ESIPUHE LUKIJALLE.
Kysymyksiä Jumalasta ja ihmisen sielusta olen jo tätä ennen lyhyesti käsitellyt ranskankielisessä kirjassani »Discours de la méthode» vuodelta 1637. Tarkoituksenani ei silloin kuitenkaan ollut näiden asiain perinpohjainen tutkiminen. Päinvastoin oli kysymysten käsittely mainitussa teoksessa niin sanoakseni ainoastaan »maisteleva.» Tahdoin näet lukijain arvosteluista saada osviittoja näiden asiain vastaiseen syvällisempään käsittelemiseen. Ja varmaanpa ovatkin nämä kysymykset itsessään siksi tärkeitä että niitä kyllä kannattaa ottaa puheiksi useamman kuin yhden kerran. Toisekseen on se menettelytapakin, jota olen näissä tutkimuksissani käyttänyt, siksi uusi ja yleisestä tavasta poikkeava, ettei se mielestäni hyvästi sovellu laveammin esitettäväksi ranskankielisessä, suuren yleisön käsiin aiotussa kirjassa, josta heikompiälyisetkin helposti voisivat ottaa aihetta yritelläkseen käyttämään samaa menettelöä.
Äskenmainitussa teoksessani kehotin kaikkia, jotka huomaisivat kirjoituksissani jotakin vastustettavaa tai moitittavaa, hyväntahtoisesti siitä minulle huomauttamaan. Nyt puheena oleviin kysymyksiin nähden on kuitenkin esitetty ainoastaan kaksi vastaväitettä, jotka ansaitsevat huomiota. Niihin on minun siis tässä ensin lyhyesti vastattava, ennenkuin ryhdyn itse kysymyksiä tarkemmin selvittelemään.
Ensiksikin on väitetty ettei siitä, että sielu, kääntyessään omaa itseänsä katselemaan, ei havaitse olevansa mitään muuta kuin pelkkä ajatteleva olio, suinkaan seuraa että sielun olemus todellisuudessa olisi ainoastaan siinä että se on ajatteleva olio, siinä merkityksessä nimittäin, että sana ainoastaan sulkisi pois kaikki muut määreet, joita ehkä voitaisiin pitää sielun olemukseen kuuluvina. Tähän väitteeseen vastaan etten minäkään ole tahtonut puheena olevassa kirjassani sulkea noita toisia määreitä sielun olemuksesta pois itse asian olennaiseen luontoon nähden (josta silloin ei ollut kysymystäkään), vaan ainoastaan mitä omaan havaitsemiseeni tulee. Tarkoitukseni oli siis vain väittää etten minä puolestani huomaa itsessäni mitään muuta sellaista, jonka tietäisin kuuluvan omaan olemukseeni, kuin juuri ja yksin sen, että olen ajatteleva olio, toisin sanoen olio, jossa on ajattelemisen kyky. Seuraavassa sitä vastoin tulen osottamaan mitenkä siitä etten tiedä mitään muuta olemukseeni kuuluvan, seuraa se, ettei siihen todella muuta kuulukaan.
Toinen vastaväite tarkoittaa sanoa ettei muka siitä, että tietoisuuteeni sisältyy erään minua täydellisemmän olennon mielle, vielä seuraa että tuo mielle todella olisi minua täydellisempi, ja paljoa vähemmin sitä, että mielteen edustama olento myöskin olisi olemassa. Tähän vastaan ensiksikin huomauttamalla että sanaa mielle, idea, käytetään kahdessa merkityksessä, nimittäin toiselta puolen osottamaan mieltämistoimintoa ja toiselta puolen tarkoittamaan itse sitä oliota, jota mielle edustaa. Ensinmainitussa merkityksessä tietysti ei käy sanominen että mielle olisi minua, tekijäänsä täydellisempi. Jälkimmäisessä sitävastoin voipi mielle-sanalla merkitty olio, vaikka sitä ei oletetakaan olevaksi muualla kuin ajattelevassa ymmärryksessä, kuitenkin oman olemuksensa luonnon puolesta olla minua täydellisempi. Mitenkä taas yksistään siitä että minussa on minua itseäni täydellisemmän olion aate, seuraa tuon olion todellinen olemassaolo, tulee seuraavassa seikkaperäisesti esitettäväksi.
Paitsi näitä kahta vastaväitettä olen tosin saanut nähdä pari melkoisen pitkää kyhäelmää, joiden sisällys kuitenkaan ei ole tähdätty minun näistä asioista esittämiäni perusteluja vastaan, vaan koetetaan niissä jumalankieltäjäin yleislauselmista lainatuilla todisteilla ahdistaa niitä johtopäätöksiä joihin olen tullut. Mutta moisilla todisteillahan ei voi olla mitään arvoa niiden silmissä, jotka pystyvät ymmärtämään minun perustelujani, ja n. s. suuren enemmistön arvostelut taas ovat siksi nurinkuriset ja häilyväiset että yleensä uskotaan sitä mitä ensiksi kuullaan, olkoonpa se kuinka väärää ja mieletöntä tahansa, jota vastoin myöhemmin esitetty oikea ja varma ajatuskanta, jossa edellinen osotetaan vääräksi, tavallisesti hyljätään. Näistä syistä en rupea tässä antamaan noihin kyhäelmiin mitään seikkaperäistä vastausta, jotta en tarvitseisi ruveta niitä itseäänkin tässä toistelemaan.
Sen verran olkoon ylipäiten sanottu että perustuksena kaikkeen siihen mitä ateistiselta taholta tavallisesti hoetaan Jumalan olevaisuutta vastaan, on se väite, että Jumalalla muka kuvitellaan olevan inhimillisiä intohimoja taikka että ihmisjärjelle aiheettomasti omistetaan sellainen voima ja viisaus että pyrimme määrittelemään ja käsittämään mitä Jumala voi ja mitä hänen tulee tehdä. Mutta kun vain pidämme mielessämme sen erotuksen että meidän järkemme on äärellinen, Jumala sitävastoin käsittämätön ja ääretön, niin eivät nämä seikat tee mitään vaikeuksia.
Tavallansa olen siis saanut tietää mitä ihmisillä on ajatuskannastani sanottavana ja ryhdyn nyt tässä uudelleen käsittelemään noita samoja kysymyksiä Jumalan ja sielun olemuksesta, samalla kosketellen koko metafysiikan alkuperustuksia. Mitään yleisön kiitosta en tästä odota enkä liioin suurta lukijakuntaakaan. Enpä edes suosittele teostani luettavaksikaan muille kuin niille, jotka ottavat vaivaksensa seurata mukanani vakavan miettimisen vaikealla polulla, henkilöille sellaisille, jotka sekä voivat että tahtovat vapauttaa järkensä aistien maailmasta sekä samalla kaikista ennakkoluuloista, mutta joita, kuten hyvin tiedän, on varsin vähän olemassa. Mitä taas tulee niihin, jotka eivät viitsi pyrkiä käsittämään todistelujeni koko juoksua ja keskinäistä yhteyttä, vaan tähtäävät viisastelunsa, kuten monellakin on tapana, yksityisiin lauseisiin, niin en luule heidän tämän kirjan lukemisesta suuriakaan kostuvan. Mahdollista kyllä että he monessakin kohden löytävät tilaisuutta laskeaksensa jonkun nokkelan kompisanan, mutta tuskinpa lienee heillä esiintuotavana mitään, joka olisi omiansa saattamaan minua ahdinkoon taikka edes ansaitsisi vastaamista.
Mutta voipihan olla muitakin, joita kirjani ei voi ensi silmäyksellä tyydyttää, ja samoin olisi liian vaateliasta jos luulisin saattavani edeltäpäin arvata mikä kohta minkin mielestä tuntuu vaikealta. Sen vuoksi tulen näissä mietelmissä ensiksi esittämään juuri ne ajatukset, joiden avulla itse mielestäni olen päässyt varmaan ja selvään totuuden käsittämiseen, nähdäkseni voisinko ehkä vakuuttaa muita samoilla perusteilla, joiden avulla itse olen saavuttanut vakaumukseni. Sen jälkeen otan vastatakseni eräiden oppineiden neromiesten muistutuksiin, joiden tutkittavana nämä mietelmät ovat olleet ennenkuin ne painosta julkaistiin. He ovat nimittäin tehneet mietelmiäni vastaan siksi paljon ja erilaisia huomautuksia, ettei toivoakseni muille voine johtua mieleen mitään vähänkään arvokkaampaa vastaväitettä, jota edelliset eivät jo olisi kosketelleet.
Pyydän siis lukijoitani mitä hartaimmin jättämään loppuarvostelunsa muodostamisen siksi kuin hyväntahtoisesti ovat lukeneet läpi myöskin ylempänä mainitsemani muistutukset ja kaikki niihin antamani vastaselitykset.