ENSIMÄINEN OSA.
Mielenliikutuksista yleensä ja sen johdosta koko ihmisluonnosta.
1. Sielun kärsivä tila[1] jossakin subjektissa on aina toiselta näkökannalta katsottuna toimintaa.
Ei mistään niin käy selville vanhoilta kansoilta meille säilyneiden tieteiden heikkous kuin siitä, mitä he ovat kirjoittaneet mielenliikutuksista. Tämä aine on tosin aina ollut suuresti arvossa pidetty, eikä se näytä olevan vaikeimpia, koska jokainen kokee tunteita itsessään, eikä siis ole pakotettu lainaamaan muualta havaintoja keksiäkseen niiden ominaisuuksia. Mutta kuitenkin ovat vanhojen kansojen tutkimusten tulokset tällä alalla niin mitättömiä ja enimmästi niin vähän luotettavia, että vain poikkeamalla heidän kannastaan saatan toivoa läheneväni totuutta. Sentähden minun tulee käsitellä ainetta, niinkuin ei kukaan ennen minua olisi sitä kosketellut, ja alan huomauttamalla, että filosofit kutsuvat jokaista tapahtumaa siihen subjektiin nähden, jolle se sattuu (sielun) kärsiväksi tilaksi, ja siihen subjektiin nähden, joka sen aikaansaa, toimivaksi. Vaikka siis toimiva ja kärsivä subjekti usein ovat hyvin erilaiset, ovat toiminta ja kärsivä tila oikeastaan sama asia, jolle vain eri subjekteihin nähden, joita se koskee, annetaan eri nimet.
[1] Alkuteoksen sana »passion» merkitsee sielutieteessä »mielenliikutusta», mutta yleisemmässä merkityksessä ja alkuansa kärsivää eli vastaanottavaa tilaa. Sitä on tavallisesti suomennettu edellisellä tavalla, mutta välttämätöntä on ollut joskus käyttää jälkimäistäkin suomennosta. Alla esitettyjen sielutieteellisten ja varsinkin fysiologisten oppien suhteen huomautetaan, mitä on jo yleisessä johdannossa lausuttu Descartes'n oppien puutteellisuuksista ja vanhentuneesta kannasta. Suom. huom.
2. Kärsivän sieluntilan ymmärtämistä varten on tarpeellista erottaa sielun toimitukset ruumiin toimituksista.
Emme huomaa minkään niin välittömästi vaikuttavan sieluumme kuin ruumiin, joka siihen on yhdistetty. Siis se, mikä sielussa on kärsivää tilaa, on ruumiissa enimmästi toimintaa, ja paraiten opimme siis käsittämään edellistä tutkimalla sielun ja ruumiin välistä erotusta. Siten opimme tuntemaan kumpi niistä aikaansaa ihmisessä olevat toimitukset.
3. Mitä menetystapaa tässä suhteessa on noudatettava.
Se on helposti löydettävissä, jos otamme huomioon, että kaikki ne ilmiöt, jotka havaitsemme itsessämme ja joiden huomaamme voivan esiintyä vallan elottomissakin esineissä, ovat ruumiimme vaikuttamat; ja että päinvastoin kaikki meissä havaittavissa olevat ilmiöt, joita ei mitenkään voi ajatella ruumiin aikaansaamiksi, katsotaan sielun synnyttämiksi.
4. Lämpö ja jäsenten liikunto syntyvät ruumiista, ajatukset sielusta.
Koska emme ole havainneet, että ruumis voipi ajatella, on meillä oikeus olettaa kaikkien ajatustemme johtuvan sielusta; ja koska varmaan tiedämme, että on elottomia esineitä, jotka voivat liikkua yhtä vaihtelevasti, jopa vaihtelevamminkin kuin meidän ruumiimme, ja joissa on yhtä paljon ja enemmänkin lämpöä kuin ruumiissamme (kuten kokemus osottaa liekistä, jossa on paljon enemmän lämpöä ja liikettä kuin yhdessäkään jäsenessämme), niin on meidän olettaminen, että kaikki meissä oleva lämpö ja liikkeet, koska ne eivät johdu sielusta, yksinomaan ovat ruumiin aikaansaamat.
5. Erehdytään, kun luullaan sielun antavan ruumiille liikunnon ja lämmön.
Tämän huomion avulla vältämme melkoisen erehdyksen, johon useat ovat joutuneet ja joka mielestäni on pääasiallinen syy siihen, ettei tähän asti ole voitu selittää mielenliikutuksia eikä muita sielun ominaisuuksia. Koska näet huomattiin kaikkien kuolleiden ruumisten olevan vailla lämpöä ja siis myös liikettä, kuviteltiin sielun poistumisen lakkauttaneen lämmön ja liikkeen. Ja niin on syyttä luultu luonnollisen lämpömme ja ruumiimme liikkeiden johtuvan sielusta, vaikka päinvastoin tulisi käsittää sielun ihmisen kuollessa poistuvan ainoastaan sentähden, että ruumiin lämpö loppuu ja että liike-elimet ovat kuluneet ja tulleet kelpaamattomiksi liikettä synnyttämään.
6. Elävän ja kuolleen ruumiin erotuksesta.
Edellämainitun erehdyksen välttämiseksi on meidän ottaminen lukuun se seikka, ett'ei sielu koskaan ole syynä kuolemaan, vaan että sen syynä on jonkun ruumiin pääelimen turmeltuminen. Elävän ihmisen ruumis eroaa yhtä paljon kuolleen ruumiista kuin kello tai muu itsekseen liikkuva koneisto, joka on kunnossa ja jossa siis on niitä liikkeitä vaikuttava voima, joita varten se on määrätty, sekä kaikki, mikä on tarpeellista sen toimintaa varten, eroaa kellosta tai koneesta, joka on mennyt rikki, ja jossa sen liikeperus on lakannut vaikuttamasta.
7. Lyhyt selitys ruumiinosista ja muutamista ruumiintoimituksista.
Tehdäkseni kysymyksen helpommaksi ymmärtää mainitsen tässä muutamalla sanalla, millä tavoin ruumiimme koneisto on kokoonpantu. Jokainen tietää, että meillä on sydän, aivot, vatsa, lihakset, hermot, valtimot, laskimot ja muita senkaltaisia. Tiedetään myös, että ne ravintoaineet, jotka syömme, joutuvat vatsaan ja suoliin, joista niiden mehu valuu maksaan ja laskimoihin ja sekaantuu niissä olevaan vereen, näin lisäten sitä. Ne, jotka vähänkin ovat kuulleet puhuttavan lääketieteestä, tietävät myös minkälaatuinen sydän on ja kuinka laskimoveri helposti alemmasta onttolaskimosta juoksee oikeaan sydänkammioon ja sieltä keuhkovaltimon kautta keuhkoihin sekä keuhkoista keuhkolaskimon kautta vasempaan sydänkammioon ja sieltä aortaan, jonka haarat leviävät ympäri koko ruumiin. Jokainen, jota vanhojen kansojen mielipiteet eivät ole saattaneet kokonaan harhaan, ja joka on tutustunut Harveyn tutkimuksiin verenkiertokulusta, ei epäilekään, että kaikki valtimot ja laskimot ovat ikäänkuin puroja, joita pitkin veri lakkaamatta nopeasti juoksee. Se alkaa juoksunsa oikeasta sydänkammiosta keuhkovaltimoa pitkin, jonka haarat hajaantuvat ympäri keuhkoja ja sitten yhtyvät keuhkolaskimon haaroihin, jotka johtavat veren keuhkoista vasempaan sydänkammioon; siitä veri virtaa aortaan eli isoon valtimoon, jonka ympäri ruumista hajaantuneet haarat ovat yhteydessä laskimohaarojen kanssa, jotka taas palauttavat veren oikeaan sydänkammioon. Siis nämät kaksi kammiota ovat kahden sulun kaltaiset, joiden kautta veri kullakin kiertovuorollaan kulkee ruumiin ympäri. On myöskin tunnettua, että kaikki jäsenliikkeet syntyvät lihaksien avulla, ja että nämät lihakset ovat niin laaditut, että kahdesta vastakkaisesta lihaksesta toinen supistuessaan vetää puoleensa sen osan ruumista, johon se on kiinnitetty, jolloin sen vastakkainen lihas venyy pitemmäksi; toiste taas tapahtuu, että jälkimäinen lihas supistuu vetäen luokseen itseensä kiinnitetyn ruumiinosan, jolloin taaskin edellinen lihas laajenee. Lopuksi tiedetään kaikkien lihasliikkeiden sekä aistimuksien riippuvan hermoista, jotka ovat hienojen rihmojen tai hyvin ohuiden putkien kaltaisia, jotka kaikki lähtevät aivoista ja sisältävät, kuten aivotkin, hyvin ohuen ilman tai tuulen kaltaista ainetta, jota kutsutaan elonhengekkeiksi (esprits animaux).
8. Kaikkien näiden ruumiintoimitusten perus.
Yleensä ei tiedetä, millä lailla elonhengekkeet ja hermot synnyttävät liikkeen ja aistimukset, eikä tunneta sitä ruumiillista perusta, joka saattaa ne toimimaan. Senpätähden tahdon tässä uudelleen lyhyesti mainita sen, mitä jo muissa kirjoituksissani olen ohimennen kosketellut, nimittäin että sydämessämme on, niinkauan kuin elämme, jonkunlainen tuli, jota laskimoveri ylläpitää, ja että tämä on kaikkien jäsentemme liikkeiden ruumiillinen alkuperus.
9. Miten sydämen liike tapahtuu.
Ensiksi se laajentaa sydämen kammioissa olevaa verta; sen johdosta tämä veri, joka tarvitsee suurempaa tilaa, syöksyy oikeasta kammiosta keuhkovaltimoon ja vasemmasta kammiosta aortaan. Niinpian kuin tämä laajeneminen lakkaa, juoksee heti uutta verta alemmasta onttolaskimosta oikeaan sydänkammioon ja keuhkolaskimosta vasempaan, sillä jokaisen näiden neljän ontelon aukkojen laitaan on kiinnitettyinä iholämsät, jotka sallivat veren virrata sisälle sydämeen ainoastaan kahdesta aukosta ja virrata ulos ainoastaan toisesta kahdesta. Sydämeen virrannut uusi veri harvenee heti, kuten edellinenkin, ja niin syntyy sydämen ja suonien tykytys, joka toistuu yhtä usein kuin uutta verta virtaa sydämeen. Se aikaansaa myös verenliikkeen ja panee veren lakkaamatta ja nopeasti kiertämään kaikkia valtimoja ja laskimoja. Täten veri siirtää sydämestä saamansa lämmön kaikkiin muihin ruumiinosiin ja ravitsee niitä.
10. Miten elonhengekkeet syntyvät aivoissa.
Edellämainittua tärkeämpää, on, että sydänlämmön harventaman veren nopeimmin liikkuvat ja hienoimmat osaset lakkaamatta suurilukuisina rientävät aivo-onteloihin. Ne kääntyvät juuri sinne, eivätkä muuanne, koska kaikki sydämestä päävaltimoa pitkin lähtevä veri suoraa päätä kulkee aivoja kohti; ja koska ei kaikki veri, väylien ahtauden takia, pääse sinne, niin ne veren osat, jotka ovat keveimmin liikkuvat ja hienoimmat, yksin pääsevät aivoihin perille, muun veren hajaantuessa ruumiin eri osiin. Nämät veren hienoimmat osaset ovat juuri elonhengekkeet, eikä niiden tarvitse ollenkaan muuttua aivoissa muuten, kuin eroamalla veren karkeammista osista. Sillä vaikka kutsun veren hienoimpia osasia hengekkeiksi, eivät ne kuitenkaan ole muuta kuin pieniä kappaleita, joilla vain on se ominaisuus, että ne ovat hyvin pieniä sekä liikkuvat hyvin nopeasti, kuten soihdusta lähtevät liekin osaset. Ne eivät siis viivy missään paikassa, ja mikäli niitä joutuu aivo-onteloihin, sikäli niitä poistuu aivohuokosista, joista ne joutuvat hermoihin ja sieltä lihaksiin. Täten ne synnyttävät kaikki mahdolliset ruumiinliikkeet.
11. Miten lihaksien liikkeet tapahtuvat.
Kuten on mainittu, syntyy jäsenten liike siten, että toiset lihakset supistuvat ja niiden vastalihakset laajenevat. Ja ainoa syy siihen, että toinen lihas supistuu, eikä toinen, on se, että siihen aivoista tulee vaikkapa hiukankin enemmän elonhengekkeitä kuin toiseen. Tosin eivät aivoista välittömästi tulleet hengekkeet yksin jaksa panna lihaksia liikkeelle, vaan ne vaikuttavat molemmissa lihaksissa ennestään oleviin hengekkeisiin sen, että toisen lihaksen hengekkeet kaikki äkkiä siirtyvät toiseen. Siten se lihas, josta hengekkeet ovat lähteneet, laajenee ja muuttuu hervottomaksi, ja se, joka on täyttynyt hengekkeillä, pullistuu nopeasti ja vetää luokseen sen jäsenen, jossa se on kiinni. Tämän saatamme helposti käsittää, kun otamme huomioon, että aivoista lakkaamatta lähtee ainoastaan varsin pieni joukko elonhengekkeitä kuhunkin lihakseen, mutta että jokaisessa lihaksessa itsessään alati on paljous muita hengekkeitä, jotka liikkuvat hyvin nopeasti, välistä vain pyörien paikallaan samassa lihaksessa, kun eivät kohtaa aukkoja, joista pääsisivät pois. Toiste ne taas siirtyvät vastalihakseen, kun siihen johtavat pienet reiät aukeavat, joista hengekkeet pääsevät kulkemaan. Nämät aukot ovat niin laaditut, että, jos aivoista lähteneistä hengekkeistä toiseen lihakseen siirtyvät hengekkeet ovat voimakkaammat kuin toiseen siirtyvät, vaikkapa vähässäkin määrässä, nämät hengekkeet avaavat kaikki ne aukot, joista jälkimäisen lihaksen hengekkeet pääsevät edelliseen, sekä sulkevat kaikki ne aukot, joista edellisen lihaksen hengekkeet pääsevät jälkimäiseen. Täten kaikki molemmissa lihaksissa olevat elonhengekkeet joutuvat hyvin nopeasti toiseen lihakseen, jonka ne pullistavat ja lyhentävät, sillävälin kuin vastalihas venyy ja herpoaa.
12. Kuinka ulkoesineet vaikuttavat aistimiin.
Tässä on vielä otettava selville, miksi elonhengekkeet eivät aina samalla tavalla virtaa aivoista lihaksiin ja miksi niitä välistä tulee toiseen lihakseen enemmän kuin toiseen. Yksi syy on sielun toiminta, kuten myöhemmin olen osottava. Sitäpaitsi on kaksi muuta syytä, jotka yksistään johtuvat ruumiista, ja jotka tulee ottaa huomioon. Ensimäinen niistä piilee niiden liikkeiden erilaisuudessa, jotka ulkoesineet herättävät aistimissa, josta seikasta olen laajasti puhunut Dioptriikissä. Mutta jotta niiden, jotka lukevat tätä teosta, ei tarvitsisi tähän kohtaan perehtyäkseen lukea muita teoksia, tahdon tässä toistaa, että hermoissa saattaa huomata kolme eri osaa, nimittäin ensiksi ytimen eli sisäisen aineen, joka hienojen säikeiden muodossa lähtee aivoista, joista se saa alkunsa, ulottuen jäsenten päihin saakka, joihin nämät säikeet ovat kiinnittyneinä. Toiseksi niissä huomataan kesi, joka ympäröi ydintä, ja joka on yhteydessä aivokeden kanssa sekä muodostaa ohuita putkia, joiden sisällä hermosäikeet ovat; kolmanneksi vihdoin elonhengekkeet, jotka, kulkien näitä putkia myöten aivoista lihaksiin, vaikuttavat sen, että mainitut säikeet ovat vallan vapaina ja jännitettyinä. Kun, näin ollen, pieninkin seikka panee sen ruumiinosan liikkeelle, johon hermo päättyy, niin liikkuu myöskin se aivojen kohta, josta mainittu hermo lähtee, samoin kuin nuoran toinen pää liikkuu, toisesta vedettäessä.
13. Ulkoesineiden vaikutus saattaa eri tavalla johtaa elonhengekkeitä lihaksiin.
Dioptriikissä olen myöskin osottanut, kuinka ainoastaan senkautta voimme nähdä esineitä, että ne läpikuultavien kappaleiden avulla, jotka ovat niiden ja meidän välillä, panevat väräjämään hienot silmiemme pohjalla olevat näköhermot ja samalla ne aivojen kohdat, joista nämät hermot lähtevät. Nämät värähtelevät eri tavoin ja sen mukaan näemme erilaisuutta esineissä. Silmissä syntyvät hermosäikeet eivät välittömästi kuvaile sielulle esineitä, vaan sen tekevät aivosolujen liikkeet. Tämän esimerkin avulla käsitämme helposti, mitenkä äänet, hajut, maut, lämpö, kipu, nälkä, jano ja yleensä kaikki aistimuksiemme esineet kuin myös sisäiset halumme aikaansaavat hermojen liikettä, joka niitä myöten siirtyy aivoihin. Paitsi että nämät aivosolujen eri liikkeet herättävät sielussamme eri tunteita, saattavat ne ilman sielun vaikutustakin aikaansaada sen, että elonhengekkeet pikemmin kulkevat toiseen lihakseen kuin toiseen, ja täten liikuttaa jäseniämme, kuten tässä aion esimerkillä osottaa. Jos joku nopeasti työntää kättänsä silmiämme kohti, ikäänkuin aikoen lyödä, on meidän vaikea olla sulkematta silmiä, vaikka tiedämme, että hän on ystävämme ja tekee tuon vain pilalla, eikä suinkaan aio meitä vahingottaa. Tämä osottaa, ett'eivät silmämme sulkeudu sielumme vaikutuksesta, koska tuo silmien ummistaminen tapahtuu vasten tahtoamme, jonka ilmaukset ovat sielun ainoa tai ainakin pääasiallinen toiminta, vaan että ne sulkeutuvat sentähden, että ruumiimme koneisto on siten laadittu, että käden liike silmiämme kohti herättää toisen kiihotuksen aivoissamme, jotka lähettävät elonhengekkeitä silmäluomiamme sulkeviin lihaksiin.
14. Elonhengekkeiden erilaisuus saattaa myös muuttaa niiden kulun.
Toinen seikka, joka vaikuttaa, että elonhengekkeet kulkevat eri tavalla lihaksiin, on näiden hengekkeiden epätasainen liike ja niiden osasien erimuotoisuus. Kun muutamat näistä osasista ovat suuremmat ja liikkuvat nopeammin kuin toiset, kulkevat ne lyhintä tietä aivojen onteloissa ja huokosissa ja siirtyvät sentähden muihin lihaksiin kuin ne siirtyisivät, jos ne olisivat heikommat.
15. Syyt elonhengekkeiden erilaisuuteen.
Tämä erilaisuus saattaa johtua niiden aineiden erilaatuisuudesta, joista ne ovat muodostuneet, kuten huomataan niissä henkilöissä, jotka ovat juoneet paljon viiniä. Tämän viinin höyryt siirtyvät nopeasti vereen ja nousevat sydämestä aivoihin, joissa ne muuttuvat hengekkeiksi. Nämät ovat tavallisia hengekkeitä voimakkaammat ja lukuisammat ja kykenevät siis liikuttamaan ruumista monella omituisella tavalla. Elonhengekkeiden erilaisuus voi myös johtua sydämen, maksan, vatsan, pernan ja kaikkien elonhengekkeitä muodostavien ruumiinelinten tilasta. Etenkin on otettava huomioon muutamat hienot, sydämen pohjalla olevat hermot, jotka aikaansaavat sydänaukkojen laajenemisen ja supistumisen, joidenka johdosta sydämessä oleva veri laajenee suuremmassa tai pienemmässä määrin ja näin synnyttää erilaisia hengekkeitä. Vaikka sydämeen saapuva veri tulee kaikista ruumiinosista, tapahtuu välistä, että se tulee kovemmalla vauhdilla toisesta kuin toisesta ruumiinosasta senvuoksi, että noissa osissa olevat hermot ja lihakset panevat veren kovempaan liikkeesen. Tämän vuoksi näistä osista tuleva veri laajenee sydämessä eri tavoin ja synnyttää erilaatuisia hengekkeitä. Niin esimerkiksi se veri, joka tulee maksan alaosasta, jossa sappi sijaitsee, laajenee sydämessä toisin kuin pernasta tuleva veri, ja tämä taaskin toisin kuin laskimoista, käsivarsista ja sääristä tuleva, ja tämä vihdoin vallan toisin kuin ruoka-aineiden mehu, joka juuri lähdettyään mahasta ja suolista, nopeasti maksan kautta kulkee sydämeen.
16. Miten aistimuksemme ja elonhengekkeet sielun avutta voivat liikuttaa kaikkia ruumiin jäseniä.
Ruumiimme koneisto on niin laadittu, että kaikki elonhengekkeiden liikkuessa tapahtuvat muutokset saattavat avata muutamia aivosoluja enemmän kuin toisia. Kun taas joku näistä soluista tavallista vähänkin enemmän avautuu tai sulkeutuu aistihermojen vaikutuksesta, muuttuu hengekkeiden liike jossakin määrin, ja ne siirtyvät ruumiin liikelihaksiin, jotka aikaansaavat ruumiissa sellaisen liikkeen, kuin tällaisten olosuhteiden vallitessa tavallisesti havaitaan. Sentähden kaikki ne ruumiinliikkeet, jotka tapahtuvat ilman tahdon välitystä, kuten usein hengittäessämme, astuessamme, syödessämme ja sanalla sanoen kaikissa niissä toimituksissamme, jotka meillä ovat yhtäläiset kuin eläimillä, johtuvat yksistään jäsentemme muodostuksesta ja elonhengekkeiden kulusta, jotka viimeksimainitut sydänlämmön liikuttamina yhtä luonnollisesti ilmestyvät aivoihin, hermoihin ja lihaksiin, kuin kellon liike syntyy yksistään sen pontimen voiman ja sen rattaiden muodon vaikutuksesta.
17. Sielun toimitukset.
Tarkastettuamme kaikkia niitä toimituksia, jotka ovat yksistään ruumiiseen kuuluvat, huomaamme helposti, ett'ei meissä ole mitään muuta toimitusta, jota saattaisimme pitää sieluun kuuluvana, kuin ajatuksemme, jotka ovat kahta laatua, nimittäin ne, jotka muodostavat sielun toimivan tilan, ja ne, jotka muodostavat sielun vastaanottavan eli kärsivän tilan. Edellisellä tarkoitan kaikkea tahtomista, koska kokemuksesta tiedämme kaikkien tahdonilmaustemme suorastaan johtuvan sielustamme ja yksinomaan riippuvan siitä. Päinvastoin saatamme yleensä kutsua sielun kärsiväksi tilaksi kaikkia meissä olevia mietteitä ja tajunnantiloja, koska sielu ei niitä useinkaan synnytä sellaisina kuin ne ovat, vaan vastaanottaa ne aina mielikuvituksen kautta muista esineistä.
18. Tahdosta.
Tahtomisemme on kahdenlainen. Toinen rajoittuu sieluun ja ilmenee esim. silloin kun haluamme rakastaa Jumalaa tai yleensä kiinnittää ajatuksemme johonkin aineettomaan seikkaan. Toinen päättyy ruumiiseemme; jos näet esim. päätämme lähteä kävelemään, seuraa siitä, että jalkamme liikkuvat ja me astumme.
19. Mielteistä.
Mielteemme ovat myöskin kahta eri laatua; toiset ovat sielun, toiset ruumiin synnyttämät. Edelliset ovat tahtomisemme ja kaikkien siitä riippuvien mielikuvien tai ajatuksien tietoisuutta. Sillä emme voi tahtoa mitään seikkaa tietämättä että sitä tahdomme. Ja vaikka tahtominen, sieluumme nähden, on toimintaa, voimme sanoa, että tämän tahtomisen tietoisuus on kärsivä sieluntila. Mutta koska tahtominen ja sen tietoisuus itse teossa on sama seikka, muodostetaan, kuten aina, nimitys arvokkaamman ominaisuuden mukaan, ja senvuoksi tahtomista tavallisesti ei kutsuta kärsiväksi, vaan toimivaksi sieluntilaksi.
20. Mielikuvituksista ja muista sielun synnyttämistä ajatuksista.
Kun sielumme koettaa kuvitella jotakin olematonta seikkaa, kuten esim. taikalinnaa tai kimeraa,[1] tai kun se kiinnittää huomionsa sellaiseen seikkaan, jota ei voi aistimilla havaita eikä havainnollisesti kuvata, kun esim. ruvetaan tarkastamaan omaa olemusta, niin tällöin syntyvät mielteet johtuvat etupäässä tahdosta, joka ne saattaa tajuntaan. Tämän vuoksi niitä tavallisesti pidetään toimivina eikä kärsivinä sieluntiloina.
[1] Kimera: Kreikkalaisessa tarustossa esiintyvä hirviö, jolla kuviteltiin olevan jalopeuran pää, vuohen ruumis ja lohikäärmeen pyrstö. Suom. huom.
21. Ruumiin aiheuttamista mielikuvista.
Useimmat ruumiin aiheuttamista mielteistä ovat hermoista riippuvaiset; mutta on myöskin sellaisia, jotka eivät niistä riipu, ja näitä kutsutaan mielikuviksi, vallan kuin edellämainittuja, joista ne eroavat ainoastaan siinä, ett'ei tahto ole osallisena niiden synnyttämisessä. Niitä ei siis saata lukea sielun toimintoihin kuuluviksi; ne näet syntyvät vain siitä, että elonhengekkeet liikkuvat eri lailla ja, kohdattuaan aivoissa aikaisempien mielteiden jälkiä, satunnaisesti kulkevat erityisten huokosten kautta. Senlaatuiset ovat unennäkömme ja usein haavekuvamme hereillä ollessamme, kun ajatuksemme vapaasti harhailevat, kiintymättä mihinkään itselleen olennoiseen seikkaan. Muutamat näistä mielikuvista kuuluvat sielun kärsivään tilaan, jos käsitämme tämän nimityksen sen varsinaisessa ja täydellisessä merkityksessä, ja niitä saattaa kaikkia pitää sinä, jos tuo nimitys käsitetään yleisemmässä merkityksessä. Mutta niiden vaikuttava syy ei ole yhtä selvä ja tarkka kuin niiden mielteiden, jotka sielu vastaanottaa hermojen välityksellä; ne ovat vain kuin näiden jälkimäisten varjoja tai kuvia, ja ennenkuin voimme niitä käsittää, täytyy meidän tuntea noiden hermojen välittämien mielteiden ominaisuudet.
22. Muiden mielteiden ominaisuuksista.
Kaikki muut mielteet, joita en vielä ole selittänyt, tulevat sieluun hermojen välityksellä; toisille on omituista se, että ne kohdistuvat ulkoesineisiin, jotka panevat aistimemme toimimaan, toisille taas se, että ne kohdistuvat sieluumme.
23. Ulkoesineiden synnyttämistä mielteistä.
Ulkoesineiden, s. o. aistimuksiemme esineiden aiheuttamat mielteet syntyvät, ainakin silloin kun käsityksemme ovat oikeat, näiden esineiden vaikutuksesta, jotka aikaansaamalla kiihotusta ulkonaisissa aistielimissä, siirtävät tämän kiihotuksen hermojen avulla myöskin aivoihin ja saattavat sen aivoille havaituksi. Kun siis näemme liekin valon tai kuulemme kellon äänen, ovat tämä valo ja tämä ääni kaksi eri toimintaa, jotka, herättämällä kaksi eri kiihotusta joissakin hermoissamme, myöskin aikaansaavat kiihotusta aivoissa ja aiheuttavat sielussa kahden eri mielteen syntymisen, jotka siihen määrään kohdistamme niihin esineisiin, joiden oletamme olevan näiden mielteiden syinä, että luulemme näkevämme itse liekin ja kuulevamme itse kellon, emmekä ajattele kokevamme vain näiden seikkojen aiheuttamaa aivokiihotusta.
24. Ruumiimme aiheuttamista mielteistä.
Ruumiimme tai jonkun sen osan synnyttämät mielteet ovat nälkä, jano ja luonnolliset halut, joihin voimme liittää kivun, lämmön sekä ruumiilliset vietit, joiden tunnemme sijaitsevan ikäänkuin jäsenissämme, emmekä ulkoesineissä. Saatamme näet samaan aikaan ja samojen hermojen välityksellä tuntea, että kätemme on kylmä ja että liekki, jota se lähestyy, on kuuma, tai päinvastoin, että käsi on lämmin ja sitä ympäröivä ilma kylmä. Tässä ei ole mitään erotusta sen mielteen välillä, joka saattaa meidät tuntemaan kädessämme olevaa lämpöä tai kylmyyttä, ja sen, joka saattaa meidät tuntemaan ulkopuolelta tulevaa lämmintä ja kylmää. Ainoastaan siksi, että toinen näistä mielteistä seuraa toista, luulemme, että edellinen jo on meissä, ja että se, joka seuraa, ei vielä ole meissä, vaan on siinä esineessä, joka sen on aiheuttanut.
25. Sieluumme kuuluvista mielteistä.
Ne mielteet, jotka käsitämme yksistään sieluun kuuluviksi, ovat senlaatuiset, että havaitsemme niiden vaikutukset sielussa itsessä, ja ettemme yleensä tunne mitään läheisiä syytä, joista saattaisimme ne johtaa. Sellaisia ovat ilon ja vihan tunteet, ja muut senkaltaiset, jotka syntyvät meissä välistä hermoja kiihottavien esineiden, välistä myös muiden syiden vaikutuksesta. Jos kohta kaikki mielteemme ulkoesineistä sekä myös ruumiimme eri toimituksista sieluumme nähden, ovat varsinaisesti kärsiviä sieluntiloja, kun asia katsotaan yleisemmältä kannalta, niin tarkoitetaan niillä tavallisesti kuitenkin sellaisia mielteitä, jotka rajoittuvat yksinomaan sieluun, ja näitä viimeksimainittuja, eli mielenliikutuksia, olen tässä aikonut selittää.
26. Ne mielikuvat, jotka vain ovat riippuvaiset elonhengekkeiden satunnaisesta liikunnosta, voivat yhtä hyvin olla todellisia mielenliikutuksia kuin hermoista riippuvat mielteet.
Tulee huomata, että sielu voi tajuta kaikki ne seikat, jotka se havaitsee hermojen välityksellä, myöskin elonhengekkeiden satunnaisen liikkeen avulla. Ero on vain siinä, että hermojen aivoihin johtamat mielikuvat tavallisesti ovat vilkkaammat ja selvemmät kuin elonhengekkeiden johtamat. Tämän tähden olen pykälässä 21 kutsunut jälkimäisiä edellisten varjoiksi tai kuviksi. Välistä nämät kuvat ovat niin esittämiensä esineiden kaltaiset, että voimme erehtyen luulla niitä näiksi esineiksi, joko ulkoesineiksi tai joksikin ruumiimme osaksi. Mitä mielenliikutuksiin tulee, ei niiden laita ole sama, koska ne ovat niin läheisesti ja sisäisesti sielun yhteydessä, että sielun on mahdoton tuntea niitä muunlaisina kuin ne todella ovat. Niinpä usein nukkuessamme, jopa välistä hereillä ollessamme, kuvittelemme jotakin seikkaa niin elävästi, että luulemme näkevämme sen edessämme tai tuntevamme sen ruumiissamme, vaikka se ei ollenkaan ole siinä. Mutta emme edes nukkuessamme ja unta nähdessämme saata tuntea itseämme surullisiksi tai muun mielenliikutuksen valtaamiksi, ellei sielussa todella ole tällaista mielenliikutusta.
27. Mielenliikutuksien määritys.
Tarkastettuamme missä suhteessa mielenliikutukset eroavat kaikista muista sielun mielteistä, saatamme yleensä määritellä niitä mielteiksi, tunteiksi tai sielun kiihotustiloiksi, jotka rajoittuvat yksistään sieluun, ja joita elonhengekkeiden erityiset liikkeet synnyttävät, ylläpitävät ja vahvistavat.
28. Tämän määrityksen alkuosan selitys.
Mielenliikutuksia voimme sanoa mielteiksi, koska tällä sanalla yleensä tarkoitetaan sellaista sieluntilaa, joka ei ole toimintaa eikä tahtomista, eikä selvää tietämistä. Sillä kokemus opettaa, etteivät ne, jotka ovat enimmin mielenliikutuksiensa valloissa, tunne niitä paraiten. Mielenliikutukset ovat näet sellaisia mielteitä, jotka sielun ja ruumiin läheinen yhteys saattaa sekaviksi ja himmeiksi. Niitä saatamme myöskin kutsua tunteiksi, koska sielu vastaanottaa tajunnan niistä samalla tavoin kuin tajunnan ulkoesineistä. Mutta paremmin vielä saatamme kutsua niitä sielun kiihotuksiksi, ei ainoastaan senvuoksi, että voimme antaa tämän nimityksen kaikille sielunelämässä tapahtuville muutoksille s. o. kaikille siinä syntyville ajatuksille, vaan pääasiallisesti senvuoksi, että mielenliikutukset kaikista ajatuksista enimmin kiihottavat ja järkyttävät sielua.
29. Ylläolevan määrityksen jälkimäisen osan selitys.
Toistan vielä, että mielenliikutukset rajoittuvat yksinomaan sieluun, erottaakseni ne muista mielteistä, jotka ovat osaksi ulkoesineiden aiheuttamat, kuten hajut, äänet, värit, osaksi ruumiimme aikaansaamat, kuten nälkä, jano ja kipu. Toistan edelleen, että mielenliikutukset ovat elonhengekkeiden erityisten liikkeiden synnyttämät, ylläpitämät ja vahvistamat, erottaakseni ne tahdon toimituksista, jotka tosin myös ovat sielumme kiihotustiloja, mutta jotka ovat sielumme itsensä synnyttämät. Vielä tahdon osottaa niiden viimeisen ja lähimmän syyn, joka erottaa ne muista tunteista.
30. Sielu on yhteydessä kaikkien ruumiinosien kanssa.
Käsittääksemme paremmin kaikki nämät seikat, tulee meidän tietää, että sielu todella on yhteydessä koko ruumiin kanssa, sekä ottaa huomioon, ett'ei se sijaitse erityisesti missään ruumiinosassa, sillä ruumis on yksijaksoinen ja jossakin suhteessa jakamaton, koska sen elimet ovat sellaisessa keskinäisessä yhteydessä, että koko ruumis tulee puutteelliseksi, jos joku sen osista poistetaan. Sielu taas on senluontoinen, ett'ei sillä ollenkaan ole ulottuvaisuutta eikä muita aineen ominaisuuksia, josta ruumis on kokoonpantu; se on vain yhteydessä kaikkien ruumiin elinten kanssa. Emme näet voi kuvitella olevaksi puolta tai kolmannesta sielua, emmekä sellaista rajoitettua avaruutta, johon se sisältyisi; se ei liioin pienene, jos joku ruumiinosa poistetaan, mutta se eroaa kokonaan ruumiista, jos ruumiin elinten kokonaisuuden yhteys hajoitetaan.
31. Aivoissa on pieni rauhanen, jossa sielu toimii tehokkaammin kuin muissa ruumiinosissa.
Vaikka sielu on yhteydessä koko ruumiin kanssa, on ruumiissa kuitenkin kohta, jossa sielu toimii tehokkaammin kuin muissa ruumiinosissa. Sinä pidetään tavallisesti aivoja tai sydäntä; aivoja, koska aistielimet päättyvät niihin, sydäntä, koska siinä luulemme tuntevamme mielenliikutuksiemme sijaitsevan. Mutta asiaa huolellisesti tutkittuani luulen selvästi huomanneeni, ett'ei se paikka missä sielun välitön toiminta tapahtuu, suinkaan ole sydän, eikä myöskään aivot kokonaisuudessaan, vaan ainoastaan aivojen sisin osa, jossa on hyvin pieni rauhanen keskellä aivoainesta. Tämä rauhanen riippuu sen suonen yläpuolella, jonka kautta etumaisten aivolokerojen elonhengekkeet ovat yhteydessä taaempien lokeroiden hengekkeiden kanssa, sillä tavoin, että tämän rauhasen pienimmätkit liikkeet melkoisesti muuttavat elonhengekkeiden kulun ja että pienimmätkin muutokset näiden hengekkeiden kulussa puolestaan voivat suuressa määrin muuttaa tämän rauhasen liikkeitä.
32. Mitenkä huomaamme tämän rauhasen olevan sielun pääolopaikan.
Perusteeni, jonka nojalla sain sen vakaumuksen, ett'ei sielulla ruumiissamme voi olla mitään muuta paikkaa, jossa se harjottaa välitöntä toimintaansa, kuin tämä rauhanen, on se, että kaikki muut aivojen osat ovat kaksinkertaiset, kuten myöskin silmämme, kätemme, korvamme ja kaikki ulkoaistimemme. Ja koska meillä samasta seikasta samalla hetkellä saattaa olla vain yksi ja yksinkertainen ajatus, on välttämätöntä, että ruumiissa on paikka, jossa silmistä tulevat kaksoiskuvat ja muiden kaksinkertaisten aistimien yhdestä ainoasta esineestä vastaanottamat kaksoismielteet voivat sulautua yhdeksi ennenkuin ne saapuvat sieluun, jotta ei sielu havaitsisi kahta esinettä yhden asemesta. Helposti havaitsemme, että yllämainittu rauhanen on sopiva paikka, jossa mielteet yhdistyvät aivolokeroita täyttävien elonhengekkeiden välityksellä. Ei näet ole yhtään toista paikkaa koko ruumiissa, missä tämä yhdistyminen näin saattaisi tapahtua.
33. Mielenliikutuksien paikka ei ole sydän.
Se mielipide, että mielenliikutukset sijaitsevat sydämessä, ei ole minkään arvoinen, sillä se perustuu vain siihen kokemukseen, että mielenliikutukset sydämessä synnyttävät jonkunmoista kiihotusta. On myöskin helppo havaita, että tunnemme tämän kiihotuksen sydämessä ainoastaan ohuen hermon välityksellä, joka kulkee aivoista sydämeen, samoin kuin tunnemme kivun jalassa jalkahermojen välityksellä ja havaitsemme tähtiä taivaalla niiden valon ja näköhermojemme avulla. On siis yhtä vähän tarpeellista, että sielu välittömästi vaikuttaa sydämessä havaitakseen siinä mielenliikutuksia, kuin että sen tulee olla taivaalla nähdäkseen tähtiä.
34. Sielun ja ruumiin vuorovaikutuksesta.
Sielun pääolopaikka on siis aivojen keskiosassa sijaitseva pieni rauhanen, josta sielu säteilee koko ruumiiseen elonhengekkeiden, hermojen, jopa verenkin avulla, joka vastaanottaa hengekkeiden vaikutuksia ja voi viedä ne pitkin valtimoja kaikkiin jäseniin. Muistakaamme lisäksi siitä, mitä edellä on sanottu ruumiin koneistosta, että hienot hermosäikeet ovat niin jakautuneina koko ruumiissa, että ne aistimuksien vaikuttamien erilaisten liikkeiden johdosta eri lailla aukaisevat aivohuokosia. Siitä on seurauksena, että aivoissa olevat elonhengekkeet kulkevat eri tavoin lihaksiin ja liikuttavat näin lihaksia kaikilla mahdollisilla tavoilla. Myöskin muut syyt, joiden seurauksena elonhengekkeiden eri liikkeet ovat, saattavat johtaa näitä eri lihaksiin, ja lisäksi tuo pieni rauhanen, sielun pääolopaikka, riippuu hengekkeitä sisältävien lokeroiden välillä siten, että se hengekkeiden vaikutuksesta voi liikkua yhtä monella eri tavalla, kuin esineissä on havaittavissa erilaisuuksia. Mutta sielu voi myöskin liikuttaa tätä rauhasta monella eri tavalla, sillä sielu on senlaatuinen, että se vastaanottaa yhtä monta eri miellettä kuin tässä rauhasessa on erilaisia liikkeitä. Ruumiin koneistokin on siten laadittu, että sielun tai muun syyn vaikuttamat aivorauhasen liikkeet syöksevät sen lähellä olevat elonhengekkeet aivohuokosiin, josta hermot johtavat ne lihaksiin näin synnyttäen jäsenten liikkeet.
35. Esimerkki siitä, kuinka esineiden vaikuttamat mielteet yhdistyvät aivojen keskellä olevaan rauhaseen.
Jos esim. näemme eläimen tulevan meitä kohti, niin sen ruumiista heijastuva valo luo siitä kaksi kuvaa, yhden kumpaankin silmäämme, ja näistä kahdesta kuvasta syntyy näköhermojen avulla toista kaksi kuvaa silmäkuoppien kohdalla olevan aivokuoren sisäpuolelle. Siitä nämät kuvat elonhengekkeiden avulla, jotka täyttävät nämät lokerot, säteilevät hengekkeiden ympäröimää rauhasta kohti siten, että jokaista toisen kuvan pistettä muodostava liike kulkee samaan rauhasen pisteeseen, johon vastaava toisen kuvan pistettä muodostava liike kulkee. Tämän rauhasen piste vaikuttaa välittömästi sieluun, ja näin havaitsee sielu eläimen kuvan.
36. Tavasta, jolla mielenliikutukset syntyvät sielussa.
Jos äskenmainitun eläimen muoto on hyvin omituinen ja kauhistuttava, s. o. jos se paljon muistuttaa niitä seikkoja, jotka ennen ovat vahingottaneet ruumistamme, niin sielussa syntyy pelon mielenliikutus ja sitten joko rohkeuden tai tuskan ja kauhistuksen mielenliikutukset, riippuen ruumiin laadusta ja sielun voimakkaisuudesta sekä siitä, olemmeko ennen puolustuksen tai paon kautta pelastuneet siitä uhkaavasta vaarasta, jota mainittu eläimen ilmestyminen muistuttaa. Tämän johdosta näet tapahtuu muutamien ihmisten aivoissa sellainen kiihotus, että rauhasessa muodostuneen kuvan liikuttamat elonhengekkeet osaksi kulkevat niihin hermoihin, jotka kääntävät selän ja panevat jalat liikkeelle pakoa varten. Osa näitä hengekkeitä taas kulkee niihin hermoihin, jotka laajentavat ja supistavat sydämen aukkoja, tai niihin, jotka siten liikuttavat niitä ruumiinosia, joista veri virtaa sydämeen, että tämä veri sydämessä harvenee toisin kuin tavallisesti ja sentähden lähettää aivoihin sellaisia elonhengekkeitä, jotka ylläpitävät ja vahvistavat pelon tunnetta, s. o. sellaisia hengekkeitä, jotka pysyttävät auki tai aukaisevat ne aivohuokoset, jotka johtavat mainittuihin hermoihin. Sillä yksistään senkautta, että nämät hengekkeet siirtyvät mainittuihin huokosiin, synnyttävät ne tässä rauhasessa erityisen liikkeen, jonka luonto on niin laatinut, että se ilmaisee sielulle tämänlaisen mielenliikutuksen. Koska nämät aivohuokoset ovat etupäässä yhteydessä niiden ohuiden hermojen kanssa, jotka laajentavat tai supistavat sydänaukkoja, tuntee sielu mielenliikutuksen etenkin sydämessä.
37. Kaikki mielenliikutukset näyttävät olevan jonkun elonhengekkeiden liikkeen synnyttämät.
Kaikki muutkin mielenliikutukset syntyvät samoin etupäässä niiden elonhengekkeiden vaikutuksesta, jotka sijaitsevat aivoissa, mikäli ne sieltä kulkevat niihin hermoihin, jotka laajentavat ja supistavat sydänaukkoja, tai jotka eri tavoin syöksevät sinne verta muista ruumiinosista tai millä muulla tavalla tahansa ylläpitävät samaa mielenliikutusta. Näin selviää, miksi äskeisessä määrityksessäni mainitsin mielenliikutuksien syntyvän jonkun erityisen hengekkeiden liikkeen kautta.
38. Esimerkki sellaisista ruumiinliikkeistä, jotka ovat mielenliikutuksien seurauksena ja jotka eivät ole riippuvaisia sielusta.
Elonhengekkeiden sydänhermoihin kulkeva virta on riittävä antamaan rauhaselle sen liikkeen, joka herättää sielussa pelon tunteen; samoin aikaansaavat elonhengekkeet myös yksistään senkautta, että ne samanaikaisesti virtaavat niihin hermoihin, jotka panevat jalat pakenevaan liikkeeseen, toisen liikkeen rauhasessa. Tämän liikkeen johdosta sielu havaitsee paon, ja näin siis pako voi syntyä ruumiissa yksistään sen elinten vaikutuksesta, ilman sielun osanottoa.
39. Kuinka sama syy eri ihmisissä saattaa synnyttää eri mielenliikutuksia.
Sama mielle, jonka hirvittävän seikan läheisyys synnyttää rauhasessa ja joka toisissa henkilöissä herättää pelkoa, saattaa toisissa synnyttää rohkeutta ja uskaliaisuutta. Kaikkien aivot näet eivät ole samoin laaditut; sama rauhasen liike, joka toisissa välittää pelon tunteen syntymistä, vaikuttaa toisissa sen, että elonhengekkeet siirtyvät aivohuokosiin, joista ne kulkevat osaksi niihin hermoihin, jotka panevat kädet puolustavaan liikkeeseen, osaksi niihin, jotka syöksevät veren sydäntä kohti, synnyttäen sellaisia elonhengekkeitä, jotka ovat omiaan jatkamaan puolustusta ja kiinnittämään siihen tahtoa.
40. Mielenliikutuksien päävaikutus.
Huomattakoon, että kaikkien inhimillisten mielenliikutuksien päävaikutus on se, että ne kiihottavat sielua tahtomaan niitä seikkoja, joita vastaanottamaan ne valmistavat ruumiin. Siten pelon tunne herättää pakenemisen tahdon, rohkeus taistelemisen tahdon, j. n. e.
41. Sielun vaikutusvoimasta ruumiiseen nähden.
Tahto on luonnostaan niin vapaa, ett'ei sitä koskaan voida pakottaa. Olen ennen sielussa erottanut kaksi tilaa, nimittäin toimivan tilan, eli tahdonilmaukset, ja kärsivän tilan, tämän nimityksen laajimmassa merkityksessä, joka käsittää kaikenlaisia mielteitä. Edelliset näistä ovat ehdottomasti sielun vallassa ja ruumis saattaa ainoastaan välillisesti muuttaa niitä. Jälkimäiset päinvastoin riippuvat kokonaan niitä määräävistä toiminnoista, ja sielu voi ainoastaan välillisesti muuttaa ne, lukuunottamatta sitä tapausta, kun se itse on niiden syynä. Ja koko sielun toiminta on siinä, että se tahtoessaan jotakin, panee rauhasen, johon se on läheisesti yhdistynyt, liikkumaan tavalla, joka aikaansaa sielun tahtoman vaikutuksen.
42. Mitenkä palautamme muistiimme mielteen jostakin seikasta.
Kun sielu tahtoo palauttaa muistiin jonkun seikan, panee tahto rauhasen heilumaan eri tahoille ja se syöksee elonhengekkeitä aivojen eri osiin, kunnes ne tapaavat ne jäljet, jotka muistiin palautettava seikka on jättänyt aivoihin. Nämät jäljet näet ovat aivohuokosia, joiden kautta elonhengekkeet aikaisemmin ovat kulkeneet kysymyksessä olevan seikan mielikuvaa kohti, ja nämät huokoset avautuvat senvuoksi helpommin toistamiseen niille elonhengekkeille, jotka siirtyvät niitä kohti. Saapuessaan näiden huokosten luo, mainitut elonhengekkeet siis siirtyvät helpommin niihin kuin muihin ja aikaansaavat siten rauhasessa liikkeen, joka herättää sielussa mielteen samasta esineestä, jonka se tahtoi palauttaa muistiin.
43. Miten sielun kuvitteleminen tapahtuu, miten se voi olla tarkkaavainen ja liikuttaa ruumista.
Kun tahdomme kuvitella jotakin, jota emme koskaan ole nähneet, panee tahto rauhasen heilumaan niin, että elonhengekkeet siirtyvät niihin aivosoluihin, joiden aukoista kysymyksessä oleva mielle ilmestyy. Kun tahdomme pysäyttää tarkkaavaisuutemme kohdistaaksemme sen joksikin aikaa johonkin esineeseen, pidättää tahto rauhasta sen ajan samassa paikassa; ja jos tahdomme astua tai muuten liikuttaa ruumistamme, panee tahto rauhasen siirtämään elonhengekkeitä tätä aikaansaaviin lihaksiin.
44. Jokainen tahdonilmaus on yhdistynyt johonkin rauhasen liikkeeseen, mutta taitavuuden ja tottumuksen avulla saattavat tahdonilmaukset liittyä muihinkin liikkeisiin.
Tahto ei aina ole liikkeidemme alkuvaikutin eikä yleensä sellaisen seikan vaikuttaja, josta liike seuraa. Tässä näet on vaihtelevaisuutta sen mukaan kuin luonto tai tottumus eri tavalla on yhdistänyt jokaisen rauhasen liikkeen jokaiseen ajatukseen. Jos esim. tahdomme asettaa silmämme tarkastamaan kaukaista esinettä, niin tahto laajentaa silmäterää, ja jos rupeamme katselemaan läheistä esinettä, niin tahto supistaa silmäterää. Mutta jos vain tahdomme laajentaa silmäterää, emme voi sitä tehdä, vaikka kuinka tahtoisimme, koska luonto ei ole yhdistänyt sitä rauhasen liikettä, joka siirtää elonhengekkeitä näköhermoihin silmäterän laajentamista tai supistamista varten, sellaiseen tahdontoimintaan, joka yksistään aikaansaisi nämät muutokset silmäterän ko'ossa, vaan siihen tahdontoimintaan, jonka seurauksena on kaukaisen tai läheisen esineen tarkastaminen. Ja jos me puhuessamme ajattelemme ainoastaan sitä, mitä aiomme sanoa, liikkuvat kielemme ja huulemme paljoa nopeammin ja paremmin, kuin jos tuumisimme, miten liikuttaisimme niitä kaikilla niillä eri tavoilla, jotka ovat välttämättömät sanojen synnyttämiseksi. Sillä oppiessamme puhumaan on se sielun toiminta, joka rauhasen välityksellä voi liikuttaa kieltä ja huulia, tottumuksen kautta yhdistynyt niiden sanojen merkitykseen, jotka ovat näiden liikkeiden seurauksena, eikä itse liikkeisiin.
45. Sielun vaikutusvoimasta eri mielenliikutuksien suhteen.
Tahtomme voima ei voi välittömästi herättää eikä lakkauttaa mielenliikutuksiamme; mutta tahto voi tehdä sen välillisesti kiintyen mielteisiin niistä esineistä, jotka tavallisesti liittyvät tavoittelemiimme mielenliikutuksiin ja jotka ovat vastakkaiset niille mielenliikutuksille, jotka haluamme poistaa. Ei siis uskaliaisuuden herättämiseksi ja pelon poistamiseksi pelkkä tahtominen riitä, vaan meidän tulee kiinnittää tarkkaavaisuutemme niihin perusteihin, seikkoihin tai esimerkkeihin, jotka osottavat, ett'ei vaara ole suuri; tai siihen, että puolustus on parempi kuin pako, tai myöskin siihen seikkaan, että voitosta seuraa mainetta ja iloa, kun sitävastoin pako tuottaa pelkkää harmia ja häpeää, tai muuhun senkaltaiseen.
46. Miksi sielu ei täydellisesti hallitse mielenliikutuksia.
Erityinen syy estää sielua nopeasti muuttamasta tai ehkäisemästä mielenliikutuksia, jonka tähden ylläolevassa määrityksessä sanoin, että erityiset elonhengekkeiden liikkeet synnyttävät, ylläpitävät ja vahvistavat mielenliikutuksia. Tämä syy on se, että melkein kaikkia mielenliikutuksia seuraa sydämessä ja siis myöskin koko veressä ja elonhengekkeissä tapahtuva kiihotus. Sentähden mielenliikutukset, tämän kiihotuksen kestäessä, pysyvät tajunnassamme, samoin kuin aistimien esineet, niin kauan kuin ne vaikuttavat aistimiimme. Sielu tosin, kiinnittäessään huomionsa hyvin tarkkaavaisesti toiseen seikkaan, voi olla kuulematta pientä melua tai tuntematta pientä kipua. Mutta se ei samalla tavoin voi olla kuulematta ukkosen jyrinää tai tuntematta tulen polttoa kädessä. Samoin sielu saattaa voittaa heikot mielenliikutukset, vaan ei kiivaimpia ja voimakkaimpia. Tämä voi tapahtua vasta veren ja elonhengekkeiden kiihotuksen tyynnyttyä. Ainoa seikka, jonka tahto voi aikaansaada tämän kiihotustilan vallitessa, on sen vaikutuksien vastustaminen ja useiden sen herättämien ruumiinliikkeiden ehkäiseminen. Jos esim. vihastus panee kohottamaan kättä lyöntiä varten, saattaa tahto tavallisesti sitä pidättää, ja jos pelko panee jonkun pakenemaan, saattaa tahto hänet pysäyttää, j. n. e.
47. Niistä taisteluista, joiden tavallisesti kuvitellaan tapahtuvan sielun alhaisemman ja korkeamman puolen välillä.
Ainoastaan niiden liikkeiden vastakkaisuudesta, joita ruumis elonhengekkeiden ja sielu tahtonsa avulla samaan aikaan koettavat rauhasessa aikaansaada, syntyvät kaikki ne taistelut, joiden tavallisesti ajatellaan vallitsevan sielun alhaisemman eli aistillisen ja korkeamman eli järjellisen puolen välillä, tai toisin sanoen luonnollisten halujen ja tahdon välillä. Sillä meissä on ainoastaan yksi sielu, eikä siinä ole eri osia; aistillinen ja järjellinen puoli ovat olemassa samassa sielussa, ja halut ovat myös tahdonilmauksia. Se väärä kanta, joka vertaa näitä kahta sielunpuolta kahteen eri henkilöön, jotka tavallisesti vastustavat toisiaan, johtuu siitä, ettei ole tarpeeksi erotettu sielun toimituksia ruumiin toimituksista, joihin jälkimäisiin kaikki, mitä meissä on järjelle vastaista, kuuluu. Taistelua on siis vain siinä, että sielu voi työntää aivojen keskellä olevaa pientä rauhasta toiseen suuntaan ja elonhengekkeet, jotka ovat aineellista laatua, kuten yllä olen sanonut, taaskin toiseen suuntaan. Näin ollen sattuu usein, että nämät liikkeet ovat päinvastaiset, ja että voimakkaampi liike estää heikompaa vaikuttamasta. Rauhasella on näet kahdenlaisia elonhengekkeiden vaikuttamia liikkeitä. Toiset näistä johtavat sieluun niitä vaikutuksia, jotka ulkoesineet ovat synnyttäneet aistimissa tai ne aivoissa olevat mielikuvat, jotka eivät pane tahtoa mihinkään toimintaan. Toiset taas, nimittäin ne hengekkeiden liikkeet, jotka herättävät mielenliikutuksia ja niiden aiheuttamia ruumiinliikkeitä, kiihottavat jossakin määrin tahdontoimintaa. Edelliset liikkeet tosin usein ehkäisevät sielun toimintaa, tai ehkäistään puolestaan sielun toiminnan vaikutuksesta; mutta koska nämät kaksi toimintaa eivät ole toisilleen suorastaan vastakkaisia, ei siitä synny taistelua. Ainoastaan jälkimäisten liikkeiden ja niille vastakkaisen tahdon välillä on olemassa taistelua; esim. sen ponnistuksen välillä jolla elonhengekkeet vaikuttavat rauhaseen herättääkseen sielussa jonkun halun, ja sen voiman, jolla sielu saattaa vastustaa tätä halua ja hyljätä sen. Tämä taistelu syntyy etupäässä siitä, ett'ei tahto suorastaan voi herättää mielenliikutuksia, ja että sen, kuten olen sanonut, täytyy turvautua taitavuuteensa ja tarkastaa useita seikkoja perätysten. Saattaa sattua niin, että joku näistä seikoista hetkeksi voi muuttaa elonhengekkeiden kulun, mutta ett'ei seuraava voikaan sitä tehdä, josta on seurauksena, että elonhengekkeet kulkevat taas entiseen suuntaansa, koska hermojen, sydämen ja veren tila tämän kautta ei ole edellisestään muuttunut. Tämän johdosta sielu melkein samaan aikaan tuntee haluavansa ja pakenevansa samaa seikkaa, ja siitä on syntynyt se luulo, että sielussa on kaksi keskenään ristiriitaista voimaa. Sellaista taistelua huomaamme myös jossakin määrin silloin, kun sama seikka herättää sielussa jonkun mielenliikutuksen ja ruumiissa vastaavia liikkeitä, joita sielu ei aiheuta, vaan jotka se pysäyttää tai joita se koettaa pysäyttää heti huomattuaan ne. Tämän havaitsemme silloin, kun pelon tunne siirtää elonhengekkeitä niihin lihaksiin, jotka panevat jalat liikkumaan pakoa varten ja kun rohkeutta tavoitteleva tahto pysäyttää ne.
48. Mistä sielujen voima ja heikkous tunnetaan ja mihin kaikista heikkoluonteisinten onnettomuus perustuu.
Näiden taistelujen menestyksestä saattaa jokainen tuntea sielunsa voiman ja heikkouden. Epäilemättä niillä ihmisillä, joiden tahto sangen helposti voittaa mielenliikutukset ja ehkäisee niiden synnyttämät ruumiinliikkeet, on voimakkaimmat sielut. On toisia, jotka eivät voi kokea tätä voimaa, koska eivät koskaan anna tahdon taistella omilla aseillaan, vaan ainoastaan niillä aseilla, jotka se saa muutamista mielenliikutuksista, joiden avulla saattaa vastustaa toisia mielenliikutuksia. Tarkoitan tahdon omilla aseilla niitä lujia ja varmoja vakaumuksia hyvästä ja pahasta, joiden mukaan tahtova yksilö on päättänyt järjestää elämänsä. Kaikista sieluista heikoimmat ovat ne, joiden tahto ei taivu noudattamaan määrättyjä vakaumuksia, vaan jotka lakkaamatta antautuvat hetken mielenliikutuksien valtoihin. Koska nämät usein ovat toisilleen ristiriitaiset, valtaavat ne heikon henkilön, pakottaen tahdon alistumaan milloin toiseen, milloin taas toiseen mielenliikutukseen, ja herättäen sielussa sisällistä taistelua saattavat sen mitä surkuteltavimpaan tilaan. Jos siis esim. pelonalainen sielu kuvittelee kuolemaa äärettömän suureksi onnettomuudeksi, jota vain paon kautta voi välttää, niin kunniantunto toiselta puolen pitää sellaisen paon tuottamaa häpeää vielä suurempana onnettomuutena. Nämät molemmat mielenliikutukset saattavat tahdon harhailemaan eri suuntiin, ja seuraten milloin toista, milloin toista, on tahto alituisen ristiriitaisen kamppauksen alaisena ja tekee siten sielun orjalliseksi ja onnettomaksi.
49. Sielun voima ei ole riittävä ilman totuuden tietoa.
Tosin on sangen vähän niin heikkoja ja epäröiviä ihmisiä, että he yksinomaan noudattaisivat mielenliikutuksiensa määräyksiä. Useimmilla on vakautuneet mielipiteet, joiden mukaisesti järjestävät osan toimintaansa. Nämät mielipiteet tosin usein ovat väärät ja perustuvat sellaisiin mielenliikutuksiin, jotka aikaisemmin ovat lumonneet ja vallanneet tahdon. Mutta koska tahto noudattaa näitä mielipiteitä silloinkin, kun se mielenliikutus, joka ne on synnyttänyt, ei vaikuta sielussa, voidaan niitä pitää sielun omina aseina, ja katsoa sieluja voimakkaammiksi ja heikommiksi, mikäli ne kykenevät noudattamaan näitä mielipiteitä ja vastustamaan samanaikuisesti esiintyviä, näille vastakkaisia mielenliikutuksia. On kuitenkin suuri erotus niiden päätösten välillä, jotka johtuvat vääristä mielipiteistä ja niiden, jotka perustuvat yksinomaan totuuden tuntemiseen. Jos toimimme jälkimäisten mukaisesti, olemme turvatut mielipahalta ja katumukselta, kun sitävastoin joudumme alttiiksi mainituille, tunteille, jos noudatamme edellisiä ja kun olemme huomanneet erehdyksemme.
50. Ei yksikään sielu ole niin heikko, ett'ei se, oikein ohjattuna, voisi kehittyä ehdottomasti hallitsemaan mielenliikutuksiaan.
On tärkeätä tässä palauttaa mieleen mitä edellä on sanottu rauhasen liikkeistä. Vaikka näet luonto elämämme alusta näyttää yhdistäneen jokaisen rauhasen liikkeen määrättyihin mielteisiin, voimme kuitenkin tottumuksen kautta yhdistää niitä toisiin. Luontomme järjestyksen mukaisesti sanat synnyttävät sellaisia rauhasen liikkeitä, jotka johtavat sieluun näiden sanojen äänet, kun ne kuullaan lausuttavan, tai niitä muodostavien kirjainten muodon, kun ne nähdään kirjoitettuina. Kuitenkin kokemus osottaa, että mainitut sanat ilmaisevat sielulle esittämänsä ajatuksen, eivätkä sanoja muodostavien kirjainten muotoa tai niiden eri tavuiden kaikua, koska olemme tottuneet näitä ääniä kuullessamme ja näitä kirjaimia nähdessämme ajattelemaan ainoastaan niiden merkitystä. Samoin saattavat ne rauhasen ja elonhengekkeiden liikkeet, jotka johtavat sieluun mielteitä, luonnostaan olla yhdistyneinä sellaisiin mielteisiin, jotka herättävät erityisiä mielenliikutuksia. Mutta tottumus saattaa erottaa ne toisistaan ja yhdistää ne vallan toisenlaisiin, ja tämä tottumus saattaa johtua yhdestä ainoasta teosta vaatimatta pitkää harjaantumista. Jos esim. joku syödessään hyvin halukkaasti jotakin liharuokaa, odottamatta saa suuhunsa hyvin suolaisen palan, tämä seikka voi niin muuttaa aivojen tilan, että hän siitä alkaen vain inhoten katselee tätä ruokalajia, jota hän ennen söi halukkaasti. Eläimissäkin havaitaan sama ilmiö. Vaikka niillä ei ole järkeä, eikä kenties mitään ajatuskykyä, on niissä kuitenkin kaikki ne elonhengekkeiden ja rauhasen liikkeet, jotka meissä herättävät mielenliikutuksia. Mutta eläimissä ne eivät synnytä mielenliikutuksia, vaan ylläpitävät ja vahvistavat niitä hermo- ja lihasliikkeitä, jotka tavallisesti ovat mielenliikutuksien seurauksena. Kun siis koira näkee pyyn, tahtoo se luontonsa mukaisesti juosta sen jälkeen, ja kun se kuulee pyssyn laukauksen, tämä pamaus luonnollisesti saattaa sen pakenemaan. Mutta metsäkoirat opetetaan niin, että ne huomatessaan pyyn pysähtyvät ja kuultuaan laukauksen juoksevat ampujan luo. Jokaisen on tärkeätä tietää nämät seikat, jotta voisi tutkia mielenliikutuksiaan. Sillä koska vähällä taitavuudella voidaan muuttaa aivoissa tapahtuvat liikkeet järjettömissä eläimissä, on selvää, että tämä voi tapahtua paljon paremmin ihmisessä. Siis mitä heikoimmatkin sielut voivat lopulta ehdottomasti hallita kaikkia mielenliikutuksiansa, jos niiden oikeaan kohtelemiseen ja ohjaamiseen käytetään tarpeeksi huolta.