V.

Shakespeare, runoilija.

Suuret miehet ovat huomattavia enemmän alansa laajuuden ja runsauden kuin alkuperäisyytensä vuoksi. Jos vaadimme saven löytämisessä, tiilien tekemisessä, rakennuksen muuraamisessa alkuperäisyyttä semmoista kuin hämähäkki osoittaa kutoessaan verkkonsa omista sisuksistaan, niin ei yksikään suuri mies ole alkuperäinen. Eikä ole alkuperäisyyden arvo siinä, että on erilainen kuin muut ihmiset. Sankari seisoo sankimmassa sotilasparvessa ja keskellä taistelun tuoksinaa, ja nähden, mitä ihmiset tarvitsevat, ja ottaen osaa heidän kaipauksiinsa antaa hän heille tarvittavan lisän heidän näkö- ja toimintavoimaansa, jotta saavutetaan kaivattu päämaali. Suurin nero on velallisin ihminen. Runoilija ei ole mikään sanamylly, joka puhuu kaikkea, mitä vaan mieleen sattuu, ja joka lopuksi joskus puhuu jotain hyvääkin, koska hän puhuu kaiken, vaan on hän sydän, joka on soinnussa aikansa ja maansa kanssa. Ei ole mitään oikullista ja pilventakaista hänen tuotannossaan, vaan lempeätä harrasta vakavuutta täynnä painokkainta vakaumusta ja suunnattu ratkaisevimpia päämääriä kohti, mitä kukaan ihminen tai ihmisluokka hänen aikoinaan tuntee.

Aikamme henki on kateellinen yksilöille eikä suvaitse suuria yksilöitä muuten kuin yleisyyden edustajina. Nerolla ei ole mitään valintavapautta. Suuri mies ei herää jonakin kauniina aamuna ja sanoo itselleen: "Olen tulvillani elämää, minä lähden merille ja löydän jonkun Etelänapamaanosan, tänään olen keksivä ympyrän neliön, olen tutkiva kasvitiedettä ja keksivä uuden ravintoaineen ihmisille, minulla on mielessäni aivan uusi uudenlaatuinen rakennustaide, minä aavistan uuden mekaanisen voiman"; ei siten, vaan tapaa hän itsensä ajatusten ja tapausten virrassa, ja hänen aikalaistensa aatteet ja tarpeet pakoittavat häntä eteenpäin. Hän seisoo paikalla, jossa kaikkien katseet ovat suunnatut yhdelle tolalle ja jossa kaikkien kädet osoittavat suuntaa, johonka hänen on lähteminen. Kirkko on kasvattanut hänet juhlamenojensa ja komeutensa keskellä, ja hän toteuttaa ne viittaukset, jotka sen laulu ja soitto ovat hänelle antaneet, ja rakentaa tuomiokirkon, jossa kuorolaulut saavat humista ja kulkueet upeilla. Hän tapaa riehuvan sodan, se kasvattaa hänet sotatorvien pärinässä ja leirielämän keskellä, ja hän parantaa sotalaitoksen. Hän tapaa kaksi maata yrittämässä kulettaa kivihiiltä tai viljaa tai kalaa tuotantopaikasta myyntipaikkaan ja keksii rautatien. Jokainen mestari on tavannut aineksensa jo koottuina, ja hänen voimansa on ollut hänen myötätunnossaan ja sopusoinnussaan kansansa kanssa ja hänen rakkaudessaan aineksiin, joita hän käsitteli. Mikä voimien säästö! mikä elämän lyhyyden korvaus! Kaikki on valmiina häntä varten. Maailma on auttanut hänet näin pitkälle hänen tiellään. Ihmiskunta on käynyt hänen edellään, tasoittanut vuoret, täyttänyt syvänteet, silloittanut virrat. Miehet, kansat, runoilijat, käsityöläiset, naiset, kaikki ovat he työskennelleet häntä varten, ja hän omaksuu heidän työnsä hedelmät. Jos hän valitsisi jonkun muun asian yleisten pyrintöperien, kansallisten tunteitten ja historian ulkopuolelta, saisi hän tehdä kaiken itse, hänen voimansa kuluisivat alkuvalmisteluihin. Melkeinpä olisi taipuvainen sanomaan, että suuri neron voima on ilman kaikkea alkuperäisyyttä, on kauttaaltaan vastaanottava antaen maailman tehdä kaiken ja sallien hetken hengen virtailla esteettömästi mielensä lävitse.

Shakespearen nuoruus sattui aikaan, jolloin Englannin kansa kiihkeästi halusi näytelmällisiä huvituksia. Hovi loukkautui helposti poliittisista salaviittauksista ja koetti tukahuttaa niitä. Puritaanit, kasvava ja voimakas puolue ja uskonnollismieliset valtiokirkolliset halusivat myöskin ehkäistä niitä. Mutta kansa kaipasi niitä. Ravintolapihat, katottomat huoneet, tilapäiset aitaukset maaseutumarkkinoilla olivat valmiita näyttämöjä kuleksiville näyttelijöille. Kansa oli päässyt tämän uuden huvituslajin makuun, ja kuten meillä nykyään olisi mahdotonta tukahuttaa sanomalehdistöä — vaikkapa olisimme vahvinkin puolue — niin yhtä mahdotonta oli silloin kuninkaan, mahtavan piispan, puritaanin joko yksin tai kaikki yhdessä tukahuttaa ilmiötä, joka yht'aikaa oli balladi, epos, sanomalehti, kansankokous, esitelmä, pilalehti, lukutupa. Ehkäpä kuningas, piispa, puritaani havaitsivat sen omainkin etujensa mukaiseksi. Kaikista syistä oli se saavuttanut kansallisen merkityksen — toki ei mitenkään niin silmiinpistävää, että kenenkään suuren oppineen mieleen olisi juolahtanut käsitellä sitä Englannin historiassa — mutta ei silti mitenkään vähemmän tärkeän, että se oli halpa ja arvoton kuin leipuripuoti. Paras todistus sen elinvoimaisuudesta on se sarja kirjailijoita, jotka yht'äkkiä esiintyvät tällä alalla: Kyd, Marlowe, Greene, Jonson, Chapman, Dekker, Webster, Heywood, Middleton, Peele, Ford, Massinger, Beaumont ja Fletcher.

On mitä tärkeintä runoilijalle, joka työskentelee näyttämöä varten, että hän on varma yleisön mielenkiinnosta. Hänen ei tarvitse tuhlata aikaa turhiin kokeiluihin. Hänellä on jännityksellä odottava kuulijakunta. Shakespearen aikoina olivat olosuhteet vielä paljoa edullisemmat. Aikoihin, jolloin hän jätti Stratfordin ja tuli Lontooseen, oli olemassa käsikirjoituksina suuri joukko eri aikoina ja eri tekijöiden kirjoittamia näytelmäkappaleita, joita vuoroin esitettiin näyttämöillä. Semmoisia oli kertomus Troiasta, josta yleisö kernaasti kuunteli osan kerran viikossa, oli Julius Caesarin kuolema ja muita Plutarkon mukaan sepitettyjä kappaleita, joihin se ei koskaan kyllästynyt, kokonainen hyllyllinen Englannin historiaa Brutin ja Arthurin tarinoista aina kuninkaallisiin Henrikkeihin asti, joita ihmiset halulla kuuntelivat, sekä kokonainen sarja surullisia murhenäytelmiä, hauskoja italialaisia kertoelmia ja espanjalaisia matkaseikkailuja, jotka jokainen lontoolainen oppipoika tunsi. Ja koko tätä ainesjoukkoa on jokainen näytelmäin sepittäjä käsitellyt, mikä suuremmalla, mikä vähemmällä kyvyllä, ja kuiskaaja on säilyttänyt noita tahrauneita ja rikkinäisiä käsikirjoituksia. On nykyään enää mahdotonta sanoa, kuka on kirjoittanut ne ensiksi. Ne ovat olleet niin kauan teatterin omaisuutena, ja niin moni kohoava nero on laajentanut ja muutellut niitä sovittamalla niihin jonkun puheen tai kokonaisen kohtauksen tai lisäämällä jonkun laulun, että kukaan ei enää voi vaatia itselleen painatusoikeutta tähän lukemattomain tekijäin teokseen. Ja onneksi ei kukaan sitä tahdokaan. Heidän toiveensa eivät vielä ole kääntyneet siihen suuntaan. Meillä on vähän lukijoita, mutta paljon katsojia ja kuuntelijoita. Kappaleet maatkoot kernaasti siellä, missä ovat.

Shakespeare kuten hänen ammattiveljensä piti tätä vanhojen näytelmäkappaleiden varastoa isännättömänä ainehistona, jota vapaasti voi käyttää omiin tarkoituksiin ja kokeihin. Jos olisi silloin ollut vallitsemassa se kirjallisen omistusoikeuden kunnioitus, joka turvaa nykyaikaista näytelmätaidetta, ei olisi mitään saatu aikaan. Elokkaan Englannin raisu lämmin veri sykähteli näytelmäkappaleissa niinhyvin kuin arkkiveisuissakin ja antoi ruumiin, jota hän tarvitsi ilmaisan ylevälle ja majesteetilliselle mielikuvitukselleen. Runoilija tarvitsee pohjakseen kansanomaisia muistoja ja taruja, joita hän voi muovailla ja jotka puolestaan pidättävät häntä oikeissa rajoissa. Ne liittävät hänet kansaan, antavat perustan hänen rakennukselleen, ja antaen hänen käytettäväkseen niin paljo valmista sallivat ne hänelle täyden vapauden ja voiman laskea mielikuvituksensa rohkeimpaan lentoon. Lyhyesti, runoilija on lähdetarinalleen yhtä suuressa kiitollisuuden velassa kuin kuvanveistäjä temppelille. Egyptin ja Kreikan kuvanveistotaide on kehittynyt rakennustaiteen suojassa. Se koristi temppelin seinää: aluksi karkeatekoisena korkokuvana, joka oli hakattu temppelien päätykolmioon, sittemmin tehdään nämä korkokuvat rohkeammin, pää tai käsi kurottautuu esiin seinästä ryhmän yhä sentään pysyessä sommiteltuna silmällä pitäen rakennuksen vaatimuksia, joka muodostaa kehykset ja taustan kuviolle, ja kun lopulta oli saavutettu suurin käsittelyn ja tyylin vapaus, löi rakennustaiteen yhä vieläkin ylimahtinsa vaikutus kylmentävän ja hillitsevän leimansa veistokuvaan. Kohta kun alettiin muovailla kuvapatsaita itsenäisinä teoksina riippumatta temppeleistä ja palatseista, alkoi kuvanveistotaide rappeutua, oikullisuus, liioittelu ja komeilemishalu anastivat entisen hillityn tyyneyden sijan. Tällaisen hillikkeen, joka kuvanveistäjällä oli rakennustaiteessa, tapasi herkästi kiihtyvä runollinen kyky siinä keräytyneessä näytelmäainehistossa, johonka kansa jo oli tottunut ja joka oli saavuttanut jonkinmoisen täydellisyyden, jommoista ei ainoakaan yksinäinen nero, vaikka kuinkakin etevä, voinut toivoa luomiinsa.

Itse asiassa ilmeneekin, että Shakespeare lainaa joka taholta ja voi käyttää hyväkseen kaikkea, mitä hän vaan tapaakin, ja on hänen velkamääriensä suuruus nähtävissä Malonen uutterissa laskelmissa "Henrik VI:n" ensimäiseen, toiseen ja kolmanteen osaan nähden, joidenka "6043 säkeestä 1771 on kirjoittanut joku Shakespearen edeltäjä, 2373 hän itse edeltäjänsä esitystä muovailemalla ja 1899 kokonaan itse". Ja edistyvä tutkimus tuskin jättänee ainoatakaan kappaletta hänen ehdottomaksi omaisuudekseen. Malonen arvostelu on tärkeä palanen ulkoista historiaa. "Henrik VIII:ssa" olen selvästi näkevinäni, kuinka hän on vuollut alkuperäistä vuorta, jolle hänen oma hienompi kerroksensa on laskettu. Alkuperäisen näytelmäkappaleen oli kirjoittanut syvälahjainen, ajatusrikas mies, jolla sentään oli epätarkka korva. Voin eroittaa hänen säkeensä, ja tunnen hyvin niiden poljennan. Tarkastettakoon ainoastaan Wolseyn yksinpuhelua ja sitä seuraavaa kohtausta Cromwellin kanssa, jossa Shakespearen runomitan sijasta, jonka salaisuus on siinä, että ajatus rakentaa ja määrää soinnun, niin että kun lukee ajatuksen mukaan, paljastuu parhaiten poljenta, täällä säkeet ovat sommitellut varman runomitan mukaisesti, ja lausunnalla itselläänkin on jonkinmoinen saarnaava vivahdus. Mutta kappale sisältää koko matkan ilmeisiä Shakespearen käsialan jälkiä, ja muutamat palaset, kuten kertomus kruunauksesta, kantavat selvimmästi alkulähteensä leimaa. Omituista on, että kohteliaisuuslauselma kuningatar Elisabethille on huonopoljentainen.

Shakespeare tunsi, että kansantaruista voi ammentaa paljon parempia juonia, kuin mitä paraskaan kekseliäisyys voi sepitellä Jos hänen kekseliäisyytensä siitä jonkun verran menetti arvoaan, niin kasvoivat hänen voimansa, eikä nykyaikainen kiihkeä alkuperäisyyden vaatimus ollut siihen aikaan vielä niin pakoittava. Ei ollut vielä olemassa mitään kirjallisuutta miljoonille. Yleinen lukutaito ja halpahintainen kirjallisuus olivat vielä tuntemattomia. Suuri runoilija, joka esiytyy epäkirjallisena aikana, vetää omaan loistokehäänsä kaiken sen valon, mikä vaan sädehtiikin hänen aikanaan. Hänen ihanana tehtävänään on jakaa kansalleen jokainen henkinen jalokivi, jokainen tunteen kukkanen, mikä vaan jaettavissa on, ja hänen muistonsa on hänelle yhtä arvokas kuin hänen keksimiskykynsäkin. Hän välittää sentähden vähät siitä, mistä hänen ajatuksensa kulloinkin tulevat hänelle; olkoon hän ammentanut ne käännöksistä, traditsioneista, matkoiltaan vieraissa maissa, runollisesta innostuksestaan, mistä lähteistä tahansa ne ovatkin, yhtä tervetulleita ovat ne hänen epäkriitilliselle kuulijakunnalleen. Jopa lainaa hän aivan välittömästä läheisyydestäänkin. Toiset ihmiset puhuvat yhtä viisaasti kuin hänkin, ainoastaan että he puhuvat paljon tuhmaa sekaan eivätkä tiedä, koska he ovat puhuneet viisaasti. Hän tuntee, missä todellinen jalokivi säihkyy ja asettaa sen oikealle paikalleen, missä hän sen löytääkin. Sellaisessa onnellisessa asemassa oli ehkäpä Homeros, sellaisessa Chaucer ja Saadi. He tunsivat, että kaikki tieto ja äly oli heidän tietoaan ja älyään. Ja he ovat yhtä paljon kirjastomiehiä ja historian kirjoittajia kuin runoilijoitakin. Jokainen tarinoitsija on maailman kaikkien kaskujen perijä ja täys'oikeuksinen käyttäjä.

"Kertoen Theben ja Pelopsin aikeet, myös jumalaisen Troian vaiheet."

Chaucerin vaikutus on huomattavissa kaikessa vanhemmassa englantilaisessa kirjallisuudessa, ja myöhemminkin eivät ainoastaan Pope ja Dryden ole velassa hänelle, vaan havaitaanpa melkein kaikkien englantilaisten kirjailijain olevan tunnustamattomassa velassa hänelle. Ihastuttava on rikkaus, jolla on niin paljon turvatteja. Mutta Chaucer itsekin on mitä suurisuuntaisin lainaaja. Chaucer näyttää Lydgaten ja Caxtonin välityksellä yhtä päätä ammentavan Guido di Colonnalta, jonka latinankielinen romaanirunoelma Troian sodasta vuorostaan oli kokoonkyhätty Dares Phrygiuksen, Ovidiuksen ja Statiuksen mukaan. Edelleen ovat Petrarca, Boccaccio ja provencelaiset runoilijat hänen hyväntekijöitään: "The Romaunt of the Rose" on ainoastaan vapaa käännös Guillaume de Lorris'in ja Jean de Meun'in "Ruusun romaanista", "Troilus ja Cressida" Lollius di Urbinon kirjasta, "Kukko ja kettu" Marian Lais'ista, "Maineen huone" (House of Fame) ranskan tai italian kielestä, ja Gower poloista käyttää hän hyväkseen aivan kuin olisi tämä mikäkin tiilipolttimo tai kivilouhimo, josta sopii ottaa rakennustarpeensa. Hän puolustaa itseään sillä, että hänen ottamallaan ei ole mitään arvoa siellä, missä hän tapaa sen, mutta siellä taas suurin arvo, minne hän sen jättää. On tullut ikäänkuin jonkinlaiseksi käytännölliseksi säännöksi kirjallisuudessa, että se, joka joskus on osoittautunut pystyvänsä alkuperäiseen luomiseen, on senjälkeen oikeutettu varastamaan toisten kirjoituksista mielensä mukaan. Ajatus on sen omaisuutta, joka voi omistaa sen, ja sen, joka voi sitä oikein käyttää. Jonkinmoinen sulaumaton avuttomuus leimaa aluksi lainattuja ajatuksia, mutta jahka olemme tottuneet käsittelemään niitä, tulevat ne täydellisesti omiksemme.

Sitenpä on kaikki alkuperäisyys suhteellista. Jokaisen ajattelijan katse on luotuna taaksepäin. Westminsterin tai Washingtonin lakiasäätävän eduskunnan oppinut jäsen puhuu ja äänestää tuhansien puolesta. Osoittakaa meille valitsijakunta ja ne nykyään näkymättömät tiehykkeet, joita myöten edustaja on päässyt selvyyteen sen toiveista, se joukko käytännöllisiä ja tiedokkaita miehiä, jotka kirjeenvaihdon tai suullisen keskustelun kautta ovat varustaneet hänet todisteilla, yksityistiedoilla ja laskelmilla, ja hänen hieno terävyytensä ja lujuutensa kadottavat jotakin tehostaan ja sädekehästään. Kuten sir Robert Peel ja mr Webster äänestävät, siten ajattelevat Locke ja Rousseau tuhansien puolesta, ja siten oli Homeroolla, Menulla, Saadilla, Miltonilla ympärillään lähteitä, joista he ammensivat: ystäviä, ihailijoita, kirjoja, perinnäistietoja, sananlaskuja kaikki nyt jo ammoin häipyneitä — jotka tunnettuina melkoisesti vähentäisivät heidän ihmeteltävyyttään. Puhuiko siis runoilija alkuperäisen vakuutuksen voimalla? Vai tunsiko hän toisen runoilijan itseänsä etevämmäksi? Tämä kysymys vetoaa kirjailijan omaantuntoon. Onko lopultakin hänen rinnassaan oraakkeli, jolta voi kysyä jokaisesta ajatuksesta ja asiasta, onko se todella siten ja siten, onko vai eikö? ja jolta voi saada vastauksen, johonka voi luottaa. Kaikki velka, mihin sellainen ihminen voi toisen neroon nähden joutua, ei koskaan voi hämmentää hänen tietoisuuttaan omasta alkuperästään, sillä kirjojen ja toisten ihmisten hänelle tekemä palvelus on kuin savupilvi verrattuna siihen sisäisimpään todellisuuteen, jonka hän on nähnyt kasvoista kasvoihin.

On helppoa havaita, että parhaasti kirjoitettu tai tehty maailmassa ei ole yhden yksinäisen neron työn hedelmää, vaan on se muodostunut laajan yhteistyön kautta siten, että tuhannet ovat kirjoittaneet kuin yksi ja totelleet samaa sisäistä pakkoa. Englanninkielinen raamattumme on loistava näyte kielemme voimasta ja suloudesta. Mutta sitä ei ole kääntänyt kielellemme yksi mies, eikä sitä ole käännetty johonkin varmaan aikaan, vaan vuosisadat ja kirkot ovat työskennelleet sen täydellistyttämiseksi. Ei ollut aikaa, jolloin ei olisi ollut jotain käännöstä olemassa. Liturgia, jota ihaillaan niin paljon voimakkaan ylevän henkensä vuoksi, on kokoelma eri aikojen ja kansojen hartaustunnelmia, käännös katolisen kirkon rukouksista ja menoista — jotka taas vuorostaan ovat kootut pitkien ajanjaksojen varsilla pyhimysten ja pyhäin kirjailijain rukouksista ja hartausmietelmistä kautta koko maailman. Grotius huomauttaa samaa "Isä meidän" rukouksen suhteen, että ne eri lauselmat, joista se on kokoonpantu, olivat käytännössä jo Kristuksen aikoina rabbinien rukousmuodoissa. Hän poimi ainoastaan esiin kultajyväset. Voimakas lakikielemme, lainkäyttömme merkitsevät menot ja lakitieteellisten määritelmien tarkka sattuvaisuus ja täsmällisyys ovat kaikkien niiden terävä-älyisten, voimakashenkisten miesten töiden hedelmää, jotka ovat eläneet niissä maissa, joissa nämä lait vallitsevat. Plutarkoon teoksien käännös on siksi niin etevä, että se perustuu niin moneen edelliseen käännökseen. Näitä käännöksiä on tehty kaikkina aikoina. Kaikki todella kielenmukaiset ja kansalliset käänteet ovat säilyneet ja kaikki muut vähitellen karsiuneet ja tulleet hyljätyiksi. Jotakin samanlaista on vielä aiemmin tapahtunut alkuperäisille kirjoille. Maailma menettelee verrattain vapaasti maailmankirjallisuuteen kuuluvain teosten kanssa. Vedat, Aisopoon sadut, Pilpay, Tuhat ja yksi yötä, Cid, Iliadi, Robin Hood, skottilaiset runoelmat eivät ole yhden miehen työtä. Tuommoisten teosten sommittelussa on aika ajatellut puolestamme, tori, muurari, salvumies, kauppias, maanviljelijä, narri, kaikki ovat he ajatelleet puolestamme. Jokainen kirja liittää aikansa sanavarastoon jonkun onnistuneen hyvän sanan, jokainen laki, kauppa, hetken mieltymys omansa, ja kaiken käsittävä yleinen nero, joka ei arkaile ja kaihdi olla alkuperäisyydestä velassa kaikkien yhteiselle alkuperäisyydelle, esiytyy myöhemmälle ajalle kuin oman aikansa ruumiillistumisena ja muistiin kirjoittajana.

Olemme kiitollisuuden velassa muinaistutkijoille ja Shakespeare-seuralle niistä tutkimuksista, joilla he ovat selvittäneet englantilaisen draaman kehittymisen pappien kirkoissa esittämistä mysterioista ja lopullisen eroittautumisen kirkosta sekä täydellistymisen maallisiksi näytelmäkappaleiksi "Ferrex ja Porrex" ja "Gurton-mummon neula" nimisistä kappaleista alkaen aina niihin aikoihin asti, jolloin näyttämöitä vallitsevat juuri ne kappaleet, joita Shakespeare muodosteli ja muovaili ja jotka hän lopulta teki omikseen. Menestyksensä rohkaisemina ja tehtävänsä herättämän kasvavan mielenkiinnon kannustamina ovat he nuuskineet jokaisen kirjahyllyn, aukaisseet jokaisen kirjalaatikon vinnillä eivätkä sallineet ainoankaan vanhan kellastuneen paperivihon jäädä pilautumaan homeeseensa ja toukkiinsa, niin kärkkäitä olivat he saamaan tietää, oliko Shakespeare poikanen todella ollut salametsästäjä vai eikö, oliko hän pitänyt huolta hevosista teatterin portilla, oliko hän pitänyt koulua, ja miksikä hän testamentissaan oli määrännyt vaimolleen Anna Hathaway'lle ainoastaan lähinnä parhaan sänkynsä.

On jotakin liikuttavaa siinä hairahtuvassa ajattelemattomuudessa, jolla aika valitsee henkilönsä ja tapahtumansa, joita kaikki kynttilät valaisevat ja joita kohden kaikki katseet ovat käännetyt, siinä huolellisuudessa, millä merkitään kirjoihin jokainen vähäpätöisinkin pikkuasia, joka koskee kuningatar Elisabethia tai kuningas Jaakkoa, Essexejä, Leicesterejä, Burleigheja, Buckinghameja, samalla kuin se ilman ainoatakaan arvokkaampaa huomautusta sivuuttaa toisen hallitsijasuvun perustajan, hallitsijasuvun, jonka vuoksi yksin Tudorin hallitsijasukua joskus on muistettava — miehen, joka häntä elähyttävän hengen ja innostuksen voiman vuoksi käsittää itsessään koko saksilaisen rodun ja jonka ajatuksista maailman ensimäiset kansat jotkut vuosisadat ovat löytävät henkisen ravintonsa ja henget ainoan johtonsa. Tavallinen näyttelijä — ainoakaan ihminen ei aavistanut, että hän oli ihmiskunnan runoilija; tämä salaisuus pysyi yhtä syvänä salaisuutena runoilijoille ja hengen miehille kuin hovimiehille ja tyhjänpäiväisillekin. Bacon, joka kirjoitti kuin tavaraluettelon aikansa henkisistä saavutuksista, ei mainitse hänen nimeänsäkään. Ben Jonson, vaikka olemmekin koettaneet antaa mitä liioitelluimman merkityksen hänen harvoille tunnustaville ja ylistäville sanoilleen, ei aavistanutkaan sitä joustavaa kasvavaa mainetta, jonka ensi väreilyjä hän itse oli herättämässä. Hän piti epäilemättä hänelle antamaansa tunnustusta perin runsaana ja jalomielisenä ja piti itseään ehdottomasti parempana runoilijana heistä kahdesta.

Jos on totta, kuten sananlasku sanoo, että ainoastaan äly älyää älyn, niin olisi Shakespearen ajan kyllä pitänyt voida ymmärtää häntä. Sir Henry Wotton oli neljä vuotta nuorempi Shakespearea ja eli kaksikymmentä kolme vuotta hänen jälkeensä, ja tapaa hänet kirjevaihdossa tai tuttavuussuhteissa seuraaviin henkilöihin: Theodor Beza, Isaac Casaubon, sir Philip Sidney, kreivi Essex, lordi Bacon, sir Walter Raleigh, John Milton, sir Henry Vane, Isaac Walton, t:ri Donne, Abraham Cowley, Bellarmine, Charles Cotton, John Pym, John Hales, Kepler, Vieta, Albericus Gentilis, Paolo Särpi, Arminius, joista kaikista on todisteita, että hän on ollut tekemisissä heidän kanssaan, mainitsematta useita muita, jotka hän epäilemättä on tavannut, — Shakespeare, Spenser, Jonson, Beaumont, Massinger, molemmat Herbertit, Marlowe, Chapman ja muut. Sitte Perikleen aikojen, jolloin Kreikassa oli esiytynyt sellainen sikermä suuria miehiä, ei ole ollut toista sellaista piiriä, ja kuitenkaan ei heidän neronsa riittänyt havaitsemaan maailman suurinta neroa. Runoilijamme naamari oli läpinäkymätön. Vuorta ei havaitse läheltä. Vierähti kokonainen vuosisata, ennenkuin sen olemassaoloa alettiin epäillä, ja vasta kahden vuosisadan kuluttua hänen kuolemastaan alettiin häntä arvostella siten kuin meistä on hänen arvonsa mukaista. Ennen meidän aikojamme ei ole ollut mahdollista kirjoittaa Shakespearen historiaa, sillä hän on saksalaisen kirjallisuuden isä: saksalaisten tutustauminen Shakespeareen Lessingin kautta sekä Wielandin ja Schlegelin käännökset hänen teoksistaan aiheuttivat mitä läheisimmästi saksalaisen kirjallisuuden äkillisen esillepuhkeamisen ja kukoistuksen. Vasta yhdeksännellätoista vuosisadalla, jonka mietiskelevä henki on jonkinmoinen elävä Hamlet, voi Hamlet-tragedia tavata ihailevat lukijansa. Nykyään on Shakespeare lyönyt leimansa kirjallisuuteen, filosofiaan ja ajatteluun. Hänen henkensä on se näköpiiri, jonka sivu me meidän päivinämme emme näe. Hänen säkeittensä kasvattamina ovat korvamme tottuneet sointuun. Coleridge ja Goethe ovat ainoat arvostelijat, jotka jonkinmoisella täsmällisyydellä ovat tulkinneet tunteemme ja vakuutuksemme hänestä, mutta kaikissa sivistyneissä mielissä elää sanaton arvonanto hänen valtaavaa voimaansa ja ihanuuttaan kohtaan, jotka kuten kristinusko määräävät aikakautemme henkisen laadun.

Shakespeare-seura on ulottanut tutkimuksensa joka taholle, tehnyt tiettäväksi, mitä tietoja vielä puuttuu, tarjonnut rahapalkkiota jokaisesta johonkin varmuuteen johtavasta tiedonannosta; ja millä tuloksilla? Lukuunottamatta muutamia tärkeitä tietoja englantilaisen näytelmätaiteen historiasta, joihin olen viitannut, on tullut esiin ainoastaan joku harva seikka koskeva runoilijan varallisuussuhteita sekä hänen toimenpiteitään omaisuuteensa nähden. Ilmenee, että hän vuosi vuodelta omisti aina suuremman osan Blackfriarsin-teatteria: sen vaatevarasto ja muu kalusto olivat hänen omiansa, että hän säästöillään kirjailijana ja osakkeenomistajana osti itselleen tilan synnyinkaupungissaan, että hän asui Stratfordin kauneimmassa rakennuksessa, että naapurit uskoivat hänen hoidettavakseen asioita Lontoossa, kuten lainojen nostoja y.m., että hän oli todellinen maanviljelijä. Jokseenkin niihin aikoihin, jolloin hän kirjoitti Macbethia, velkoo hän Stratfordin oikeusistuimen edessä Philip Rogersilta 35 shillingiä 10 penceä viljasta, jonka tämä oli eri otteissa saanut, ja esiytyy kaikissa suhteissa kelpo isäntänä ilman mitään eriskummaisuuden ja liioittelun mainetta itsestään. Hän oli hyvänsävyisä mies, näyttelijä ja teatterinosakas, joka ei mitenkään silmiinpistävästi eronnut muista näyttelijöistä ja teatterinjohtajista. Myönnän nämä tiedot tärkeiksi. Ne korvaavat täydellisesti ne vaivat, joilla ne ovat hankitut.

Mutta mitä tiedon sirpaleita hänen elinsuhteisiinsa nähden nämä tutkimukset lienevätkin paljastaneet, ne eivät mitenkään voi valaista sitä rajatonta luovaa mielikuvitusta, joka on se salattu magneetti, joka hänessä vetää meitä puoleensa. Olemme varsin kankeita historian kirjoittajia. Me kerromme sukuluettelon, synnyn, synnyinpaikan, koulunkäynnin, koulutovereista, rahojen ansaitsemisesta, avioliitosta, kirjojen julkaisemisesta, kuuluisuudesta, kuolemasta, ja kun olemme päässeet lorumme loppuun, ei ilmene mitään suhdetta kuvamme ja jumal'syntyisen välillä ja on kuin olisimme umpimähkään aukaisseet "Nykyaikaisen Plutarkon" ja lukeneet siitä jonkun elämäkerran: se olisi yhtä hyvin soveltunut runoihin. Kuuluu runouden olemukseen puhjeta ihmeen sateenkaarikimaltelevana tyttärenä esiin näkymättömästä ja hälventää läsnäolollaan menneisyys ja kieltää historia. Malone, Warburton, Dyce ja Collier ovat tuhlanneet öljyään. Mainehikkaat teatterit, Covent Garden, Drury Lane, Park ja Tremont ovat suotta tarjonneet apuaan. Betterton, Garrick, Kemble, Kean ja Macready omistavat elämänsä tälle nerolle; häntä he kruunaavat, kirkastavat, noudattavat, tulkitsevat. Nero ei heitä tunne. Esitys alkaa; joku kultainen sana kimmahtaa kuolematonna esiin kaikesta tuosta maalatusta joutavuudesta ja täyttää mielemme suloisella levottomuudella kutsuen meitä omille saavuttamattomille kotisijoilleen. Muistan kerran käyneeni katsomassa Hamletia erään kuuluisan näyttelijän, Englannin näyttämön ylpeyden esittämänä, ja kaikki mitä silloin kuulin ja kaikki, mitä nyt muistan näyttelijästä, on semmoista, jossa näyttelijällä ei ollut mitään osaa, yksinkertaisesti Hamletin kysymyksen aaveelle:

"Se mitä tietää,
Kun sinä, kuollut ruumis, pantsar yllä
Kuun välkkehessä kummittelet."

[P. Cajanderin suomennos.]

Sama mielikuvitus, joka avaroittaa kammion, jossa hän kirjoittaa, maailmaksi ja täyttää sen kaiken arvoisilla ja laatuisilla voimilla ja olennoilla, muuttaa yhtä helposti ynseän todellisuuden kuunvälkkeeksi. Nämä hänen taikavoimansa ihmeet tärvelevät meiltä tavallisten teatterikeinojen lumon. Mikähän elämäkerta voisi valaista seutuja, joihin Kesäyön unelma meidät vie? Uskoikohan Shakespeare millekään notariolle tai pitäjäkirjurille, millekään lukkarille tai kylätuomarille Stratfordissa tämän ihanan armaan luoman synnyinsalaisuutta. Ardennien metsät, Scone Castlen hilpeä eloisa ilma, kuun kalve Portian huvilan yllä, "avarat rotkot, karut auhdot", joissa Othello oli vankeudessa — missähän on pikkuserkku tai veljen pojanpoika, missä semmoinen keräjäasiakirjatukku tai yksityinen kirje, että ne olisivat säilyttäneet sanasenkaan näistä ylevistä salaisuuksista? Lyhyesti, näissä näytelmissä kuten kaikessa suuressa taiteessa — Egyptin ja Indian kyklooppisessa rakennustaiteessa, Phidiaan veistotaiteessa, gootilaisissa tuomiokirkoissa, Italian maalaustaiteessa, Espanjan ja Skotlannin kertovissa kansanrunoelmissa — on nero vetänyt tikapuut mukanaan korkeuteen, kun luova sukupolvi on häipynyt taivaisiin jättääkseen tilaa uudelle polvelle, joka näkee teot, mutta turhaan kysyy, kuinka ne ovat syntyneet. —

Shakespeare on Shakespearen ainoa elämäkerran kirjoittaja, eikä hänkään voi kertoa meille muuten kuin Shakespearelle meissä itsessämme eli siis meidän vastaanottavimpina, myötätuntoisimpina hetkinämme. Hän ei voi astua alas kolmijalaltaan ja kertoa meille kaskuja runollisen haltioittumisensa hetkistä. Lukekaahan noita vanhoja asiakirjoja, joita Dycen ja Collierin uutteruus on esittänyt, selvittänyt ja vertaillut toisiinsa, ja lukekaa senjälkeen joku noita ilmaheijeisiä ajatuksia — taivaitten purjehtijoita — jotka näyttävät pudonneen taivaasta ja jotka, ei kokemuksemme, vaan ihminen povessamme omistaa kuin kohtalon Sanelmina — ja sanokaahan, vastaavatko ne toisiaan, selittävätkö edelliset mitenkään jälkimäisiä tai kummatko valaisevat historiallisemmin häntä ihmisenä.

Siispä, vaikka ulkoiset elämäkerralliset tietomme ovat niin niukat, on meillä, jos meillä on elämäkerran kirjoittajana Aubrey'n ja Rowe'n sijasta Shakespeare, todelliset, oleelliset tiedot hänestä, semmoiset, jotka kuvaavat hänen luonnettaan ja kohtaloaan, semmoiset, jotka meidän olisi tärkeintä tuntea, jos voisimme kohdata hänet elämässä ja joutua tekemisiin hänen kanssaan. Meillä on kirjoitettuina muistoon hänen vakaumuksensa niistä kysymyksistä, jotka kolkuttavat vastausta jokaisesta sydämestä — hänen käsityksensä elämästä ja kuolemasta, rakkaudesta, rikkaudesta ja köyhyydestä, elämän arvoista ja keinoista, joilla voimme ne saavuttaa, ihmisluonteista ja niistä salaisista tai ilmeisistä vaikutuksista, jotka johtavat heidän kohtalojaan, noista salaperäisistä, ylimahtisista voimista, joita tietomme ei voi käsittää, mutta jotka kuitenkin kutovat ilkeyttään tai lahjojaan kirkkaimpiin hetkiimme. Kukahan on lukenut hänen sonettinsa havaitsematta, että runoilija niissä naamarien suojissa, jotka ymmärtävälle lukijalle eivät ole mitään naamareita, on ilmaissut oppinsa ystävyydestä ja rakkaudesta: tunnelmien hämmennyksen herkimmässä ja samalla älykkäimmässä ihmismielessä? Mitä oman henkensä sisimpiä piirteitä onkaan hän kätkenyt näytelmiinsä? Hänen loistavista todellisen miehen ja kuninkaan kuvauksistaan voi havaita, mitkä muodot ja hienoudet häntä miellyttävät: hänen mieltymyksensä laajaan ystäväpiiriin, hänen taipumuksensa runsaaseen vierasvaraisuuteen ja iloisen ystävälliseen anteliaisuuteen. Puhukoot Timon, Warwick, kauppias Antonio hänen laajasydämisyydestään. Kaukana siitä, että Shakespeare olisi vähimmän tunnettu, päinvastoin on hän ainoa henkilö koko uudemmassa historiassa, jonka tunnemme. Mitähän kohtaa siveyden, tapojen, talouden, filosofian, uskonnon, aistikkuuden, elämänviisauden alalla ei hän olisi selvittänyt. Mistähän salaisuudesta hän ei olisi ilmaissut tietoaan? Mitähän virkaa, tointa tai toiminta-alaa hän ei olisi kosketellut? Millehän kuninkaalle hän ei olisi opettanut ryhtiä kuten Talma Napoleonille? Kuka neito ei olisi havainnut häntä hienommaksi omaa hentouttaan? Mikä rakastaja ei tuntisi rakkauttaan kylmäksi hänen rakkautensa rinnalla? Mikä viisas ei tyhjäksi viisauttaan? Kenelle hienolle maailmanmiehelle hän ei olisi todistanut hänen kömpelyyttään?

Eräät kyvykkäät ja terävät arvostelijat eivät pidä mitään arvostelua Shakespearesta pätevänä, ell'ei se puhtaasti rajoitu hänen arvoonsa dramaattisena kirjailijana, ja pitävät he vääränä punnita häntä runoilijana ja ajattelijana. Minä asetan hänen dramaattiset ansionsa yhtä korkealle kuin nämä arvostelijatkin, mutta pidän ne kuitenkin toisarvoisina. Hän oli täysi, tulvillaan oleva ihminen, jolla oli paljon sanottavaa, aivot, jotka olivat pakahtumallaan ajatuksia ja kuvia, jotka etsien ilmaa tapasivat draaman lähimpänä tiehykkeenään. Jos hän olisi ollut vähäisempi, olisi meidän ihailtava sitä, kuinka hyvin hän täytti paikkansa ja mikä erinomainen näytelmäkirjailija hän oli — ja semmoisena on hän maailman suurin. Mutta ilmeneepä, että se, mitä hänellä on sanottavanaan, on niin painokasta, että se kääntää huomion jonkun verran hänen sanontakeinoistaan, että hän on kuin pyhimys, jonka elämäkerta on käännetty kaikille kielille, esitetty runomuodossa ja suorasanaisesti lauluissa ja kuvissa ja typistetty sananlaskuiksi, niin että sattuma, joka antoi pyhimyksen ajatuksille puhelun tai rukouksen tai lakikirjan muodon, muuttuu epätähdelliseksi verrattuna sen yleispätevyyteen. Sama on asianlaita viisaan Shakespearen ja hänen elämänkirjansa kanssa. Hän kirjoitti sävelmät koko nykyaikaiselle soittotaiteellemme, nykyaikaisen elämämme ja nykyaikaiset tapamme hän kirjoitti runoiksi, hän kuvasi englantilaisen ja europalaisen ihmisen, amerikalaisen isän, hän piirsi ihmiset ja kuvasi päivät ja mitä niitten kuluessa tehtiin, hän luki miesten ja naisten sydämet, niiden vilpittömyyden, niiden vilpillisyyden, niiden heikkoudet, niiden heikkoudensynnit ja ne välivaiheet, joissa hyveet ja paheet liukuvat vastakohtiinsa, hän voi eroittaa äidin osan isän osasta lapsen kasvoissa tai piirtää hienot vivahderajat ihmisen vapauden ja kohtalon välille, hän tunsi ne ehkäisevät pidättävät lait, jotka muodostavat luonnon järjestysvallan, hänen silmiinsä kuvasti ihmiskohtalon sulous ja kammo yhtä todesti, mutta yhtä lievittyneenäkin kuin kuvastaa silmään edessä lepäävä maisema. Ja tämän elämänviisauden painokkuuden rinnalla hälvenee huomiosta muodon merkitys, olkoon se sitte draamaa vai eeposta. Ken kiinnittää huomionsa siihen, tekee kuin se, joka alkaisi tutkia paperia, jolle kuninkaan julistus on kirjoitettu.

Shakespeare on yhtä kaukana suurien kirjailijain piiristä, kuin hän on kaukana tavallisista ihmisistä. Hän on käsittämättömän viisas, muut käsitettävän. Oikea lukija voi jollakin tavoin ikäänkuin tunkeutua Platon aivoihin ja ajatella sieltäkäsin, mutta ei Shakespearen. Jäämme aina oven ulkopuolelle. Esitys- ja luomisvoimaltaan on Shakespeare verraton. Kukaan ei voi kuvitella sitä paremmaksi. Hän saavutti sen äärimmän hengenhienouden, joka suinkin on mahdollista säilyttämällä yksilöllisen itsenäisyyden — hän on terävänhienoin kirjailija ja on melkeinpä kohoamaisillaan ulkopuolelle taiteen ja kirjailemisen rajoja. Tämän elämänviisauden tasalla ovat hänen mielikuvituksensa ja lyyrillinen voimansa. Hän puki kappaleittensa henkilöt muotoon ja tunteilla, kuin olisivat ne ihmisiä, jotka olivat eläneet hänen kattonsa alla, ja harvat todella eläneet ihmiset ovat jättäneet jälkeensä niin selviä luonnekuvia kuin nämä mielikuvitelmat. Ja he puhuivat kieltä, joka oli yhtä suloista kuin se oli asianmukaista. Ja kuitenkaan eivät hänen lahjansa koskaan viekotelleet häntä loistamaan yksin niillä, eikä hän helähytellyt ainoastaan yhtä kieltä. Aina läsnäoleva ja vaikuttava ihmisyys rinnastaa sopusuhtaisiksi kaikki hänen voimansa. Kertokoon joku kyvykäs mies jonkun kertomuksen, ja hänen erikoisuutensa esiytyy kohta. Hänellä ovat varmat havaintonsa, mielipiteensä ja puheenaineensa, jotka tilapäisesti ovat vallanneet hänet ja joita hän halulla esittää. Hän kuvaa yhtä asiaa toisen kustannuksella ottaen huomioon ei sitä, mikä on asianmukaista, vaan sen, mikä soveltuu hänelle itselleen ja hänen esitysvoimilleen. Mutta Shakespearella ei ole mitään erikoisuuksia, ei mitään kiusallisia mieliaineita, vaan esittää hän kaiken täsmällisesti ja asiaankuuluvasti, ei mitään oikkuja ja eriskummaisuuksia, hän ei ole mikään yksinomainen lehmien kuvaaja tai lintujen piirtäjä, hänellä ei ole mitään erikoisalaa tai sovinnaista tekotapaa, hänessä ei ole mitään esiytyvää itsekkyyttä: ylevän kertoo hän ylevästi, vähäpätöisen arvonsa mukaisesti. Hän on viisas ilman liioittelua ja pokkuroimista, hän on voimakas, kuten luonto on voimakas, joka kohottaa maat vuorenharjanteiksi ilman ponnistusta ja saman lain voimalla, jolla se kohottaa kuplan ilmaan, tehden kummankin yhtä mielellään. Tästä johtuu, että hänen voimansa ovat yhtä suuret niin ilveilyssä kuin murhenäytelmässäkin, niin kertovassa esityksessä kuin rakkauslauluissakin: runollinen voima niin ehtymätön, että jokainen lukija epäilee, voivatko toiset lukijat sitä täydellisesti käsittää.

Tämä ilmaisuvoima tai voima siirtää olemisen sisin totuus soinnuksi ja runoksi tekee hänestä runoilijan perikuvan ja on antanut uuden tehtävän ajattelun ratkaistavaksi. Tämän vuoksi kuuluu hän luonnonhistoriaan ikäänkuin maapallomme päätuotteena, joka ennustaa uusia aikoja ja uutta kehitystä. Asiat kuvastuivat hänen runoudessaan ilman vammaa tai tahraa; hän voi piirtää hienon tarkkuudella ja suuren liioittelematta, traagillisen ja koomillisen yhtä tasapuolisesti ilman mitään pingoittelua tai yksipuolista suosimista. Hän ulotutti voimakkaan kuvauskykynsä vähimpään pikkuseikkaan asti, hiuskarvalleen, hän piirtää silmäripset ja kuoppasen poskella yhtä tarkasti ja varmasti kuin hän piirtää vuoren, ja kuitenkin kestävät nämä kuten luonnon luomat vahvimmankin mikroskoopin tarkastuksen.

Lyhyesti, hän on pääesimerkki todistamaan, että enempi tai vähempi tuotteliaisuus, useammat tai harvemmat taulut eivät merkitse mitään. Hänellä oli kuvauksen voima. Daguerre havaitsi, kuinka voi syövyttää yhden kukkasen kuvan jodilevylle, ja senjälkeen voi niitä helposti syövyttää miljoonia. Esineitä ja aiheita on aina, mutta koskaan ei ole ollut niiden täyspitoista kuvausta. Tässä on nyt lopultakin täydellinen kuvausvoima, ja nyt astukoon maailma kuvattavaksi. Ei voi antaa mitään ohjetta, kuinka joku Shakespeare on tehtävä, mutta on näytetty toteen, että on mahdollista muuttaa elämä runoksi.

Hänen lyyrillinen voimansa asuu teoksen yleishengessä. Sonetit, vaikkapa niiden erinomaisuus häipyy draamojen loisteen rinnalla, ovat yhtä saavuttamattomia kuin nekin, eikä se riipu yksityisten säkeitten ansiosta, vaan on se kappaleen kokonaisansio, ja näiden runollisten luomien äänensävy on kuin jonkun erinomaisen henkilön puheensointu, ja on nykyään yhtä mahdotonta luoda uudestaan yhtään säettä kuin koko runoa.

Vaikkapa kappaleiden puheilla ja yksityisillä säkeillä on kauneus, joka viekottelee korvan viivähtämään niiden sulosoinnussa, niin tulvehtii kuitenkin jokainen lause niin kukkurallaan ajatusta ja on niin kiinteästi liitetty edellisiinsä ja seuraaviinsa, että loogillisinkin mieli on tyydytetty. Hänen keinonsa ovat yhtä ihmeteltäviä kuin hänen tarkoitusperänäkin; jokainen sivuseikkakin, jonka hän keksii yhdistääkseen toisiinsa jotkut sovittamattomat vastakkaisuudet, muodostuu hänellä runoksi. Hän ei ole pakoitettu astumaan alas ratsailta ja käymään sentähden että hänen hevosensa olisivat pillastuneet ja pyrkisivät toisaanne; hän pysyy kyllä satulassa.

Herkin runous on alkuaan kokemusta, mutta ajatus on kehittynyt ja vaihtanut muotoa siitä kuin se oli kokemus. Sivistynyt ihminen saavuttaa useinkin jonkinmoisen taitavuuden runojen sepittämisessä; mutta helposti lukee heidän runoistaan heidän oman yksityisen elämäkertansa: joku, joka on perehtynyt yksityiskohtiin, voi nimittää jokaisen nimeltä: tämä tässä on Antti ja tuo Raakel. Ajatus pysyy täten epärunollisena. Se on siivellinen toukka, mutta ei vielä mikään perhonen. Runoilijan mielessä taas on tapahtuma kokonaan sulautunut uuteen ajatusmaailmaan ja kadottanut kaiken tilapäisyytensä. Tällaista hengen runsautta tapaa Shakespearella aina. Hänen kuvauksensa totuuden ja kiinteän yhtenäisyyden vuoksi sanoisimme, että hän ammentaa sanottavansa omasta sydämestään. Ja kuitenkaan ei siinä ole itsekkäisyyden jälkeäkään.

Eräs vielä kuninkaallisempi piirre on runoilijalle ominainen. Tarkoitan hänen kirkasta ilomieltään, jota ilman ei kukaan voi olla runoilija — onhan kauneus hänen tarkoitusperänsä. Hän rakastaa hyvettä, ei velvollisuutena, vaan siksi, että se on ihana: hän riemuitsee maailmasta, miehestä, naisesta sen armaan valon vuoksi, joka sädehtii niistä. Hän vuodattaa maailmaan kauneutta, ilon ja hilpeyden kirkkautta. Epikuros kertoo, että runoudella on semmoinen sulo ja viehätys, että rakastaja voisi luopua rakkaimmastaan päästäkseen nauttimaan siitä. Ja todelliset runoilijat ovat tunnetut tyynestä, kirkkaaniloisesta mielenlaadustaan. Homeros lepää auringonpaisteessa, Chaucer on iloinen ja rohkea, ja Saadi sanoo: "On huhuttu, että minä tekisin parannusta ja katuisin, mutta mitä on minulla tekemistä parannuksen ja katumisen kanssa?" Yhtä ylevän kirkas ja iloinen — tai vielä paljoa kirkkaampi ja ilomielisempi on Shakespearen hengen sävy. Hänen nimensä herättää riemun ja vapahduksen tunteen ihmisrinnassa. Jos hän ilmestyisi johon seuraan, ken ei liittyisi hänen saattueeseensa? Hän ei kosketa mihinkään, joka ei saisi terveyden voimaa ja verevyyttä hänen juhlivan loistokkaassa esityksessään.

Ja nyt, mikä on ihmisen lopputili tämän laulajansa ja hyväntekijänsä kanssa, jos yksinäisyydessä sulkien korvamme hänen maineensa humulta koetamme punnita hänen merkitystään meille? Yksinäisyydellä on ankarat opetuksensa, se voi opettaa meitä olemaan ilman niinhyvin sankareita kuin runoilijoita, se asettaa Shakespearenkin vaakalaudalle ja havaitsee hänessäkin ihmisyyden puolinaisuutta ja epätäydellisyyttä.

Shakespeare, Homeros, Dante, Chaucer näkivät sen ylevän loiston ja sisällisen merkityksen, joka leikkii ja värehtii näkyvän elämän yllä; he tunsivat, että omenapuulla oli muu syvempi tarkoitus kuin kantaa omenoita, viljalla muu tarkoitus kuin jauhetuksi tuleminen ja että maapallo ei ollut olemassa ainoastaan ollakseen kynnettävänämme ja tienämme, että kaikki nämä kantoivat toista, hienompaa ja ihanampaa satoa ihmishengelle: olivat ihmishengen ajatusten vertauskuvia ja luonnonhistorian alalla kuin jonakin ihmishengen sanattomana selityksenä ja vastineena. Shakespeare käytti niitä väreinä ja muodosti kuvansa niistä. Hän tyytyi niiden kauneuteen eikä koskaan astunut sitä askelta, joka tuntui välttämättömältä semmoiselle nerolle kuin hän: hän ei pyrkinyt näkemään ja tutkimaan sitä voimaa ja merkitystä, joka on kätkettynä näihin vertauskuviin, selvittämään mitä ne itse itsessään sanovat? Hän käytti niitä alkuvoimia, jotka odottivat hänen herätystään, ihmisten huvitukseksi. Hän oli ihmiskunnan huvitusmestari. On aivan kuin olisi joku tieteen majesteetillisen voiman avulla saanut taivaankappaleet vallittavikseen ja nyt vetänyt ne radoiltaan loistamaan jossakin sunnuntai-iltaisessa ilotulituksessa ja kuuluttaisi nyt kaikissa kaupungeissa: "Todellakin erinomainen ilotulitus tänä iltana!" Eivätkö luonnon voimat ja niiden tajuaminen ole sen arvokkaammat kuin katuserenadi tai sikarin savu? Muistuu mieleen torventorahdus Koraanista: "Taivaat ja maa ja mitä niiden välillä on — luuletteko te, että olemme luoneet ne leikillä?" Kun kysytään ainoastaan kykyä ja hengenvoimaa, ei ihmismaailmassa ole toista hänen vertaistansa. Mutta kun on kysymys elämästä, elämän aineksista ja apukeinoista, miten hyödyttää hän minua silloin? Mitä merkitsee elämä? Onko se ainoastaan jokin "Laskiaistiistai" tai "Kesäyön unelma" tai "Talvinen tarina"? Mitä merkitsee kuva enemmän tai vähemmän? Tulee mieleen Shakespeare-seuran egyptiläinen tuomio, että hän oli rattoisa näyttelijä ja teatterinjohtaja. En saa mielessäni tätä asiaa sopusointuun hänen runoutensa kanssa. Muut ihmeteltävät miehet ovat eläneet elämänsä jonkinmoisessa sopusoinnussa ajatustensa kanssa, mutta tämä taas ilmeisimmässä ristiriidassa. Jos hän olisi ollut vähäisempi, jos hän olisi saavuttanut ainoastaan tavallisen suuren kirjailijan suuruuden, jonkun Baconin, Miltonin, Tasson, Cervantesin, olisimme jättäneet tämän asian ihmiskohtalojen hämärään, mutta että hän, tämä ihmisten ihminen, joka antoi tiedollemme ihmishengestä uudet laajemmat ainekset kuin koskaan ennen ja joka vei ihmiskunnan lippua muutaman kivenheiton eteenpäin kaaokseen — että hän ei ollut viisas omassa elämässään — se on merkittävä ihmiskunnan aikakirjoihin, että suurin runoilijoistamme on elänyt, maineettoman ja jokapäiväisen elämän ja käyttänyt neronvoimaansa yleisön ajanvietteeksi.

Hyvä — toisetkin ihmiset, pappi ja profeetta, israelilainen, saksalainen ja ruotsalainen ovat nähneet samaa kuin hänkin: hekin ovat nähneet elämän lävitse mitä se sisälsi. Ja millä tuloksella? Kauneus hupeni kuin tuhka tuuleen, he näkivät ehdottoman käskyn, suvaitsemattoman, vuorenkorkean velvollisuuden, pakko ja kolkkous laskeutui heidän ylleen kuin vuorten painona, ja elämä riisuutui aaveellisen kaameaksi, ilottomaksi toivioretkeläisen katumusmatkaksi, koettelemukseksi, jota joka taholta saartivat tuskalliset tarinat Adamin lankeamisesta ja kirouksesta takanamme, tuomiopäivästä, kiirastulesta ja piinanpaikasta edessämme; ja näkijän samoinkuin kuulijan sydän heissä lannistui.

Täytyy tunnustaa, että nämä ovat puol'ihmisten puol'näkemyksiä. Maailma odottaa yhä vielä runoilijapappiaan, sovittajaa, joka ei ole ilveilevä näyttelijä Shakespearen kanssa eikä hapuileva haudoissa mustamieli Swedenborgin kanssa, vaan joka on näkevä, puhuva, toimiva aina yhtä ehtymättömällä hengenvoimalla. Sillä tieto on kohottava auringonloistonkin kirkkaammaksi; oikea on ihanampi kuin mikään yksityinen tunneliikutus, ja rakkaus voi sointua yhteen kaiken käsittävän viisauden kanssa.