KOLMAS OSA.
Erityisistä mielenliikutuksista.
149. Kunnioituksesta ja halveksimisesta.
Selitettyäni kuusi alkuperäistä mielenliikutusta, jotka ovat ikäänkuin sukuja, joiden lajeja kaikki muut ovat, käsittelen tässä lyhyesti muiden omituisuuksia ja noudatan samaa järjestystä, jossa olen edelliset maininnut. Ensimäiset ovat kunnioitus ja halveksiminen. Tosin niillä tavallisesti tarkoitetaan ainoastaan mielenliikutuksesta vapaita mielipiteitä jonkun asian arvon suhteen. Mutta näistä mielipiteistä syntyy usein mielenliikutuksia, joille ei ole annettu erityistä nimeä, ja sentähden katson yllämainittujen nimityksien niille sopivan. Kunnioitus, ollessaan mielenliikutus, on sielun taipumus kuvitella jonkun seikan arvoa, jonka taipumuksen erityinen elonhengekkeiden liike synnyttää. Ne näet silloin johtuvat aivoihin siten, että ne vahvistavat tätä varten välttämättömiä mielteitä. Se mielenliikutus, jota kutsun halveksimiseksi, on taaskin sielun taipumus tarkastaa huomionsa esineen halpamaisuutta tai vähäpätöisyyttä, ja sen taipumuksen synnyttävät sellaiset elonhengekkeiden liikkeet, jotka vahvistavat tämän vähäpätöisyyden herättämää miellettä.
150. Nämät kaksi mielenliikutusta ovat vain ihmettelyn lajeja.
Tämän vuoksi nämät kaksi mielenliikutusta ovat vain ihmettelyn lajeja. Ell'emme ihmettele jonkun esineen suuruutta emmekä sen pienuutta, emme välitä siitä enempää, kuin mitä järkemme neuvoo meitä tekemään, ja kunnioitamme tai halveksimme sitä silloin mielenliikutuksetta. Vaikka rakkaus usein meissä synnyttää kunnioitusta ja viha halveksimista, ei tämä kuitenkaan ole yleistä, ja se johtuu yksinomaan siitä, että ollaan enemmän tai vähemmän taipuvaisia tarkkaamaan jonkun seikan suuruutta tai pienuutta, riippuen siitä, missä määrässä siihen ollaan kiintyneitä.
151. Kunnioitus ja halveksiminen ovat tuntuvammat, kun ne kohdistuvat itseemme.
Näiden kahden mielenliikutuksen esineet saattavat yleensä olla sangen monenlaiset, mutta tuntuvimmat ne ovat kohdistuessaan meihin itseemme, s. o. kun kunnioitamme tai halveksimme omia tekojamme. Ja niitä synnyttävien elonhengekkeiden liikkeet ovat silloin niin ilmeiset, että ne muuttavat kasvojen ilmeet, ruumiinliikkeet, käynnin ja yleensä koko toimintatavan niissä henkilöissä, joilla on itsestään tavallista parempi tai huonompi ajatus.
152. Minkä nojalla saatamme kunnioittaa itseämme.
Koska viisauden päätunnusmerkkejä on tieto siitä, minkä asian nojalla kunkin tulee kunnioittaa tai halveksia itseään, tahdon tässä mainita minun mielipiteeni. En huomaa muuta kuin yhden seikan, joka oikeuttaa meitä kunnioittamaan itseämme, ja se on vapaan tahtomme oikea käyttäminen ja halujemme hillitsemisvalta. Sillä ainoastaan niiden tekojen nojalla, jotka ovat riippuvaiset vapaasta tahdostamme, meitä voidaan kiittää tai moittia. Tämä vapaa tahto tekee ihmisen jossakin määrin Jumalan kaltaiseksi, saattaen ihmisen omaksi valtijakseen, ell'ei hän pelkurimaisesti menetä saamiansa oikeuksia.
153. Minkälaatuinen jalomielisyys on.
Luulen oikean jalomielisyyden, joka saattaa ihmistä kunnioittamaan itseään niin suuresti kuin on luvallista, olevan ensiksi siinä tiedossa, ett'ei ihminen todellisesti omista mitään muuta kuin tämän vapaan tahdon, ja ett'ei häntä saata kiittää muusta kuin sen hyvästä, eikä moittia muusta kuin sen pahasta käyttämisestä; toiseksi siinä, että ihminen on päättänyt lujasti ja pysyväisesti hyvin käyttää tahtoansa. Tällä tarkoitan, että hän on lujasti päättänyt olla koskaan laiminlyömättä niiden tekojen täyttämistä, joita hän pitää paraina; tämä on toisin sanoin hyveen täydellistä noudattamista.
154. Jalomielisyys estää muita halveksimasta.
Ne, joilla on tämä tieto ja tämä tunne itsestään, tajuavat helposti, että se saattaa olla myös jokaisella toisella, koska jalomielisyys on tunne, joka on kokonaan riippumaton muista. Sentähden jalomieliset ihmiset eivät halveksi ketään. Ja vaikka he usein näkevätkin toisten toimivan pahoin ja siten paljastavan heikkoutensa, ovat he taipuvaisemmat puolustamaan kuin moittimaan heitä sekä luulemaan, että nuo toiset ennemmin tiedon kuin hyvän tahdon puutteessa ovat pahoin toimineet. Jalomieliset henkilöt eivät liioin pidä itseänsä halvempina niitä, joilla on enemmän omaisuutta tai kunniaa, ei edes niitä, jotka ovat nerokkaammat, oppineemmat, kauniimmat tai jotka ovat missä muussa suhteessa tahansa heitä etevämmät. Mutta he eivät myöskään aseta itseänsä korkeammalle niitä henkilöitä, joita etevämmät he ovat, koska kaikki muut etevyydet heidän mielestään ovat sangen vähänarvoiset verrattuina hyvään tahtoon, jonka nojalla yksistään he itseään kunnioittavat ja jota edellyttävät olevaksi tai ainakin mahdolliseksi jokaisessa ihmisessä.
155. Minkälaatuinen hyveinen nöyryys on.
Kaikkein jalomielisimmät henkilöt tavallisesti ovat kaikkein nöyrimmät. Hyveinen nöyryys on vain siinä, että ajattelemme luonteemme heikkoutta ja ett'eivät ennen tekemämme pahat teot tai ne, jotka vielä tulevaisuudessa saatamme tehdä, ole vähäisemmät kuin muiden pahat teot. Tämä ajatus on syynä siihen, ett'emme pidä itseämme muita parempina, ja että oletamme muiden, koska he omistavat vapaan tahdon kuten mekin, käyttävän sitä yhtä hyvin.
156. Jalomielisyyden ominaisuudet ja sen tarjoama parannuskeino kaikkia mielen liikutuksien tuottamia häiriöitä vastaan.
Ne henkilöt, joilla on näin jalo mieli, ovat luonnostaan halukkaat toteuttamaan suuria tekoja; kuitenkaan eivät he ryhdy mihinkään, johon eivät tiedä kykenevänsä. Koska he pitävät jalompana hyvän tekemistä muille ja ennemmin syrjäyttävät oman etunsa, ovat he aina kohteliaat, ystävälliset sekä valmiit tekemään palvelusta jokaiselle. Tämän ohella he hillitsevät täydellisesti mielenliikutuksiaan, etenkin halujaan ja kateutta, koska eivät pidä mitään sellaista seikkaa, jonka saavuttaminen ei ole heidän tahdostaan riippuvainen, tarpeeksi arvokkaana sitä halutakseen. He eivät liioin vihaa ketään, koska kunnioittavat kaikkia. He ovat vapaat pelosta, koska heidän tietoisuutensa omasta hyveestään tekee heidät levollisiksi. Lopuksi he eivät vihastu, koska eivät pidä suuriarvoisina niitä tekoja, jotka ovat riippuvaiset toisen tahdosta, eivätkä koskaan anna vihollisilleen sitä etua, että tunnustaisivat itsensä heidän loukkaamikseen.
157. Ylpeydestä.
Kaikki ne, jotka mistä muusta syystä tahansa saavat korkean ajatuksen itsestään, eivät ole todellisesti jalomieliset, vaan ylpeät. Ylpeys on aina pahe, ja sitä suurempi, kuta vähemmän pätevä se syy on, jonka nojalla ylpeillään. Pahin ylpeyden laji on se, joka ei perustu mihinkään syyhyn. Arveluttavaa tässä näet on, että tiedetään saavutetun kiitoksen olevan ansaitsematonta ja ett'ei ansioon yleensä panna mitään arvoa; ja koska kunnian arvellaan olevan yksinomaan anastamisen kautta saavutettavissa, luullaan niillä olevan enimmin kunniaa, jotka sitä suurimmassa määrässä itselleen anastavat. Tämä pahe on niin järjetön ja nurinkurinen, että vaivoin luulisin kenenkään tekevän itsensä siihen syypääksi, ell'ei ketään syyttä ylistettäisi. Mutta imartelu on niin yleinen, että mitä puutteellisinkin henkilö usein niittää kiitosta seikoista, jotka eivät ansaitse mitään kiitosta, vaan pikemmin moitetta. Sentähden hyvin tietämättömät ja typerät henkilöt joutuvat tämäntapaisen ylpeyden valtoihin.
158. Ylpeyden vaikutukset ovat päinvastaiset jalomielisyyden vaikutuksille.
Jos se syy, johon itsekunnioitus perustuu, on mikä muu tahansa kuin tietoisuus vapaan tahdon hyvästä käyttämisestä, josta jalomielisyys syntyy, herättää tämä syy aina hyvin moitittavan ylpeyden, joka niin suuresti eroaa täydellisestä jalomielisyydestä, että sillä on vallan päinvastaiset vaikutukset. Sillä kaikkia muita hyviä seikkoja, kuten nerokkaisuutta, kauneutta, rikkauksia, kunniaa j. n. e. tavallisesti pidetään sitä suuremmassa arvossa, kuta harvempi henkilö ne omistaa, ja useimpia niistä ei voida lahjoittaa muille. Sentähden ylpeät henkilöt koettavat alentaa kaikkia muita ihmisiä; ja koska he ovat halujensa orjia, on heidän mielensä alati vihan, kateuden ja suuttumuksen kiihottamana.
159. Väärästä nöyryydestä.
Matelevaisuus eli väärä nöyryys johtuu pääasiallisesti siitä, että joku henkilö tuntee itsessään heikkoutta ja epäröimistä; tämä saattaa hänet, tahdon täydellistä vapaata käyttämistä kaipaavan tavoin, toimittamaan tekoja, joita hän varmaan tietää jälestäpäin katuvansa. Lisäksi se syntyy siitä, ettei luulla voitavan tulla omin voimin toimeen eikä voitavan olla vailla useita muista riippuvaisia seikkoja. Täten se on suorastaan päinvastainen jalomielisyydelle. Usein ovatkin sangen matelevat henkilöt mitä röyhkeimmät ja kopeimmat, kun sitävastoin jalomielisimmät ovat mitä vaatimattomimmat ja nöyrimmät. Ne, joilla on voimakas ja jalomielinen luonne, eivät muutu mielialaltaan, kohdatkoon heitä onni tai onnettomuus; heikot ja alhaiset luonteet taaskin ovat kokonaan olojen ohjattavina; onnessa he pöyhkeilevät ja vastoinkäymisessä lannistuvat. Lisäksi he häpeällisesti nöyrtyvät niiden henkilöiden edessä, joilta odottavat jotakin hyvää, ja samaan aikaan he julkeasti parjaavat niitä, joiden puolelta eivät toivo eivätkä pelkää mitään.
160. Näitä mielenliikutuksia synnyttävistä elonhengekkeiden liikkeistä.
Huomaamme helposti, ett'eivät ylpeys ja matelevaisuus ainoastaan ole paheita vaan myöskin mielenliikutuksia; sillä niiden aikaansaama sielun kiihotustila näkyy selvästi ulkonaisesti niissä, jotka joku äkillinen tapahtuma joko saattaa pöyhkeiksi tai masentuneiksi. Sitävastoin saattaa epäillä, voivatko jalomielisyys ja nöyryys, jotka ovat hyveitä, myöskin olla mielenliikutuksia, koska niiden aikaansaamat liikkeet vähemmin näkyvät ja koska hyve nähtävästi ei ole samassa määrässä mielenliikutuksen sukua kuin pahe. Kuitenkin luulen, että sama elonhengekkeiden liike, joka vahvistaa sellaista ajatusta, jolla on paha perustus, yhtä hyvin saattaa vahvistaa sellaista ajatusta, jonka perustus on hyvä. Ja koska ylpeys ja jalomielisyys vain ovat siinä, että jollakin henkilöllä on hyvä ajatus itsestään, eroten vain siinä, että edellinen on aiheetonta itsensä etevänäpitämistä, jälkimäinen aiheutettua, luulen niiden olevan saman mielenliikutuksen luontoisia, nimittäin sen, joka syntyy ihmettelyn-, ilon- ja rakkaudensekaisista tunteista sekä sellaisista mainituista tunteista, joita tunnemme itseämme, että sellaisista, joita tunnemme kunnioituksemme esinettä kohtaan. Päinvastoin nöyryyttä herättävä mielenkiihotus, joko hyveellinen tai paheellinen, on syntynyt ihmettelyn-, surun- ja itsensärakastamisen-sekaisista tunteista, joihin liittyy omien vikojen herättämä viha, joiden vuoksi itseämme ylenkatsomme. Näiden koko erotus johtuu siitä, että ihmettelyllä on kaksi ominaisuutta. Ensimäinen on se, että hämmästys saattaa tunteen voimakkaaksi heti alusta pitäen, ja toinen on se, että tunne on jatkuvasti tasainen, s. o. että elonhenget jatkuvasti liikkuvat samaan tapaan aivoissa. Näistä ominaisuuksista ilmenee edellinen paljon useammin ylpeydessä ja matelevaisuudessa kuin jalomielisyydessä ja nöyryydessä, joissa kahdessa viimeksimainitussa taaskin jälkimäinen ominaisuus taajemmin ilmenee. Syy tähän on se, että pahe tavallisesti syntyy tietämättömyydestä, ja että ne, jotka vähimmin tuntevat itseänsä, ovat enimmin taipuvaiset ylpeilemään ja matelemaan. Sillä jokainen heidän kohtaamansa uusi seikka hämmästyttää heitä; he ihailevat itseään, jos omistavat itselleen ihmettelynsä aiheen ja kunnioittavat itseään, jos tuo seikka on heidän arvolleen edullinen; he ylenkatsovat itseään, jos se on heidän arvoansa alentava. Mutta koska ylpeyttä herättänyttä seikkaa usein seuraa nöyryyttävä seikka, on heidän mielenliikutuksiensa kulku vaihteleva. Jalomielisyys päinvastoin ei ole missään suhteessa ristiriitainen hyveellisen nöyryyden kanssa, eikä se muuten ole muuttuvainen, jonka vuoksi sen liikkeet ovat varmat, pysyväiset ja aina samanlaiset. Mutta ne eivät juuri synny hämmästyksestä, koska ne, jotka siten itseänsä kunnioittavat, varsin hyvin tuntevat tämän itsekunnioituksen syyt. Kuitenkin nämät syyt (nimittäin toimivan henkilön vapaan tahdon käyttämisvalta, joka herättää itsekunnioitusta, ja saman henkilön heikkoudet, jotka estävät häntä kunnioittamasta itseään liiaksi) ovat niin ihmeelliset, että ne joka kerta, kun niitä uudelleen kuvitellaan mielessä, herättävät uutta ihmettelyä.
161. Miten jalomielisyys on saavutettavissa.
On huomattava, että ne ominaisuudet, joita tavallisesti kutsutaan hyveiksi, ovat sielun tottumuksia, jotka herättävät siinä erityisiä ajatuksia. Nämät tosin ovat erilaiset kuin nuo tottumukset, mutta saattavat kuitenkin synnyttää noita tottumuksia tai puolestaan olla niiden synnyttämät. Sielu yksinään saattaa myös synnyttää näitä ajatuksia, mutta useimmiten joku elonhengekkeiden liike niitä vahvistaa, ja silloin ne ovat hyveisiä tekoja ja samalla mielenliikutuksia. Jos kohta ei hyväluontoinen taipumus vahvista mitään hyvettä niin suuresti kuin yksistään omaan arvoon perustuvaa itsekunnioitusta, ja vaikka onkin hyvin luultavaa, ett'eivät kaikki ne sielut, jotka Jumala yhdistää inhimillisiin ruumiisiin, ole yhtä jalot ja voimakkaat (jonka vuoksi olen kutsunut tätä hyvettä jalomielisyydeksi tavallisen kielenkäytännön mukaisesti, enkä ylevämielisyydeksi, joksi sitä tavallisesti sanotaan järjestelmissä, joissa se on vähän tunnettu) on kuitenkin varmaa, että hyvä opetus suuressa määrin parantaa syntymästä polveutuvia vikoja. Ja jos usein tarkastamme vapaan tahdon luontoa sekä otamme huomioon, kuinka paljon etua saavutamme sitä oikein käyttämällä ja kuinka toiselta puolen ne huolet, jotka vaivaavat kunnianhimoisia, ovat turhamaiset ja hyödyttömät, sopii meidän ruveta kiihkeästi halajamaan jalomielisyyttä ja sitten omistaa se hyveenä. Sillä se on ikäänkuin kaikkien muiden hyveiden avain sekä yleinen parannuskeino kaikkia mielenliikutuksien aikaansaamia häiriöitä vastaan. Tämän tähden nämät mietteet ansaitsevat erityistä huomiota.
162. Jumaloitseminen.
Jumaloitseminen eli ylevä kunnioitus on siinä, ett'ei sielu ainoastaan ole taipuvainen kunnioittamaan jotakin esinettä, vaan myös antautumaan sen vallan alaiseksi jonkunmoisella pelon tunteella, saattaakseen sen itselleen suopeaksi. Jumaloimme siis vain vapaita olentoja, joiden luulemme kykenevän tekemään meille hyvää tai pahaa, tietämättä kumpaa ne tekevät. Sillä tunnemme rakkautta tai hartaudellista kunnioitusta niitä kohtaan, joilta toivomme vain hyvää, ja vihaa niitä vastaan, joilta odotamme yksinomaan pahaa. Ell'emme pidä sitä syytä, joka aikaansaa tämän hyvän tai pahan, vapaana, emme alistu siihen, saattaaksemme sen suopeaksi. Niinpä pakanat, jumaloidessaan metsiä, lähteitä tai vuoria, eivät itse teossa palvelleet näitä elottomia esineitä, vaan niitä jumaluuksia, joiden luulivat hallitsevan niitä. Ne elonhengekkeiden liikkeet, jotka aikaansaavat jumaloitsemisen tunteen ovat syntyneet ihmettelyä ja pelkoa synnyttävien liikkeiden yhtymästä. Viimeksimainitusta mielenliikutuksesta puhun myöhemmin.
163. Ylenkatseesta.
Se, mitä kutsun ylenkatseeksi, on sielun taipumus halveksimaan jotakin vapaata syytä, jota se tosin pitää luonnostaan kykenevänä tekemään meille joko hyvää tai pahaa, mutta joka kuitenkin on meitä niin paljon alhaisempi, ett'ei se meille voi tehdä kumpaakaan. Sitä synnyttävä elonhengekkeiden liike on tulos ihmettelyä ja turvallisuutta tai uskaliaisuutta aikaansaavien liikkeiden yhtymästä.
164. Näiden kahden mielenliikutuksen tuottama hyöty ja vahinko.
Jalomielisyys määrää näiden kahden mielenliikutuksen aiheuttaman hyödyn, heikot hengenlahjat ja halpamielisyys niiden tuottaman vahingon. Kuta ylevämpi ja jalompi sielu jollakin henkilöllä on, sitä taipuvaisempi hän on myöntämään jokaiselle sen, mikä hänelle on tuleva. Tällainen henkilö ei ainoastaan tunne syvää nöyryyttä Jumalan edessä, vaan myöntää myös ilman vastahakoisuutta ihmisille kaiken sen kunnian ja kunnioituksen, joka heille on tuleva, kullekin arvonsa ja ansionsa mukaan, eikä hän halveksi muuta kuin pahetta. Mutta ne päinvastoin, joilla on alhainen ja vähälahjainen henki, ovat valmiit liioittelemaan, välistä kunnioittaen ja peläten seikkoja, jotka ansaitsevat vain halveksimista, toiste taas röyhkeästi ylenkatsoen sellaisia seikkoja, jotka ansaitsevat mitä suurinta kunnioitusta. He siirtyvät usein ylen nopeasti äärimäisestä jumalattomuudesta taikauskoon ja sitten taikauskosta jumalattomuuteen, eikä ole yhtään pahetta eikä sielun häiriötilaa, jonka alaisiksi he eivät joutuisi.
165. Toivosta ja pelosta.
Toivo on siinä, että sielu olettaa saavuttavansa haluamansa esineen, ja sen aikaansaa erityinen elonhengekkeiden liike, nimittäin iloa ja halua synnyttävien liikkeiden tulos. Pelko taas on toisenlainen sieluntila, jonka alaisena ollessaan sielu olettaa, ett'ei halun esine ole saavutettavissa. Vaikka nämät kaksi mielenliikutusta ovat toisilleen päinvastaiset, saatamme kuitenkin tuntea niitä samalla kertaa, koska näet yhdenaikuisesti kuvittelemme eri perusteita, joista toiset saattavat arvelemaan toivotun esineen saavuttamista helpoksi, toiset vaikeaksi.
166. Levollisuudesta ja epätoivosta.
Ei kumpikaan edellisessä pykälässä mainituista mielenliikutuksista seuraa halua, jättämättä sijaa toiselle. Jos näet toivo on niin vahva, että se kokonaan karkottaa pelon, muuttuu se luonnoltaan, ja silloin sitä kutsutaan levollisuudeksi tai varmuudeksi. Ja vaikka olemme varmat siitä, että saavutamme halumme esineen, mutta kuitenkin jatkuvasti haluamme sen toteutumista, ei meitä enää kiihota halun mielenliikutus, joka saattoi sitä ennen levottomasti tavoittelemaan sen esinettä. Samoin pelko, ollessaan niin suuri, että se riistää kaiken toivon mahdollisuuden, muuttuu epätoivoksi. Ja tämä epätoivo, joka saattaa kuvittelemaan toivon esinettä mahdottomaksi, tukahuttaa kokonaan halun, joka tavoittelee yksinomaan sellaista joka on mahdollista.
167. Mustasukkaisuudesta.
Mustasukkaisuus on pelon laji, joka johtuu siitä, että halutaan jonkun hyvän seikan pysyvää omistamista. Se ei niin paljon perustu niiden näkökohtien voimaan, jotka panevat luulemaan, että tuon hyvän saattaa menettää, kuin tämän hyvän suureen arvossapitämiseen. Sentähden tutkitaan pienimmätkin epäilyksen aiheet, joita pidetään tärkeinä perusteina.
168. Missä suhteessa tämä mielenliikutus saattaa olla hyvä.
Koska meidän tulee huolellisemmin säilyttää arvokkaita kuin vähemmän arvoisia seikkoja, saattaa tämä mielenliikutus muutamissa tiloissa olla oikea ja hyvä. Siis esim. joku johtava henkilö, jolla on tärkeä asema, on oikeutettu olemaan mustasukkainen[1] sen suhteen, s. o. olemaan epäluuloinen kaikkea kohtaan, joka saattaisi sitä uhata. Kunniallista naista ei liioin moitita siitä, että hän on mustasukkainen kunniansa suhteen; silloin hän näet ei yksistään itse karta väärin menettelemistä vaan välttää vähimmätkin syyt, jotka aiheuttavat panettelua.
[1] Tässä Descartes, poiketen tavallisesta kielenkäytännöstä, ulotuttaa käsitteen mustasukkainen moralin alalle oikeutetun omistusvallan puolustamisen muodossa. Suom. huom.
169. Missä suhteessa mustasukkaisuus on moitittava.
Päivastoin pilkataan saituria, joka on mustasukkainen aarteestaan, s. o. joka sitä itarasti katselee, eikä koskaan tahdo poistua sen luota peläten, että se häneltä riistettäisiin. Sillä raha ei ansaitse näin huolellista vartioimista. Myöskin ylenkatsomme miestä, joka on mustasukkainen vaimolleen, koska tämä osottaa, ett'ei hän rakasta vaimoaan oikealla tavalla, ja että hänellä on huono ajatus itsestään tai vaimostaan. Sanoin, ett'ei hän rakasta vaimoaan oikealla tavalla, sillä jos hän häntä todella rakastaisi, ei hän olisi taipuvainen häntä epäilemään. Mutta hän ei varsinaisesti rakastakaan vaimoaan, vaan ainoastaan hänen ehdotonta omistamistaan, jota hän pitää hyvänä seikkana; eikä tuollainen mies pelkäisi menettävänsä tätä hyvää seikkaa, ellei hän pitäisi itseänsä sitä ansaitsemattomana tai vaimoansa uskottomana. Muuten tämä mielenliikutus perustuu vain epäilykseen ja epäluuloon; sillä jonkun pahan välttäminen, kun on syytä sitä pelätä, ei ole mustasukkaisuutta.
170. Epäröimisestä.
Epäröiminen on myöskin pelon laji, joka pidättää sielua ikäänkuin horjuvassa tilassa useiden tekojen välillä, joihin se saattaisi ryhtyä, eikä siis pane sitä ryhtymään yhteenkään niistä. Sielulla on siis valitsemisen aikaa ennenkuin se tekee päätöksen, ja tässä suhteessa epäröiminen on hyvä. Mutta jos sitä kestää liian kauan ja kun se kuluttaa punnitsemiseen sen ajan, joka tarvittaisiin toimimiseen, on se kovin vahingollinen. Sanoin sitä pelon lajiksi, vaikka saattaa tapahtua niinkin, että sellaisten seikkojen valinnan tarjoutuessa, jotka näyttävät vallan yhtä hyviltä, pysytään epävarmana ja epäröivänä oltaessa vapaana kaikesta pelosta. Tällainen epäröiminen näet on ainoastaan esiintyneen ulkoseikan aiheuttama, eikä minkään elonhengekkeiden liikkeen synnyttämä. Sentähden se ei ole mikään mielenliikutus, ell'ei väärän valinnan pelko lisää epävarmuutta. Mutta tämä pelko on niin tavallinen ja niin suuri muutamissa henkilöissä, että se silloinkin, kun ei ole mitään valittavana ja kun vain on yksi seikka tehtävänä tai tekemättä jätettävänä, pidättää epäröimiseen taipuvaista henkilöä toimimasta ja saattaa hänet turhaan hakemaan toisia toiminnan mahdollisuuksia. Tämä on liiallista epäröimistä, joka johtuu ylenmääräisestä halusta toimia hyvin sekä heikosta ymmärryksestä, joka ei kykene omistamaan selviä ja tarkkoja käsitteitä, vaan paljon sekavia. Parannuskeino tätä liiallisuutta vastaan on se, että totutaan muodostamaan varmoja ja määrätyitä arvosteluja kaikista esiintyneistä seikoista sekä uskomaan, että se aina täyttää velvollisuutensa, joka toimii paraan tietonsa mukaan, vaikkapa tämä tieto olisikin hyvin puutteellinen.
171. Rohkeudesta ja uskaliaisuudesta.
Rohkeus, kun se on mielenliikutus, eikä luontainen tottumus tai taipumus, on jonkunmoinen hehku tai kiihotus, joka saattaa sielun pontevasti toimimaan toteuttaakseen tahtomisensa esineitä, olkoot ne sitten minkälaatuiset tahansa. Uskaliaisuus on sellainen rohkeuden laji, joka taivuttaa sielun toteuttamaan mitä vaikeimpia yrityksiä.
172. Kilpailusta.
Kilpailu on myöskin rohkeuden laji, vaikka toisessa merkityksessä. Rohkeutta näet saattaa pitää sukuna, joka jakautuu yhtä moneen lajiin, kuin sillä on eri esineitä ja samoin yhtä moneen toisenlaiseen lajiin, kuin sillä on syitä. Rohkeus varsinaisesti kuuluu edelliseen luokkaan, kilpailu jälkimäiseen. Viimeksimainittu on vain hehku, joka saattaa sielun ryhtymään yrityksiin, joiden se toivoo onnistuvan, koska se on huomannut senlaisten onnistuvan muille; se on siis senlainen rohkeuden laji, jonka ulkonainen syy on esimerkki. Sanoin ulkonainen syy, koska sitäpaitsi täytyy olla sisällinenkin, joka on siinä ruumiin laadussa, joka vaikuttaa, että halu ja toivo voimakkaammin ajavat veren paljoutta sydämeen, kuin mitä pelko tai epätoivo estävät sitä sinne virtaamasta.
173. Miten uskaliaisuus on riippuvainen toivosta.
Vaikka uskaliaisuuden esineenä on vaikeus, joka tavallisesti aiheuttaa pelkoa jopa epätoivoakin, niin että vaikeimmissa ja epätoivoisimmissa yrityksissä suurin rohkeus ja uskaliaisuus tulee ilmi, on kuitenkin tärkeätä, että sellaisiin yrityksiin antautuva toivoo tai on varma, että hän on saavuttava pyrkimyksensä tarkoituksen, jotta hän saattaisi pontevasti vastustaa kohtaamiansa vaikeuksia. Mutta tämä tarkoitus on erilainen kuin uskaliaisuuden esine; emme näet yhtä haavaa saata olla varmat ja epätoivoiset jonkin seikan suhteen. Kun esim. Decius'et syöksyivät keskelle vihollisia siten suistuen varman surman suuhun, oli heidän uskaliaisuutensa esineenä henkensä suojelemisen vaikeus tässä yrityksessä. Sen onnistumisen suhteen he olivat kokonaan epätoivoiset, sillä he tiesivät, että varma kuolema heitä odotti. Mutta heidän uskaliaan tekonsa tarkoitus oli se, että he tahtoivat tämän esimerkin kautta rohkaista soturien mieltä ja siten tuottaa heille sen voiton, jota he toivoivat. Heidän tarkoituksensa saattoi myös olla kuuluisuuden saavuttaminen jälkimaailman silmissä, ja siitä he olivat varmat.
174. Raukkamaisuudesta ja pelosta.
Raukkamaisuus on rohkeuden suora vastakohta; se johtuu heikkoudesta tai kylmyydestä, joka estää sielua toteuttamasta sellaista, jonka se vapaana tästä mielenliikutuksesta toteuttaisi. Pelko tai kauhistus, joka on uskaliaisuuden vastakohta, ei synny yksistään kylmyydestä, vaan myöskin sielun häiriötilasta ja hämmästyksestä, joka riistää siltä voiman vastustaa vaarallisia seikkoja, joiden se luulee läheltä uhkaavan.
175. Raukkamaisuuden hyödyllinen puoli.
En saata luulla luonnon antaneen ihmisille mielenliikutuksia, jotka aina olisivat pahat, eivätkä koskaan hyvät ja tunnustettavat; mutta mitä viimeksimainitsemiini tulee, on minun hyvin vaikea löytää niiden tuottamaa hyötyä. Minusta näyttää vain siltä, kuin pelkurimaisuus olisi jossakin määrin hyödyllinen silloin, kun se vapauttaa jonkun henkilön huolista, joita jotkut todennäköiset perusteet olisivat saattaneet herättää, ell'eivät toiset varmemmat perusteet, jotka ovat osottaneet yrityksen hyödyttömyyttä, olisi tuossa henkilössä synnyttäneet pelkuruutta. Paitsi sitä, että se säästää sielulta nämät huolet, on se samalla hyödyllinen ruumiille, koska se hidastuttaa elonhengekkeiden liikettä ja siis estää voimien tuhlaamista. Mutta tavallisesti se on hyvin vahingollinen, koska se vierottaa pois tahdon hyödyllisistä teoista. Koska se johtuu riittävän toivon tai halun puutteesta, tulee sen, joka tahtoo parantua tästä pahasta, vain vahvistaa itsessään mainittua kahta mielenliikutusta.
176. Pelon merkityksestä.
Pelko ja kauhistus eivät mielestäni koskaan saata olla hyödylliset ja tunnustettavat. Ne eivät olekaan erityisiä mielenliikutuksia, vaan ainoastaan raukkamaisuuden, hämmästyksen ja arkuuden ylen suuri määrä, joka aina on paha, kuten toiselta puolen uskaliaisuus, ollen rohkeuden ylenpaltisuutta, aina on hyvä, jos vain sen tarkoitus on hyvä. Pelon pääsyy on äkillinen hämmästys, ja paras keino sitä vastaan on punnitseminen ja valmistautuminen kaikkiin niihin tapahtumiin, jotka saattavat sitä aiheuttaa.
177. Tunnonvaivasta.
Tunnonvaiva on surun laji, joka johtuu siitä, että epäilemme tekevämme tai tehneemme jotakin, joka ei ole hyvää; se siis edellyttää välttämättömästi epäilystä. Sillä jos olisimme vallan varmat siitä, että se, johon aiomme ryhtyä, on pahaa, pidättäytyisimme sitä tekemästä, koska tahto kohdistuu ainoastaan sellaiseen, jossa näyttää olevan jotakin hyvää. Ja jos olemme varmat siitä, että tekemämme teko on huono, tunnemme siitä katumusta, emmekä pelkkää tunnonvaivaa. Tämän mielenliikutuksen merkitys on siinä, että se saattaa meitä tutkimaan, onko tekomme hyvä vai paha, sekä estää meitä sitä toiste tekemästä, ell'emme ole saavuttaneet sitä vakaumusta, että se on hyvä. Mutta koska se edellyttää pahaa, olisi parasta, ett'ei meidän koskaan tarvitsisi sitä kokea. Siitä saatamme vapautua samalla tavoin kuin epäröimisestä.
178. Ivasta.
Ilkkuminen tai iva on vihansekainen ilon laji, joka syntyy siitä, että huomataan jossakin henkilössä pieni vika, jonka ansainneena häntä pidetään. Vihan aiheuttaa tämä vika itse, ilon taas se seikka, että se huomataan henkilössä, jolle se on ansaittua. Jos tämä vika esiintyy odottamatta, synnyttää äkillinen ihmettely rehakan naurun, sen mukaisesti, mitä edellä olen naurun luonnosta maininnut. Mutta on välttämätöntä, että tämä vika on vähäinen; sillä jos se on suuri, ei pidetä toista sitä ansaitsevana, ell'ei ilkkujalla ole hyvin paha luonne tai ell'ei hän suuresti vihaa toista.
179. Miksi puutteellisimmat henkilöt tavallisesti ovat enimmin taipuvaiset ivaamaan.
Ne, joilla on joku näkyvä vamma, esim. ontuvat, silmäpuolet, kyttyräselkäiset tai ne, joita on kohdannut joku julkinen häpeä, ovat ivaamiseen erityisesti taipuvaiset. He näet tahtoisivat saattaa kaikki muut yhtä ikävään tilaan, ja ovat senvuoksi hyvin mielissään muille tapahtuvista onnettomuuksista, pitäen heitä niitä ansaitsevina.
180. Pilan hyödyllisyys.
Sävyisä pila on hyödyllinen, koska se saattaa paheet naurunalaisiksi, ilman että pilanlaskija itse niille nauraa tai osottaa mitään vihaa itse pilan kohtaamia henkilöitä vastaan. Se ei ole mikään mielenliikutus, vaan sellainen kelpo miehen ominaisuus, joka todistaa hilpeätä luonnetta ja mielen tyyneyttä. Nämät ovat hyveen merkkejä, ja usein ne myös todistavat henkistä taitavuutta, joka pilansa esineisiin osaa luoda hupaisan valon.
181. Naurun merkitys pilaa laskettaessa.
Ei ole moitittavaa, että nauramme kuullessamme muiden laskevan pilaa; jopa saattaisi olla vahinko, ell'emme sen johdosta nauraisi. Mutta itse laskiessamme pilaa, on sopivampaa pysyä nauramatta, jotta ei näyttäisi siltä, kuin olisimme omaan puheeseemme mieltyneet tai ihailisimme omaa kekseliäisyyttämme. Silloin näet pila miellyttää kuulijoita vielä enemmän.
182. Kateudesta.
Se, mitä tavallisesti kutsumme kateudeksi, on pahe eli senlaatuinen luonnon nurjuus muutamissa ihmisissä, joka saattaa heitä suuttumuksella katselemaan muille ihmisille tapahtuvaa hyvää. Tässä tarkoitan kuitenkin kateudella mielenliikutusta, joka ei aina ole paha. Ollen tällainen mielenliikutus, on se vihansekaista surua, joka johtuu siitä, että näemme hyvää tapahtuvan niille, joita pidämme sitä ansaitsevina. Tässä saattaa vain onnen tuottama hyvä tulla kysymykseen. Sillä mitä henkisiin jopa ruumiillisiinkin etevyyksiin tulee, jotka ihmiset ovat syntymästä saaneet, ovat ne kyllin ansaitut, koska Jumala ne on antanut, ennenkuin ihminen on kyennyt pahaa tekemään.
183. Missä suhteessa kateus on oikeutettu, missä väärä.
Jos onni tuottaa jollekin hyvää, jota hän ei todellakaan ansaitse, ja jos kateus meissä herää vain sentähden, että oikeutta rakastaen paheksumme sitä, ett'ei sitä ole noudatettu tuon hyvän jakamisessa, saattaa tällaista mielenintoa puolustaa, etenkin silloin kun kadehdittu hyvä on senlaatuista, että se sitä ansaitsemattoman kädessä voi muuttua pahaksi. Olettakaamme esim. että se on joku paikka, jota hän saattaa huonosti hoitaa, tai tehtävä, jonka hän saattaa pahoin suorittaa silloinkin, kun haluamme itsellemme mainittua etua, mutta kun muut, jotka sen omistavat ja sitä vähemmin ansaitsevat, estävät meitä sitä saavuttamasta, jolloin kateus kiihtyy, on se puolustettavissa, jos vain kateuteen yhtyvä viha kohdistuu yksinomaan siihen, että etu on ansaitsemattomalle annettu, eikä itse henkilöihin, jotka sen omistavat tai sen antavat. Mutta harvat henkilöt ovat niin oikeutta harrastavat ja jalomieliset, ett'eivät vihaisi niitä, jotka ennen heitä ovat saavuttaneet edun, jota ei voi jaella useammille, ja jota he olivat itselleen toivoneet, vaikkapa ne, joiden osaksi se on tullut, olisivat yhtä ansiokkaat tai ansiokkaammat kuin he itse. Enimmin tavallisesti kadehditaan mainetta; sillä vaikka toisten maine ei estä ketään itselleen sitä hankkimasta, saattaa se kuitenkin maineen saavuttamisen vaikeammaksi.
184. Mistä kadehtivien lyijynkarvainen ihoväri johtuu.
Ei mikään muu pahe ole niin vahingollinen ihmisonnelle kuin kateus. Sillä sen valtaamat henkilöt eivät ainoastaan itse tunne mielipahaa, vaan häiritsevät myös kaikin voimin toisten iloa. Heillä on tavallisesti lyijynkarvainen ihoväri, joka on sekoitus keltaisesta, mustasta ja hyytyneen veren väristä. Senvuoksi on kateus latinaksi livor. Tämä on vallan yhtäpitävää sen kanssa, mitä yllä on mainittu surun ja vihan aiheuttamasta verenliikkeestä. Vihan tunne näet panee maksan alaosasta tulevan keltaisen sapen kiertämään sydämestä valtimoja myöten kaikkiin laskimoihin. Laskimoveri kylmenee tämän kautta sekä virtaa tavallista hitaammin; tässä on riittävä syy siihen, että ihoväri muuttuu lyijynkarvaiseksi. Mutta koska sekä keltainen että musta sappi monesta muusta syystä saattaa tunkea laskimoihin, ja koska kateus ei pane sitä virtaamaan tarpeeksi suuressa määrässä, jotta ihon väri muuttuisi, ell'ei se ole hyvin kiihkeä ja pitkällinen, ei pitä luulla, että kaikki, joilla on tämä ihoväri, ovat kateelliset.
185. Säälistä.
Sääli on surun laji, johon on sekaantunut rakkautta ja myötätuntoisuutta niitä kohtaan, joiden huomataan olevan jonkun ansaitsemattoman kärsimyksen alaisina. Se on kateuden vastakohta esineeseensä nähden, ja ivan vastakohta erilaiseen käsittämistapaansa nähden.
186. Ken tuntee enimmin sääliä.
Se, joka tuntee olevansa hyvin heikko ja alttiina kohtalon kolhauksille, näyttää olevan herkempi tähän mielenliikutukseen kuin muut, koska hän kuvittelee muiden onnettomuutta mahdollisesti itselleen tapahtuvaksi. Ja sellainen henkilö tuntee sääliä pikemmin rakkaudesta itseensä kuin muihin.
187. Mitenkä sääli valtaa kaikkein jalomielisimpiä henkilöitä.
Eivät edes kaikkein jalomielisimmät ja kyvykkäimmät ihmiset voi olla tuntematta sääliä nähdessään toisten avuttomuuden ja kuullessaan heidän valituksensa, vaikka eivät itse pelkää niinkään pahan heitä kohtaavan ja vaikka asettuvat yli onnen vallan. Sillä jalomielisyydelle oleellista on myötätuntoisuus jokaista kohtaan. Mutta säälin herättämä suru ei ole katkera; se on, kuten teatterissa esitettyjen surullisten tapahtumien tuottama suru, enemmän ulkonainen ja aisteissa, kuin sielun sisällä, joka kuitenkin tuntee tyydytystä, tietäessään täyttävänsä velvollisuutensa näin sääliessään murheellisia. Säälin laadussa on se erotus, että rahvas säälii niitä, jotka valittavat, koska se pitää heidän kärsimystään hyvin raskaana, jotavastoin suurten miesten pääasiallinen säälin esine on valittavien heikkous, koska eivät pidä mitään onnettomuutta niin suurena kuin pelkurimaisuutta, joka estää nurkumatta kantamasta kärsimystä. He tosin vihaavat paheita, mutta eivät niitä henkilöitä, jotka niitä harjottavat, sillä heitä kohtaan tuntevat he ainoastaan sääliä.
188. Niistä, jotka eivät ollenkaan tunne sääliä.
Ainoastaan pahansuovat ja kateelliset henkilöt luonnostaan vihaavat kaikkia ihmisiä, ja ainoastaan ne ovat vailla säälintunteita, joilla on niin raaka luonne, tai jotka onni on siihen määrään sokaissut, tai onnettomuus saattanut epätoivoon, ett'eivät luule enää minkään onnettomuuden voivan heitä kohdata.
189. Miksi tämä mielenliikutus panee itkemään.
Huomatkaamme lopuksi, että tämä mielenliikutus hyvin helposti herättää kyyneleitä, koska rakkauden tunne sysää paljon verta sydämeen, josta on seurauksena, että silmät päästävät runsaasti höyryjä. Surun aiheuttama kylmyys hidastuttaa näiden höyryjen liikettä, joten ne muuttuvat kyyneleiksi, kuten edellä on selitetty.
190. Tunnonrauhasta.
Se tyydytyksen tunne, jota ne kokevat, jotka pysyvästi noudattavat hyvettä, on sielussa vakautunut tila, jota kutsumme omantunnon rauhaksi. Mutta se tunne, joka uudelleen herää juuri tehtyämme jonkun teon, jota pidämme hyvänä, on mielenliikutus, nimittäin ilon laji, jota pidän kaikista suloisimpana tunteena, koska sen syy on yksinomaan meistä itsestämme riippuvainen. Mutta jos tämän ilon syy ei ole oikeutettu, s. o. jos ne teot, jotka tuottavat suurta mielen tyydytystä, eivät ole suuriarvoiset tai jos ne lisäksi ovat hyljättävät, on tämä tunne naurettava ja synnyttää vain ylpeyttä ja hävytöntä julkeutta. Tämä huomataan etenkin niissä, jotka luullen olevansa hurskaita, itse teossa ovatkin vain tekopyhiä ja taikauskoisia, s. o. jotka sen tähden, että käyvät usein kirkossa, lukevat joukon rukouksia, leikkuuttavat tukkansa lyhyeksi, paastoavat ja antavat almuja, luulevat olevansa täydelliset ja kuvittelevat olevansa niin suuria Jumalan ystäviä, ett'eivät muka voi tehdä mitään, joka ei häntä miellyttäisi. Lisäksi he luulevat, että kaikki, mihin heidän intohimonsa heitä kehottaa, on oikeata innostusta, vaikka se usein saattaa heitä tekemään suurimpia rikoksia, joita ihminen yleensä voi tehdä, kuten esim. kavaltamaan vihollisille kaupunkeja, tappamaan ruhtinaita, kukistamaan kokonaisia kansoja, vain senvuoksi, ett'eivät he seuraa vakaumustaan.
191. Katumuksesta.
Katumus on tunnonrauhan vastakohta ja se on surua sen johdosta, että tiedämme tehneemme huonon teon. Se on hyvin katkera, koska yksinomaan itse olemme siihen syypäät. Siitä huolimatta se on sangen hyödyllinen, jos katumamme teko todella on huono, ja jos olemme tästä kokonaan tietoiset, koska se kehottaa meitä toimimaan paremmin vastedes. Usein heikot henget katuvat tekojaan, joiden huonoudesta eivät ole varmat. Ei muu kuin pelko tuota heille tätä luuloa, ja jos he olisivat toimineet päinvastaisella tavalla, katuisivat he samoin tätä tekoansa. Tämä on säälittävä heikkous, ja parannuskeino tässä suhteessa on sama kuin epäröimisessä.
192. Suosiosta.
Suosio on varsinaisesti sellainen toivomus, että kävisi hyvin sille henkilölle, jonka menestys on meille rakas. Tarkoitan, että hän on meille rakas ja on saavuttanut suosiomme sentähden, että hän on tehnyt jonkun hyvän teon. Olemme näet luonnostamme taipuvaiset pitämään niistä henkilöistä, jotka tekevät mielestämme hyviä tekoja, vaikka ne eivät tuotakaan meille mitään hyötyä. Suosio tässä merkityksessä on rakkauden, eikä halun laji, vaikka sen yhteydessä aina on se toivomus, että suosimallemme henkilölle hyvin kävisi. Se on tavallisesti yhdistynyt sääliin, koska jotakin henkilöä kohdannut onnettomuus saattaa meidät lähemmin ajattelemaan hänen ansioitansa.
193. Kiitollisuudesta.
Kiitollisuus on myöskin rakkauden laji, jonka meissä on herättänyt kiitollisuutemme esineenä oleva henkilö sellaisella teolla, jonka arvelemme tuottaneen meille jotakin hyvää, tai jolla luulemme hänen ainakin sitä tarkoittaneen. Sillä on siis sama sisällys kuin suosiolla ja vielä suuremmassa määrässä, koska sen on aiheuttanut meitä koskeva seikka, jota tahdomme palkita. Sentähden se onkin voimakkaampi etenkin niissä hengissä, joissa on vähänkin ylevyyttä ja jalomielisyyttä.
194. Kiittämättömyydestä.
Kiittämättömyys ei ole mielenliikutus, sillä luonto ei ole laatinut ihmisruumiiseen mitään sellaista elonhengekkeiden liikettä, joka sitä synnyttäisi. Se on vain pahe, joka on kiitollisuuden suora vastakohta, koska kiitollisuus aina on hyveellinen ja yhteiskunnan tärkeimpiä yhdyssiteitä. Sentähden tämä pahe esiintyy ainoastaan raakaluonteisissa ja hyvin röyhkeissä ihmisissä, jotka pitävät kaikkea sitä hyvää, mikä heille tehdään, velvollisuuden vaatimana. Sitä tavataan myöskin typerissä, jotka eivät ollenkaan punnitse sitä hyvää, jota muut heille tekevät, tai heikoissa ja kelvottomissa, jotka tuntien kykenemättömyytensä ja tarpeensa, halpamaisesti pyytävät toisilta apua ja, sen heiltä saavutettuaan, vihaavat heitä, koska eivät tahdo tehdä heille samanlaista palvelusta tai koska tietävät olevansa siihen kykenemättömät. He kuvittelevat kaikkien muiden olevan yhtä helposti lahjottavissa kuin he itse ovat ja luulevat pettäneensä hyväntekijöitään, koska eivät arvele kenenkään tekevän hyvää toivomatta siitä palkkaa.
195. Paheksumisesta.
Paheksuminen on vihan tai inhon laji, jota luonnostamme tunnemme niitä vastaan, jotka tekevät jotakin pahaa, olkoon se minkälaatuista tahansa. Siihen on usein sekaantunut kateutta tai sääliä. Mutta sillä on kuitenkin vallan erilainen esine. Sillä paheksumme vain sellaisia henkilöitä, jotka tekevät hyvää tai pahaa niille, jotka eivät ole sitä ansainneet; mutta kadehdimme niitä, joiden osaksi tämä hyvä tulee, ja säälimme niitä, joita tämä paha kohtaa. Se tekee jossakin määrin pahan teon, joka omistaa jonkun hyvän, jota hän ei ole ansainnut. Tämän vuoksi lienevät Aristoteles ja hänen oppilaansa, jotka pitivät kateutta aina paheena, kutsuneet tätä sen erityistä lajia, joka ei ole paheellinen, paheksumiseksi.
196. Miksi paheksuminen välistä on liittynyt sääliin ja välistä ivaan.
Pahan tekeminen muille on myöskin jossakin määrin pahan kärsimistä, jonka vuoksi muutamien paheksumiseen yhtyy sääli ja välistä myös iva, riippuen siitä, ovatko he suopeat vai äkäiset niille, joiden näkevät pahaa tekevän. Siis saattoi Demokritos'n nauru ja Heraklitos'n itku johtua samasta syystä.
197 Paheksuminen aiheuttaa usein ihmettelyä, eikä ole ristiriidassa ilon kanssa.
Paheksuminen aiheuttaa myös usein ihmettelyä. Sillä olemme tottuneet olettamaan, että kaikki seikat ovat tapahtuvat tavalla, jota pidämme oikeana. Kun siis joku seikka tapahtuu toisin, hämmästyttää se meitä ja herättää meissä ihmettelyä. Paheksuminen ei myöskään ole ristiriidassa ilon kanssa, jos kohta se tavallisemmin yhtyy suruun. Sillä kun paheksumisemme esine ei voi meitä vahingottaa, ja kun ajattelemme, ett'emme me saattaisi sellaista tehdä, herättää se meissä jonkinmoista mielihyvää. Tämän vuoksi kenties joskus nauramme ollessamme tämän mielenliikutuksen valtaamat.
198. Paheksumisen hyödyllisyydestä.
Muuten huomataan paheksumista paljon enemmän niissä, jotka tahtovat käydä hyveisistä, kuin niissä, jotka todella hyvettä noudattavat. Sillä vaikka hyvettä rakastavat eivät voi jonkunmoista inhoa tuntematta nähdä toisten paheita, osottavat he intohimoista paheksumista ainoastaan suurimpia ja harvinaisimpia paheita vastaan. Sen tila on tukala ja tuskallinen, joka suuresti paheksuu mitättömiä seikkoja. Se menettelee väärin, joka paheksuu viattomia, ja se on julkea ja mieletön, joka ei rajoita tämän mielenliikutuksen esineitä ihmisten tekoihin, vaan ulotuttaa ne Jumalan ja luonnon tekoihin, kuten se menettelee, joka ei ole koskaan tyytyväinen asemaansa eikä kohtaloonsa, vaan uskaltaa moittia maailman menoa ja Kaitselmuksen salaisuuksia.
199. Vihastumisesta.
Vihastuminen on myöskin vihan tai inhon laji, jota tunnemme niitä vastaan, jotka tekevät jotakin pahaa, ja jotka ovat koettaneet tehdä vahinkoa, ei kelle tahansa, vaan erityisesti meille. Se sisältää siis samaa kuin paheksuminen ja lisäksi sen, että se perustuu tekoon, joka koskee meitä ja jota tahdomme kostaa. Se näet melkein aina herättää kostonhalua, ja se on kiitollisuuden suora vastakohta, kuten paheksuminen on suosion vastakohta. Mutta se on verrattomasti kiivaampi näitä kolmea mielenliikutusta, koska vahingollisten seikkojen karkottamishalu ja kostonhimo ovat voimakkaimpia tunteita. Halu liittyneenä rakkauteen itseämme kohtaan synnyttää vihastuessamme vallan samanlaisen verenkiihotuksen, kuin minkä rohkeus ja uskaliaisuus voivat aikaansaada. Viha vaikuttaa sen, että pernasta ja maksan pienistä laskimoista tuleva sapensekainen veri näin joutuu kiihotustilaan ja syöksyy sydämeen. Siellä se, koska sitä on tavallista runsaampi määrä, ja koska se on sapensekaista, synnyttää kovempaa kuumuutta, kuin mitä rakkaus ja ilo siellä saattavat synnyttää.
200. Miksi vihastumisesta kalpenevat ovat pelättävämmät kuin ne, jotka siitä punastuvat.
Tämän mielenliikutuksen ulkonaiset merkit ovat erilaiset, riippuen henkilöiden eri luonteista ja vihastumiseen liittyvien muiden mielenliikutuksien erilaisuudesta. Niinpä näemme toisten vihastuvien kalpenevan tai vapisevan, toisten taas punastuvan jopa itkevänkin. Tavallisesti pidetään kalpenevien vihastumista pelättävämpänä kuin punastuvien sentähden, että se, joka ei voi kostaa muulla tavalla kuin kasvojen ilmeillä ja sanoilla, heti mielenliikutuksen ilmestyttyä purkaa itsestään kaiken kiihkonsa ja voimansa, jonka vuoksi hän punastuu. Usein myös oman tilan herättämä harmi ja sääli panee itkemään, koska ei ole muuta koston mahdollisuutta. Ne päinvastoin, jotka hillitsevät mielensä, päättäen panna toimeen suuremman koston, tuntevat surua ajatellessaan, että vihastumista herättänyt teko heidät siihen pakottaa. Välistä he myös pelkäävät tekemänsä päätöksen pahoja seurauksia, ja sentähden he ensin muuttuvat kalpeiksi, kylmiksi ja vapiseviksi. Mutta jos he myöhemmin ryhtyvät kostoansa täyttämään, tulistuvat he kahta kiivaammin, kuta kylmäkiskoisemmat alussa olivat. Samoin sellainen kuume, joka alkaa vilunväristyksistä, tavallisesti on kiivainta laatua.
201. On kahdenlaista vihastumista, ja hyväluontoiset ovat sen alaiset, joka tässä ensin mainitaan.
On siis kahdenlaista vihastumista; toinen on hyvin pikainen ja näkyy selvästi ruumiin ulkopinnalla, mutta ei ole vaikutuksiltaan vahingollinen, ja se on helposti asetettavissa; toinen ei alussa ole niin tuntuva, mutta kalvaa enemmän sydäntä ja on vaikutuksiltaan vaarallinen. Hyväluontoiset ja rakastavaiset ihmiset ovat taipuvaiset edelliseen; sillä heidän vihastumisensa ei johdu syvästä vihasta, vaan äkillisestä vihantunteesta. He näet luontonsa mukaisesti kuvittelevat, että kaikki seikat ovat tapahtuvat tavalla, jota pitävät paraana kaikista, ja kun käy toisin, hämmästyvät ja loukkaantuvat he siitä usein silloinkin, kun tuo seikka ei koske heitä erityisesti. Sillä koska heissä on paljon hellää lempeyttä, harrastavat he yhtä paljon niiden menestystä, joista pitävät, kuin omaansa. Niinpä se, mikä muissa herättäisi pelkkää paheksumista, heissä aiheuttaa vihastumista. Ja koska heidän sydämessään, heidän rakastavan mielensä vaikutuksesta, on paljon lämpöä ja verta, täytyy äkillisen vastenmielisyyden liikkeelle paneman vähäisenkin sapen määrän sydänveressä synnyttää suurta kiihotusta. Mutta tämä kiihotus ei ole pitkällinen, koska äkillistä vastenmielisyyttä kestää vain vähän aikaa; ja huomattuaan, ett'ei olisi ollut syytä niin suuresti suuttua, katuvat tällaiset henkilöt vihastumistaan.
102. Heikot ja epäjalot sielut ovat enimmin alttiina toisenlaatuiselle vihastumiselle.
Toinen vihastumisen laji, jossa viha ja suru ovat vallalla, ei alussa ole helposti ulkoapäin havaittavissa muusta, kuin sen aikaansaamasta kalpenemisesta. Mutta sen voima kiihtyy vähitellen siitä kiihotuksesta, jonka ankara kostonhalu veressä aikaansaa. Tämä syöksyy sapensekaisena maksan alaosasta ja pernasta sydämeen, synnyttäen siinä kovaa ja pistelevää lämpöä. Samoin kuin jalomielisimmät henkilöt osottavat mitä suurinta kiitollisuutta, niin ylpeimmät, epäjaloimmat ja heikoimmat ovat kaikista enimmin tämäntapaiselle vihastumiselle alttiit. Sillä loukkaus näyttää ylpeistä sitä suuremmalta, kuta suuremmassa arvossa he itseänsä pitävät sekä kuta enemmän arvoa he panevat siihen hyvään, joka heiltä riistetään. Tähän hyvään etenkin heikko ja halpa sielu on lujasti kiintynyt, koska se on toisista riippuvaista.
203. Jalomielisyys on parannuskeino vihastumisen liiallisuutta vastaan.
Vaikka mainittu mielenliikutus on siinä hyödyllinen, että se antaa ihmiselle pontevuutta torjumaan itsestään loukkauksia, ei kuitenkaan ole ainoatakaan mielenliikutusta, jonka liiallisuutta tulisi huolellisemmin välttää. Sillä se vie arvostelukyvyn harhaan ja saattaa ihmisen usein toimimaan tavalla, jota hän jälestäpäin katuu ja estää välistä torjumasta loukkauksia yhtä hyvin, kuin jos hän olisi tyynempi. Koska ylpeys enimmin kiihottaa vihastumista, luulen jalomielisyyttä parhaaksi parannuskeinoksi sen liiallisuutta vastaan. Sillä jalomielisyys saattaa meidät pitämään vähäarvoisina kaikkia niitä hyviä seikkoja, jotka meiltä voidaan riistää, jotavastoin se saattaa meidät pitämään suurempiarvoisina vapautta ja täydellistä itsehillitsemistä, jonka menetämme, niinpian kuin joku voi meitä loukata. Siinä henkilössä, joka on saavuttanut viimeksimainitut ominaisuudet, ei herää muuta kuin ylenkatsetta tai korkeintain paheksumista sellaisten seikkojen johdosta, joista muut loukkautuvat.
204. Kunniasta.
Kunnialla tarkoitan ilon lajia, joka perustuu rakkauteen itseämme kohtaan, ja joka johtuu siitä, että luulemme tai toivomme saavuttavamme kiitosta toisilta. Se eroaa siis sisäisestä tyydytyksestä, joka johtuu oman hyvän teon tietoisuudesta. Sillä välistä meitä kiitetään seikoista, joita emme ollenkaan pidä hyvinä, ja moititaan sellaisista seikoista, joita pidämme parempina. Molemmat nämät mielenliikutukset ovat itsekunnioituksen ja samalla ilon lajeja. Sillä muiden meitä kohtaan osottama kunnioitus antaa meille aihetta kunnioittamaan itseämme.
205. Häpeästä.
Häpeä päinvastoin on surun laji, joka perustuu niinikään rakkauteen itseämme kohtaan, ja joka johtuu siitä luulosta tai pelosta, että meitä moititaan. Siihen yhtyy sitäpaitsi nöyryyttä ja epäluottamusta itseämme kohtaan. Sillä se, joka kunnioittaa itseänsä niin suuresti, ett'ei hän saata kuvitella kenenkään häntä moittivan, ei helposti voi tuntea häpeää.
206. Näiden kahden mielenliikutuksen hyödyllisyys.
Kunnian ja häpeän tunteet ovat molemmat hyödylliset siinä, että ne kohottavat meitä hyvettä harjottamaan, edellinen toivon, jälkimäinen pelon avulla. On vain tarpeellista kehittää arvostelukykyä erottamaan sitä, mikä todella ansaitsee moitetta tai kiitosta, jott'ei hävettäisi hyviä tekoja, eikä kerskattaisi pahoista, kuten moni tekee. Ei kuitenkaan ole hyvä kokonaan itsessään tukehuttaa mielenliikutuksia, kuten kyynikot muinoin tekivät. Sillä vaikka rahvaan arvostelut ovatkin sangen huonot, täytyy meidän elää sen keskuudessa, ja sen kunnioitus on meille tärkeää, jonka vuoksi meidän usein tulee enemmän seurata sen mielipiteitä kuin omia mielipiteitämme, mitä ulkonaiseen toimintaamme tulee.
207. Hävyttömyydestä.
Hävyttömyys eli röyhkeys, joka on häpeän ja usein kunnian halveksimista, ei ole mielenliikutus, koska meissä ei ole mitään sitä synnyttävää elonhengekkeiden liikettä; vaan se on häpeän ja kunniantunteen vastakohtainen pahe, kun mainitut mielenliikutukset ovat hyvät, kuten kiittämättömyys on kiitollisuuden, julmuus säälin vastakohta. Röyhkeys syntyy etupäässä sellaisessa henkilössä, jota usein on suuresti loukattu. Sillä jokainen pitää nuorena kiitosta hyvänä seikkana ja parjausta pahana, sekä molempien merkitystä elämässä paljon suurempana, kuin sellaisen henkilön kokemus myöhemmin osottaa todeksi, joka, kärsittyään ilmeisiä loukkauksia, huomaa olevansa vailla kaikkea kunniaa sekä itsensä kaikkien halveksimaksi. Sellainen ihminen muuttuu röyhkeäksi, koska hän sitten arvostelee hyvää ja pahaa ainoastaan ruumiin mukavuuden kannalta, ja huomaa nauttivansa siitä yhtä hyvin solvauksien jälkeen kuin ennen niitä, jopa paljoa paremminkin. Hän näet on vapautunut useasta pakollisesta teosta, johon kunnia häntä velvoitti; ja jos hän alennustilansa johdosta on menettänyt omaisuutensa, on hyväntekeviä ihmisiä, jotka häntä auttavat.
208. Vastenmielisyydestä.
Vastenmielisyys on surun laji, joka on saman syyn vaikuttama, joka muiden asianhaarojen vallitessa herättää iloa. Luontomme näet on senlaatuinen, että useat meille mielihyvää tuottavat seikat meistä ovat vain jonkun aikaa hyvät ja muuttuvat myöhemmin meille rasitukseksi. Tämän huomaamme etenkin juomisesta ja syömisestä, jotka ovat hyödylliset ainoastaan janoa ja nälkää tuntevalle, ja jotka ovat vahingolliset, senjälkeen kuin on tyydytetty mainitut tarpeet. Koska juoma ja ruoka silloin lakkaavat olemasta mieluiset maulle (ranskaksi le goût), on tätä mielenliikutusta kutsuttu vastenmielisyydeksi (le dégoût).
209. Kaihosta.
Kaiho on myöskin surun laji, johon on yhtynyt erityistä katkeruutta, koska siihen aina liittyy epätoivoa sekä menetetyn mielihyvän muisto. Emme näet koskaan kaihoa muuta kuin sellaista seikkaa, joka on tuottanut meille mielihyvää, ja jonka siihen määrään olemme menettäneet, ett'ei meillä ole mitään toivoa sen takaisinsaamisesta sillä ajalla ja tavalla, jota haluamme.
210. Hilpeydestä.
Hilpeydellä lopuksi tarkoitan ilon lajia, jolla on se omituisuus, että sen vienous enenee entisten kärsimyksien muistosta, joista vapautuminen tuntuu vallan samalta kuin hartijoilta laskettaisiin kauan kannettu taakka. En kolmessa viimeksimainitussa mielenliikutuksessa näe mitään erityisesti huomattavaa. Olenkin maininnut ne tässä ainoastaan noudattaakseni yllä määräämääni järjestystä mielenliikutuksien luettelemisen suhteen. Sillä tämä järjestys on ollut hyödyllinen siinä suhteessa, ett'ei yksikään erityistä tarkastusta ansaitseva mielenliikutus ole sitä noudattaessani jäänyt huomaamatta.
211. Yleinen parannuskeino mielenliikutuksia vastaan.
Nyt, kun tunnemme kaikki mielenliikutukset, on meillä paljon vähemmän syytä pelätä niitä kuin ennen. Huomaamme näet niiden kaikkien luonnostaan olevan hyviä, ja että meidän vain tulee karttaa niiden huonoa käyttämistä ja liiallisuutta. Osottamani parannuskeinot tässä suhteessa olisivat riittävät, jos jokainen panisi tarpeeksi huolta niiden käyttämiseen. Näiden parannuskeinojen joukossa olen kuitenkin myöskin maininnut edelläkäyvän punniskelun sekä tarkkaavaisuuden, joiden avulla saatamme korjata luontomme viat siten, että harjotamme itseämme erottamaan veremme ja elonhengekkeidemme liikkeet niistä ajatuksista, joihin ne tavallisesti ovat liittyneinä, ja tunnustan, että harvat ihmiset tällä tavoin valmistautuvat jokaista sattumaa varten. Lisäksi ne liikkeet, jotka mielenliikutuksien esineet aiheuttavat veressä, tapahtuvat yksistään aivojen mielikuvien ja elinten tilan vaikutuksesta ja lisäksi niin nopeasti, ett'ei mikään inhimillinen viisaus kykene ilman riittävää valmistautumista niitä vastustamaan. Niinpä monikaan ei voi pidättäytyä nauramasta, kun häntä kutkutetaan, vaikk'ei tämä ole hänelle ollenkaan mieluista; sillä se ilon ja hämmästyksen mielikuva, joka ennen on saattanut häntä nauramaan samanlaisen tapauksen johdosta, herää uudestaan hänen mielikuvituksessaan ja täyttää vasten hänen tahtoansa hänen keuhkonsa sydämestä syöksyvällä verellä. Samoin ne, jotka luonnostaan ovat herkät ilon ja säälin, pelon tai vihastumisen tunteille, eivät saata pidättäytyä pyörtymästä, itkemästä, vapisemasta tai veren kuumeisesta kiihotuksesta silloin, kun joku mainituista mielenliikutuksista on voimakkaasti vallannut heidän mielikuvituksensa. Mutta tällaisessa tilaisuudessa saatamme aina turvautua keinoon, jota tässä luulen voivani suosittaa yleisimpänä ja käytännöllisesti helpoimpana kaikkea mielenliikutuksien liiallisuutta vastaan, nimittäin siihen, että tuntiessamme veremme näin kiihtyvän, otamme huomioon ja muistamme, että tällöin kaikki mielikuvamme pyrkivät pettämään sielua sekä osottamaan niitä perusteita, jotka yllyttävät meitä mielenliikutuksen esinettä tavoittelemaan, paljoa pätevämmiksi kuin ne ovat, sekä niitä perusteita, jotka kehottavat mainittua esinettä hylkäämään, paljoa heikommiksi. Jos mielenliikutus saattaa meitä tavoittelemaan seikkoja, joiden saavuttaminen sietää lykkäystä, tulee meidän pidättäytyä sinä hetkenä tekemästä ratkaisevaa päätöstä sen suhteen, sekä hakea toisia ajatuksia, kunnes aika ja lepo ovat kokonaan tyynnyttäneet veren kiihotuksen. Mutta jos on kysymyksessä teko, jonka suhteen ratkaiseva päätös heti on tehtävä, tulee tahdon etupäässä tavoitella ja noudattaa niitä perusteita, jotka ovat päinvastaiset niille, joita mielenliikutus osottaa, vaikka edelliset näyttäisivätkin heikommilta. Jos esim. vihollinen äkkiä hyökkää jonkun kimppuun, ei tämä tilaisuus siedä mitään tuumiskelua. Mutta se, joka on tottunut punnitsemaan tekojaan, saattaa mielensä täyttyessä pelolla, kääntää ajatuksensa pois vaarasta kuvittelemalla vastustamiseen kehottavia perusteita paljoa varmemmiksi ja kunniakkaammiksi kuin pakoon kehottavia. Ja päinvastoin, tuntiessaan kostonhalun ja vihastumisen yllyttävän sokeasti syöksymään ahdistavien kimppuun, tulee hänen muistaa, että on turhaa syöksyä turmioon, kun saattaa häpeättä pelastua, ja että vastustajien ollessa paljoa lukuisammat, on parempi rehellisesti peräytyä tai antautua, kuin raa'alla tavalla panna itsensä alttiiksi varmalle kuolemalle.
212. Mielenliikutuksista riippuu kokonaan tämän elämän onni ja onnettomuus.
Sielulla saattaa tosin olla omat mielihyvänsä; mutta ne, jotka sillä on yhteiset ruumiin kanssa, riippuvat kokonaan mielenliikutuksista. Sentähden ne ihmiset, joita mielenliikutukset suurimmassa määrässä saattavat vallata, kykenevät nauttimaan suloisinta mielihyvää tässä elämässä. On totta että he myös saattavat tuntea suurinta katkeruutta, jos eivät osaa mielenliikutuksiaan oikein ohjata, ja jos onni on heille nurja. Siis on viisaus tässä kohdin erittäin tarpeen, koska se opettaa niin hallitsemaan mielenliikutuksia sekä ohjaamaan niitä niin taitavasti, että niiden aiheuttama mielipahakin on helposti kärsittävissä, ja että ne kaikki saattavat tuottaa iloa.