonsa, ja hänen kirjoitustapansa kohoaa intohimoisemmaksi.
Montaigne kuoli vuonna 1592 kuudenkymmenen vuoden vanhana kurkkumätään. Kuolemaisillaan antoi hän toimittaa messun huoneessaan! Kolmenkymmenen kolmen vuoden vanhana oli hän mennyt naimisiin. "Mutta", sanoi hän, "jos olisin noudattanut omaa tahtoani, en olisi mennyt naimisiin itse viisaudenkaan kanssa, jos se olisi huolinut minusta; mutta oli liika vaikeata ja työlästä olla sitä tekemättäkin, yleinen tapa ja tottumus kun vaativat niin. Enimpiin tekoihini olen johtunut esimerkkien kautta, en omasta valinnastani." Kuolemansakin hetkellä myönsi hän yleiselle tavalle saman määräämisvallan. Que sçais je? Mitä tiedän minä?
Maailma on omaksunut tämän Montaignen kirjan kääntäen sen kaikille kielille ja julkaisten siitä seitsemänkymmentäviisi eri painosta Europassa, ja tämä on tapahtunut, vaikkapa lukijapiiri on verrattain rajoitettu, nimittäin hovimiehiin, sotureihin, ruhtinaisiin, maailmanmiehiin sekä teräväpäisiin ja jalomielisiin ihmisiin.
Onko meidän sanottava, että Montaigne on puhunut viisaasti, että hän on oikealla ja pysyvällä tavalla tulkinnut ihmismieltä elämän järjestämiseen nähden. Meillä on luontainen taipumus uskoon. Totuus yksin tai yhteys syyn ja vaikutuksen välillä kiinnittää mieltämme. Olemme vakuutetut, että kautta kaiken olevan kulkee yhdistävä lanka, kaikki maailmat ovat pujotetut siihen kuin helmet nauhaansa: ja ihmiset, tapahtumat, elämä saapuvat meille ainoastaan tuon langan vuoksi, ne tulevat ja menevät ainoastaan, jotta tuntisimme tuon viivan suunnan ja yhtäjaksoisuuden. Mieltämme masentaa kirja tai perustelu, joka pyrkii osoittamaan, ett'ei ole semmoista viivaa, vaan ainoastaan sattumaa ja sekavuutta: — syytön onnettomuus ja ansaitsematon onni, houkkiosta syntynyt sankari ja sankarista syntynyt houkkio. Näemmekö sen vai emmekö, me uskomme, että semmoinen side on olemassa. Kyky sepittelee valhesiteitä, nero näkee todelliset. Me kuuntelemme tiedemiestä, koska edeltäpäin aavistamme sen luonnon ilmiöiden johdonmukaisuuden, jonka hän paljastaa. Me rakastamme kaikkea, joka myöntää, yhdistää ja pitää voimassa, ja vihaamme kaikkea, joka särkee ja kumoo. Esiintyy mies, joka kaikille ilmenee säilyttävänä ja rakentavana: hänen läsnäolonsa edellyttää hyvinjärjestettyä yhteiskuntaa, maanviljelystä, kauppaa, kehittyneitä laitoksia ja hallitusta. Ellei näitä olisi olemassa, niin hänen toimintansa herättäisi ne eloon. Senpävuoksi vaikuttaakin hän niin elähyttävästi ja rohkaisevasti ihmisiin, jotka erinomaisen alttiisti tuntevat kaiken tämän hänessä. Tyytymättömät ja kumousmieliset esittävät kaikenmoisia epäämättömiä syitä yhteiskuntajärjestystä vastaan, mutta he eivät osoita meille mitään omaa suunnitelmaansa perhe- tai valtiojärjestykseksi. Vaikkakin siis kaupunki, valtio, elämänjärjestys, jota meidän lainlaatijamme on tarkoittanut, olisikin ylen vaatimaton taikkapa tunkkeinenkin onni, niin ihmiset kuitenkin syystä kyllä noudattavat häntä ja hylkäävät uudistajan, niin kauan kuin tämä esiytyy ainoastaan kirves ja rautakanki kädessä.
Mutta vaikkapa olemmekin luonnoltamme taipuvia säilyttämään ja näkemään asioiden syyjohteisuuden toisistaan ja vaikkapa hylkäämme katkeran, sokean epäuskon, niin on sillä skeptisismisuunnalla, jota Montaigne edustaa, kuitenkin oikeutuksensa, ja jokainen ihminen on jonakin aikana elämästään taipuvainen siihen. Jokainen ylevämpi henki on kehityksessään saapuva tähän tasapainopisteeseenkin tai paremmin sanoakseni, on oppiva käyttämään hyväkseen näitä luonnon vasta- ja tasapainoja luonnollisena aseena hurskailijoiden ja pölkkypäiden liioittelua ja kaavamaisuutta vastaan.
Skeptisismi on se kanta, jolle tutkija asettuu niihin yksityisseikkoihin nähden, joita yleensä ihaillaan, mutta jotka hän havaitsee kunnioitusta ansaitseviksi ainoastaan pyrintöperiltään ja hengeltään. Epäilijän, skeptikon omaksuma perusta on temppelin esipiha. Yhteiskunta ei suvaitse epäilyksen henkäyksenkään koskettavan olevaa yhteiskuntajärjestystä. Mutta jokaisen ylevämmän hengen kehityksessä on välttämätön aste, jolloin hän asettaa kyseeseen sovinnaiset tavat kaikissa kohdissaan, ja todistaa tämä juuri, että hän käsittää sen aaltoavan runsaan elämänvoiman, joka kaikissa muutoksissaan pysyy samana.
Ylevämpi henki on havaitseva olevansa yhtä vastustavalla kannalla yhteiskunnan heikkouksiin nähden kuin niihin ehdotuksiinkin nähden, joita on tehty niiden parantamiseksi. Viisas skeptikko on huono kansalainen, hän ei ole mikään vanhoillinen, hän havaitsee omistamisessa piilevän itsekkyyden ja yhteiskunnallisten laitosten kömpelyyden. Mutta hän ei myöskään ole sovelias työskentelemään missään tähänastisessa kansanvaltaisessa puolueessa, sillä puolueet vaativat miehensä kokonaan, ja hän näkee läpi kaiken ylimalkaisen isänmaallisuuden. Hänen politiikkansa on sama kuin sir Walter Raleighin "Souls Errand" kirjassa tai Krishnan Bhagavatissa: "Ei ole olemassa ketään, joka ansaitsisi minun rakkauteni tai vihani" — ja samalla hän lausuu mietelmiään laeista, luonnonvoimista, jumaluudesta, kaupasta ja tavoista. Hän on yhteiskunnan parantaja: toki ei silti mikään sopiva jäsen hyväntekeväisyysyhdistykseen. Käypi ilmi, ett'ei hän ole mikään työntekijäin, köyhien tai vankien ja orjien esitaistelija. Hänen mieleensä on juurtunut käsitys, että elämämme tässä maailmassa ei ole aivan niin helposti selitettävissä kuin kirkot ja kouluoppikirjat sanovat. Hän ei pyri vastustamaan näitä hyväätarkoittavia harrastuksia ja esittämään pahuuden asianajajan osaa maailmassa sekä toitottamaan maailmalle jokaista epäilyä ja ilkkuvaa havaintoa, joka pimittää häneltä auringon. Hän sanoo ainoastaan, että on aihetta epäilyyn.
Aion käyttää tilaisuutta ja viettää Pyhän Mikael Montaignemme nimipäivää sillä, että luettelen ja kuvaan näitä epäilyjä tai kielteisiä väitteitä. Haluan ajaa ne esiin luolistaan ja hieman tuulettaa niitä. Meidän on meneteltävä niiden kanssa kuten poliisi menettelee vanhojen roistojen kanssa, joita näytetään yleisölle raatihuoneella. Ne eivät enää voi olla niin peloittavia ja tuhoisia, kun ne kerta ovat tulleet tunnetuiksi ja kirjoihin merkityiksi. Mutta tarkoitukseni ovat vilpittömät niitä kohtaan — noillekin hirmuille on myönnettävä heidän oikeutensa. En ole vetävä esiin mitään sunnuntaipäähänpistoja, semmoisia, jotka ovat esitetyt ainoastaan kumottaviksi. Olen valitseva käsiteltävikseni pahimmat, mitä voin löytää, olkoot ne sitte ylivoimaisia minulle tai minä niille.
En ryhdy ahdistelemaan materialistista skeptisismiä. Tiedän että nelijalkaisuusoppi ei koskaan ole pääsevä ylivaltaan. On yhdentekevää, mitä lepakot ja härät ajattelevat. Ensimäinen arveluttava ilmiö, johon kajoon, on henkevyyden kevytmielisyys: on kuin horjuttaisi paljotietoisuus ihmisen vakavuutta. Tietäminen on tieto siitä, ett'emme voi mitään tietää. Yksinkertaiset rukoilevat, nerot ovat keveitä ilkkujia. Kuinka kunnianarvoisaa onkaan vakavuus kaikilla aloilla, mutta järki surmaa sen. Niinpä San Carlo, teräväjärkinen ihailtava ystäväni, teräväpäisimpiä ihmisiä, on havaitsevinaan, että kaikki välitön sielunylentymys, vieläpä ylevä hartauskin, johtaa tähän kolkkoon näkemykseen ja suistaa hartailijan orpona takaisin. Minun hämmästyttävä San Carloni arveli, että lainlaatijat ja pyhimyksetkin ovat kokeneet tämän pettymyksen. He tapasivat arkin tyhjänä, näkivät, mutta eivät tahtoneet kertoa, ja koettivat häätää lähenevät seuraajansa tältä tieltä sanoen: "Toiminta, toiminta, rakkaat ystäväni, on teidän osanne." Niin vaikea kuin olikin minulle tämä San Carloni paljastus, tämä halla heinäkuussa, tämä isku, jonka sai kuin morsiamelta, niin vaikeampi oli vielä pyhimysten kyllästymys ja ylenkyllästymys. Ilmestyksen vuorella, ennenkuin he vielä ovat nousseet polviltaan, sanovat he: me havaitsemme, että tämä hartautemme ja autuutemme on osittaista ja muodotonta, löytääksemme lievityksen täytyy meidän paeta tuon epäillyn ja solvaistun järjen, ymmärryksen turviin, Mefistofeleen, kyvyn ja älyn elähyttäjän?
Tämä on ensimäinen esiinloitsittu henki, ja vaikkapa se onkin yhdeksännellätoista vuosisadallamme ollut monen kaihoavan runoelman esineenä, Byronin, Goethen ja monen muun vähemmän mainehikkaan runoilijan laulama, jättääkseni mainitsematta lukuisat erinomaiset yksityiset havaintojen tekijät — niin tunnustan sentään, ett'ei se ole tuntunut perin kiehtovalta mielikuvitukselleni, se tuntuu nimittäin tähtäävän nukkerakennusten ja ruukkuhyllyjen kumoamiseen. Se mikä saa huojahtelemaan perustuksillaan Rooman tai Englannin tai Geneven tai Bostonin kirkon, voi vielä olla varsin kaukana koskettamastakaan mitään uskonperusteita. Minusta ovat järki ja siveellinen tunne sopusoinnussa keskenään, ja vaikkapa filosofia hävittääkin valhehaamut, suo se kuitenkin luonnolliset pidäkkeet pahalle ja sielulle tietoisan tasapainon. Arvelen, että mitä viisaampi ihminen on, sitä ihmeteltävämmiksi havaitsee hän luonnon ja siveyden lait ja kohottautuu yhä ehdottomampaan luottamukseen ja uskoon.
Ovat vielä jälellä ihmisen mielialat, joista jokainen tekee tyhjäksi kaiken muun paitsi oman tosiasia- ja uskokudoksensa. On lisäksi ruumiinrakennuksen vaikutus, joka ilmeisesti vaikuttaa mielialoihin ja mielenlaatuun. Usko ja epäusko osoittautuvat riippuvaisiksi ihmisen ruumiinrakenteesta, ja kohta kun ihminen on saavuttanut sen tasapainon ja elokkuuden, joka sallii koko koneiston ryhtyä toimintaan, hän ei enää kaipaa mitään ulkonaisia esimerkkejä, vaan on ripeästi omassa elämässään kokeva kaikki mielipiteet vuoron perään. Meidän elämämme on maaliskuun ilmaa, yhdessä hetkessä sekä tuimaa että kirkasta. Ankaran vakaina, altistuneina uskoen kohtalon rautaisiin ohjaksiin kuljemme tietämme emmekä hievahuttaisi jalkaammekaan pelastaaksemme elämäämme: mutta yht'äkkiä lennättää joku kirja tai kuvapatsas tai ainoastaan jonkun nimen kaiku säkenen läpi hermojemme, ja yht'äkkiä uskomme tahtoon: sormukseni muuttuu Salomonin sinetiksi, kohtalo on olemassa ainoastaan houkkioita varten, kaikki on mahdollista päättävälle mielelle. Kohtapa kääntää uusi kokemus ajatukset taas uudelle tolalle: terve jokapäiväinen järki anastaa jälleen ylivaltansa; me sanomme, sotilasura on sittenkin suorin tie maineeseen, hienoihin tapoihin, runouteen — ja nähkääs, lopulta on kuitenkin siten, että itsekkyys kylvää parhaiten ja korjaa parhaimmat sadot, tekee parhaat kaupat ja parhaimmat kansalaiset. Riippuvatkohan ihmisen mielipiteet oikeasta ja väärästä, kohtalosta ja perussyistä häiritystä unesta ja huonosta ruuansulatuksesta? Eiköhän ihmisen usko Jumalaan ja velvollisuuteen olekaan perustettu syvemmälle kuin vatsan todistukseen? Ja mikähän takaa näiden mielipiteiden pysyväisyyden? Minä en pidä ranskalaisesta nopeakäänteisyydestä — uusi kirkko ja valtio kerta viikossa. Tämä on Montaignen toinen kielteinen kanta, olkoon sillä se arvo, mikä sillä voi olla. Mikäli se olettaa mielentilojen kiertokulkua, viittaa se minusta omaan vastalääkkeeseensä, nimittäin katsomaan asioita pitempien ajanjaksojen kuluessa. Mikä on monen mielentilan, kaikkien mielentilojen keskiarvo? Vakuuttaakohan eri aikojen ja sukupolvien yhteinen kokemus oikeaksi ainoatakaan periaatetta, tai onkohan havaittavissa mitään etäisille ajoille ja paikoille yhteistä tuntemusta? Ja jos semmoiseksi ilmenisi itsekkyys, niin hyväksyn minä senkin jumalallisen lain osana ja täytyy minun parhaimpani mukaan koettaa sovelluttaa se yhteen ylevämpäin pyrintöjen kanssa.
Sana kohtalo tai sallima ilmaisee kaikkina aikoina ihmisen tunnetta siitä, että maailman lait eivät aina ole suosiollisia meille, vaan usein loukkaavatkin ja musertavat meidät. Kohtalo luonnon haamussa kasvaa ylitsemme kuin ruoho. Me kuvaamme ajan viikate kädessä, rakkauden ja onnen sokeaksi, kohtalon kuuroksi. Meidän voimamme ovat liika heikot vastustaaksemme tuota hirmua, joka uhkaa nielaista meidät. Mitä vastarintaa voimme tehdä noille välttämättömille, voitokkaille, pahaasuoville voimille? Mitä voin tehdä saattaakseni tehottomaksi rodun vaikutuksen omassa elämässäni? Mitä voin tehdä perinnöllisiä ja synnynnäisiä taipumuksiani vastaan, mitä risa- ja keuhkotautia sekä heikkoutta vastaan, mitä ilmastoa ja raakalaisuutta vastaan synnyinmaassani? Minä voin järkeillen järkeillä ja kieltää kaiken, paitsi tuota iänikuista vatsaa: se vaatii ja sen täytyy saada ravintonsa, enkä voi tehdä sitä kunnioitettavaksi.
Mutta päävastus, jonka myöntöperäinen välittömyytemme kohtaa ja joka itsessään käsittää kaikki muut, on oppi olemisesta harhanäkynä. Kiertää tuskallinen huhu, että olisimme kaikissa elämän ratkaisevissa kohdissa pidetyt pilkkana ja että tahdon ja toiminnan vapaus olisi vain tyhjää puhetta. Meitä höystetään ja maustetaan ilmalla ja ravinnolla, naisilla, lapsilla, tieteillä, tapahtumilla, ja olemme yhtä hyvät niin ennen kuin jälkeenkin. Matematiikka, valitetaan, jättää hengen entiselleen, samaten kaikki tieteet, siten myöskin kaikki tapahtumat ja teot. Minä tapaan ihmisessä, joka on tutkinut kaikki tieteet, saman moukan, joka hän alkuaankin oli, ja kaikkien niinhyvin oppi- kuin virka- ja yhteiskunta-arvojen ja asemien takana havaitsen minä lapsen. Ja yhtäkaikki olemme pakoitetut tunnustamaan niille elämän. Tosiaankin, voisimme johtua omaksumaan varmaksi säännöksi ja lauselmaksi kasvatustilassamme sen, että Jumala on perussisältöä ja hänen ilmestymistapansa harhaa. Idän viisailla oli jumalatar Yoganidra, Vishnun suuri harhavoima, joka äärimäisenä tietämättömyytenä eksytti koko maailman.
Vai lausuisinko sen täten? — Elämän outous perustuu jokaisen sopusoinnun vivahduksenkin puutteeseen elämän aatteellisen ja käytännöllisen puolen välillä. Järki, ylistetty todellisuus, laki havaitaan silloin ja tällöin jonakin kirkkaana ja syvänä hetkenä kesken kaikkea huolten ja toimien hyörinää, joilla ei ole mitään suoraa suhdetta siihen kadotetaan taaskin näkyvistä kuukausiksi tai vuosiksi, löydetään taaskin hetkeksi ja kadotetaan uudelleen. Jos laskemme nämä hetket yhteen, niin olemme mahdollisesti viidessäkymmenessä vuodessa eläneet puolen tusinaa järkeviä tunteja. Mutta kirkastavatko sitte nämä hetket huolemme ja toimemme? Me emme näe elämässä mitään sääntöperäistä menettelytapaa, ainoastaan tuon vastaavan rinnakkaisuuden suuren ja pienen välillä, jotka eivät koskaan vaikuta tai vastaanota vaikutusta toiseltaan tai ilmaise taipumusta sulautumaan toiseensa. Kokemukset, varallisuus, valta, luvut, kirjaileminen eivät auta mitään asiassa, aivan kuten emme huomaa sisäänastuvasta miehestä, onko hän syönyt jamssijuurta vai puhvelinlihaa — hänessä on niin paljo luuta ja lihaa, kuin hän tarvitsee, olkoon se sitte muodostunut riissistä tai lumesta. Niin suunnaton on epäsuhta aatteiden taivaanlaen ja sen alla uurastavan työmuurahaisen välillä, että olkoon ihminen viisas tai houkkio, se ei merkitse niin suuria kuin me arvelemme. Lisäänkö minä tähän yhtenä tämän lumouksen kepposena vielä sen ihmeellisen, ihmiset toistensa yhteydestä sulkevan lain, joka tekee kaiken yhteistoiminnan mahdottomaksi. Nuorekas henki halajaa yhteyttä toisten ihmisten kanssa. Mutta kaikki sivistyksen ja sisäisen suuruuden tiet johtavat yksinäisyyden vankeuteen. Hän on monasti saanut pettyä. Hän ei odottanut ajatuksilleen myötätuntoa kotikylältään, vaan kääntyi hän valittujen ja lahjakasten puoleen, mutta ei saanut osakseen mitään rohkaisua näiltä, vaan pelkkää väärin ymmärrystä, vastahakoisuutta ja ivaa. On ihmeellistä, miten väärään aikaan ihmiset elävät, miten väärin heitä käytetään, ja kunkin etevyys on kiihtyneessä yksilöllisyydessä, joka eroittaa hänet yhä enemmän toisista.
Nämä nyt ja monet muut ovat ne ajatuksen sairaudet, joita tavalliset opettajamme eivät yritäkään parantaa. Onkohan meidän nyt, koska hyvät luonnontaipumukset johtavat meitä hyvettä kohden, kiellettävä epäilyksien olemassaolo ja valehdeltava hyvän asian vuoksi? Onkohan meidän elettävä elämämme uljaan vaiko pelkurin tavoin, ja eiköhän epäilyjen tyydyttävä ratkaiseminen ole miehuudelle olennaista? Onkohan hyveen nimi oleva esteenä tiellä hyveeseen? Etteköhän voi kuvitella, että vakava ja karkeatekoinen mies ei löydä tyydytystään teessä, kirjoitelmissa ja katekismuksissa, vaan vaatii rajumpaa kasvatusta, kaipaa ihmisiä, työskentelyä, liikettä, maatyötä, sotaa, nälkää, rakkautta, vihaa, epäilyä, kammoa, jotta asiat selkenisivät hänelle, ja eiköhän hän ole oikeutettu tulemaan vakuutetuksi omalla tiellään? Jos hän on tullut vakuutetuksi, on näillä vaivoilla ollut tarkoituksensa.
Usko on sielun vakuutusten omaksumista, epäusko niiden kieltämistä. Muutamat mielet eivät voi epäillä. Ne epäilyt, joita he tunnustavat kantavansa mielessään, ovat pikemmin kohteliaisuutta tai mukaumista heidän seurapiirinsä tavalliseen puhesävyyn. He tohtivat kernaasti antautua ajatteluun, sillä heillä on paluutie aina avoinna. Kerta päästyään ajattelun taivaaseen he eivät näe siinä mitään suistumista takaisin yöhön, vaan sanomatonta vetoa ja kutsua tuolle puolen. Taivas kaartuu taivaan takana, paratiisi paratiisin, ja jumaluus ympäröi heitä kaikkialla. On toisia taas, joille taivas on vaskea, joka sulettuna lepää maanpinnan yllä. Tämä riippuu kunkin luonteesta ja enemmästä tai vähemmästä uppoumisesta luontoon. Näillä jälkimäisillä pitää hätätilassa olla jonkinmoinen heijastunut tai toisilta saatu usko, ei välitöntä todellisuuden näkemistä, vaan vaistomainen luottamus todellisuuden näkijöihin ja uskojiin. Uskovien tavat ja ajatukset hämmästyttävät heitä ja vakuuttavat heidät siitä, että nämä ovat nähneet semmoista, joka heiltä itseltään on salassa. Mutta heidän aistillinen näkemystapansa pyrkii kahlehtimaan uskovaa tähän ensimäiseen näkemykseen, samalla kuin hän itse alati ja välttämättä etenee, ja pianpa epäuskoinen rakkaudesta uskoon polttaa uskovan.
Suuria uskovia pidetään aina epäuskoisina, epäkäytännöllisinä, haaveellisina jumalankieltäjinä ja oikeastaan ihmisinä, joita ei oteta lukuun. Saattaapa henki-ihminen tulla pakoitetuksi ilmaisemaan uskonsa kokonaisina yhtäjaksoisina epäilyinä. Armeliaat tulevat ehdotuksineen ja pyytävät hänen myötävaikutustaan. Mitenkä saattaa hän empiä? Onhan suora kohteliaisuuden ja ystävällisyyden velvoitus myönnytellä, missä vaan voi, ja pukea lauseensa suosiollisimman ystävälliseksi, eikä mitenkään laskea siihen mitään jäätävää ja jyrkkää. Mutta hän on pakoitettu sanomaan: "Oi, nuo asiat pysyvät sinä, mitä niiden täytyy olla, ettekä te voi niille mitään! Nuo erikoiset vaivat ja pahat ovat niiden puiden lehvistöä ja hedelmiä, jotka näemme kasvavan. On turhaa syyttää lehteä tai marjaa, leikkaa se pois ja sijaan on kasvava toinen aivan yhtä huono. Syvemmältä on parannus alettava." Jokapäiväisyyden armeliaisuusteot ovat hänelle vieraita ja vaikeita. Se mikä huolettaa muita ja aiheuttaa kysymyksiin, ei huoleta ja aiheuta kysymyksiin häntä, heidän menettelysääntönsä eivät ole hänen menettelysääntöjään, ja vasten kaikkia lempeämielisyyden vaatimuksia on hän pakoitettu sanomaan, ett'eivät ne häntä huvita.
Eivätpä voi hänen kanssaihmisensä sommitella ihmistoiveiden kalliimpia oppejakaan, oppia jumalaisesta kaitselmuksesta ja sielun kuolemattomuudesta siihen muotoon, että hän voisi ne hyväksyä. Mutta hän kieltää ne siksi, että hänen uskonsa on suurempi, eikä sentähden, että se on pienempi. Hänen vilpittömyytensä saa hänet kieltämään. Hän tahtoo mieluummin, että häntä pidetään houkkioisena epäilijänä kuin valehtelijana. Minä uskon, sanoo hän, kaikkeuden siveelliseen perussisältöön, se on olemassa ihmissielujen ystävälliseksi hyväksi, mutta teidän oppisääntönne tuntuvat minusta vääristeleviltä pilakuvilta, miksi ponnistaisin uskoakseni niihin? Väittääköhän kukaan, että tämä on kylmää ja epäuskoista? Viisas ja ylevämielinen ei ainakaan ole väittävä sitä. Hän on riemuitseva hänen kaukonäköisestä kieltäymyksestään, joka voi suoda vastustajalle kaikkien perinnäisten käsitysten ja yleisen uskon perustan menettämättä silti vähääkään voimastaan. Hän näkee tilapäisten muotojen ohitse. George Fox näki "kokonaisen pimeyden ja kuoleman valtameren, mutta samalla rajattoman valon ja rakkauden valtameren, joka aaltoili tuon pimeyden yllä".
Lopullinen ratkaisu, johon skeptisismi häipyy, on siveellinen tunne, joka ei ikinä menetä päätösvaltaansa. Voi vaaratta antautua kaikkiin mielialoihin ja myöntää merkityksensä jokaiselle vastaväitteelle: siveellinen tunne painaa ne vaa'assa alas kaikki yhdessä yhtä helposti kuin yhden ainoankin. Se on se pisara, joka pitää meret tasapainossa. Minä leikin tosiasiain kirjavalla sikermällä ja katson asioita niiltä pinnalla liikkuvilta näkökannoilta, joita me nimitämme skeptisismiksi, mutta minä tiedän, että ne kohta ovat ilmenevät minulle järjestyksessä, joka tekee skeptisismin mahdottomaksi. Ajattelevan ihmisen täytyy tuntea ajatus, joka on kaikkeuden lähde: luonnon muodot lainehtivat kuin meren aallot. Tämä usko selittää elämän ja olioiden kaikki muodot. Maailma on sulaa jumaluutta ja lakia. Ken uskoo täten, hän suvaitsee oikeaa ja väärää ja katsoo tyynenä houkkioita ja narreja ja tyhmyyden ja vääryyden voittokulkua maailmassa. Hän voi tyvenin mielin katsoa sitä ammottavaa kuilua, joka on olemassa ihmisen kunnianhimon ja hänen toteuttamisvoimansa välillä, sitä eroitusta ihmisvoiman kysynnän ja tarjonnan välillä, mikä muodostaa ihmissielujen sisällisen tuskanhaavan.
Charles Fourier julisti, että "ihmisen halut suhtautuvat hänen saavutettavissaan olevaan onneen", toisin sanoen, jokainen toive ennustaa omaa täyttymistään. Kuitenkin todistaa kaikki kokemus aivan päinvastaista; voimien riittämättömyys on nuorten ja tulisten henkien yleisenä surunaiheena. He syyttävät jumalallista kaitselmusta jonkinmoisesta kitsaudesta. Se on näyttänyt taivaan ja maan jokaiselle lapselle ja herättänyt hänet kaipaamaan kokonaisuutta, kaipaamaan kiihkeästi, rajattomasti, herättänyt hänessä nälän kuten avaruudessa, joka himoitsee täyttyä taivaankappaleilla, herättänyt nälänkirkunan semmoisen, jolla pahat henget vaativat sieluja itselleen, ja sen nälän tyydyttämiseksi on kullekin ihmiselle päivittäin annettu yksi ainoa pisara, yksi kasteen helmi elonvoimaa — malja, suuri kuin avaruus ja siinä yksi ainoa pisara elämän vettä. Jokainen ihminen heräsi aamusin elämänhalulla semmoisella, että hän olisi voinut nielaista aurinkokunnat kuin kakun, tulisella pyrkimyksellä rajattomaan toimintaan ja intohimoon, hän olisi voinut laskea kätensä aamutähdelle, hän olisi voinut tehdä johtopäätöksiä painolaista ja kemiasta — mutta ensi yrityksellä koettaessaan voimiaan hervahtivat kädet, jalat, aistit eivätkä totelleet häntä. Hän oli kuin maansa hylkäämä hallitsija, joka oli jätetty viheltämään itsekseen tai suistettu kuin kokonaiseen hallitsijain hylkyjoukkoon, jotka kaikki vihelsivät — ja yhä lauloivat seireenit: "ihmisen halut suhtautuvat hänen saavutettavissaan olevaan onneen". Jokaisessa huoneessa, jokaisen neidon ja nuorukaisen povessa, taivaita kaihoovan pyhimyksen sielussa on tavattavissa tämä juopa — juopa ihanteellisen voiman suurimpien lupausten ja kurjan todellisuuden välillä.
Totuuden väljenevä luonne tulee kimmoisana, saavuttamattomana avuksemme. Ihminen löytää pelastuksensa laajasisältöisemmissä yleistyksissä. Elämä opettaa meitä yleistämistaitoon, uskomaan mitä vuodet ja vuosisadat todistavat tuntia vastaan, vastustamaan erityisseikkoja anastamasta etualaa, tunkeumaan yksityiskohtien yleiseen merkitykseen. Asiat näyttävät puhuvan yhtä ja sanovatkin aivan päinvastaista. Ne ovat näöltään epäsiveellisiä, tuloksiltaan siveellisiä. Ne näyttävät tähtäävän alas, oikeuttavan toivottomuuteen, suosivan roistoja, tuhoavan oikeamielisiä: ja niinhyvin konnat kuin marttyyritkin edistävät oikeutta. Vaikkapa konnat voittavatkin jokaisessa valtiollisessa taistelussa, vaikkapa yhteiskunta hallitusten vaihtuessa näyttääkin joutuvan toisen rosvojoukon käsistä toisen rosvojoukon käsiin ja vaikkapa sivistyksen tie onkin sarja konnantekoja, niin tulevat yleiset päämäärät sentään jotenkuten tyydytetyiksi. Näemme nykyään väkisin pakoitettavan esiin tapahtumia, jotka näyttävät hidastuttavan, jopa työntävän taaksepäinkin vuosisatojen sivistystä. Mutta maailmanhenki on hyvä uimari, eivätkä myrskyt ja aallot voi hukuttaa häntä. Hän näpsäyttää sormiaan laeille: ja samalla lailla näyttää taivas kautta koko historian tavoittelevan alhaisia ja mitättömiä keinoja. Vuosien ja vuosisatojen kautta, huonojen välikappaleiden avulla, mitättömyyksien ja atoomien lävitse virtaa vastustamatonna suuri ja armahtava voima.
Oppikoon ihminen havaitsemaan pysyvän vaihtuvassa ja virtaavassa, oppikoon hän kunnioitustaan kadottamatta kestämään niiden asioiden sortumisen, joita hän oli tottunut kunnioittamaan, oppikoon hän olevansa täällä ei tehdäkseen ja muodostaakseen, vaan tullakseen itse muodostetuksi, ja että, vaikkapa kuilu aukenee kuilun alla ja mielipide syrjäyttää mielipiteen, kaikki kuitenkin lopulta sisältyy iäiseen perussyyhyn.
"Jos uppoo venhe, vie se uuteen mereen."