»CAFÉ DONATIENNE.»
Oli vierähtänyt kahdeksan vuotta siitä, kun Donatienne oli jättänyt miehensä ja lapsensa Ploeucin pitäjän Ros Grignonin mökkiin, astuakseen parisilaiseen palveluspaikkaansa, ja seitsemän vuotta siitä, kun Jean Louarn oli poistunut puolisonsa vuoksi köyhtyneenä, pettyneenä ja toivottomana Bretagnesta sekä painautunut taipaleelle Vendéehen, tielle, joka johtaa kaikkialle. Donatiennellä oli nyt Parisin laitakaupungissa Levallois-Perret katujen kulmauksessa kahvila »Café Donatienne».
Kahvilassa jäähdytteli Donatiennen hänelle tarjoamaa sikurikahvia muudan vieras. Hän ei ollut tavanmukaisia kahvilavieraita. Hän nojaili kyynärpäin pöytään, kumartuneena kuppinsa ylitse, josta höyry huuruili hänen sileäksi ajellulle leualleen ja värittömiin viiksiinsä. Eteensä tuijottaen hän konemaisesti hämmenteli lusikalla mustaa nestettä. Hänen kasvojensa lihakset riippuivat velttoina. Mies lepäili. Hänen harmaanvihreissä silmissänsä, joita valo vastapäätä olevasta ikkunasta voimakkaasti valaisi, asusti heikko hymy. Hän tunsi siinä istuessaan olonsa mukavaksi ja huolettomaksi. Hän katseli alimpia akkunanruutuja verhoavien pikku uudinten ylitse sumuun. Varhaisemmilta tunteikkaammilta päiviltään periytyneen vaiston pakoituksesta katsoi hän kuitenkin velvollisuudekseen virkkaa silloin tällöin sanasen satunnaiselle tuntemattomalle emännälleen, vaikkei tämä kertaakaan osunut hänen näköpiiriinsä. Donatienne istui selin valoon, miltei selkä ruudussa kiinni, huoneen vasemmalla sivustalla ja kutoi mustaa sukkaa; samaa näpertelyä oli hän sormiellut siitä ammoisesta ajasta asti, jolloin hän vuotteli naisten parvessa illoin Yffiniacin rannalla vuoksea ja vuoksen kanssa ulapalta palaavia veneitä. Hän työskenteli miltei tajuamattaan, pysähtyi silloin tällöin ja tarttui taas ääneti työhönsä. Hän oli kiintynyt kutomiseensa yhtä vähän kuin vieras katusumun katselemiseen. Hän tuumiskeli vain, että vieras oli perin väsyttävä ja nautti kahviaan hirmuisen hitaasti. Hänen, Donatiennen, olisi ollut oltava jo ammoin päivän ostoksilla. Maitokauppiaat palailivat jo tyhjine peltiastioineen.
Katsellessaan miestä tarkemmin näki Donatienne hänen karheiden kasvojensa olevan korkeille rakennuspaikoille paahtavan päivän syövyttämät. Kasvojen uurteissa oli kalkin pölyä, joka väliin irtautui ja putosi kahvi kuppiin. Kumpikaan ei ollut kovin kärkäs vastaamaan. Veltosti ja haluttomasti vaihdetut sanat aiheuttivat kuitenkin heidän tietämättään elämän käänteentekevän hetken.
»Vai niin», virkkoi Donatienne, »te palaatte siis taas kotiseudullenne?»
»Niin», vastasi muurari, »onhan nyt marraskuu. Meidän ammatissamme on se vuoden kuolleinta aikaa. Jään kotiini Limousiniin maaliskuuhun saakka. Tunnetteko kenties Gentiouxin seutua?»
»En, minä en poistu milloinkaan Parisista. Onko kotiseudullanne kaunistakin?»
»Eipä juuri. Tiedättehän, ettei missään ole kaunista, ellei siellä joku ole odottelemassa.»
Donatienne haukotteli ja kutoi taas vastaamatta pari silmää. Hän toivoi hartaasti vieraan vihdoinkin poistuvan.
Vieras kallisti kovan huopahatun peittämän päänsä kuppia kohti, tarttui kuppiin molemmin kourin ja siemaisi tilkan.
»Kaunista siellä ei ole», jatkoi hän, »mutta onhan se omaa kotiseutua. Tapaahan siellä ainakin tuttujaan ja kuulee kuka on kesän kuluessa haudattu, kuka vihitty ja kuka syntynyt. Palatessani pyytää minua moni kummiksi.»
»Sen uskon», vastasi emäntä.
»Meillä on lapsia, jos minkä nimisiä — Marie, Julie, Hortense, Pierre,
Constant, Leonard ja mitä kaikkia lienevätkin.»
Mies alkoi nauraa ja puhallella kuppiinsa.
»Ajatelkaa! Minä tunnen Joel nimisenkin poikasen.» Hän nauroi taas.
Nainen oli ponnahtanut samassa seisoalleen. Sukankudin kädessään riensi hän kiiluvin katsein miehen luo. Pirteä, tummapukuinen pikku nainen ei ollut enää väsähtäneen näköinen. Hänen vielä eloisat, silmien seutuvilta hieman kurtistuneet kasvonsa olivat lehahtaneet punaisiksi.
»Mitä te sanoitte?» kysäisi hän.
Mies koki kaalimaista sukankudinta kantavaa, käskevään eleeseen ojentunutta kättä, mutta nainen vetäisi sen kärsimättömästi pois.
»Antakaa olla!»
»Älkää suuttuko, en tahtonut teitä loukata! — Niin, olenpa todellakin tavannut Joel nimisen poikasen.»
»Vanhanko?»
»Kahdeksan tai yhdeksän vuotiaan.»
»Kutripäisen?»
»Sitä en tarkoin muista —»
»Miellyttävän?»
»Luonnollisesti, kuten lapset yleensä.»
Donatienne tarttui hänen käsivarteensa.
»Katsokaa minua! Teidän täytyy muistaa! Nimi herättää mielenkiintoani! Näettehän, että kertomuksenne on minulle perin tärkeä. Tunsin sen nimisen lapsen. Missä hän asuu?»
»Jonkun matkaa kodistani, Gentiouxista — ehkä viisi, kuusi peninkulmaa paluutietä — nimeä en tarkoin tiedä — suuren maantien mutkassa. Näimme hänet, muudan toverini ja minä, sivu kulkiessamme viime maaliskuussa. Astelimme jalan asemalle. Muistan pienen poppelien ja pensaiden ympäröimän puutarhan. Poika leikki siellä. Toverini viittasi poikaan ja sanoi: 'Poika on Joel niminen ja on muutaman kivilouhimolla raatavan miehen poika; he ovat tulleet tänne Bretagnesta.'»
Donatiennen huulilta pääsi tukahtunut kirkaisu.
»Bretagnesta! Sanoiko hän varmasti Bretagnesta? Oi, ette saa valehdella minulle! Älkää tehkö niin! Minun on saatava tietää. Älkää pettäkö minua!»
Hänen kätensä vapisi muurarin käsivarrella.
»Hänellä oli pikku siskokin, eikö totta?»
»Pikemmin suuri, miellyttävä, hieman teidän näköisenne —»
»Suuriko?»
»Niin. Sisaren kauniit silmät kimaltelivat kuin vesi.»
»Naemi», lausui Donatienne. Hänen äänessään oli uneksiva väre, vallan kuin olisi hän nähnyt Naemin edessään. »Oliko lapsukaisia muitakin?»
»Näin vielä muutaman pienokaisen.»
»Tytön?»
»Ei, pojan. Hänellä oli polvihousut. Sen muistan varmasti.»
Donatiennen kasvoissa vaihtui ilme.
»Sitten he eivät ole niitä. Minä luulin — hassuja houreita vain —»
Hän hellitti miehen käsivarren. Hänet oli tukahduttaa hillitön mielenliikutus ja hän avasi tahtomattansakin tuntemattomalle sisimpänsä. Hän oli onneton, huomattuaan toiveensa turhiksi. Hän oli niin arkipäiväisyydestään järkyttynyt, että lisäsi:
»Luulin ensi huimauksessa löytäneeni omaiseni. — Minulla oli kolme lasta, joista en tiedä, missä he ovat — en kerrassansa mitään — käsitättekö? Pienin oli Joel niminen. Hän oli lapsistani poika, toiset olivat Naemi ja Lucienne. Eikö totta, minä hätäilen suotta?»
Hän selvitti kutimensa, koki nauraa ja vetäytyi pois. Mies joi kahvinsa ja katseli häntä kupin laidan ylitse tutkien. Vieras oli päässyt surullisen salaisuuden jäljille. Hän kärsi nähdessään tuollaista tuskaa, joka oli niin lähellä, ja kuitenkin niin salaperäistä. Äiti lapsinensa — hän oli näkevinään heidän leikkivän yhdessä. Sitten ero. Hän ei olisi mistään hinnasta raatsinut tehdä tuolle naiselle kysymyksiä. Hän muisti kuitenkin samantapaisia sattumia ja hänen mielensä valtasi epämääräinen säälin tunne. Hän lopetti hitaasti kahvinsa. Donatienne vetäytyi äskeiselle istuimelleen ja ryhtyi katsettaan kohottamatta kuin tajuttomana työhönsä. Hänen luomensa vapisivat huomattavasti.
Huomatessaan joutuneensa säälin aiheeksi kysäisi Donatienne:
»Työskentelettekö tässä kaupunginosassa?»
»En, olen täällä vain urakoitsijan asioilla kipsivalajan luona. Mutta minä tunnen tuttavistanne monta. He ovat tarinoineet teistä.»
»Heistä ei ole nyt väliä. Mutta kun aiotte viipyä kotonanne kotvan, niin ottakaapa tarkempi selko tuosta Joelista. Keväällä pistäydytte palattuanne kertomassa minulle kaikesta. Tahdotteko?»
»Tulen varmasti, Donatienne rouva. Pakeillenne pistäytyminen ei ole uhraus eikä mikään.»
Mies otti liivinsä taskusta viiden soun rahan ja viskasi sen marmoripöydälle. Hän oli taas entinen reipas raataja.
»On muutoin hieman hassua, että meillä siellä on köyhä kulkurijoukko teidän kotiseudultanne — tehän olette bretagnelainen? Ette kai pane pahaksenne? Hyvästi!»
Valkopuseroinen vieras poistui kahvilasta. Hänen hartiansa, lyhyttukkainen päänsä ja korviin painuva kalkkiin tahrautunut hattunsa häipyivät oviaukkoon ja hoippuivat hetken pikku uudinten ylitse näkyvässä katusumussa. Donatienne tähyili etääntyvää olentoa, kunnes näki hänen häviävän kuin suuren Parisin ahmaisemana. Donatienne tuijotti edelleen sinne, minne mies oli häipynyt. Maidon valkeassa ilmassa sivuitse sukeltavat vaunut rikkoivat kuitenkin hänen mielikuvansa. Hän rypisti kulmiansa. Samoin oli hän tehnyt pikkutyttösenäkin saadaksensa vanhempiensa luona tahtonsa täytetyksi. Ja vanhemmat olivat myöntyneet aina. Elämä ei kuitenkaan ollut yhtä taipuisa.
Donatienne poistui sisäsuojaan, ahtaaseen keittiöön, otti korin ja kiirehti kahvilan kautta kadulle. Hän oli jo tarttunut ovenripaan, kun nariseva ääni hänen takaansa tiedusti:
»Unohditko kenties isäntäsi?»
Donatiennen eloisissa kasvoissa kuvastui taas kärsimätön ilme.
Joutuakseen ja päästäkseen selityksistä sanoi hän nopeasti:
»Kahvisi on liedellä. Ota vain.»
»Vierashan sen särpi?»
»Annoin hänelle omani. Pane maata uudelleen.»
Hän ojensi kätensä ovea kohti.
»Pysähdy!»
Mies laahusti keskilattialle, vedellen linttaisia punaisia nahkatohveleitaan. Hänen asunaan olivat tummansiniset, keltapäärmeiset housut ja uumilla pussina pullottava yöpaita. Kaulusta oli auki ja siitä pistihe esille paksu kaula pingoittuneine pöhösuoninensa; kireän ihon alta näki veren suonissa sylkyttävän. Mies lienee muinoin ollut komea. Mutta laiskurius oli hänet kangistanut; sileäksi ajeltu naama vaaleine kulmakarvoineen oli kovin täyteläinen, karvaiset kädet liian lihavat ja luomet riippuivat raskaina silmillä, joissa valveilla olo ja uni ottelivat keskenään.
»Mitä sinulla on sanottavaa?» kysyi Donatienne.
Mies risti kätensä rinnoillensa.
»Tahdon tietää, mitä sinä tuolle vieraalle puhuit.»
»Olet siis taaskin mustankipeä?»
»Kenties».
»Tuolle savensotkijalle?»
Donatienne alkoi nauraa hermostuneesti, kikattaen kovemmin ja kiivaammin kuin tahtoikaan. Hänen pilkallisesta ilmeestään, kiihtyneestä ja halveksivasta ryhdistänsä sekä puhdaspiirteisenä säilyneen päänsä asennosta pilkahti tuokioksi tuttu, harvinaisen kaunismuotoinen bretagnetar.
»Niin, sinä kumarruit häneen päin, kuuntelit häntä ja tartuit hänen käsivarteensa. Älä kiellä. Minä näin kaikki portailta.»
Donatienne kohautti hartioitaan.
»Luuletko, että teen tiliä sinulle sanoistani? Oh, en! Olemmeko me vihityt, mitä? Mitä arvelet?»
»Mitä tuo mies sanoi?»
»Se on minun asiani!»
»Donatienne!»
Mies hapuili tuolia iskeäkseen sillä. Donatienne hellitti korin kädestään ja hyökkäsi uhkaajansa kimppuun, asettuen pystypäisenä, taistelunhaluisena ja kiukkuisena tämän eteen.
»Lyö!» tiuskasi hän. »Ken estää sinua? Tapa minut, ole hyvä! Elämä kerallasi ei ole hauskimpia. Minä inhoan sitä, käsitätkö? Sinuakin! Tee, mitä mielit! Mitä odotat? Älä kuitenkaan luule, että minä tottelen sinua ja teen sinulle tiliä teoistani ja puheistani. Sinulle, miehelle, joka elät minun kustannuksellani!»
Viha väänsi hänen kasvonsa kuopikkaiksi.
Sitten muuttui hän väsyneeksi, ränstyneeksi naiseksi. Sellaiseksi hän oli piakkoin muodostuvakin. Puoliavointen huulien välistä huomasi, että toisesta leukapielestä puuttui hammas. Toiset hampaat olivat valkoiset, hienot ja kiiltävät. Silmät kimaltelivat kuin lakkapäälaineen läike.
Hän uudisti:
»Niin, joka elät minun kustannuksellani!»
Sanat osuivat sangen arkaan kohtaan, koska mies vastasi väkinäisesti:
»Ei ole työtä, tiedäthän.»
»Ei, laiskotteleville vetelyksille ei ole koskaan työtä!»
Mikäli mies koki pelastaa nahkansa, sikäli nainen jatkaen tulistui:
»Sanon sinulle kerran vielä: olen kyllästynyt sinuun, sinulla ei ole käskemismahtia minuun. Sen saat nähdä jonakin päivänä vielä!»
Mies pisti pilkaten:
»Olet liian vanha!»
»En liioin livahtaakseni tieheni.»
Mies siristeli silmiänsä ja kysyi hammasta purren:
»Minne sinä sitten aiot mennä?»
Tuli hetkisen hiljaisuus. Molemmat miettivät kysymystä: »Minne sinä sitten aiot mennä?» sekä samalla mahdottomuutta erota toisistansa ja synnistänsä. Donatienne tunsi hipuvansa taas jo kauan totuttuun, entiseen ala-arvoiseen asemaansa. Keskustelua jatkamatta hän kääntyi ja läksi.
Tultuaan kadulle ja nähdessään Levalloisin talot edessään, oli hän kiihtynyt ja kiihtymystäkin onnettomampi. Hän oli täysin tietoinen toimitettavista asioistaan sekä siitä, että hänen oli sitten palattava kotiinsa. Hän oli elänyt jo ohi sen ikäkauden, jolloin itsensä hillintä helposti horjuu, ja vaikka hän koki karttaa kaikkea sekä entisyyttä muistuttavaa että tulevaisuuden haaveihin houkuttelevaa, oli kuitenkin hetkiä, jolloin hän aavisteli sisimpänsä suurta kurjuutta. Hän ei liene huomannut sitä koskaan selvemmin kuin juuri tänä aamuna.
Odottamaton keskustelu limousinilaisen muurarin kanssa sekä riita rakastajan kanssa, nehän olivat ilmeinen kurjuuden kuva ja samalla katkerana huomautuksena siitä yksinäisyydestä, jota hän oli viettänyt siitä saakka, kun —
Hän asteli allapäin kattoja ja seiniä kostuttelevassa, katukäytäville hiipivässä sauhunsekaisessa sumuhuurussa, jota viemärit, eläimet ja ihmiset imivät itseensä ja taas pulputtivat povistansa takaisin. Hän ei kuullut maitokauppiattaren kysymystä: »Haluatteko tänään maitoa, Donatienne rouva?» eikä tuonnempaa tervehtivää hedelmäinmyyjätärtä, joka eli kolmine lapsinensa puutteellisissa oloissa ja silloin tällöin katseli kateellisena kahvilan rouvaa, jolla ei ollut perhettä, vaan jota kaupunginosa pikemmin piti rikkaana.
Vastoin tapojaan asteli Donatienne katua sivuillensa pälyilemättä.
Hänen mielessään myllersi vain ainoa ajatus: lapset.
Hän oli muistellut lapsiaan aina murhemielin. Ensi aikoina Ros Grignonista lähdettyään itkeskeli hän usein ja mainitsi sydämensä syvyydessä Naemia, Lucienneä ja Joelia. Enimmin hän kuitenkin kaipasi ehkä nuorintaan. Hän oli sitä lähtiessään imettänyt. Parisilainen suojatti sai alinomaa ajatukset häneen. Donatienne muisti poikansa pehmoiset pikkuhuulet. Ne olivat hänen omaa lihaansa ja vertansa. Hän oli painanut huulia sydämelleen. Ne kaipasivat lakkaamatta ravintoa ja äidin antamaa uutta elämää. Oi, olisipa pikku Joel, Jumalan lahjoittama lapsi, ollut hänen luonaan, saisipa hän suudella niitä toisia, vaikkapa joka toinen päivä tai kerran viikossakaan! Donatienne tunsi, että pienoiset olisivat suojanneet hänet monista houkuttelevista huveista, kaikesta nykyisestä viettelyksestä ja ala-arvoisista esimerkeistä. — Monet kerrat oli hän ensimäisissä ajatusten ja puolittaisten lankeemusten omantunnontuskissaan huudahtanut mielessänsä: »Pienokaiseni, pelastakaa minut!» He olivat kuitenkin liian loitolla. Vieraalla imetettävällä lapsella ei ollut samaa suojelevaa voimaa. Bretagnetar raukkaa vaanivat vaarat kaikkialta, eikä hän ollut valmistautunut vastustamaan niin monta vihollista.
Hänen naistoverinsa ensimäisessä palveluspaikassa Rue de Monceaun varrella eivät olleet kaikki siveellisesti sortuneita. He käyttivät kuitenkin vapaata puhetapaa ja pitivät luonnollisimpina seikkoina sitä, mitä Donatienne piti syntinä. Ne palvelijoista, joilla ei ollut rakastajaa, väittivät vain omaavansa otollisimmat avioliiton edellytykset. He eivät haikailleet mitään ja toimivat vain omaa etuansa silmällä pitäen. Monet heistä olivat Donatienneä sukkelampia ja nokkelampia sekä puhuivat kaikesta nenäkkäästi ja mahtaillen. Donatienne kuunteli heitä kärkkäästi, erittäinkin kun he, hänen herkkäuskoisuuttansa hivellen, kehuivat: »Tiedättekö, bretagnelainen, te olette kerrassaan kaunis noissa silkkinauhakkeissanne ja Ploeuc-päähineessänne. Ihmiset kääntyvät teidän ohikulkiessanne katsomaan.»
Hän tiesi sen sangen hyvin. Naiset imartelivat häntä päästäkseen hänen suosioonsa. Hänellä oli sitäpaitsi suuri palkka. Imartelu ja suosio ovat usein tärkeinä tekijöinä huolimattomien palvelijain parissa. Miehet ylistelivät häntä vieläkin enemmän ja kokivat yksissä neuvoin syöstä hänet turmioon. Hän oli niin nuori, niin ajattelematon, turhamainen ja huvinhaluinen! Komeus oli hänelle onnea. Hän huumautui ja herpaantui. Päivä päivältä herpautui hänen vastustuskykynsä keskellä rahaa, hienon hienoja vaatteita, silkkiä, nauhoja ja pitsejä, salaisia ja julkisia viettelyksiä. Suurkaupunkien houkuttelut eivät vaimene päivin, eivät öin, vaan hurmaavat mielen, sokaisevat silmät ja häikäisevät järjen ja sydämen — heikon sydämen.
Perikato läheni puolessa vuodessa valtavin askelin. Hän ei kirjoittanut enää miehellensä. Tiedettiin, että Donatiennen mies oli halpa turpeentonkija. Louarn parka! Puolisosi oli parhaana päänä sinulle naureskelemaan palvelijain päivällisaterioilla tai heidän juodessaan teetä taloudenhoitajattaren huoneessa illoin herrasväen poissa ollessa ja jonkun kysyessä:
»Onko totta, Donatienne, että te olette kuokkinut peltoa ja leikannut viljaa? Miehenne lienee suorastaan sydämetön! Mielisinpä nähdä hänen muotokuvansa. Onko teillä sitä, sanokaa! Näyttäkää sitä meille!»
Jokainen jaaritteli samaan tapaan. Naiset surkuttelivat hänen monia lapsiansa — kolme pienokaista viidessä vuodessa — ja päivittelivät hänen entistä elämäänsä, jota hän olisi toisissa oloissa iloiten ihastellut.
Kamaripalvelijat, kuskit ja tarjoojat, sekä hänen herrasväessänsä että toisissa talon kerroksissa palvelevat, kiemailivat hänelle mikä mitenkin. Hän viehätti heitä nuorekkaalla pirteydellänsä, kauniilla puvuillansa ja samalla kertaa ujostelemattomalla ja häveliäällä käytöksellänsä. Hän kuului heistä vieraaseen heimoon, mainioon rotuun, hänellä oli rikas mielikuvitus, hän oli hieman raju ja turhamainen, naureskeli enemmän kuin muut, mutta oli pohjaltaan heitä toisia kummallisempi omatessansa paljoa paremman entisyyden. Hän ei sallinut likeistä lähentelyä ja häntä kohdeltiin imettäjän asemassansa arvonannolla, mieliteltiin lahjoilla ja hän asui herrasväen kerroksessa. Hän oli poikkeusasemassa ja ainaisen liehittelyn esineenä.
Niihin aikoihin menehtyi lapsi outoon tautiin. Donatienne itki. Hän oli murheissaan ja kauhuissaan. Hänen kohtalonsa oli nyt kääntyvä. Hän oli väsynyt eikä saanut imettää. Kului muutama päivä. Totutteleidäksensä imettämisestä sai hän hyväntahtoisuudesta jäädä herrasväen huoneistoon asumaan. Eräänä ehtoona kutsui rouva hänet puheilleen. Sureva äiti raukka haasteli lapsivainajansa hoitajalle ja ruokkijalle ystävällisiä säälin sanoja. Huoltaja oli saanut näet sijan lapsen äidinkin sydämessä. Äiti oli vaalea, kalpea mustapukuinen nainen. Hän lausui lopuksi:
»Donatienne, haluattehan jäädä luoksemme, eikö niin? Voisin teille tulkita siten kiitollisuuteni lapsivainajani hellästä hoidosta. Bretagnelaisenne kotonanne voisivat kenties jaaritella teille jos mitä onnettomuudestamme. Ette kai halua itsekään kernaasti kurjuuteenne takaisin, lapsi parka? Jos tahdotte tulla toiseksi kamarineidokseni, voin pitää teidät palveluksessani. Mutta te ette voi asua enää samassa kerroksessa kanssamme.»
Nuori rouva luuli tekevänsä todellisen armeliaisuuden teon. Hän luotti menettelynpä oikeudenmukaisuuteen. Hänen elämänkatsomuksessansa oli köyhyys suurin onnettomuus. Hän olisi ollut miltei enkeli, jos olisi ajatellut asemassansa toisin. Sitäpaitsi olivat hänelle miltei täysin tuntemattomat ne olosuhteet, joissa palvelusväki eleli kuudennessa kerroksessa kello kymmenen jälkeen illoilla. Hänellä ei ollut, yhtä vähän kuin monella muullakaan, tilaisuutta tarkastaa palvelijain elämää. Rue de Monceaun kadun kauniissa kartanossa ei todellakaan tarjoutunut mahdollisuutta majoittaa palveluskuntaa isäntäväen läheistöön. Se ei ollut yleisenä tapanakaan. Mutta sen syy lankesi lisäksi arkkitehdeille, talonomistajille ja naapureille, jotka menettelivät samalla tavalla. Tonttimaiden hinnat olivat huimaavan kalliit eivätkä tulot riittäneet oman talon ostamiseen. Syynä oli myös se luokkaero, jonka tietämättömyys, luottamattomuus ja viha olivat virittäneet isäntäväen ja palveluskunnan välille. Molempien keskinäiset suhteet olivat horjuvia ja hapuilevia. Oli olemassa myös onneton luulo, ettei kenkään ole vastuussa muista kuin omasta itsestään. Donatiennen turmioon oli tekijänä hänen viisikolmattavuotinen nuoruutensa, joka ei vielä koskaan ollut ehtinyt järkeillä sellaisesta, josta hänen äitinsäkään ei ollut hänelle koskaan huomauttanut. Ja Donatiennen tuhosi turmio.
Donatienne tunsi täydelleen kuudennen kerroksen likaisen käytävän ja ohuiden seinien suojaamat ullakkokomerot, paperitukoilla tukitut kaiverretut reiät, naurun, kaksimieliset puheet, tungettelun ja teattereista tai kahviloista öisin palaavien miesten koputtelut, salaiset kohtaukset, koplat, mustasukkaisuuden, sovitun merkin mukaiset raollensa jätetyt ovet, sähkökellojen kilinän ja niiden aiheuttamat kymmenien miesten kiroilut ja jonkun naisen alakertaan kiitäminen sekä alakerran kuosinmukaiset, muodollisuuksissansa kaavamaiset ja meluun ja rähinään päättyvät vastaanotot ullakolla.
Donatienne voi siitä kaikesta suoriutua vain monen muun tavalla.
Hän tuli harvinaisen komean, livreepukuisen, hävyttömän ja naismenestyksestänsä mainitun palvelijan rakastajattareksi. Palvelija tarinoi ja tuomitsi isäntäväkeänsä kahdeksankolmatta ikävuotensa varmuudella ja tuntemuksella, kehiteltyänsä noita kykyjänsä viisitoista vuotisella palvelusajallaan Parisin eri piireissä. Hän kopeili valloituksestaan. Samoihin aikoihin saapuivat Louarnin pyytelevät kirjeet tietoinensa perhettä uhkaavasta perikadosta. Donatienne ei uskonut tietoja. Hänen rakastajansakin väitti: »Hän kirjoittelee tuolla tavoin saadakseen sinut sinne, tai houkutellakseen sinulta rahoja!» Donatienne ei lähettänyt Louarnille ropoakaan eikä itsekään matkustanut Ros Grignonin avuksi. Pari viimeistä Louarnin kirjettä salattiinkin häneltä. Alinomaa sanottiin sitten Donatiennelle: »Näethän! He ovat sinut unohtaneet ja valhetelleet kodistasi Bretagnessa! Eiväthän he enää kirjoitakaan kertaakaan!»
Niihin aikoihin anoi hän, kuvaavaa kylläkin, lupaa luopua bretagnelaispäähineestään. Sen riisuminen oli samantekevää: hän ei ollut enää imettäjänä, liikkui aniharvoin ulkona, eikä tarvinnut puolestaan puvuillansa enää esittää vieraille talon komeutta. Hän kääri siis parista röyhelletystä valkeasta musliinipalasta Ploeucin kuosiin kurotut kolme päähinettänsä ja karkeasta villakankaasta poimutellun pukunsa nyyttiin, käyttämättä niitä enää. Hän hankki hattuja, alkoi kähertää tukkaansa ja kiinnittää sen korkealle päälaellensa — muuttuen yleisen muodin mukaiseksi. Donatiennen ulkonainen asu vaihtui kauttaaltaan. Tarvittiin perin tarkkaa silmää tuntemaan tuosta pienestä hienosta, pirteästä, säteileväsilmäisestä, hermostuneesti naureskelevasta ja huolettomasti hymyilevästä kamarineidosta entistä bretagnetarta.
Kesä kului. Ros Grignonissa eivät enää asuneet entiset eläjät. Donatienne ei siitä tiennyt mitään. Hän muisteli usein lapsiansa ja toivoi saavansa kuulla heistä jotakin. Väliin vaivasivat häntä omantunnontuskat. Hän oli ollut nuorempana uskonnollinen. Vieläkin oli hänen sydämessään siruinen uskoa ja hän tiesi viettävänsä huonoa elintapaa. Tällaiset ajatukset eivät kuitenkaan kestäneet kauan eivätkä palanneet usein. Kaukaisella köyhällä kotiseudulla olisivat hänellä olleet suojana ja kohottajana kirkolliset juhlat hartausharjoituksineen, Ploeucin kirkkoherran messut ja saarnat, lähetystyö, kastejuhlat, sielukellot, iltasoitot ja kuin kolmasti päivässä rukoileva ilmakehä. Hänen kohottajanansa olisivat olleet myös tuolloin ja tällöin torpassa pistäytyvät, hieman itsetietoiset ja omituiset seurakunnan vanhukset, jotka poistuessansa jättivät jälkeensä kunniallisen elämän halun. Parisissa puuttui tuo kaikki. Parhaintansa laittoi rouva heidät muistaessaan määrätunnilla hiljaiseen messuun, pitäen silmällä, että sinne lähdettiin.
Saapui syyskuu. Donatienne oleskeli samaa elintapaansa viettäen eräässä Parisin läheisessä linnassa. Häntä painosti levottomuus kotikuulumisista. Rakastajansa kiellosta huolimatta hän kirjoitti: »Neitsykäiselle Naemi Louarnille, Ros Grignonin mökissä Ploeucissa, Bretagnessa», kysyen, miten he voivat. Kahdeksan päivää vierähti vastauksetta. Donatienne luuli Louarnin saaneen kuulla puolisonsa kohtalosta ja estäneen Naemia vastaamasta. Hän moitti mielessään miestänsä. Saadakseen varmuuden kirjoitti hän taloutensa ja lastensa huoltajaksi hankkimallensa tytölle, kysyen Annette Domercilta: »Minkä tähden he eivät kirjoita?» Annette vastasi vitkastelematta ja kainostelematta: »Ette siis tiedä, että kaikki on myöty? Teillä ei ole enää kotia. Miehenne on matkustanut pois. Hän läksi Vendéehen lapsinensa.»
Matkustanut pois! Lapsinensa! Missä he olivatkaan? Kukaan ei sitä tiennyt, ei pormestari, ei kirkkoherra eikä abbé Hourtierkaan. Abbé ei ollut saanut sanaakaan Louarnilta.
Silloin joutui Donatienne epätoivon valtaan. Hänen tuskansa oli kiihkeä ja valtava. Hän lopetti suhteensa rakastajaansa syyttäen tätä — tietämättään oikeutetusti — Louarnin viime kirjeiden anastamisesta. Hän kieltäytyi ruoasta ja juomasta, itkeskellen ja lakkaamatta voihkien viikon päivät: »Naemi, Lucienne, Joel!» Isäntäväki koki olla kärsivällinen ja pitää hänet luonaan; olihan hän aulis ja pystyvä palvelija ja pikku vainajan imettäjä. Mutta pian alkoi hänen terveytensä horjua ja muutamana marraskuun iltana vietiin hänet kiireisesti sairaalaan. Lääkäri oli todentanut vatsatulehduksen. Kolmen vuorokauden kuluttua laittoi nuori rouva, hänen emäntänsä, tiedustamaan sairaan vointia sekä kertoi sitten aamuvierailulle saapuneille ystävilleen:
»Muistattehan pienen kamarineitoni, bretagnettaren? Hän on hyvin sairas. Ajatelkaahan, hänessä oli meiltä lähtönsä jälkeisenä päivänä neljäkymmentäyksi astetta kuumetta. Hän oli hauskan näköinen, eikö totta? Järkevä ja hyvä äiti hän oli myöskin. Hän on kuolemaisillaan lastensa vuoksi. Hän rakasti lapsiansa sairauteen saakka. Hänen puolisonsa, jokin juoppolalli luultavasti, on livistänyt tiehensä, virkkamatta vaimollensa, minne. Surullista, eikö totta?»
Donatienne oli todellakin kuoleman kynnyksellä. Hän toipui hyvin hitaasti. Sairaalasta päästyään oli hän vielä voimaton, eikä jaksanut palata palvelukseensa. Rahaa hänellä oli vain muutamaksi viikoksi. Hän häpeili muuttunutta muotoansa eikä näyttäytynytkään Rue de Monceaulla, jossa toisen kamarineidon toimi oli kai jo toisilla, mutta jossa hänelle olisi kieltämättä tarjoutunut jokin apukeino, suositus tai kehoitus kääntyä jonkun siivoa palvelijaa kaipaavan talon rouvan ystävättären puoleen. Hän ei tahtonut tavata inhoamaansa miestä eikä näyttäytyä hänelle tai toisille kalju-ohimoisena kuoppakasvoisena ja heikkoudesta kieroon katsovin silmin.
Tietämättä mihin turvautua meni hän asumaan pieneen hotelliin. Hän oli sairaaloista saapuvien tai paikoistansa potkittujen palvelijain tapaan täysin neuvoton. Hetkisen haaveili hän Bretagneen palaamista. Mutta miten olisi hän voinut tulla toimeen Ploeucissa? Varattomien ihmisten ilmoilla ei ollut leipänsä ansaitsemisen mahdollisuutta. Louarnin poistuttua katsoisivat siellä kaikki häneen yrmien. Hän saisi siellä kestettäväkseen katkeria koettelemuksia. — Hän kärsi syvästi, ja bretagnelaisen rannikon lapsille niin ominainen sisäinen synkkämielisyys kärjistyi hänessä herkeämättömäksi pistäväksi tuskaksi. Hän yritti sopia vanhempiensa kanssa. Yritys raukeni, kun Yffiniacin kalastajavanhukset saivat kuulla, ettei hänellä ollut säästön murenettakaan ja ettei hän ollut harjaantunut mihinkään toimialaan. Kurjuus läheni huomattavin harppauksin. Vaikkeivät hänen voimansa vielä olleet täysin palautuneetkaan, uhrasi hän viimeiset parikymmentä frangiansa paikanvälitystoimistolle ja sai toimen ylhäisöön kuuluvan naisen luona. Naisella oli kaksi naimakelpoista tytärtä. Hänen täytyi kuitenkin luopua pian paikastansa saadessaan valvoa puoliöihin. Hän palasi hotelliinsa, yhä toivottomampana ja alentuen pian paheisiin.
Hän ei halunnut enää vain loistaa ja hurmata: hän pelkäsi nälkäkuolemaa. Silloin hän »antautui» — tosin ilotta, mutta ensi kertaa taipuisampana — toiselle miehelle. Häveten ja kaikkeen pakoittautuen sulki hän silmänsä kuin virtaan viskautuva. Mies oli muinoinen ajomies, rikas, raaka ja juoppo. Toimestaan luopuneena tiedusteli hän ostaaksensa jotakin kauppaliikettä. Hän hankki luonnollisesti kahvilan ja jätti Donatiennen huoleksi sen menestymisen.
Yhdyselämää oli jatkunut jo kuusi vuotta. Levalloisin kaupunginosa piti heitä avioparina. Donatienne hoiteli taloutta ja kahvilaa, palveli vieraita ja käväisi aamuin ostoksillansa, huolehti kirjanpidosta ja ompeli vapaahetkinään liinavaatteistoa. Donatiennen toimella ja johdolla kehittyi kahvilasta tuottoisa liike. Hän oli teeskentelemättömän arvokas ja puhutteli aina kohteliaasti kaikkia. Sellainen vaikutti erikoisesti hänen kahvilavieraisiinsa, esikaupunkilaisiin. Bastien Laray, yhdyselämätoveri, auttoi häntä perin vähän, maleksien päivät pitkät poissa muka hankkimassa varastoa viinikellariin tai tiedustelemassa itselleen lämmittäjän tointa. Toimen todellakin tarjoutuessa olisi hän ollut vallan onneton. Hänestä oli toimettomuus mukavampaa. Olihan hänellä tietty tyyssijansa, jonne hän kotiutui yhdeksänä iltana kymmenestä juopuneena. Järkevämpi Donatienne ohjaili häntä, mutta ennenkuin mies siihen taipui turvautui hän voimakkaamman oikeuteen ja mukiloi häntä. He eivät rakastaneet toisiansa, eivätkä tehneet toistensa tunteista tuulentupia. Kuitenkaan he eivät voineet käsittää, miten he eron sattuessa saisivat elämänsä järjestetyksi. Lempivät naiset saavat aina miestensä ja lastensa rakkaudesta puuhiensa palkinnon, mutta Donatienne sai uhrata kaiken huolensa, vaivansa ja kärsivällisyytensä saamatta vastineeksi kertaakaan iloita kiittävästä sanasta tai tuntematta koskaan sisäistä rauhaa.
Hän oli koettanut saada rauhaa tai ainakin vaimeutta ja tyhjyyttä sieluunsa. Hän oli ponnistanut karkoittaakseen omantunnontuskansa ja uskonnolliset muistonsa mielestään. Ne palasivatkin yhä laimeampina, kuin maan tasalle kaadetun kannon valoa vailla olevat vesat. Hän oli onnistumaisillansa. Arkioloissa voi hän karkoittaa menneisyyden epämieluiset kuvat työn touhussa, huvitteluissa ja ainaisessa hyörinässä ja pyörinässä. Mutta äidillinen hellyys hurmasi hänet taas joskus niin, ettei hän voinut häätää luotansa unohtuneiksi luulemiansa läheisiä henkilöitä ja esineitä. Hän oli silloin kuin huumautunut, laverteli ja pelasi korttia kahvilavieraiden kanssa tai jätti kahvilan jonkin naapurin huostaan ja läksi joko yksin tai rakastajansa keralla Parisin katujen vilinään. Hän tyynnytteli tuollaiset mielensä myrskyt usein sillä, ettei hän voinut enää hyvittää unohtamiansa velvollisuuksia, koska ei tiennyt olivatko hänen miehensä ja lapsensa enää edes elossa. Olivathan isä tai lapset, ehkä molemmatkin voineet sortua kurjuuteen, joka kulkurielämässä on raskasta, raskainta. Seitsemän vuotta sanaakaan heistä saamatta, seitsemän pitkää vuotta!
Ja nyt hän sai äkkiä kuulla Limousinissa oleskelevasta, Bretagnesta saapuneesta Joel-nimisestä pojasta, hänen nuorimpansa ikäisestä. Hän ei tiennyt, oliko poika hänen lapsensa, mutta se vei hänen rauhansa kuitenkin. Miltei unhoon uinuutunut hyljättyjen lasten muisto tempasi hänet taaskin valtoihinsa. Sen oli aiheuttanut Joelin nimi. Epävarmuus, levottomuus ja itsesyytteet palasivat monivertaisin voimin. Donatienne ei voinut niitä tällä erää millään vaimentaa. »Joutavaa!» ajatteli Donatienne sumussa sukeltaessaan. »Kiusaan itseäni joutavanpäiväisesti! On kai Bretagnessa muitakin saman nimisiä lapsia. Ja muurarihan näki kaksi poikaa ja yhden tyttösen pienessä poppelien ympäröimässä puutarhassa. He eivät ole minun lapsiani. Jos tunnen Jeanin tarkoin, on hän tietenkin jo kuollut aiheuttamastani surusta. — Mieheni on kuollut vallan varmaan —»
Puodeissa, joissa hän pistäytyi, huomattiin hänen hajamielinen katseensa ja äänettömyytensä. »Donatienne rouvalle on sattunut jotain ikävyyttä», tuumailivat leipurinrouva, vihanneskauppiatar ja hieno sokerileipomon rouva, jonka tyttären luona Donatienne väliin pistäytyi. Rouva siristi säälien silmää omituiselle, oudolle elämälle. Mutta kukapa aavisti Donatiennen tuskien syyn? Ei kukaan.
Milloin palaisi tuo muurari? Vasta neljän kuukauden kuluttua. Mies oli tarinoinut asioita, jotka yksityiskohdissaan olivat oudostuttavan lähellä totuutta, mutta toiset pikkupiirteet olivat epäilyttäviä.
Donatienne viipyi tavallista kauemmin kaupungilla.
Hänen palatessaan oli kahvila miltei äärillänsä väkeä. Bastien Laray istuskeli korotteella, suuren kuvastimen komistamalla katederilla, jossa Donatienne tavallisesti ehtoisin oleskeli. Bastien tervehti häntä tavallista ystävällisemmin hymyin ja silmää iskien. Siksipä ihmiset heidän kaupunginosassaan sanoivatkin: »He ovat onnellisia keskenänsä.» Puoliääneen kysäsi Laray häneltä:
»Et kai luule viipyneesi? Kuten huomaat, on tänne tullut vieraita. Palvelin heitä sinun sijastasi. Voit kai kävelyretkesi tehtyäsi paremmin? Etkö? Olet siis vielä vihainen minulle? Menemmekö tänä iltana teatteriin, mitä?»
Marmoripöytään heitetyn lantin helähdys keskeytti tämän sovintoyrityksen ja Bastien Laray poistui ottamaan maksua olutlasillisesta.
Donatienne nousi parilla askeleella korokkeelle. Kahvilavieraat seurasivat hänen liikkeitänsä katseillaan, tutut etenkin. Päivä jatkui, kuten oli koittanutkin, sumuisena. Kadulla kompastelivat hevoset kuin lumisateella. Tuuli pusersi savun ikkunain tasalle ja Donatienne näki ikkunoissa sakeat vesivaot kehottaessaan katseensa tilikirjoistaan.
Hän mietti: »Minun ei olisi pitänyt päästää aamullista Limousinin muuraria noin käsistäni. Minun olisi ollut kysyttävä häneltä enemmän. Mistä nyt saan hänet käsiini?»
Tuska ja levottomuus tulvivat hänen mielessänsä. Miksei hän ollut tiedustellut tarkemmin Joelin asuntokylän tai naapurikylän nimeä? Hän olisi voinut silloin kirjoittaa noille lapsille. Hämmästys, mielenliikutus ja odottamaton pettymys olivat hämmentäneet hänet. — Ei — olisiko hän todellakin voinut kirjoittaa heille? Miten hän selittäisi sen, että oli heidät hylännyt? Jos lapset olivat juuri Naemi ja Joel, eivätköhän he vastaisi joko kernaasti tai väkinäisesti, etteivät he pitäneet häntä kunnon äitinä? — Oi ei, kirjettä ei ole ajatteleminenkaan. On parasta näin kuin on. Hänen on odotettava — kenties kuukausia. Ja mitä hän tietää odoteltuansa, kärsittyänsä? Mahdollisesti tuskin mitään! Oliko mies petturi? Oliko tuo kaikki kenties ilkeää ivaa, jonka oli punonut joku, joka tiesi hänen avioliitostansa ja mieli saada hänet tunnustamaan elämänsä suuren salaisuuden? Mutta mieshän näytti rehelliseltä. Hän ei nauranut kertaakaan. Hän oli pikemmin kunnon mies, ottamatta lukuun sitä vapaata tapaa, jolla hän kohteli häntä. Mutta samoinhan muutkin miehet kohtelevat kauniita ja nuoria kahvilatarjoilijoita.
Donatienne oli väsynyt henkisesti ja ruumiillisesti. Hän päätteli: »Toivoisin tuon kaiken olevan totta, vaikkapa en enää itse heitä näkisikään. Mielisin tietää, että he elävät, ovat kauniita ja missä he ovat.» —