Metodin esitys / Mielenliikutuksien tutkistelu. Metafyysillisiä mietelmiä.

by René Descartes

TOINEN OSA.

Mielenliikutuksien luku ja järjestys ja kuuden ensimäisen mielenliikutuksen selitys.

51. Mielenliikutuksien alkusyyt.

Edellisestä tiedetään mielenliikutuksien viimeisen ja lähimmän syyn piilevän ainoastaan siinä, että elonhengekkeet kiihottavat aivojen keskellä olevaa rauhasta liikkeeseen. Mutta tästä emme vielä opi erottamaan mielenliikutuksia toisistaan; on tarpeellista hakea niiden lähteet, ja tutkia niiden alkusyyt. Mielenliikutukset saattavat välistä syntyä siitä sielun toiminnasta, joka koettaa tajuta jotakin ajatuksen esinettä, tai myöskin yksistään ruumiin tilasta tai niistä mielteistä, jotka satunnaisesti kohtaavat toisensa aivoissa, kuten käy silloin, kun tunnemme olevamme surulliset tai iloiset, tietämättä minkä tähden. Mutta siitä, mitä edellä on mainittu, seuraa kuitenkin myös, että aistimiimme vaikuttavat ulkoesineetkin voivat synnyttää mielenliikutuksia, ja että nämät ulkoesineet ovat niiden tavallisimmat ja pääasialliset syyt. Jos siis tahdomme tuntea ne kaikki, tulee meidän vain tarkastaa kaikkia näiden esineiden vaikutuksia.

52. Mitä hyötyä mielenliikutuksista on sekä missä järjestyksessä niitä saattaa luetella.

Aistimia kiihottavat ulkoesineet eivät herätä erilaisia mielenliikutuksia senvuoksi, että ne itse ovat erilaiset, vaan ainoastaan senvuoksi, että ne eri tavoin voivat meitä hyödyttää tai vahingottaa tai yleensä olla tärkeät. Kaikkien mielenliikutuksien tuottama hyöty on ainoastaan siinä, että ne saattavat sielun tavoittelemaan niitä seikkoja, jotka luonto osottaa meille hyödyllisiksi, sekä herkeämättä niitä tahtomaan. Niinpä sama elonhengekkeiden liike, joka tavallisesti herättää mielenliikutuksia, myöskin synnyttää ne ruumiinliikkeet, joiden avulla nuo halutut seikat toteutetaan. Jos siis tahdomme löytää eri mielenliikutukset, tulee meidän järjestyksessä tutkia kuinka monella meille tärkeällä tavalla aistimuksiemme esineet voivat kiihottaa aistimiamme. Luettelen tässä tärkeimmät mielenliikutukset siinä järjestyksessä kuin ne täten ovat löydettävissä.

Mielenliikutukset järjestyksessä lueteltuina.

53. Ihmetteleminen.

Kun ensi kerran äkkiä kohtaamme jonkun seikan ja pidämme sitä uutena tai hyvin eroavana kaikista sitä ennen tuntemistamme seikoista, tai jos pidämme sitä toisenlaisena, kuin miksi olimme sitä kuvitelleet, ihmettelemme sitä ja hämmästymme siitä. Koska tämä saattaa tapahtua ennenkuin ollenkaan tiedämme onko tämä seikka meille sovelias vai ei, näyttää ihmetteleminen olevan ensimäinen kaikista mielenliikutuksista. Sillä ei ole vastakohtaa; jos näet tuossa esiintyneessä seikassa ei ole mitään hämmästyttävää, ei se herätä ihmettelyämme, ja me tarkastamme sitä mielenliikutuksetta.

54. Kunnioitus tai ylenkatse, jalomielisyys tai kopeus, nöyryys tai halpamielisyys.

Ihmettelyyn liittyy kunnioitus tai ylenkatse, riippuen siitä, ihmettelemmekö jonkun seikan ylevyyttä tai kehnoutta. Samoin saatamme myös itseämme kunnioittaa tai ylenkatsoa; tästä syntyvät ne mielenliikutukset ja tottumukset, joita kutsutaan jalomielisyydeksi tai kopeudeksi, sekä nöyryydeksi tai halpamielisyydeksi.

55. Ihailu ja halveksiminen.

Kun kunnioitamme tai ylenkatsomme toisia seikkoja, joita pidämme vapaina hyvän tai pahan aiheuttajina, muuttuu kunnioitus ihailuksi ja yksinkertainen ylenkatse halveksimiseksi.

56. Rakkaus ja viha.

Kaikki edellämainitut mielenliikutukset saattavat syntyä meissä ilman että ollenkaan huomaamme onko se seikka, joka ne aikaansaa, hyvä vai huono. Mutta kun huomaamme jonkun seikan olevan meille hyvän, s. o. meille soveliaan, rupeamme sitä rakastamaan; ja kun havaitsemme jonkun seikan huonoksi tai vahingolliseksi, herättää tämä meissä vihaa.

57. Halu.

Samasta hyvän tai pahan havaitsemisesta syntyvät kaikki muutkin mielenliikutukset. Mutta mainitakseni ne järjestyksessä, erotan ne toisistaan ajan mukaan; ja koska ne saattavat meitä enemmän tarkkaamaan vastaisuutta kuin nykyisyyttä ja menneisyyttä, mainitsen aluksi halun. Sillä on ilmeisen selvää, että tavoittelemme jotakin vastaisuudessa tapahtuvaa, ei ainoastaan silloin, kun haluamme jotakin hyvää, jota emme vielä omista, tai kun tahdomme välttää jotakin pahaa, jonka luulemme voivan tapahtua, vaan myöskin silloin, kun vain toivomme säilyttävämme jotakin hyvää ja välttävämme jotakin pahaa.

58. Toivo, pelko, kateus, levollisuus ja epätoivo.

Meidän tarvitsee vain ajatella jonkun hyvän saavuttamista ja pahan välttämistä mahdolliseksi, ruvetaksemme sitä haluamaan. Mutta jos sitäpaitsi punnitsemme, onko paljon vai vähän todennäköisyyttä sen saavuttamiseksi, synnyttää suuremman todennäköisyyden havaitseminen meissä toivoa ja vähemmän todennäköisyyden havaitseminen pelkoa, jonka laatuinen tunne kateus on. Jos toivo on tavattoman suuri, muuttuu se laadultaan, ja sitä kutsutaan silloin levollisuudeksi eli varmuudeksi; tavaton pelko taaskin muuttuu epätoivoksi.

59. Epäröiminen, rohkeus, uskaliaisuus, kilpaileminen, pelkurimaisuus ja kauhu.

Saatamme toivoa ja peljätä, vaikka odotetun seikan toteutuminen ei ollenkaan ole riippuvainen meistä; mutta jos se on meistä riippuvainen, saattaa keinojen valitseminen tai yrityksen toimeenpaneminen tarjota vaikeuksia. Tuo valitseminen synnyttää epäröimisen, joka panee meitä punnitsemaan asiaa sekä kysymään neuvoa. Toimeenpanon vaikeuksia vastustamaan herää meissä rohkeus tai uskaliaisuus, jonka laji kilpaileminen on. Rohkeuden vastakohta on pelkurimaisuus, ja uskaliaisuuden vastakohta taas pelko ja kauhu.

60. Omantunnon vaiva.

Jos ennen epäröimisen poistamista olemme valinneet jonkun toimimistavan, herää meissä omantunnon vaiva, joka ei kohdistu vastaiseen seikkaan, kuten edellämainitut mielenliikutukset, vaan nykyiseen tai menneiseen.

61. Ilo ja suru.

Nykyisen hyvän havaitseminen synnyttää meissä iloa, pahan havaitseminen surua, jos käsitämme tämän hyvän tai pahan meille kuuluvaksi.

62. Iva, kateus, sääli.

Jos havaitsemme hyvää tai pahaa, jota käsitämme muille kuuluvaksi, voimme pitää heitä joko sitä ansaitsevina tai ansaitsemattomina; edellisessä tapauksessa herää meissä ainoastaan ilon tunne, koska meistä on hyvä, että käy niinkuin pitää. Ero on vain siinä, että hyvän aiheuttama ilo on vakava, kun sitävastoin pahan synnyttämää iloa seuraa nauru ja iva. Mutta jos huomaamme toisten ansaitsemattansa saavan osakseen hyvää tai pahaa, herättää hyvän havaitseminen kateutta, ja pahan havaitseminen sääliä, jotka molemmat ovat surun lajeja. Tulee huomata, että samat mielenliikutukset, jotka ovat nykyisen hyvän tai pahan synnyttämät, usein saattavat kohdistua myöskin vastaisuudessa tapahtuvaan hyvään tai pahaan, mikäli se luulo, että ne todella tapahtuvat, saattaa meitä kuvittelemaan niitä nykyisiksi.

63. Tyytyväisyys itseemme ja katumus.

Voimme myöskin tarkastaa hyvän tai pahan syytä sekä nykyisenä että menneenä. Ja itsemme aikaansaama hyvä tuottaa meille sisäisen tyytyväisyyden, joka on suloisin kaikista mielenliikutuksista, jotavastoin tekemämme paha herättää katumusta, joka on katkerin kaikista mielenliikutuksista.

64. Suopeus ja kiitollisuus.

Jos muut ovat tehneet hyvää, olemme heille suopeat, vaikka he eivät olisikaan tehneet hyvää meille; ja jos he sen ovat tehneet meille, liittyy suopeuteemme kiitollisuus.

65. Närkästys ja vihastuminen.

Muiden tekemä paha taas, kun se ei koske meitä, herättää meissä ainoastaan närkästystä heitä kohtaan. Jos se taas kohtaa meitä, saattaa se meidät myöskin vihastumaan.

66. Kunnia ja häpeä.

Muistellessamme nykyään tai ennen tekemäämme hyvää muiden ihmisten arvostelemana, herää meissä kunnian tietoisuus; tekemäämme pahaa taas täten ajatellessamme, tunnemme häpeää.

67. Inho, kaiho ja hilpeys.

Välistä hyvän jatkuminen aikaansaa ikävää tai inhoa, jotavastoin pahan jatkuminen vähentää surua. Hyvän menestystä taaskin seuraa kaiho, joka on surun laji, ja pahan herkeäminen tuottaa hilpeyttä, joka on ilon laji.

68. Minkätähden tämä mielenliikutuksien luetteleminen eroaa tavallisesta.

Täten luulen paraassa järjestyksessä luetelleeni mielenliikutukset. Tiedän tässä suhteessa poikkeavani kaikkien niiden mielipiteistä, jotka ennen minua ovat tätä ainetta käsitelleet, mutta en tee sitä ilman painavaa syytä. Sillä nuo kirjailijat perustavat luettelemisensa siihen, että erottavat sielun tunne-elämässä kaksi eri osaa, joista he kutsuvat toista himotsevaksi ja toista vihoittuvaksi osaksi. Mutta koska, kuten yllä olen sanonut, en huomaa sielussa eri osia, ei tuo erotus mielestäni osota muuta kuin että sielussa on kaksi taipumusta, joista toinen on himotseminen, toinen vihastuminen. Ja koska sielussa myöskin on ihmettelyn, rakkauden, toivon ja pelon tunteita sekä taipumus vastaanottaa kaikkia muita mielenliikutuksia ynnä mahdollisuus kaiken sen toimeenpanemiseen, johon ne sielua taivuttavat, en saata käsittää miksi ne kaikki johdetaan himotsemisesta ja vihastumisesta. Sitäpaitsi ei mainittujen kirjailijoiden tekemä luettelo sisällä kaikkia tärkeimpiä mielenliikutuksia, jotka minun laatimani luettelon luulen sisältävän. Mainitsen vain tärkeimmät, koska voidaan erottaa vielä useita erityisiä mielenliikutuksia, joiden luku on ääretön.

69. On ainoastaan kuusi alkuperäistä mielenliikutusta.

Yksinkertaisten ja alkuperäisten mielenliikutuksien luku ei ole suuri. Jos luomme yleiskatsauksen niihin, jotka olen maininnut, huomaamme helposti, että niitä vain on kuusi, nimittäin ihmetteleminen, rakkaus, viha, halu, ilo ja suru, ja että kaikki muut ovat yhdistyneet muutamista näistä kuudesta tai ovat niiden lajeja. Jotta en niiden monilukuisuudella väsyttäisi lukijaa, käsittelen tässä erikseen näitä kuutta alkuperäistä. Senjälkeen osotan, miten kaikki muut niistä syntyvät.

70. Ihmetteleminen; sen määritys ja syy.

Ihmetteleminen on äkillinen sielussa syntyvä hämmästys, joka saattaa sielun kiinnittämään tarkkaavaisuutensa niihin seikkoihin, jotka tuntuvat harvinaisilta ja erinomaisilta. Se syntyy ensin aivojen vastaanottamasta mielteestä, joka osottaa sielulle, että tuo seikka on harvinainen ja suuresti huomiota ansaitseva. Lisäksi se syntyy elonhengekkeiden liikkeestä, jotka tämän mielteen vaikutuksesta hyvin voimakkaasti tunkeutuvat siihen aivojen kohtaan, missä tuo mielle sijaitsee, vahvistaen ja ylläpitäen sitä. Tämän mielteen vaikutuksesta elonhengekkeet kulkevat mainitusta aivojen kohdasta niihin lihaksiin, jotka pidättävät aistimia siinä tilassa, joka jatkuvasti ylläpitää mielenliikutusta, jos se nimittäin on aistimien välittämä.

71. Tämä mielenliikutus ei ollenkaan muuta sydämen eikä veren tilaa.

Omituista tälle mielenliikutukselle on, ett'emme huomaa sen aikaansaavan mitään muutosta sydämen eikä veren tilassa, kuten muut mielenliikutukset tekevät. Syy on siinä, ett'ei sen esineenä ole hyvä eikä paha; se vain vaatii sen seikan ymmärtämistä, jota ihmetellään. Sentähden se ei ollenkaan vaikuta sydämeen, eikä vereen, josta ruumiin hyvinvointi kokonaan on riippuvainen, vaan aivoihin, missä ne aistielimet sijaitsevat, joita tämä ymmärtäminen välikappaleinaan tarvitsee.

72. Ihmettelemisen voimasta.

Kuitenkin tämä mielenliikutus on hyvin voimakas sen odottamattoman seikan s. o. sen mielteen äkillisen ja aavistamattoman ilmestymisen tähden, joka muuttaa elonhengekkeiden liikkeen. Tämä odottamaton ilmestyminen on omituinen kysymyksessä olevalle mielenliikutukselle; jos se esiintyy muissakin mielenliikutuksissa,—ja se esiintyykin tavallisesti melkein kaikissa, niitä kiihdyttäen—yhtyy niihin ihmetteleminen. Sen voima on riippuvainen kahdesta seikasta, nimittäin ilmiön uutuudesta ja siitä, että sen aikaansaamalla kiihotuksella alusta pitäen on koko voimansa. On näet varmaa, että sellainen kiihotus vaikuttaa enemmän kuin se, joka alussa on heikko ja vähitellen kasvaa ja siis helposti voidaan ehkäistä. Varmaa on myöskin, että uudet aistimuksien esineet vaikuttavat sellaisiin aivojen kohtiin, jotka eivät ole tähän ollenkaan tottuneet. Nämät kohdat ovat herkemmät ja pehmeämmät kuin ne, jotka usein tapahtuvasta kiihotuksesta ovat koventuneet, ja tämä seikka enentää niissä syntyneen aivokiihotuksen vaikutusta. Tätä ei pidettäne uskomattomana, jos otetaan huomioon, että samanlainen syy vaikuttaa sen, ett'eivät jalkapohjamme, jotka ovat tottuneet kantamansa ruumiin raskaaseen painoon, tunne sanottavasti tätä painoa astuessamme. Sitävastoin toinen paljoa pienempi ja hiljaisempi kosketus kutkutettaessa on meistä miltei kärsimätön, koska se ei tapahdu meille usein.

73. Mitä hämmästys on.

Mainitulla odottamattomalla havainnolla on sellainen voima, että se panee aivoissa olevat elonhengekkeet liikkumaan siihen kohtaan, missä ihmettelyn esineen mielle syntyy, ja että se välistä syöksee ne sinne kaikki ja saattaa ne siihen määrään ylläpitämään tuota miellettä, ett'ei niitä ollenkaan kulje lihaksiin ja ett'eivät ne ollenkaan poistu seuraamistaan jäljistä aivoista. Sentähden koko ruumis jää liikkumattomaksi kuin kuvapatsas, emmekä voi havaita esineestä muuta kuin ensiksi näkemämme puolen, emmekä siis saada siitä tarkempaa käsitystä. Tätä tilaa kutsutaan tavallisesti hämmästymiseksi; se on liiallista ihmettelemistä, joka aina on paha.

74. Mielenliikutuksien tuottamasta hyödystä ja vahingosta.

Edellämainitsemastani huomataan helposti, että mielenliikutuksien tuottama hyöty vain on siinä, että ne vahvistavat ja saattavat sielussa pysyväisiksi sellaisia ajatuksia, joiden säilyttäminen on hyödyllinen ja jotka muuten helposti voisivat haihtua. Koko niiden tuottama vahinko taas on siinä, että ne vahvistavat ja säilyttävät näitä ajatuksia enemmän, kuin on tarpeellista tai että ne vahvistavat ja säilyttävät huonoja ajatuksia.

75. Mitä erityistä hyötyä ihmetteleminen tuottaa.

Ihmettelemisestä voi yleensä sanoa, että se on hyödyllinen, koska se saattaa meitä oppimaan ja muistissa pitämään sellaisia seikkoja, joita emme ennen ole tunteneet. Sillä ihmettelemme vain sitä, joka meistä näyttää harvinaiselta ja erinomaiselta, eikä mikään muu voi näyttää siltä kuin se, mikä meille tähän asti on ollut tuntematonta tai mikä eroaa tavallisesta. Tämän eroamisen vuoksi sitä näet kutsutaan erinomaiseksi. Kun joku meille ennen tuntematon seikka uudestaan ilmestyy käsityspiiriimme tai aistimuksiimme, jää se ainoastaan sentähden muistiimme, että sen herättämä käsite on aivoissamme vahvistunut jonkun mielenliikutuksen vaikutuksesta tai käsityskyvyn huomaavaisuudesta, jota kykyä tahdomme taivuttaa erityiseen tarkkaavaisuuteen ja punnitsemiseen. Muut mielenliikutukset voivat vaikuttaa sen, että huomaamme seikkoja, jotka näyttävät hyviltä tai pahoilta. Mutta ihmettely syntyy ainoastaan tavattomien seikkojen johdosta. Kokemus osottaa, että kaikki, joilla ei ole mitään luontaista taipumusta tähän mielenliikutukseen, tavallisesti ovat hyvin vähätietoiset.

76. Miten ihmetteleminen saattaa vahingottaa, ja miten voidaan poistaa sen puutteellisuudet ja välttää sen liiallisuutta.

Useammin ihmetellään liian paljon vähemmänkin huomattavia seikkoja ja hämmästytään niistä; paljoa harvemmin ihmetellään niitä liian vähän. Tämä saattaa kokonaan ehkäistä tai viedä harhaan järjellisen arvostelukyvyn. On siis hyvä, että meillä luonnosta on jossakin määrin taipumusta tähän mielenliikutukseen, koska se helpottaa tietojen saavuttamista. Mutta myöhemmin tulee meidän, mikäli mahdollista, koettaa vapautua siitä. Voimme näet helposti korvata sitä harkinnalla ja erityisellä tarkkaavaisuudella, johon tahto aina saattaa taivuttaa ymmärryksemme, kun pidämme eteemme sattuvaa seikkaa sitä ansaitsevana. Liiallista ihmettelyä vastaan ei ole muuta keinoa kuin se, että hankimme itsellemme tietoja useista seikoista ja että totutamme itseämme mitä tavattomimpien ja omituisimpien seikkojen tarkastamiseen.

77. Sangen tyhmät ja sangen taitavat ihmiset eivät ole enimmin taipuvaisia ihmettelyyn.

Vaikka ainoastaan tylsämieliset ja typerät luonnostaan ovat kykenemättömät tuntemaan ihmettelyä, eivät siltä nerokkaimmat ihmiset aina ole siihen valmiit. Taipumusta ihmettelyyn on etupäässä niillä, joilla on jotenkin hyvä luonnollinen ymmärrys, mutta jotka eivät kuitenkaan suuresti luota omaan kykyynsä.

78. Ihmettelyn liiallisuus saattaa tulla tavaksi, ellei sitä ehkäistä.

Tämä mielenliikutus näyttää tosin vähenevän aikaa myöten; sillä kuta enemmän ihmettelyä herättäviä seikkoja kohdataan, sitä enemmän lakataan niitä ihmettelemästä ja totutaan olettamaan, että ne seikat, jotka myöhemmin kohtaamme, ovat tavallisia. Mutta kun ihmettely on liiallinen ja kiintyy esineistä ensiksi saatuun vaikutukseen, ilman että ihmettelevä henkilö niihin lähemmin tutustuu, tottuu sielu samalla tavalla tarkastamaan kaikkia esiintyviä seikkoja, vaikka ne tarjoavatkin hyvin vähän uutta. Sentähden on sokeasti uteliaiden ihmisten sairaalloinen mielentila heihin niin piintynyt, että he hakevat tavattomia seikkoja ainoastaan ihmetelläkseen niitä, eivätkä oppiakseen niitä tuntemaan. He muuttuvat vähitellen niin ihmettelynhaluisiksi, että arvottomat seikat yhtä paljon saattavat kiinnittää heidän huomiotansa kuin ne, joiden tutkiminen on hyödyllisempi.

79. Rakkauden ja vihan määritykset.

Rakkaus on sellainen elonhengekkeiden synnyttämä sielun kiihotustila, joka taivuttaa sielua suuntaamaan tahtoansa niihin seikkoihin, jotka näyttävät olevan sille soveliaat. Viha on sellainen elonhengekkeiden aikaansaama sieluntila, joka saattaa sielua pakenemaan sellaisia seikkoja, joita se pitää vahingollisina. Mainitsin että nämät mielenliikutukset ovat elonhengekkeiden synnyttämät, tahtoen täten osottaa, että rakkaus ja viha, jotka ovat ruumiista riippuvaisia mielenliikutuksia, ovat erotettavat sekä niistä vakaumuksista, jotka saattavat sielun tahdontoiminnan kohdistumaan sellaisiin seikkoihin, joita se pitää hyvinä ja hylkäämään ne, joita se pitää huonoina, että myös niistä kiihotuksista, jotka ainoastaan nämät vakaumukset herättävät sielussa.

80. Mitä tahdon kohdistuva ja hylkäävä toiminta merkitsee.

Sanalla tahto en tässä tarkoita halua, joka on erityinen mielenliikutus ja tavoittelee jotakin tulevaa seikkaa; vaan tarkoitan sisäistä vakaumusta, joka on siinä, että nykyhetkestä alkaen pidämme itseämme liittyneinä siihen, jota rakastamme, kuvitellen kokonaisuutta, jonka toinen osa itse olemme, ja jonka toinen osa on rakkautemme esine. Vihan valtaamina taas pidämme itseämme kokonaisuutena, joka on kokonaan erotettuna vastenmielisyyttä herättävästä seikasta.

81. Erotuksesta, joka tavallisesti tehdään himotsevan ja hyvänsuovan rakkauden välillä.

Tavallisesti erotetaan kahdenlaista rakkautta, joista toista kutsutaan hyvänsuovaksi s. o. sellaiseksi rakkaudeksi, joka saattaa meitä toivomaan hyvää rakkautemme esineelle. Toista kutsutaan himotsevaksi rakkaudeksi, koska se saattaa haluamaan rakkauden esinettä. Mutta minusta tämä erotus näyttää koskevan ainoastaan rakkauden vaikutuksia, eikä sen olemusta. Sillä niinpian kuin olemme kohdistaneet tahtomme johonkin esineeseen, olkoon se minkäluontoinen tahansa, olemme sille hyvänsuovat s. o. toivomme sille myös sellaisia seikkoja, joiden luulemme olevan sille mieluiset. Tämä on rakkauden päävaikutuksia. Jos pidämme rakkauden esineen omistamista hyvänä seikkana tai jos haluamme muunlaista yhteyttä sen kanssa kuin mainitun tahdon kohdistamisen kautta tapahtuvaa, niin himotsemme sitä. Se on rakkauden tavallisimpia vaikutuksia.

82. Miten sangen erilaiset mielenliikutukset siinä ovat yhdenlaiset, että ne yhtyvät rakkauteen.

Ei ole tarpeellista erottaa yhtä monta rakkauden lajia, kuin on erilaisia rakkauden esineitä. Sillä vaikka esim. ne mielenliikutukset, joita kunnianhimoinen henkilö tuntee tavoitellessaan kunniaa, saituri himotessaan rahaa, juoppo himotessaan viiniä, rivo mies tahtoessaan häväistä naista, kunnon mies ystäväänsä tai lemmittyänsä kohtaan, ja hyvä isä lapsiaan kohtaan, suuresti eroavat toisistaan, ovat ne toistensa kaltaiset siinä, että ne sisältävät rakkautta. Neljässä ensimäisessä on rakkautta vain siinä suhteessa, että rakastetaan mielenliikutuksien esineen saavuttamista, eikä itse esinettä, jota kohtaan tunnetaan ainoastaan himoa, johon on sekaantunut muita erityisiä mielenliikutuksia. Sitävastoin hyvän isän tuntema rakkaus lapsiinsa on niin puhdas, ett'ei hän halua heiltä mitään eikä tahdo omistaa heitä toisin kuin hän heidät omistaa, eikä olla liittynyt heihin läheisemmin kuin hän on. Hän pitää heitä toisena »minänään» ja tavoittelee heidän menestystään yhtä hartaasti kuin omaansa, jopa hartaamminkin; sillä hän kuvittelee yhdessä heidän kanssaan muodostavansa kokonaisuuden, jonka paras osa hän itse ei ole, ja senvuoksi hän usein uhraa omat etunsa heidän eduilleen, eikä edes pelkää perikatoa, jos heidän pelastuksensa on kysymyksessä. Kunnon miesten kiintymys ystäviinsä on tämän kaltainen, vaikka se harvoin on niin täydellinen; heidän kiintymyksensä lemmittyyn on myös suuresti senkaltainen, vaikka se myös on vähän sukua toiselle mainitsemalleni rakkauden lajille.

83. Yksinkertaisen kiintymyksen, ystävyyden ja hartaudellisen kiintymyksen erotus.

Suuremmalla syyllä saattaa mielestäni erottaa rakkauden eri lajit sen mukaan, missä määrin pidämme rakkautemme esineestä itseemme verrattuna. Jos pidämme rakkautemme esineestä vähemmän kuin itsestämme, tunnemme sitä kohtaan yksinkertaista kiintymystä; jos pidämme siitä yhtä paljon kuin itsestämme, syntyy ystävyys; jos pidämme siitä enemmän, saattaa täten syntynyttä mielenliikutusta kutsua hartaudelliseksi kiintymykseksi. Voimme siis olla kiintyneet johonkin kukkaan, lintuun tai hevoseen; mutta ainoastaan se, jolla on hyvin omituinen mieli, saattaa tuntea ystävyyttä muita kuin ihmisiä kohtaan. Ihminen näet on siihen määrään tämän mielenliikutuksen esine, ett'ei ole niin epätäydellistä ihmistä, joka ei voisi saavuttaa täydellistä ystävyyttä sellaisen henkilön puolelta, josta hän pitää, ja jolla todella on ylevä ja jalo luonne, kuten myöhemmin pykälissä 144 ja 146 osotetaan. Mitä hartaudelliseen kiintymykseen tulee, niin sen pääesine epäilemättä on ylin jumaluus, jota kohtaan meillä välttämättömästi on hartaat tunteet, jos tunnemme sitä niinkuin meidän tulee. Mutta saatamme myös olla hartaudellisesti kiintyneet ruhtinaaseemme, maahamme, kotikaupunkiimme, jopa yksityiseen henkilöön, jos kunnioitamme häntä paljon enemmän kuin itseämme. Näiden kolmen rakkauden lajin erotus selviää etupäässä niiden vaikutuksista. Kokiessamme itsessämme kutakin näistä rakkauden lajeista, pidämme itseämme liittyneenä rakkautemme esineeseen, mutta olemme aina valmiit uhraamaan tuon kokonaisuuden vähemmänarvoisen osan pelastaaksemme toisen. Tuntiessamme siis yksinkertaista kiintymystä, pidämme aina itseämme etevämpänä kiintymyksemme esinettä; hartaudellisen kiintymyksen valtaamina päinvastoin pidämme tämän kiintymyksen esinettä siihen määrään itseämme ylevämpänä, ett'emme pelkää edes kuolemaa jos voimme sen pelastaa. Tästä on usein nähty esimerkkejä niissä, jotka ovat antautuneet alttiiksi varmalle kuolemalle puolustaakseen ruhtinastaan tai kotikaupunkiaan, jopa välistä yksityisiä henkilöitä, joihin ovat olleet hartaasti kiintyneet.

84. Vihan lajeja ei ole niin monta kuin rakkauden lajeja.

Vaikka viha on rakkauden vastakohta, ei siinä voida havaita yhtä monta lajia, koska emme huomaa niin suurta erilaisuutta siinä pahassa, jota vapaaehtoisesti pakenemme, kuin siinä hyvässä, jota tavoittelemme.

85. Mieltymyksestä ja kammosta.

En voi havaita muuta kuin yhden huomattavan seikan, joka erottaa nämät kaksi mielenliikutusta toisistaan. Se on löydettävissä siitä, että rakkauden ja vihan esineet saattavat johtua tajuntaan joko ulkonaisten tai sisäisten aistien ja järjen toiminnan kautta. Sillä kutsumme yleensä hyväksi tai pahaksi sitä, mitä sisäinen aistimme tai järkemme arvostelee soveliaaksi tai vahingolliseksi luonnollemme. Kauniiksi tai rumaksi kutsumme sitä, minkä ulkonaiset aistimemme sellaisiksi meille kuvaavat; tärkein aisti tässä suhteessa on näköaisti. Täten syntyy kaksi eri rakkauden lajia, nimittäin rakkaus hyviin ja rakkaus kauniisiin seikkoihin, jota jälkimmäistä saatamme kutsua mieltymykseksi, jott'ei sitä sekoitettaisi toiseen, eikä himoon, jota usein kutsutaan rakkaudeksi. Näin syntyy myöskin kaksi vihan lajia, joista toinen kohdistuu kehnoihin seikkoihin, toinen rumiin; jälkimäistä saatamme erotukseksi kutsua kammoksi tai vastenmielisyydeksi. Omituisinta tässä on se, että nämät kaksi mielenliikutusta, mieltymys ja kammo, tavallisesti ovat voimakkaammat kuin muut rakkauden tai vihan lajit, koska se, minkä aistimukset johtavat sieluun, kiihottaa sitä voimakkaammin kuin se, minkä järki siinä herättää. Mieltymys ja kammo ovat kuitenkin tavallisesti aiheeltaan perättömät, ja kaikista mielenliikutuksista ne pettävät enimmin, jonka vuoksi niiden suhteen tulee olla hyvin varoillaan.

86. Halun määritys.

Halu on elonhengekkeiden herättämä sielun kiihotus, joka saattaa sielun tavoittamaan sellaisia seikkoja, joita se katsoo itselleen mieluisiksi. Emmekä halua ainoastaan kaipaamamme hyvän toteutumista, vaan myös saavuttamamme hyvän säilyttämistä ja lisäksi pahan poistamista, sekä nykyisen pahan, että sellaisen, jonka luulemme vastaisuudessa saattavan tapahtua.

87. Tällä mielenliikutuksella ei ole mitään vastakohtaa.

Tiedän kyllä, että se mielenliikutus, joka tavoittelee jotakin hyvää, ja jota yksin kutsutaan haluksi, kouluissa yleensä asetetaan vastakohdaksi sille mielenliikutukselle, joka pyrkii pakenemaan pahaa, ja jota kutsutaan vastenmielisyydeksi. Mutta ei ole yhtään hyvää seikkaa, jonka puute ei olisi paha, eikä mitään pahaa, ollen varma tosiseikka, jonka karkottaminen ei olisi hyvä. Jos siis esim. tavoittelemme rikkautta, pakenemme välttämättömästi köyhyyttä; koettaessamme vapautua taudista, pyrimme terveyteen, j. n. e. Sentähden sama vaikutin minusta näyttää saattavan tavoittelemaan hyvää ja samalla pakenemaan sille vastakkaista pahaa. Huomaan tässä kohdin vain sen erotuksen, että halua, pyrkiessämme hyvää saavuttamaan, seuraa rakkaus ja sitten toivo ja ilo; halua sitävastoin, koettaessamme paeta päinvastaista pahaa, seuraa viha, pelko ja murheellisuus. Sentähden luullaan, että on olemassa kaksi toisilleen vastakkaista halua. Mutta jos tarkastamme halua silloin, kun se samaan aikaan tavoittelee jotakin hyvää ja pakenee jotakin päinvastaista pahaa, huomaamme selvästi että sama mielenliikutus aikaansaa molemmat pyrkimykset.

88. Halun eri lajit.

Voitaisiin syystä erottaa halussa yhtä monta lajia, kuin on erilaisia halun esineitä. Sillä esim. uteliaisuus, joka vain on tietämisen halu, eroaa paljon kunnianhimosta, tämä taaskin kostonhimosta, j. n. e. Olkoon tässä vain sanottu, että on yhtä monta halun lajia, kuin on rakkauden ja vihan lajia, ja että huomattavimmat ja voimakkaimmat halun lajit syntyvät mieltymyksestä ja kammosta.

89. Kammon herättämästä halusta.

Vaikka sama halu tavoittelee hyvää ja pakenee tälle päinvastaista pahaa, kuten on mainittu, niin mieltymyksen synnyttämä halu kuitenkin suuresti eroaa kammon synnyttämästä halusta. Sillä mieltymys ja kammo ovat todellisia vastakohtia, eivätkä ne ole se hyvä ja paha, jota halu tavoittelee, vaan ainoastaan kaksi erilaista sielun kiihotustilaa, jotka antavat aihetta eri seikkojen tavoittelemiseen. Kammo näet on luonnoltaan sellainen, että se saattaa sielun kuvittelemaan äkillistä ja aavistamatonta kuolemaa. Vaikka siis välistä ainoastaan madon kosketteleminen, värisevän lehden kahina tai sen varjo herättää kammoa, tunnemme aluksi yhtä suurta mielenkiihotusta, kuin jos havaitsisimme selvän kuolemanvaaran edessämme. Tämä synnyttää sellaisen kiihkosan sieluntilan, joka taivuttaa sielun ponnistamaan kaikki voimansa välttääkseen niin läheisen vaaran. Tämänlaista halua kutsutaan tavallisesti paoksi ja vastenmielisyydeksi.

90. Mieltymyksen synnyttämästä halusta.

Mieltymyksen on luonto erityisesti laatinut kuvailemaan miellyttävän seikan tuottamaa nautintoa suurimmaksi inhimilliseksi hyväksi, ja senvuoksi haluamme palavasti tätä nautintoa. On tosin eri mieltymyksen lajeja, eivätkä näiden herättämät halut kaikki ole yhtä voimakkaita. Kukkien kauneus esim. herättää meissä ainoastaan halun katsella niitä, hedelmien kauneus taas halun syödä ne. Huomattavin halu syntyy siitä, että kuvittelemme sellaisen henkilön omistavan täydellisiä ominaisuuksia, jonka luulemme voivan muuttua toiseksi »minäksemme». Sillä pannessaan ihmisiin, kuten myös järjettömiin eläimiin, sukupuolten erotuksen, on luonto myös laatinut aivoihin erityisiä mielteitä, jotka vaikuttavat, että ihminen määrätyssä ijässä ja erityisenä aikana pitää itseänsä puutteellisena ja ainoastaan sen kokonaisuuden puoliskona, jonka toisena osana toiseen sukupuoleen kuuluvan henkilön tulisi olla. Tämän toisen puolen saavuttamista luonto himmeästi kuvailee suurimmaksi hyväksi, mitä saattaa kuvitella. Ja vaikka samalla kertaa näemme useampia tähän toiseen sukupuoleen kuuluvia henkilöitä, emme himotse useampia yht'aikaa, koska luonto ei saata meitä kuvittelemaan tarvitsevamme enempää kuin yhden olentoamme täydentävän puolen. Mutta jos yhdessä huomaamme jotakin, joka miellyttää enemmän kuin se, minkä samaan aikaan näemme muissa, niin tämä vaikuttaa, että sielussa tuota yhtä kohtaan herää koko se kiintymys, jonka luonto sielulle myöntää siinä tarkoituksessa, että se koettaisi saavuttaa sen hyvän, jota luonto kuvailee sille arvokkaimpana omaisuutena. Tätä kiintymystä eli halua, joka näin syntyy mieltymyksestä, kutsutaan rakkaudeksi tavallisemmin kuin yllämainittua samannimistä mielenliikutusta. Sillä on mitä omituisimmat vaikutuksensa, ja se on romaaninkirjoittajain ja runoilijoiden pääaiheena.

91. Ilon määritys.

Ilo on miellyttävä tajunta sen hyvän nauttimisesta, jonka aivojen vastaanottamat mielteet osottavat sielulle sen omistamaksi. Sanon, että tässä sieluntilassa piilee hyvän nauttiminen; sillä sielu ei todellakaan nauti muita hedelmiä kaikesta omistamastaan hyvästä; ellei se tunne siitä mitään iloa, voimme sanoa, ett'ei se nauti siitä enempää, kuin ei sitä olisikaan. Lisään tähän, että aivojen säilyttämät mielteet esittävät tämän hyvän sielun omistamaksi, joten ei tule sekoittaa tätä iloa, joka on mielenliikutus, puhtaasti henkiseen iloon, joka syntyy sielussa yksistään sielun omasta toiminnasta, ja jota saatamme pitää mieluisena, sielussa itsessä syntyneenä tunteena, joka olemukseltaan on sellaisen hyvän tuottamaa nautintoa, jonka käsityskyky osottaa sielun omaksi. Tosin tätä henkistä iloa, niinkauan kuin sielu on yhdistyneenä ruumiiseen, aina seuraa sellainen ilo, joka on mielenliikutus. Sillä heti kun käsityskykymme havaitsee, että omistamme jonkun hyvän, vaikka tämä hyvä onkin niin eriäväinen kaikista ruumista koskevista hyvistä seikoista, ett'emme saata sitä kuvitella, niin mielikuvitus viipymättä painaa tästä aivoihin leiman; tämä synnyttää sen elonhengekkeiden liikkeen, joka herättää ilon mielenliikutuksen.

92. Surun määritys.

Suru on epämiellyttävä raukeamistila, jonka vaikuttaa sen pahan tai puutteellisuuden tuottama epämukavuus, jonka aivojen vastaanottamat mielteet ilmaisevat sieluun kuuluvaksi. On olemassa myöskin henkistä surua, joka ei ole mielenliikutus, vaan jota mielenliikutus aina seuraa.

93. Näiden kahden mielenliikutuksen syyt.

Kun henkinen ilo tai suru näin herättävät samannimiset mielenliikutukset, on näiden syyt ilmeisen selvät, ja niiden määrityksestä nähdään, että ilo johtuu siitä luulosta, että omistamme jonkun hyvän, ja suru siitä luulosta, että meitä vaivaa joku paha tai puutteellisuus. Mutta usein tapahtuu että olemme surumieliset tai iloiset voimatta niin selvästi huomata sitä hyvää tai pahaa, joka on niiden syynä, nimittäin silloin, kun tämä hyvä tai paha jättää vaikutuksensa aivoihin ilman sielun välitystä, koska se joko vain on ruumiillista laatua tai koska sielu, vaikka se onkin sille kuuluvaa, ei pidä sitä hyvänä eikä pahana, vaan jonakin toisenlaisena seikkana, jonka aivoihin jättämä vaikutus on yhdistynyt hyvän ja pahan vaikutuksiin.

94. Miten ilo ja suru syntyvät puhtaasti ruumiillisesta hyvästä tai pahasta ja minkälaatuiset mieluinen aistimien kiihotus sekä kipu ovat.

Jos olemme vallan terveet ja jos ilma on tavattoman kirkas, tunnemme siitä hilpeyttä, joka ei johdu mistään käsityskykymme toimituksesta, vaan yksistään elonhengekkeiden liikkeiden aivoihin tekemästä vaikutuksesta. Samoin olemme surulliset, kun ruumis on pahoinvoipa, vaikka emme vielä huomaa, että niin on laita. Aistimien kiihotusta seuraa niin välittömästi ilo ja kipua taaskin suru sentähden, ett'eivät useimmat ihmiset niitä erota. Kuitenkin on niiden ero niin suuri, että usein saatamme kokea iloa tuntiessamme kipua ja tuntea sellaista aistimien kutkutusta, joka on vastenmielistä. Syy siihen näet, että ilo tavallisesti seuraa mieluista aistimien kiihotusta on siinä, että se, mitä kutsumme mieluiseksi aistimien kiihotukseksi, eli jokainen mieluinen aistimus, syntyy siitä, että aistimiin vaikuttavat esineet herättävät hermoissa sellaista liikettä, joka niitä vahingottaisi, ell'ei niillä olisi tarpeeksi vastustusvoimaa ja ell'ei ruumiin terveydentila olisi hyvä. Sentähden vastaanottavat aivot vaikutuksen, jonka luonto on määrännyt antamaan tajuntaan tiedon tästä terveydentilasta ja voimasta ja joka osottaa sitä sieluun kuuluvaksi hyväksi, sen nojalla, että tämä vaikutus on yhdistynyt ruumiiseen ja siis herättää sielussa iloa. Tämänkaltaisesta syystä huvittaa meitä kaikenmoisten mielenliikutuksien, jopa surun ja vihan, meissä herättämä kiihkosa sieluntila, jos vain mainitut mielenliikutukset syntyvät niiden omituisten tapahtumien johdosta, joita näemme esitettävän teatterissa, sekä niiden samankaltaisten vaikuttimien johdosta, jotka eivät voi mitenkään vahingottaa meitä, vaan jotka ikäänkuin hyväilevät sieluamme sitä liikuttamalla. Syy, joka vaikuttaa, että kipu tavallisesti tuottaa surua, on siinä, että se aistimus, jota sanomme kivuksi, aina syntyy jostakin niin raivokkaasta kosketuksesta, että se loukkaa hermoja. Nämät on luonto määrännyt ilmoittamaan sielulle sen vahingon, jonka ruumis tämän kautta on kärsinyt sekä samalla ilmaisemaan, ett'ei ruumiilla ole ollut tarpeeksi vastustusvoimaa. Kivun tunne kuvailee sielulle sekä ruumiin vammaa että sen heikkoutta alati vahingollisina ja vastenmielisinä, paitsi silloin, kun ne tuottavat jotakin hyvää, jota sielu pitää suurempiarvoisena.

95. Miten ilo ja suru saattavat syntyä myöskin siitä hyvästä ja pahasta, jota sielu ei havaitse, vaikka se on sieluun kuuluvaa, kuten huomaamme siitä, että huimanrohkeat yritykset ja menneiden kärsimyksien muisteleminen muutamia henkilöitä huvittavat.

Nuoret henkilöt ryhtyvät usein huvikseen vaikeisiin yrityksiin ja antautuvat suurten vaarojen alaisiksi, vaikka eivät toivo niistä mitään hyötyä tai kunniaa. Tämä on selitettävissä siten, että heidän tietoisuutensa yrityksen vaikeudesta herättää aivoissa samanlaisia mielteitä kuin ne, jotka syntyvät silloin kun he kuvittelevat että tuollaisiin yrityksiin vaadittavan rohkeuden, menestyksen, taidon ja voiman omistaminen on hyvä seikka, ja senvuoksi itse yritykset heitä huvittavat. Vanhukset tuntevat tyydytystä muistellessaan menneitä kärsimyksiään, koska pitävät onnena sen, että ovat voineet voittaa ne.

96. Minkälaiset ne veren ja elonhengekkeiden liikkeet ovat, jotka aiheuttavat viisi edellämainittua mielenliikutusta?

Ne viisi[1] mielenliikutusta, joita tähän asti olen selittänyt, ovat joko sellaisessa yhteydessä keskenään tai toisilleen niin vastakkaiset, että niitä on helpompi käsitellä yhdessä, kuin tarkastaa kutakin erikseen, kuten ihmettelyä käsitellessäni olen menetellyt. Sillä noiden viiden mielenliikutuksen syyt eivät ole kuten ihmettelyn, yksistään aivoissa, vaan myöskin sydämessä, pernassa, maksassa ja kaikissa niissä rumiin elimissä, jotka ottavat osaa veren ja sitten myös elonhengekkeiden synnyttämiseen. Vaikka kaikki laskimot johtavat verta sydämeen, virtaa toisissa laskimoissa juokseva veri kuitenkin välistä voimakkaammin sydäntä kohti kuin toisissa. Sattuu myöskin niin, että ne aukot, joista veri tunkee sydämeen, toiste laajenevat enemmän, toiste vähemmän.

[1] Descartes mainitsee tässä vain viisi mielenliikutusta koska kuudes, eli ihmettely, ei hänen tutkimuksiensa mukaan ole yhdistynyt mihinkään veren kiihotukseen. Suom. huom.

97. Tärkeimmät huomiot, joiden nojalla nämät liikkeet tunnetaan mielen ollessa rakkauden valtaamana.

Tarkastaessani niitä eri muutoksia, joiden kokemus osottaa tapahtuvan ruumiissamme sielun ollessa mielenliikutuksien kiihottamana, huomaan että rakkaus yksinään, s. o. kun ei sitä seuraa mikään voimakas ilo, halu tai suru, vaikuttaa sen, että valtasuoni tykyttää tasaisesti, mutta paljon kovemmin ja voimakkaammin kuin tavallisesti. Samalla tuntuu rinnassa miellyttävä lämpö, ja ruoansulatus tapahtuu hyvin nopeasti, joten siis tämä mielenliikutus on terveellinen.

98. Vihan vaikutukset.

Viha taaskin synnyttää epätasaisen ja heikon, usein nopeamman valtasuonen tykytyksen. Rinnassa tuntuu vuoroin kylmyyttä ja omituista rajua ja pistelevää polttoa. Vatsa lakkaa täyttämästä tehtäväänsä ja on herkkä oksentamaan ulos nautittuja ruokia tai pilaa ne ja muuttaa ne pahoiksi höyryiksi.

99. Ilon vaikutukset.

Ilo panee valtasuonen tykkimään tasaisesti ja tavallista nopeammin, mutta ei niin kovasti ja voimakkaasti kuin rakkaus. Tunnemme sitäpaitsi miellyttävää lämpöä ei ainoastaan rinnassa, vaan myös kaikissa ruumiin ulko-osissa, jonne sen siirtää veri; tämän huomaamme runsaana virtaavan niihin. Välistä tällöin ruokahalu katoaa, koska ruoansulatus on tavallista hitaampi.

100. Surun vaikutukset.

Suru synnyttää heikon ja hitaan valtasuonen tykytyksen, ja sydämen ympärillä tuntuu olevan ikäänkuin siteitä, jotka sitä puristavat, tai jääpalasia, jotka sitä jäätävät, siirtäen kylmää muuhun ruumiiseen. Siitä huolimatta on ruokahalu joskus hyvä; vatsa täyttää velvollisuutensa, ell'ei suruun liity viha.

101. Halun vaikutukset.

Halulle omituista on, että se kiihottaa sydämen toimintaa rajummin kuin mikään muu mielenliikutus, täten siirtäen aivoihin enemmän elonhengekkeitä, jotka, kulkien sieltä lihaksiin, saattavat kaikki aistimet vilkkaampaan toimintaan sekä kaikki ruumiinosat notkeammiksi.

102. Veren ja elonhengekkeiden liike mielen ollessa rakkauden valtaamana.

Nämät ja muut huomiot, joiden mainitseminen veisi liian pitkälle, ovat antaneet minulle aihetta olettamaan, että, käsityskyvyn kuvitellessa jotakin rakkauden esinettä, tämän ajatuksen aivoihin jättämä vaikutus panee liikkeelle elonhengekkeet, jotka kuudennen hermoparin hermoja myöten kulkevat vatsaa ja sisälmyksiä ympäröiviin lihaksiin. Tästä on se seuraus, että se ruoka-aineiden mehu, joka muuttuu vereksi, kulkee nopeasti sydämeen pysähtymättä maksaan. Se tunkee sydämeen voimakkaammin kuin muista ruumiinosista tuleva veri, ja saapuu sinne runsaampana sekä synnyttää siellä suuremman kuumuuden, koska se on sakeampaa kuin se veri, joka monta kertaa on kulkenut sydämen kautta ja siten tullut ohueksi. Sentähden lähtee sydämestä aivoihin elonhengekkeitä, joiden osaset ovat tavallista suuremmat ja vilkkaammat. Ja nämät elonhengekkeet vahvistavat sitä miellettä, jonka ensimäinen ajatus rakkauden esineestä on aivoissa synnyttänyt ja pakottavat sielun tarkkaamaan tätä ajatusta, ja näin aiheutuu se mielenliikutus, jota sanotaan rakkaudeksi.

103. Veren ja elonhengekkeiden liike mielen ollessa vihan valtaamana.

Mielen ollessa vihan valtaamana päinvastoin kammotun esineen herättämä ensimäinen ajatus johtaa aivoissa olevat elonhengekkeet vatsan ja sisälmyksien lihaksiin siten, että ne estävät ruoasta eronnutta mehua yhtymästä vereen, sulkemalla kaikki ne aukot, joiden kautta tämä mehu tavallisesti kulkee. Sama ajatus johtaa elonhengekkeet myös niihin hienoihin hermoihin, jotka ovat pernassa ja maksan alaosassa, missä sappirakko sijaitsee. Täällä vaikuttavat elonhengekkeet sen, että näihin elimiin tavallisesti virtaavat verisolut syöksyvät niistä takaisin yhtyen siihen vereen, joka alemman onttolaskimon haaroja pitkin juoksee sydämeen. Tästä syntyy sydänlämmön suuri epätasaisuus. Pernasta tuleva veri näet lämpenee ja harvenee hitaasti, jotavastoin se veri, joka tulee maksan alaosasta, missä aina on sappea, lämpenee ja harvenee nopeasti. Tämän tähden aivoihin menevien elonhengekkeiden osaset ovat sangen erikokoiset ja liikkuvat vallan tavattomasti; siitä on seurauksena, että ne vahvistavat aivoissa ennestään olevia vihan-käsitteitä sekä saattavat sielun tuntemaan kiihkeän suuttumuksen ja katkeruuden tunteita.

104. Mielen ollessa ilon valtaamana.

Ilon vallatessa eivät pernan, maksan, vatsan, eivätkä sisälmyksien hermot ole kiihotuksessa, vaan muissa ruumiinosissa olevat ja etenkin sydänaukkojen ympärillä oleva hermo, joka, aukaisten ja laajentaen sydänaukkoja, päästää muiden hermojen laskimoista ajaman veren sisälle sydämeen ja siitä ulos tavallista suuremmassa määrässä. Ja koska tämä veri jo on kiertänyt useamman kerran sydämen kautta ja virrannut valtimoista laskimoihin, laajenee se helposti. Lisäksi se synnyttää sellaisia elonhengekkeitä, joiden osaset ovat vallan samankokoiset ja ohuet ja senvuoksi ovat omiaan muodostamaan ja vahvistamaan sellaisia aivoissa olevia mielteitä, jotka sielussa herättävät iloisia ja levollisia ajatuksia.

105. Surun vallatessa mielen.

Surun vallatessa mielen taaskin sydänaukot ovat suuresti niitä ympäröivän pienen hermon supistamat, ja laskimoveri ei ollenkaan liiku kiihkeästi, jonka vuoksi sitä virtaa hyvin vähän sydämeen. Kuitenkin ovat ne aukot avoinna, joista ruoka-aineiden mehu vatsasta ja sisälmyksistä valuu maksaan. Sentähden ruokahalu vähenee, ell'ei viha, joka usein yhtyy suruun, sulje noita aukkoja.

106. Halun vallatessa mielen.

Omituista halun mielenliikutukselle on se, että jonkun hyvän tavoitteleminen tai pahan pakeneminen herättää sellaisen aivokiihotuksen, joka lähettää aivoissa olevia elonhengekkeitä kaikkiin niihin ruumiinosiin, jotka saattavat edistää mainittua tavoittelemista tai pakenemista. Aivot lähettävät niitä etupäässä sydämeen ja niihin elimiin, joista verta tulee kaikkein runsaimmin, jotta veren tavallista suurempi paljous sysäisi aivoihin enemmän elonhengekkeitä. Näiden tehtävä on ylläpitää ja vahvistaa yllämainitun pyrkimyksen synnyttämää käsitettä sekä kulkea aivoista kaikkiin niihin aistielimiin ja lihaksiin, jotka edistävät halutun esineen saavuttamista.

107. Rakkauteen yhtyneiden liikkeiden syyt.

Kaikesta siitä mitä edellä olen maininnut johdun olettamaan sielumme ja ruumiimme välillä vallitsevan sellaisen vuorovaikutuksen, että jos joku ruumiin toimitus kerran on ollut yhteydessä jonkun ajatuksen kanssa, toisen toistuminen palauttaa myöskin toisen. Tämän huomaamme niistä, jotka sairaana ollessaan ovat ruvenneet inhoamaan jotakin juomaa; jälestäpäin he eivät voi syödä eivätkä juoda mitään sellaista, jonka maku muistuttaa tuota juomaa, ilman että sama inho heissä herää. Samoin he eivät voi ajatella lääkkeiden synnyttämää vastenmielisyyttä ilman että tuon maun mielle selvänä palaa heidän mielikuvitukseensa. Sillä luulen, että ensimäiset mielenliikutukset, jotka sielulla on ollut jouduttuaan ruumiin yhteyteen, syntyivät siitä, että sydämeen virtaava veri tai muu mehu välistä tavallista tehokkaammin ylläpiti sydänlämpöä, joka on elon perustus. Senvuoksi sielu vapaaehtoisesti kohdisti tahdon tähän ravintoaineeseen, s. o. mieltyi siihen, ja samaan aikaan elonhengekkeet valuivat aivoista niihin lihaksiin, jotka panivat nopeaan toimintaan ne ruumiinosat, joista tuo ravintoaine oli tullut sydämeen, jotta sitä niistä tulisi runsaammin. Nämät osat olivat vatsa ja sisälmykset, joiden toiminta lisää ruokahalua, tai myöskin maksa ja keuhkot, joita pallean lihakset saattavat kiihottaa toimimaan. Sentähden on tämä elonhengekkeiden liike aina seurannut rakkauden synnyttämää mielenliikutusta.

108. Vihaan yhtyneiden liikkeiden syyt.

Välistä taaskin sydämeen tuli joku outo neste, joka ei ollut omansa ylläpitämään sydänlämpöä, vaan joka saattoi tukahuttaakin sen. Tämän vuoksi sydämestä aivoihin nousevat elonhengekkeet herättivät sielussa vihan mielenliikutuksen ja samalla nämät elonhengekkeet kulkivat aivoista niihin hermoihin, jotka saattavat panna veren kulkemaan pernasta ja hienoista maksalaskimoista sydämeen, estäen tämän vahingollisen nesteen pääsyn sinne. Vielä suurempi määrä elonhengekkeitä kulki niihin hermoihin, jotka saattoivat sysätä mainitun nesteen takaisin sisälmyksiin ja vatsaan ja välistä pakottaa vatsaa oksentamaan sen ulos. Tästä syystä nämät liikkeet välistä seuraavat vihan mielenliikutusta. Saatamme paljaalla silmällä erottaa maksassa joukon laskimoja tai putkia, jotka ovat tarpeeksi laajat päästääkseen veren virtaamaan porttilaskimoon ja sieltä alempaan onttolaskimoon sekä sydämeen, ilman että se ollenkaan pysähtyy maksaan. Mutta maksassa on myös paljous pienempiä suonia, joihin veri pysähtyy ja joissa aina on varastona verta, kuten myös on pernan laita. Koska tämä veri on sameampaa kuin muissa ruumiinosissa oleva, on se sopiva ruumiinlämmön ravinto silloin, kun vatsa ja sisälmykset eivät tuota sille ravintoa.

109. Iloon yhtyneiden liikkeiden syyt.

Elämämme alussa on myöskin joskus tapahtunut niin, että laskimoveri oli vallan omansa ravitsemaan ja ylläpitämään sydänlämpöä ja että laskimot sisälsivät tätä verta niin runsaasti, ett'ei sydän tarvinnut mitään ravintoa muualta. Tämä herätti ilon mielenliikutuksen ja pani samalla sydänaukot tavallista enemmän laajenemaan. Aivoista lukuisina tulevat elonhengekkeet vaikuttivat, ei ainoastaan sydänaukkoja aukaisevissa hermoissa, vaan myöskin kaikissa muissa hermoissa, jotka lykkäävät laskimoverta sydäntä kohti, sen, ett'ei sydämeen päässyt uutta verta maksasta, pernasta, sisälmyksistä, eikä vatsasta. Sentähden nämät liikkeet seuraavat ilon tunnetta.

110. Suruun yhtyneiden liikkeiden syyt.

Välistä päinvastoin on sattunut niin, ett'ei ruumiilla ole ollut riittävää ravintoa. Tämän johdosta sielu varmaankin tunsi ensi kerran surua, joka ainakaan ei ollut vihaan yhdistyneenä. Siitä on ollut seurauksena, että sydänaukot ovat supistuneet, koska niihin virtasi vain vähän verta; tämän vuoksi melkoinen veren paljous on tullut pernasta, joka on ikäänkuin viimeinen säiliö, joka päästää verta sydämeen, kun siihen ei muualta tule tarpeeksi. Sentähden ne elonhengekkeiden ja hermojen liikkeet, jotka näin supistavat sydänaukkoja ja noutavat verta pernasta, seuraavat aina surun tunnetta.

111. Haluun yhtyneiden liikkeiden syyt.

Lopuksi täytyi kaikkien sielun halujen, sen hiljattain yhdyttyä ruumiiseen, tavoitella mieluisia seikkoja ja karttaa vahingollisia. Ja siitä alkaen elonhengekkeet ovat ruvenneet tätä tarkoitusta varten liikuttamaan kaikkia lihaksia ja aistimia kaikilla mahdollisilla tavoilla. Kun sielu siis nyt haluaa jotakin, tulee koko ruumis tavallista notkeammaksi ja sopivammaksi liikkumaan. Jos ruumis muuten sattumalta joutuu tällaiseen tilaan, tulee sielun halu voimakkaammaksi ja kiihkeämmäksi.

112. Näiden mielenliikutuksien ulkonaiset tunnusmerkit.

Se, minkä edellä olen maininnut, selittää tarpeeksi valtasuonen tykytyksen erilaisuuden ja kaikki muut näiden selittämieni mielenliikutuksien ominaisuudet; minun ei siis tarvitse sen laveammin tehdä niistä selkoa. Mutta tähän asti olen vain osottanut kunkin mielenliikutuksen ilmiöitä, kun se erillä muista valtaa sielun, sekä ne veren ja elonhengekkeiden liikkeet, jotka synnyttävät mielenliikutuksia. Minun tulee siis vielä kosketella useita ulkonaisia tunnusmerkkejä, jotka ovat mielenliikutuksien seurauksia ja jotka havaitaan paljon helpommin, kun mielenliikutukset eivät esiinny yksinään, vaan sekaantuneina useisiin toisiin, kuten on tavallista. Tärkeimmät näistä tunnusmerkeistä ovat silmien ja kasvojen ilmeet, kasvojen värin vaihdos, vapiseminen, raukeus, pyörtyminen, nauru, kyyneleet, voihkiminen ja huokaukset.

113. Silmien ja kasvojen ilmeistä.

Jokainen mielenliikutus huomataan jostakin silmien ilmeestä. Muutamat mielenliikutukset kuvastuvat niin selvästi silmiin, että tyhmimmätkin palvelijat voivat isäntänsä silmistä nähdä, onko hän heille suuttunut vai ei. Mutta vaikka saatamme helposti huomata nämät eri ilmeet silmissä, ja vaikka tiedämme niiden merkityksen, ei siltä ole helppo niitä kuvailla, koska jokainen on kokoonpantu useista silmien liikkeessä ja muodossa tapahtuvista muutoksista, ja nämät ovat niin omituiset ja hienot, ett'ei voi huomata jokaista niistä erikseen, vaikka niiden kokonaisvaikutus on pettämätön. Saatamme sanoa melkein samaa niistä kasvojen ilmeistä, jotka liittyvät mielenliikutuksiin. Vaikka ne ovatkin selvemmin havaittavissa kuin silmien ilmeet, on niitä kuitenkin vaikea erottaa, ja ne eroavat niin vähän toisistaan, että toisilla on melkein sama ilme kasvoissa itkiessään kuin toisilla nauraessaan. Tosin muutamat ovat suuresti silmäänpistävät, kuten esim. rypyt otsassa vihastuneilla henkilöillä, sekä muutamat nenän ja huulien liikkeet niillä henkilöillä, joiden mielessä liikkuu paheksuminen ja iva. Mutta mainitut liikkeet tuntuvat enemmän tahallisilta kuin vaistomaisilta. Yleensä sielu saattaa muuttaa kaikki sekä kasvojen että silmien ilmeet, kun se peittääkseen mielenliikutustaan vilkkaasti kuvittelee sille päinvastaista. Saatamme siis käyttää näitä ilmeitä ja liikkeitä yhtä hyvin ilmaistaksemme kuin peittääksemme mielenliikutuksiamme.

114. Kasvojen värin muutoksesta.

Punastumista ja kalpenemista emme helposti voi estää, kun joku mielenliikutus ne aiheuttaa, koska nämät vaihdokset eivät ole riippuvaisia hermoista ja lihaksista, kuten edellämainitut. Ne syntyvät molemmat välttämättömästi sydämen toiminnasta, jota saatamme sanoa mielenliikutuksien lähteeksi, koska se valmistaa sen veren ja ne elonhengekkeet, jotka niitä synnyttävät. On varmaa, ett'ei kasvojen väri johdu muusta kuin verestä, joka virraten lakkaamatta sydämestä valtimoja pitkin laskimoihin ja kaikista laskimoista takaisin sydämeen, saattaa kasvot siinä määrin punottaviksi, kuin se täyttää lähellä kasvojen pintaa olevia ohuita laskimoja.

115. Miten ilo aikaansaa punastumisen.

Ilo saattaa kasvot punottavammiksi, koska se avaa sydänaukot ja veri niistä nopeammin juoksee kaikkiin laskimoihin. Siitä veri tulee kuumemmaksi ja ohuemmaksi, pullistaen hiukan kaikkia kasvojen osia, joka seikka tekee ne nauravan ja iloisen näköisiksi.

116. Miten suru panee kalpenemaan.

Suru sitävastoin supistaa sydänaukkoja, jonka vuoksi veri laskimoissa juoksee hitaammin. Se kylmenee ja muuttuu sameammaksi ja tarvitsee siis vähemmän tilaa. Vetäytyen paksumpiin sydämen tienoissa oleviin laskimoihin, veri pakenee niistä laskimoista, jotka ovat kauimpana sydämestä, ja niistä ovat kasvoissa sijaitsevat laskimot selvimmin näkyvät. Tämän johdosta kasvot kalpenevat ja luhistuvat kokoon, etenkin, jos suru on suuri ja tulee odottamatta; niin esim. kauhistus äkillisyydellään vaikuttaa tavallista suuremman sydänaukkojen supistumisen.

117. Miten surullisina ollessamme usein punastumme.

Usein emme kalpenekaan surullisina ollessamme, vaan punastumme. Ja tämä on selitettävissä siten, että suruun yhtyy toisia mielenliikutuksia, nimittäin joko halu, tai joskus myös viha. Nämät mielenliikutukset lämmittävät tai kiihottavat maksasta, sisälmyksistä ja muista ruumiinosista tulevaa verta, sysäävät sitä sydämeen ja sieltä aortaa myöten kasvojen laskimoihin. Suru, joka välistä sulkee sydänaukot, ei näet voi sitä estää, ell'ei se ole hyvin voimakas. Jo vähempikin suru estää helposti täten kasvojen laskimoihin tullutta verta palaamasta sydämeen niinkauan kuin rakkaus, halu tai viha noutavat lisää verta sisälmyksistä. Sentähden tämä kasvoihin pysähtynyt veri tekee ne punottaviksi jopa aikaansaa suuremman punastumisen kuin ilo; veren puna näet näkyy sitä paremmin, kuta hitaammin veri virtaa, koska sitä silloin kokoontuu kasvojen laskimoihin runsaammin kuin sydänaukkojen enemmän paisuessa. Tämä huomataan etenkin hävyn tunteesta, joka on sekoitus itserakkautta ja sitä harrasta halua, joka tavoittelee uhkaavan häpeän välttämistä. Sentähden veri juoksee ruumiin sisäosista sydämeen ja sieltä valtimoja myöten kasvoihin; ja tähän yhtynyt vähäinenkin suru estää verta palaamasta sydämeen. Sama tapahtuu tavallisesti itkiessämme, sillä useimmiten suruun yhtynyt rakkaus synnyttää runsaimmin kyyneleitä, kuten myöhemmin olen osottava. Sama on asianlaita, kun vihastus valtaa mielen, jolloin usein pikainen kostonhimo sekaantuu rakkauteen, vihaan ja suruun.

118. Vapisemisesta.

Kaksi eri syytä aiheuttaa vapisemisen; toinen on se, että aivoista tulee liian vähän elonhengekkeitä hermoihin ja toinen se, että niitä sieltä välistä tulee liian paljon, joten ne eivät voi tarkasti sulkea niitä pieniä lihaksien aukkoja, joiden, kuten pykälässä 11 on sanottu, täytyy sulkeutua, jotta ne voisivat synnyttää jäsenten liikkeet. Edellinen syy ilmenee surun ja pelon vallitessa sekä myös silloin, kun vilu panee meidät värisemään. Sillä mainitut mielenliikutukset saattavat, yhtä hyvin kuin ilman kylmyys, tehdä veren niin sameaksi, ett'ei se tuota tarpeeksi elonhengekkeitä aivoihin, jotka siis eivät voi lähettää riittävää määrää niitä hermoihin. Jälkimäinen syy näyttäytyy usein niissä, jotka palavasti haluavat jotakin ja myöskin niissä, jotka ovat suuren vihan valloissa, sekä juopuneissa, koska nämät molemmat mielenliikutukset ja viini välistä johtavat aivoihin niin paljon elonhengekkeitä, ett'eivät ne voi säännöllisesti kulkea sieltä lihaksiin.

119. Raukeudesta.

Raukeus on hervottomuuden ja liikkumattomuuden tila, joka tuntuu kaikissa jäsenissä. Se syntyy, kuten vapiseminenkin, siitä, ett'ei elonhengekkeitä riittävästi kulje hermoihin ja että niiden kulku tapahtuu epätasaisesti. Vapiseminen syntyy siitä, ett'ei aivoissa ole tarpeeksi elonhengekkeitä, jonka vuoksi ne eivät tottele rauhasen määräyksiä, kun se sysää niitä johonkin lihakseen. Raukeus taaskin johtuu siitä, ett'ei rauhanen sysää elonhengekkeitä mihinkään määrättyyn lihakseen.

120 Miten rakkaus ja halu aiheuttavat raukeuden.

Useimmiten rakkaus liittyneenä sellaisen seikan haluamiseen, jonka saavuttamista ei pidetä nykyisyydessä mahdollisena, aikaansaa raukeutta. Sillä rakkauden tunne saattaa sielun niin hartaasti tarkastamaan rakkauden esinettä, että kaikki aivoissa olevat elonhengekkeet ovat tarpeelliset tämän käsitteen eläväksi saattamiseksi ja pysäyttävät sentähden kaikki ne rauhasen liikkeet, joilla ei ole tuon esineen saavuttaminen päämääränä. Mainitsin halulla olevan sen omituisuuden, että se saattaa ruumiin notkeammin liikkuvaksi; mutta tulee huomata, että tämä ominaisuus vaikuttaa ainoastaan silloin, kun huomaamme voivamme tehdä jotakin saavuttaaksemme halumme esineen. Jos päinvastoin pidämme silloin kaikki pyrkimykset siihen suuntaan mahdottomina, pysähtyy koko halun synnyttämä kiihotus aivoihin, eikä ollenkaan siirry hermoihin. Koska sen koko vaikutus supistuu siihen, että se aivoissa vahvistaa halutun esineen käsitettä, jättää se muun ruumiin raukeaksi.

121. Raukeus saattaa myös syntyä muista mielenliikutuksista.

Myöskin vihasta, surusta, jopa ilosta, kun ne ovat hyvin voimakkaat, saattaa jonkunmoinen raukeus olla seurauksena, koska ne panevat sielun kokonaan tarkastamaan niiden esinettä. Tämä tapahtuu etenkin silloin, kun niihin liittyy sellaisen seikan haluaminen, jonka saavuttamiseksi nykyhetkenä ei saateta tehdä mitään. Mutta koska kiinnymme paljon enemmän tarkastamaan sellaisia esineitä, joita haluamme, kuin sellaisia, joita emme halua ja kuin mitään muita, ja koska raukeus ei ole riippuvainen äkillisestä hämmästyksestä, vaan voi seurata vasta jonkun ajan kuluttua, yhtyy se paljon useammin rakkauteen kuin mihinkään muuhun mielenliikutukseen.

122. Pyörtymisestä.

Pyörtyminen ei ole kaukana kuolemasta, sillä kuolema tulee, kun sydäntuli kokonaan sammuu, ja pyörtyminen syntyy silloin, kun sydäntuli on niin tukahtunut, että vain jää vähän lämpöä jälelle, joka myöhemmin saattaa sytyttää sydäntulen uudelleen. Moni ruumiin sairaudentila saattaa aiheuttaa pyörtymisen. Mutta mielenliikutuksista on ainoastaan ylenmääräisellä ilolla tällainen voima; ja luulen ilon vaikuttavan pyörtymisen siten, että se laajentaa tavattomasti sydänaukkoja, ja että laskimoveri syöksyy sydämeen niin äkkiä ja niin runsaana, ett'ei lämpö sitä harvenna tarpeeksi nopeasti, jotta se voisi nostaa ne pienet iholämsät, jotka sulkevat laskimojen suut. Näin ollen sammuu sydäntuli, jota veri ylläpitää kun se virtaa sydämeen säännöllisesti.

123. Miksi suru ei aiheuta pyörtymistä.

Saattaisi luulla, että suuri, äkkiä kohdannut suru, välttämättömästi sulkee sydänaukot niin, että sydäntuli siitä voisi sammua. Mutta kuitenkaan ei niin tapahdu, ja jos tapahtuukin, on se sangen harvoin, koska sydämessä luullakseni ei koskaan ole niin vähän verta, ett'ei se riittäisi lämmön ylläpitämiseen, vaikkapa sydänaukot olisivatkin melkein sulkeutuneet.

124. Naurusta.

Nauru syntyy siten, että oikeasta sydänkammiosta keuhkovaltimoa pitkin tuleva veri pullistaa äkkiä ja toistuvasti keuhkot, ja tämä pakottaa keuhkoissa olevan ilman rajusti poistumaan keuhkoista pitkin ilmaputkea. Tästä syntyy omituinen ja kajahteleva ääni. Keuhkojen täten paisuessa ja ilman poistuessa niistä, panevat ne kaikki pallea-, rinta- ja kurkkulihakset toimimaan, siten saattaen liikkumaan näiden yhteydessä olevat kasvolihakset Yksistään tätä kasvolihasten liikettä yhdessä mainitun äänen kanssa sanomme nauruksi.

125. Miksi nauru ei seuraa kaikkein suurinta iloa.

Vaikka nauru näyttää olevan ilon päätunnusmerkkejä, saattaa ainoastaan vähäisempi ilon määrä, johon hiukan ihmettelyä ja vihaa on sekaantunut, aiheuttaa sen. Kokemus näet osottaa, ett'ei suuri ilon tunne koskaan pane purskahtamaan nauruun, ja ett'ei muu syy saata sitä niin helposti aiheuttaa kuin surullisuus. Mielen ollessa suuren ilon valtaamana näet keuhkot aina ovat niin täynnä verta, ett'eivät ne voi toistamiseen paisua.

126. Naurun pääsyyt.

Huomaan ainoastaan kaksi vaikuttavaa syytä, jotka näin äkkiä saattavat keuhkot pullistumaan. Toinen on äkillinen ihmettely, joka yhdistyneenä iloon, saattaa niin nopeasti avata sydänaukot, että se suuri veren paljous, joka alemmasta onttolaskimosta äkkiä tunkee oikeaan sydänkammioon, siellä harvenee sekä kulkee keuhkolaskimoa myöten keuhkoihin, jotka se pullistaa. Toinen vaikuttava syy taas on jonkunmoinen nesteiden sekoitus, joka tavallista enemmän harventaa verta. Tämäntapainen on mielestäni vain pernasta tulevan veren nopeimmin virtaava osa, jonka pienikin hämmästyksen sekainen vihan tunne sysää sydämeen. Täällä se sekaantuu muista ruumiinosista tulevaan vereen, jota ilo runsaasti sinne kokoaa, ja sentähden veri siellä paisuu tavattomasti. Näemmehän samoin useiden muiden tulen kuumentamien nesteiden äkkiä kuohahtavan, jos kaadamme vähän ätikkää siihen astiaan, jossa niitä kuumennetaan. Pernasta tuleva nopeimmin virtaava veri näet on samanlaatuista kuin ätikkä. Kokemus osottaa myös, että kaikissa niissä seikoissa, jotka aiheuttavat keuhkoista lähtevän remahtavan naurun, on joku määrä vihaa, tai ainakin ihmettelyä ollut yhtenä vaikuttimena. Ja sentähden pernatautiset ovat surullisemmat, ja taas aika ajoin iloisemmat ja herkemmät nauramaan kuin muut. Perna näet lähettää kahdenlaista verta sydämeen, toinen on hyvin sameata ja synnyttää surua. Toinen on nopeasti virtaavaa ja ohutta ja aiheuttaa iloa. Usein olemme paljon naurettuamme surulliset, koska pernan ohuempi veri on loppuun virrannut ja sameampi veri senjälkeen alkaa valua sydämeen.

127. Paheksumiseen yhtyneen naurun syy.

Se nauru, joka välistä yhtyy paheksumiseen, on tavallisesti keinotekoinen ja teeskennelty; jos se taaskin on luonnollinen, johtuu se siitä ilosta, jota tunnemme huomatessamme, ett'ei paheksumistamme herättänyt seikka voi meitä loukata tai myöskin mainitun seikan uutuudesta tai odottamattomasta ilmestymisestä. Ilo, viha ja ihmettely siis ovat tämänlaisia naurun vaikuttimia. Kuitenkin luulen sen myöskin voivan syntyä ilman mitään ilon tunnetta yksinomaan vastenmielisyyden johdosta, joka sysää verta pernasta sydämeen, josta se harvenneena virtaa keuhkoihin; nämät se helposti paisuttaa, koska ne ovat melkein tyhjät. Yleensä kaikki, mikä täten äkkiä paisuttaa keuhkoja, synnyttää ulkonaiset naurun liikkeet, ell'ei suru muuta niitä voihkinaan ja kirkunaan yhtyneiksi liikkeiksi, jotka seuraavat itkua. Tästä seikasta kirjoittaa Vivès[1], kertoen, että ensimäiset ruokapalat, jotka hän, kauan oltuaan syömättä, pisti suuhunsa, panivat hänet nauramaan. Tämä saattoi johtua siitä, että hänen keuhkonsa ravinnon puutteen tähden olivat vailla verta ja siis helposti paisuivat ensimäisen ruokamehun vaikutuksesta, joka mehu kulki vatsasta sydämeen. Jo pelkkä syömisen kuvitteleminen saattoi sen aiheuttaa, ennenkuin hänen syömiensä ruokien mehu ehti sinne.

[1] Vivès oli Aristoteles'n ja skolastikkojen vastustajia. Hän syntyi Valenciassa v. 1492 ja kuoli Brüggen kaupungissa v. 1540. Suom. huom.

128. Kyyneleiden synty.

Samoin kuin valtaava ilo ei koskaan synnytä naurua, ei liioin ylenmääräinen suru tuota kyyneleitä. Sen tekee ainoastaan lieveä suru, jota seuraa rakkauden tai ilon tunne. Ymmärtääksemme kyyneleiden synnyn, tulee meidän tietää, että, vaikka kaikkien ruumiinosien huokosista tunkee esiin höyryjä, silmät niitä erottavat kaikista enimmmin, koska näköhermot ovat hyvin suuret ja koska niitä silmiin johtaa lukuisat hienot valtimot. Kuten hiki syntyy muiden ruumiinosien huokosista tulevista höyryistä, jotka ihon pinnalle saavuttuaan muuttuvat vedeksi, samoin kyyneleet syntyvät silmistä esille tunkevista höyryistä[1].

[1] Descartes ei näy tunteneen kyynelrauhasia. Suom. huom.

129. Mitenkä mainitut höyryt muuttuvat vedeksi.

Tutkimuksessani meteoreista olen selittänyt miten ilmahöyryt muuttuvat sadevedeksi; se näet tapahtuu sentähden, että ne ovat levollisemmassa tilassa tai runsaammin kokoontuneina kuin tavallisesti. Samoin luulen ruumiista eroavien höyryjen muuttuvan vedeksi silloin, kun ne ovat tavallista hiljaisemmassa liikkeessä, vaikka niiden paljous ei olisikaan suuri. Näin esim. syntyy kylmä hiki sairauden heikkoudesta. Mutta jos ruumis erottaa höyryjä tavallista paljoa runsaammin, vaikka se tapahtuukin hitaasti, muuttuvat ne myöskin vedeksi ja tämä tapahtuu kun hikoilemme jonkun ruumiinliikkeen jälkeen. Silmät eivät silloin hikoile, koska sellaista ponnistusta tehtäessä suurin osa elonhengekkeitä kulkee ponnistusta aikaansaavaan lihakseen, joten näköhermoa pitkin kulkee vähän hengekkeitä silmiin. Aina näet sama aine muodostaa veren, joka tapahtuu, kun tämä aine on laskimoissa ja valtimoissa; elonhengekkeet, kun se on aivoissa, hermoissa tai lihaksissa; ruumiin höyryt, kun se ilmanmuotoisena tunkee ulos ruumiista; ja vihdoin hien tai kyyneleet, kun se tiivistyy vedeksi ihon ja silmien ulkopinnalla.

130. Miten silmiin koskeva kipu niistä puristaa esiin kyyneleitä.

Tunnen ainoastaan kaksi seikkaa, jotka vaikuttavat, että silmistä tulevat höyryt muuttuvat vedeksi. Toinen on se, että niiden huokosten muoto, joista ne tunkevat esille, jostakin syystä on muuttunut. Sillä tämä hidastuttaa höyryjen säännöllistä liikettä ja saattaa vaikuttaa niiden vedeksi-muuttumisen. Jos vain rikkakin joutuu silmään, se puristaa esiin kyyneleitä, sillä koska se synnyttää kipua, muuttaa se huokosten muodon; toiset huokoset supistuvat ja höyryjen osaset kulkevat niiden läpi hitaammin. Sitä ennen ne poistuessaan silmästä olivat yhtä pitkien välien päässä toisistaan, jonka vuoksi ne eivät yhtyneet. Mutta ne kohtaavat toisensa sentähden, että rikka huokosissa on synnyttänyt häiriöitä, jonka tähden mainitut osaset yhdistyvät ja muuttuvat kyyneleiksi.

131. Miksi suru panee itkemään.

Toinen seikka on suru, kun sitä seuraa rakkaus, ilo, tai yleensä sellainen sieluntila, joka panee sydämen sysäämään paljon verta valtimoihin. Suru aikaansaa kyyneleitä sentähden, että se kylmentää koko veren ja siis supistaa silmähuokosia. Mutta siinä määrässä kuin tämä tapahtuu, vähenee silmähuokosista esille tunkevien höyryjen paljous, ja senvuoksi ei synny kyyneleitä, ell'ei toinen seikka samalla lisää höyryjen paljoutta. Ei mikään muu sitä lisää niin suuressa määrässä kuin se veri, jonka rakkauden mielenliikutus panee virtaamaan sydämeen. Sentähden eivät surulliset henkilöt lakkaamatta itke, vaan ainoastaan vähän päästä, ajatellessaan kiintymyksensä esinettä.

132. Kyyneleiden yhteydessä olevasta voihkinasta.

Itkettäessä myöskin keuhkot välistä täyttyvät runsaalla verellä; tämä tullessaan keuhkoihin karkottaa niistä ilman, joka poistuessaan ilmaputkea pitkin synnyttää sen voihkinan ja ne huudahdukset, jotka tavallisesti ovat kyyneleiden yhteydessä. Nämät huudahdukset ovat yleensä terävämpiä kuin ne, jotka yhtyvät nauruun, vaikka molemmat kummassakin tapauksessa syntyvät melkein samalla lailla. Tämä johtuu siitä, että ne hermot, jotka paisuttavat tai supistavat äänielimiä, saattaen äänen römeämmäksi tai kimakammaksi, ovat niiden hermojen yhteydessä, jotka ilon vaikutuksesta laajentavat sydänaukkoja ja surun vaikutuksesta niitä supistavat, ja senvuoksi mainitut äänielimet paisuvat ja supistuvat samaan aikaan.

133. Miksi lapset ja vanhukset helposti itkevät.

Lapset ja vanhukset ovat herkemmät itkemään kuin keski-ikäiset henkilöt; syyt siihen ovat erilaiset. Vanhukset itkevät usein kiintymyksestä ja ilosta. Sillä nämät kaksi mielenliikutusta lähettävät paljon verta sydämeen ja sieltä paljon höyryjä silmiin. Heidän ruumiinsa kylmyys hidastuttaa siihen määrään näiden höyryjen liikkeitä, että ne helposti muuttuvat kyyneleiksi, vaikka suru ei valtaakaan heidän mieltänsä. Muutamat vanhat henkilöt itkevät myöskin suuttumuksesta, mutta sitä ei vaikuta niin paljon heidän ruumiinsa laatu, kuin heidän sielunsa taipumus; mutta näin on ainoastaan niiden henkilöiden laita, jotka ovat niin heikot, että vähäinenkin kipu, pelko tai sääli heidät kokonaan valtaa. Samoin on lasten laita, jotka eivät ollenkaan itke ilosta, vaan surusta, vaikka se ei olekaan rakkauden yhteydessä. Heillä näet on aina riittävä määrä verta, joka synnyttää runsaita höyryjä. Kun suru hidastuttaa niiden liikkumista, muuttuvat ne kyyneleiksi.

134. Miksi muutamat lapset eivät itke, vaan kalpenevat.

Suuttumus saattaa muutamat lapset kalpenemaan, eikä itkemään. Tämä osottaa usein erinomaista arvostelukykyä ja rohkeutta, jos se nimittäin tulee siitä, että he käsittävät heitä kohdanneen ikävän seikan suuruuden sekä valmistautuvat pontevaan vastustukseen. Useammin se kuitenkin on huonon luonteen merkki, jos lapsi on taipuvainen vihaan tai pelkoon; sillä nämät mielenliikutukset vähentävät kyynelten ainetta. Päinvastaisesti huomaamme että ne, jotka ovat hyvin herkät itkemään, ovat rakkauden ja säälin tunteille avoimet.

135. Huokauksista.

Huokauksien syy eroaa suuresti kyynelten syystä, vaikka molempien edellytyksenä on suru. Keuhkojen täyttyminen verellä vaikuttaa itkua, mutta huokaukset sitävastoin syntyvät, kun keuhkot ovat melkein tyhjät ja kun joku toivon tai ilon mielle aukaisee keuhkolaskimon aukon, jota suru on supistanut. Siten saattaa vähäinen keuhkoissa oleva veri äkkiä syöksyä vasempaan sydänkammioon keuhkolaskimoa myöten. Sen siirryttyä sinne mieluisen seikan herättämän halun johdosta, joka samalla panee toimimaan kaikki pallea- ja rintalihakset, virtaa suusta ilmaa keuhkoihin täyttämään siellä veren tyhjäksi jättämän paikan, ja tätä kutsumme huokailemiseksi.

136. Mistä muutamille ihmisille omituiset mielenliikutuksien vaikutukset johtuvat.

Täydentääkseni tässä muutamalla sanalla sen, mitä vielä saattaisi mainita mielenliikutuksien eri vaikutuksista ja syistä, rajoitun vain sen peruksen toistamiseen, johon kaikki edellä kirjoittamani nojautuu. Sielun ja ruumiin välillä on sellainen vuorovaikutus, että, jos joku ruumiin toimitus kerran on yhtynyt johonkin ajatukseen, ei toinen niistä myöhemmin esiinny ilman toista. Sama ruumiin toimitus ei aina yhdy samoihin ajatuksiin. Tämä selittää riittävästi kaikki ne tätä kysymystä koskevat erityiset seikat, jotka jokainen saattaa huomata itsessään ja muissa ja joita ei vielä ole selitetty. On mahdollista, että esim. muutamien ihmisten omituinen vastenmielisyys ruusun tuoksua tai kissoja ja muita senkaltaisia vastaan johtuu siitä, että sentapainen seikka heidän elämänsä alussa on suuressa määrässä herättänyt heidän inhoansa, tai että he äidin kohdussa ovat saaneet vaikutusta joistakin äidissä heränneistä vastenmielisyyden tunteista. Sillä epäilemättä on olemassa vuorovaikutusta äidin ja hänen kohdussaan olevan sikiön välillä, niin että se, mikä vahingottaa toista, myös vahingottaa toista. Myöskin on ruusujen tuoksu saattanut tuottaa kehtolapselle kovaa päänsärkyä, tai on kissa saattanut sitä suuresti peljästyttää, ilman että kukaan tätä huomasi ja ilman että lapsi sitä muistaa, vaikka sellainen inhon tunne ruusua ja kissaa vastaan on painunut hänen aivoihinsa ja pysyy siellä hänen elämänsä loppuun asti.

137. Selitettyjen viiden mielenliikutuksen hyöty ruumiiseen nähden.

Määriteltyäni rakkauden, vihan, halun, ilon, surun, ja kosketeltuani kaikkia ruumiinliikkeitä, jotka tapahtuvat joko niiden edellä tai jälkeen, ei ole tarpeellista tässä tarkastaa muuta kuin niiden hyötyä. Tässä suhteessa tulee huomata, että ne kaikki luonnon järjestyksen mukaisesti saavat alkunsa ruumiista ja heräävät sielussa ainoastaan sen tähden, että se on yhdistynyt ruumiiseen. Niiden luonnollinen tarkoitus on siis taivuttaa sielua ryhtymään tekoihin, jotka ovat omiaan ylläpitämään tai jossakin määrin tekemään ruumista täydellisemmäksi. Tärkeimmät tässä suhteessa ovat ilo ja suru. Sielu näet saa välittömästi tiedon ruumista vahingottavista seikoista ainoastaan kivun tunnon kautta. Tämä synnyttää sielussa ensiksi surun mielenliikutuksen, sitten vihaa kipua synnyttävää esinettä kohtaan ja kolmanneksi halun vapautua siitä. Samoin sielu saa tiedon ruumiille hyödyllisistä seikoista jonkunmoisen kiihotuksen kautta, joka sielussa herättää iloa, sitten rakkautta sitä esinettä kohtaan, jota kuvitellaan tämän ilon syyksi, ja lopuksi sen toivon, että tämä ilo jatkuisi tai että sen nautinto olisi pysyväinen. Tästä siis huomaamme, että kaikki nämät viisi mielenliikutusta ovat hyvin hyödylliset ruumiille, ja että suru jossakin määrin on alkuperäisempi ja hyödyllisempi kuin ilo, viha kuin rakkaus, koska on tärkeämpää poistaa sellaista, joka vahingottaa ja saattaa turmioon, kuin saavuttaa sellaista, joka tuottaa jonkun täydellisemmän ominaisuuden, jota vailla saatamme tulla toimeen.

138. Mielenliikutuksien puutteellisuudet ja niiden poistamiskeinot.

Vaikka näiden mielenliikutuksien tuottama hyöty on mitä luonnollisin, ja vaikka kaikkien järjettömien eläintenkin elämä yksinomaan ilmenee samanlaisissa ruumiinliikkeissä kuin ne, jotka ihmisissä ovat mielenliikutuksien yhteydessä, ja joita aikaansaamaan ne taivuttavat sielua, ei mielenliikutuksien vaikutus kuitenkaan aina ole hyvä. Sillä monet ruumiille vahingolliset seikat eivät alussa herätä mitään surua, vaan tuottavat päinvastoin iloa; toiset taas ovat hyödylliset, vaikka ne alussa ovat epämiellyttävät. Sitäpaitsi ne melkein aina saattavat kuvittelemaan esiintyneitä hyviä ja pahoja seikkoja paljon suurempina ja painavampina, kuin ne todella ovat. Sentähden ne kiihottavat meitä tavoittelemaan edellisiä ja karttamaan jälkimäisiä innokkaammin kuin on sopivaa. Samoin näemme usein houkutuksien pettävän eläimiä ja niiden pakenevan pientä vaaraa syöksymällä suurempiin. Meidän tulee siis turvautua kokemukseemme ja järkeemme, erottaaksemme hyvän pahasta ja tunteaksemme niiden oikean arvon, niin ett'emme sekoita niitä toisiinsa, emmekä missään suhteessa liioittele.

139. Näiden mielenliikutuksien, ensiksikin rakkauden, sielulle tuottamasta hyödystä.

Edellämainittu riittäisi, jos meissä vain olisi ruumis tai jos se olisi olentomme parempi puoli; mutta koska se onkin halvempi puoli, tulee meidän ennen kaikkea tarkastaa mielenliikutuksia sieluun kuuluvina. Sieluun kuuluvina syntyvät rakkaus ja viha tiedosta ja ovat aikaisemmat kuin ilo ja suru, paitsi silloin, kun viimeksimainitut ovat tiedon veroiset, joiden lajeja ne ovat. Kun tämä tieto on tosi, s. o. kun ne seikat, joita se saattaa meitä rakastamaan, todella ovat hyvät, ja ne joita se saattaa meitä vihaamaan, todella ovat pahat, on rakkaus verrattomasti parempi kuin viha. Se ei koskaan voi olla liian suuri, ja se herättää aina iloa. Sanoin tätä rakkautta erinomaisen hyväksi, koska se tuottaa meille todellista hyötyä ja siis tekee meidät täydellisemmiksi. Sanoin myös, ett'ei se voi olla liian suuri, sillä sen suurinkin määrä yhdistää meidät niin täydellisesti tuohon hyvään, ett'ei rakkaus itseemme enää erota meitä siitä, enkä luule, että tämä koskaan voi olla pahaa. Ilo seuraa tätä rakkauden tunnetta, koska se kuvailee meille rakkautemme esinettä meille kuuluvana hyvänä.

140. Vihasta.

Viha taas ei saata olla niin vähäinen, ett'ei se vahingottaisi; se synnyttää aina surua. Sanoin, että sen pieninkin määrä vahingottaa, koska jonkun pahan seikan herättämä viha aina saattaa meitä huonommin toimimaan kuin vastakkaisen hyvän herättämä rakkaus, ainakin silloin, kun tämä hyvä ja paha tarpeeksi tunnetaan. Tunnustan, että sen pahan herättämä viha, jota ainoastaan kipu ilmaisee, on välttämätön ruumiin menestymiselle. Mutta puhun tässä ainoastaan siitä vihasta, jonka selvempi tieto synnyttää, ja joka johtuu yksinomaan sielusta. Mainitsin myös, että se aina herättää surua, sillä paha on vain puutteellisuutta, eikä sitä voida kuvitella olevaksi muualla kuin tosioloisessa esineessä; eikä ole olemassa mitään tosioloista, jossa ei olisi mitään hyvää, joten se viha, joka saattaa meidät pakenemaan jotakin pahaa, samalla saattaa meidät hylkäämään siihen yhdistyneen hyvän. Tämän hyvän puute herättää sielussa surua, koska sielu kuvittelee sitä omaksi puutteellisuudekseen. Niin esim. se vihan tunne, joka saattaa meidät välttämään jotakin pahantapaista henkilöä, samalla riistää meiltä hänen seurustelunsa, josta, huolimatta hänen vioistaan, saattaisimme löytää jotakin hyvää, ja tämä pahoittaa meitä. Samoin saatamme kaikissa muunlaatuisissa vihan tunteissa huomata jotakin surun aihetta.

141. Halusta, ilosta ja surusta.

Mitä haluun tulee, ei se voi olla paha johtuessaan oikeasta tiedosta, joll'ei se ole liiallinen, vaan on tämän tiedon ohjaamana. On myös selvää, että ilo välttämättömästi on hyvä ja suru paha, sillä jälkimäinen aiheutuu kaikesta siitä vastenmielisyydestä, jota sielu kokee pahasta, edellinen johtuu kaikesta sielun omistamasta hyvästä. Ell'ei meillä olisi ruumista, rohkenisin sanoa, ett'emme liiaksi saattaisi antautua rakkauteen ja iloon, emmekä liiaksi välttää vihaa ja surua. Mutta niiden aiheuttamat ruumiinliikkeet saattavat kaikki olla vahingolliset terveydelle, jos ne ovat liian kiihkeät ja päinvastoin hyödylliset, jos ne ovat maltilliset.

142. Ilosta ja rakkaudesta verrattuina suruun ja vihaan.

Koska sielun tulee hyljätä viha ja suru silloinkin, kun ne johtuvat oikeasta tiedosta, tulee sen sitä suuremmalla syyllä tehdä se silloin, kun ne johtuvat jostakin väärästä mielipiteestä. Sitävastoin sopii epäillä, ovatko rakkaus ja ilo hyvät silloin, kun niillä on näin epävarma perusta. Jos tarkastamme niitä semmoisinaan sekä niiden suhteessa sieluun, vaikka sellainen ilo on heikompi ja sellainen rakkaus vähemmin hyödyllinen kuin tosiaiheinen iloja rakkaus, ovat edelliset kuitenkin pidettävät parempina kuin väärään tietoon perustuva suru ja viha. Sentähden menettelemme viisaammin niissä elämän sattumissa, joissa olemme alttiina erehtymisen mahdollisuudelle, jos ennemmin kallistumme niiden mielenliikutuksien puoleen, jotka perustuvat hyvään, kuin niiden, jotka perustuvat pahaan, vaikkapa vain välttääksemme tätä pahaa. Usein aiheetonkin ilo on parempi kuin suru, jonka syy on tosi. En rohkene sanoa samaa rakkauden suhteesta vihaan. Sillä kun viha on aiheellinen, se vain saattaa meidät pakenemaan pahaa esinettä, josta on hyvä pysyä erillä. Sitävastoin aiheeton rakkaus yhdistää meihin seikkoja, jotka saattavat meitä vahingottaa, tai jotka ainakaan eivät ansaitse niin suurta huomiota puoleltamme, koska ne meitä huonontavat ja alentavat.

143. Samojen mielenliikutuksien suhteesta haluun.

Mitä juuri mainitsin näistä neljästä mielenliikutuksesta pitää paikkansa ainoastaan tarkastettaessa niitä semmoisinaan, kun ne eivät synnytä mitään toimintaa. Sillä siinä määrässä kuin ne herättävät meissä jonkun halun, jonka välityksellä ne määräävät toimintamme, on varmaa, että kaikki ne, joiden syy on väärä, saattavat vahingottaa, ja että päinvastoin kaikki ne, joiden syy on oikea, saattavat hyödyttää. Jos niiden syyt ovat yhtä aiheettomat, on ilo tavallisesti vahingollisempi kuin suru, koska jälkimäinen, saattaen meidät esteleviksi ja pelokkaiksi, tekee meidät jossakin määrin varovaisiksi, jotavastoin edellinen saattaa ajattelemattomiksi ja huiman rohkeiksi ne, jotka siihen antautuvat.

144. Haluista, joiden tyydytys on yksinomaan riippuvainen meistä.

Koska mainitut mielenliikutukset eivät kiihota meitä toimintaan muuten kuin synnyttämänsä halun välityksellä, tulee meidän erityisen huolellisesti ohjata tätä halua. Siinä, että siveysoppi opastaa tähän, on sen pääansio. Sanoin äsken, että halu on hyvä, perustuessaan todelliseen tietoon ja välttämättömästi paha, perustuessaan erehdykseen. Tavallisin erehdys haluihin nähden on se, ett'emme tarpeeksi erota meistä itsestämme kokonaan riippuvaisia seikkoja niistä, jotka eivät ole meistä riippuvaisia. Mitä niihin tulee, jotka ovat yksinomaan meistä, s. o. vapaasta tahdostamme, riippuvaiset, tarvitsee meidän ainoastaan tietää, että ne ovat hyvät, jotta niitä mitä innokkaimmin tavoittelisimme. On näet hyveellistä toteuttaa vallassamme olevia hyviä seikkoja, eikä hyvettä koskaan voi haluta liian innokkaasti. Koska se, mitä näin haluamme, ei voi olla meiltä onnistumatta, kun näet sen toteuttaminen riippuu yksistään meistä, saavutamme siitä koko sen tyydytyksen, jota olemme odottaneet. Tavallinen vika tässä suhteessa on se, ett'ei koskaan haluta liiaksi, vaan liian vähän. Tehokkain parannuskeino on, että poistamme hengestämme kaikki muut vähemmän tärkeät halut, ja että koetamme hyvin selvästi tajuta ja tarkkaavaisesti tutkia haluamamme seikan hyvyyttä.

145. Niistä haluista, joiden tyydyttäminen riippuu kokonaan muista seikoista, sekä onnen laadusta.

Niitä seikkoja, joiden saavuttaminen ei ollenkaan ole riippuvainen tahdostamme, ei meidän koskaan tule intohimoisesti haluta, kuinka hyvät tahansa ne ovatkin. Sillä on mahdollista, ett'emme niitä saavuta, ja tämä seikka pahoittaa meitä sitä enemmän, kuta kiihkeämmin olemme niitä halunneet, etenkin koska ne, vallatessaan ajatuksemme, kääntävät pois harrastuksemme sellaisista seikoista, joiden toteuttaminen on riippuvainen tahdostamme. Tätä vastaan on olemassa kaksi pääkeinoa; toinen on jalomielisyys, josta myöhemmin aion puhua, ja toinen on se, että meidän alati tulee ajatella jumalallista kaitselmusta sekä ottaa huomioon, ett'ei mitään tapahdu toisin kuin tämä kaitselmus ikuisuudesta sen on määrännyt. Meidän tulee siis välttämättömänä ja muuttamattomana kohtalona asettaa se toivomamme onnen vastakohdaksi sekä karkottaa tämän onnen halu mielestämme harhaluulona, jonka erehtyväinen järkemme on luonut. Sillä emme voi haluta muuta kuin sellaista, jota pidämme jossakin suhteessa mahdollisena saavuttaa, emmekä voi pitää tahdostamme riippumattomia seikkoja mahdollisina muuten, kuin riippuvaisina onnesta, s. o. olettamalla, että ne saattavat tapahtua ja että ennen on tapahtunut samanlaista. Tämä mielipide perustuu vain siihen, ett'emme tunne kaikkia seikkoja, jotka aikaansaavat kunkin seikan. Kun näet joku seikka, jota olemme luulleet onnesta riippuvaiseksi, ei tapahdu, osottaa tämä, että joku sitä aikaansaavista vaikuttavista syistä on puuttunut ja että haluamamme seikan saavuttaminen siis oli kokonaan mahdoton ja ett'ei sellaista koskaan ole tapahtunut, s. o. sellaista, jonka toteutumisesta samanlainen vaikuttava syy on puuttunut. Jos siis edeltä olisimme tietäneet tämän, emme koskaan olisi pitäneet sitä mahdollisena, emmekä siis olisi sitä halunneet.

146. Haluista, joiden tyydyttäminen riippuu meistä ja muista.

Tulee siis kokonaan hyljätä se yleinen luulo, että muka ulkona meistä on joku onni, joka toteuttaa tai jättää toteuttamatta mielensä mukaan seikkoja. Meidän tulee tietää että kaikkea ohjaa jumalallinen kaitselmus, jonka ijäinen päätös on niin välttämätön ja muuttamaton, ett'ei, lukuunottamatta niitä seikkoja, jotka sama päätös on asettanut riippuvaisiksi vapaasta tahdostamme, meille tapahdu mitään, joka ei olisi välttämätöntä ja edeltäkäsin määrättyä, emmekä siis erehtymättä voi toivoa, että meille toisin tapahtuisi. Mutta koska useimmat halumme tavoittelevat sellaisia seikkoja, joiden saavuttaminen ei ole kokonaan meistä, eikä kokonaan muista riippuvainen, tulee meidän tarkasti erottaa ne, jotka yksinomaan ovat meidän tahdostamme riippuvaiset, jotta niitä yksistään haluaisimme. Ja lisäksi, vaikka meidän tulee pitää meistä riippumattomien seikkojen toteutumista kokonaan edeltäkäsin määrättynä ja muuttamattomana, jotta halumme ei niihin kohdistuisi, ei meidän siltä pidä jättää punnitsematta niitä perusteita, joiden nojalla niitä saattaa enemmän tai vähemmän toivoa, jotta niistä saisimme ohjeita toiminnallemme. Jos meillä esim. olisi jotakin toimitettavaa paikassa, jonne saattaisimme mennä kahta eri tietä pitkin, joista toinen tavallisesti olisi paljon turvallisempi kuin toinen, ja jos kaitselmus olisi määrännyt, että meiltä tuota turvallista tietä kulkiessamme varastettaisiin rahamme, ja jos päinvastoin toista tietä astuessamme vaaratta saapuisimme perille, niin ei meidän siltä pidä olla välinpitämättömät tiemme valinnasta, eikä turvautua kaitselmuksen päätöksen muuttamattomuuteen ja välttämättömyyteen. Sillä järki vaatii, että valitsemme sen tien, joka tavallisesti on turvallisempi; ja meidän tulee olla tyytyväiset siihen, että valitsimme tämän tien, vaikka meille onkin tapahtunut vahinko sitä astuessamme. Sillä tämä vahinko on ollut meille välttämätön, eikä meillä siis ole ollenkaan syytä toivoa, että olisimme sen välttäneet, vaan tulee meidän toimia paraan tietomme mukaisesti; kuten luulen silloin tehneemmekin. Jos näin totutamme itseämme erottamaan välttämättömyyden onnesta, on varmaa, että helposti totumme ohjaamaan halujamme siten, että ne aina saattavat tuottaa meille täyden tyydytyksen siinä määrässä, kuin niiden toteuttaminen on yksinomaan meistä riippuvainen.

47. Sielun sisäisistä kiihotuksista.

Mainitsen tässä vielä lisäksi näkökohdan, joka minusta näyttää suuressa määrin estävän kaikkien mielenliikutuksien vahingollista vaikutusta. Onnemme ja onnettomuutemme on pääasiallisesti riippuvainen sisäisestä kiihotustilasta, jonka sielu itsessään herättää, ja joka eroaa mielenliikutuksista siinä, että jälkimäiset aina ovat riippuvavaiset jostakin elonhengekkeiden liikkeestä. Vaikka tämä sielun kiihotustila usein on yhtynyt sellaisiin mielenliikutuksiin, jotka ovat sille sukua, saattavat ne myös usein olla toisenlaistenkin mielenliikutuksien yhteydessä; jopa syntyä vallan päinvastaisista. Jos esim. mies itkee vaimovainajataan, jonka (kuten välistä tapahtuu) hän ei kuitenkaan soisi heräävän kuolleista, saattaa hän kuitenkin tuntea surua nähdessään hautajaismenot ja ajatellessaan että henkilö, jonka seuraan hän oli tottunut, on muuttanut manan majoille. Tällöin saattaa tapahtua niin, että rakkauden ja säälin jäännös, jotka palaavat hänen mielikuvitukseensa, nostaa todellisia kyyneleitä hänen silmiinsä, vaikka hän sielunsa sisällä tuntee salaista iloa, joka on niin voimakas, ett'eivät samanaikaiset kyyneleet ja suru voi sitä ollenkaan vähentää. Samoin omituisten vaiheiden lukeminen tai niiden esittäminen teatterissa välistä herättää meissä surun tunteita, toiste taas iloa, rakkautta tai vihaa, ja yleensä kaikkia mielenliikutuksia, riippuen niistä erilaisista tapahtumista, jotka tarjoutuvat kuvitusvoimallemme. Mutta samalla tunnemme näistä mielenliikutuksista tyydytystä; ja tämä mielihyvä on henkistä iloa, joka saattaa syntyä yhtä hyvin surusta kuin kaikista muista mielenliikutuksista.

148. Hyveen harjottaminen on paras lääke mielenliikutuksia vastaan.

Kuta läheisemmin mainittu sisäinen mielenkiihotus meitä koskee, sitä suurempi vaikutusvalta sillä on meihin kuin siitä eroavilla tai sen sukuisilla mielenliikutuksilla, ja sitä suuremmassa määrässä on varmaa, ett'eivät mitkään ulkoa tulevat häiriöt voi sielua vahingottaa, jos sillä vain on tarpeeksi sisällistä tyytyväisyyttä. Päinvastoin nämät häiriöt kohottavat sielun iloa, koska se huomaa, ett'eivät ne voi olla sille vahingolliset ja koska se täten oppii tuntemaan etevyytensä. Saavuttaakseen tällaisen sisällisen tyytyväisyyden, tulee sielun tarkasti noudattaa hyvettä. Sillä jos joku on niin elänyt ett'ei hänen omatuntonsa soimaa häntä siitä, että hän olisi jättänyt täyttämättä niitä tekoja, joita hän on paraina pitänyt (tällainen hyvä omatunto on juuri tulos hyveen noudattamisesta), tuntee hän siitä tyydytystä, joka on kyllin voimakas saattamaan hänet niin onnelliseksi, ett'eivät mielenliikutuksien rajuimmatkaan puuskaukset koskaan voi häiritä hänen sielunsa rauhaa.