YLEISSILMÄYS SEURAAVAAN KUUTEEN MIETELMÄÄN.
Ensimmäisessä esitetään ne syyt, joiden nojalla voimme epäillä kaikkea mitä tiedämme, varsinkin mitä aineellisiin esineihin tulee, niinkauan kuin meillä ei ole sen parempia perustuksia tieteillemme, kuin mitä tähän asti on ollut. Tämän perinpohjaisen epäilemisen hyöty, joka tosin täydessä selvyydessään ilmenee vasta tuonnempana, on etenkin siinä, että se vapauttaa meidät kaikista ennakkoluuloista, valmistaa henkeämme irtautumaan aistien vaikutuksista ja vihdoin tekee vastaisen epäilemisen mahdottomaksi kaiken sen suhteen, minkä kerran tästä epäilyksestä päästyämme olemme havainneet todeksi.
Toisessa mietelmässä henki, käyttäen sille ominaista vapautta, otaksuu olemattomaksi kaikki semmoisetkin, joiden olemassa olosta voi olla vähintäkään epäilystä, mutta käsittää samalla kerrassaan mahdottomaksi ettei ainakin henki itse olisi olemassa. Tämä huomio on erittäin suuriarvoinen, sillä täten on samalla löydetty peruste, jonka mukaan henki voi päättää mitä siihen itseensä, toisin sanoen ihmisen älylliseen puoleen, ja mitä ruumiiseen kuuluu. Mutta koska monikin ehkä jo tässä kohden voipi odottaa todistuksia sielun kuolemattomuudesta, täytyy minun tässä huomauttaa, että olen kokenut tyystin noudattaa sitä periaatetta, etten kirjoita mitään, jota en samalla tarkalleen todista, ja etten siis ole voinut aineen järjestämisessä noudattaa muuta sääntöä kuin mitä suuretieteilijät yleensä käyttävät, nimittäin että ensin esitän kaikki ne lausekkeet, joista tutkimuksen alainen väitelmä riippuu, ja vasta sitten käyn tekemään johtopäätöksiä itse väitelmästä. Tulee huomata että tietoon sielun kuolemattomuudesta tarvitaan ennen kaikkea mahdollisimman selvä ja ruumiiseen kohdistuvista mietteistä vapaa käsitys sielun olemuksesta, ja tämä onkin nyt puheena olevassa mietelmässä saavutettu. Mutta sitäpaitsi tarvitsee meidän samaa tarkoitusta varten tietää, että kaikki mitä me selvästi ja täsmälleen tajuamme, todella on juuri sitä ja sellaista miksi me sen siten tajuamme. Tätä viimemainittua seikkaa taas ei ole käynyt todistaminen ennenkuin neljännessä mietelmässä. Edelleen on aineen olemus tarkalleen selvitettävä, mikä tapahtuu osittain toisessa, osittain viidennessä ja kuudennessa mietelmässä. Näistä seikoista vuorostaan johtuu, että kaikki ne oliot, jotka äsken mainitulla tavalla tajutaan erinäisiksi substanseiksi, niinkuin sielu ja ruumis, todella ovatkin oleellisesti toisistaan eriäviä substanseja, mikä johtopäätös on tehtynä kuudennessa mietelmässä. Mutta viimeksimainittu lauseke tulee vielä samassa kuudennessa mietelmässä vahvistetuksi sillä, ettemme voi käsittää mitään aineellista kappaletta muuksi kuin jakautuvaksi emmekä päinvastoin henkeä muuksi kuin jakautumattomaksi, sillä emmehän saata ajatella esim. keskikohtaa jossakin henkioliossa, mikä kyllä käy päinsä aineelliseen kappaleesen nähden, olkoonpa se kuinka pieni hyvänsä. Näkyy siis että henki ja aineellinen kappale eivät ole ainoastaan oleellisesti toisistaan eriäväisiä, vaan vielä tavallansa toisilleen vastakkaisiakin. Pitemmälle ei asian esitys tässä kirjassa ulotu, sillä yhdeltä puolen riittää se, mihin ylempänä on viitattu, osottamaan ettei ruumiin kuolemasta suinkaan seuraa sielun kuolema, ja siis valmistamaan ihmisille toisen elämän toivoa, ja toiselta puolen ovat ne edellytykset, joista sielun kuolemattomuus voidaan johtaa, yhteydessä koko fysiikin esityksen kanssa. Täytyy näet ensiksikin tietää, että kaikki substansit ylipäänsä, eli siis ne oliot, joiden olemassa olo edellyttää välitöntä luomistointa Jumalan puolelta, ovat luonnostaan häviämättömät eivätkä koskaan lakkaa olemasta, ellei sama Jumala kiellä niiltä myötävaikutustaan ja tee niitä jälleen tyhjäksi. Edelleen on huomattava että näin ollen myöskin aine kaikkein aineellisten kappalten yleinen emäs ja alusta, on substansi, eikä siis koskaan häviä, mutta että ihmisen ruumis, siinä määrin kuin se eriää muista kappaleista, on kokoonpantu ainoastaan vissillä tapaa muodostuneista ja asentonsa puolesta toisiinsa suhteutuvista jäsenistä ynnä muista satunnaismääreistä eli aksidenseistä. Ihmishenki sitävastoin ei ole tuolla tavalla kokoon pantu mistään satunnaismääreistä, vaan on se olemukseltaan puhdas substansi. Sillä jos hengen satunnaismääreitä, niinkuin käsittämistä, tahtomista, havaitsemista, muutetaan, niin ei siitä seuraa että itse henki olemukseltaan muuttuisi joksikin toiseksi. Mutta ihmisruumis muuttuu oleellisesti toiseksi, jos vaan muutamienkin jäsenten muotoa muutetaan. Tästä taas seuraa että ruumis kuoleman kautta vallan helposti häviää ja lakkaa olemasta, mutta että sielu oman luontonsa mukaan on kuolematon.
Kolmannessa mietelmässä olen esittänyt omintakeisen todistuksen Jumalan olemisesta ja selvittänyt sen mielestäni riittävän laveasti. Mutta kun tarkoitukseni oli saada lukijan ajatusta niin paljon kuin mahdollista pysytetyksi vapaana aistien vaikutuksista enkä sen vuoksi ole tässä kohden käyttänyt mitään aistillisesta maailmasta lainattuja vertauskuvia esityksen valaisemiseksi, niin voi kyllä olla, että monikin paikka on jäänyt liian himmeäksi ja vaikeaksi käsittää. Kuitenkin toivon että nuo vaikeudet tuonnempana saadaan poistetuksi, nimittäin vastauksissani edellä mainittuihin vastaväitteisiin. Tämä koskee m. m. etenkin todistelmaani siitä että meissä oleva ehdottomasti täydellisen olennon mielle sisältää niin paljon ajateltua todellisuutta (realitas objectiva),[1] että sen alkusyyn myös täytyy olla ehdottomasti täydellisen. Tätä seikkaa valaistaan mainituissa vastauksissa vertauksella taitehikkaasti tehtyyn koneeseen, jonka mielle on jonkun taitoniekan ajatuksissa. Sillä niinkuin tässä mielteessä ilmenevällä ajatellulla koneella täytyy olla joku alkusyynsä, nimittäin taitoniekan tieto, joko se sitten on alkuperin hänen omansa taikka jonkun toisen hänelle antama, samoin täytyy meissä olevan jumalanmielteen alkusyynä olla itse Jumala.
[1] Skolastisesta filosofiasta periytynyt käsite "realitas obiectiva" tarkoittaa todellisuutta (esim. jotakin oliota) semmoisena kuin se on ajattelevan henkiolennon tajunnassa. Sen vastakohta on "realitas formalis sive actualis" = todellisuus semmoisena kuin se on. Edellinen on tässä kirjassa käännetty sanoilla "ajateltu todellisuus", jälkimmäinen sanoilla "tosiasiallinen todellisuus." Sopisi ehkä myös sanoa yleislaatuinen (obiectiva) ja ominaislaatuinen (formalis) todellisuus, katsoen siihen että olio käsitteessä on ainoastaan eräiden enemmän tai vähemmän yleisten tuntomerkkiensä edustamana; empiirisessä todellisuudessa se sitä vastoin esiintyy kaikkine ominaisine tuntomerkkeineen. *Suomentaja*.
Neljännessä, mietelmässä todistetaan että kaikki, minkä selvään ja täsmälleen tajuamme, on totta, ja samalla osotetaan ajatustemme epätotuuden syy. Nämä seikat ovatkin tarpeelliset tietää yhtä hyvin edellä saavutettujen tulosten varmistamiseksi kuin seuraavan esityksen ymmärtämiseen. Tässä on kuitenkin huomattava ettei nyt puheena olevassa mietelmässä lainkaan ole kysymystä synnistä eli erhetyksestä hyvän ja pahan noudattamisessa, vaan ainoastaan erhetyksestä johon joudumme toden ja epätoden erottamisessa toisistaan arvostelmain avulla. Eikä tässä liioin tarkoiteta uskon eikä siveellisen elämän asioita, vaan ainoastaan puhtaasti spekulatiivisia, pelkän luonnollisen järjen avulla tutkittavia totuuksia.
Viidennessä mietelmässä, jossa m. m. annetaan yleispiirteinen selitys aineellisesta luonnosta, esitetään sitäpaitsi uusi todistus Jumalan olemisesta. Tämänkin suhteen saattaa ilmestyä joitakuita vaikeuksia, jotka saavat ratkaisunsa vastauksissa vastaväitteisiin. Edelleen osotetaan todeksi että itse mittausopillisten todistelmainkin varmuus riippuu siitä, että meillä on tietoa Jumalasta.
Kuudennessa mietelmässä esitetään järjen eli ajatuskyvyn (intellectio) eriäväisyys mielikuvituksesta; selitellään tätä eriäväisyyttä osottavat tuntomerkit; todistetaan hengen oleellinen eriäväisyys ruumiista; mutta osotetaan samalla että nämä kaksi kuitenkin ovat niin kiinteässä yhteydessä keskenään, että ne tavallaan muodostavat yhden kokonaisuuden. Edelleen tarkastellaan niitä erhetyksiä, joita aistien vaikutuksesta tavallisesti syntyy, ja esitetään keinoja niiden välttämiseksi. Lopuksi tehdään selkoa kaikista niistä perusteista yleensä joista voidaan päättää että aineellisia kappaleita on olemassa. Todistuksina itse siihen asiaan, jonka todenperäisyydestä on kysymys, nimittäin että ulkoinen maailma todellakin on olemassa, että ihmisellä on ruumis j. n. e., ei näillä perusteluilla tosin ole suurta merkitystä, näitä asioita kun ei kukaan järjellinen ihminen ole koskaan todenteolla epäillyt. Mutta lähempi tarkastus osottaa, että nämä todistelmat varmuudessa ja selvyydessä eivät vedä vertoja niille, joiden avulla vastaavat tiedot omasta hengestämme ja Jumalasta ovat saavutetut, niin että juuri viimeksimainitut todistukset ovat varmimmat ja selkeimmät kaikista, mitä ihmisnero ylipäänsä kykenee käsittämään. Ja tämän seikan todistaminen se on ollutkin näiden mietelmieni varsinaisena silmämääränä. Ne muut kysymykset, joita esityksessä tilapäisesti kosketellaan, eivät siis tässä kaipaa erityistä selontekoa.
METAFYYSILLISIÄ MIETELMIÄ, JOISSA TODISTETAAN JUMALAN OLEMASSA-OLO JA SIELUN ERIÄVÄISYYS RUUMIISTA.
ENSIMMÄINEN MIETELMÄ.
Mitä kaikkea voimme epäillä?
Jo moniaita vuosia sitten tulin huomanneeksi, miten monta väärää tietoa olin nuoruudessani uskonut todeksi ja omistanut itselleni ja miten epäiltävää oli kaikki mitä niiden nojalla olin myöhemmin rakentanut. Täytyisi siis vielä kerran elämässäni mullistaa koko tietoisuuteni sisällys ylös alaisin ja, pohjia myöten, ensimmäisistä alkeista saakka alkaa kaikki uudelleen, jos mieli saada mitään varmaa ja pysyväistä tieteissä aikoihin. Työ näytti mahdottoman suurelta. Päätin sentähden odottaa kypsyneempää ikää, ikää joka olisi tieteelliseen työhön soveliain mitä konsaan voin saavuttaa. Aikaa on siitä kulunut. Olen jo viivytellyt niin kauan, että toiminnan kalliit hetket ovat tuhlautumaisillaan tyhjään tuumailuun. Onneksi siis olen tänään päässyt työhön käsiksi. Mieleni on huolista irti. Ei mikään häiritse rauhaani. Vetäydyn yksinäisyyteen ja olen nyt vihdoinkin yhtä valmis kuin vapaa heittämään nurin kaikki entiset mielipiteeni. Tarpeetonta on kuitenkin ryhtyä todistuksilla näyttämään niitä kaikkia vääriksi, ja tuskinpa sellainen päämäärä koskaan olisi saavutettavissakaan. Vaan kun jo terve käytännöllinen järki opettaa, että on yhtä paljon syytä olla uskomatta sellaista, mikä ei ole täysin varmaa ja epäilemätöntä, kuin sitäkin, joka on ilmeisesti väärää, niin voin huoleti hyljätä kaikki vanhat tietoni, jos vaan tulen huomanneeksi että niissä jokaisessa on jotain epäilemisen aihetta. Mutta tarpeetonta on tätä varten ryhtyä siihen suunnattomaan työhön, jota niiden tarkastaminen yksitellen vaatisi. Kun perustukset on kaivettu pois, hajoaa rakennus itsestään. Käyn siis suoraa päätä niiden alkukäsitteiden kimppuun, joihin kaikki ennen todeksi uskomani tiedot nojautuivat.
Kaikki ne tiedot, joita tähän asti olen pitänyt varmimpina totuuksina, olen saanut tajuntaani joko aisteista itsestään tahi aistien välityksillä muualta. Aistien olen huomannut joskus pettävän, ja vaatiihan aivan jokapäiväinen varovaisuus, ettei pidä koskaan täydellisesti uskoa ketään, joka vaan kerrankin on minua pettänyt.
Mutta ehkäpä on kuitenkin asia niin, että jos kohta aistit moniaiden pikkuisten ja etäällä olevain esineiden suhteen pettävät, ne kuitenkin muissa tapauksissa antavat aivan epäämättömiä tietoja, esim. että minä nyt olen tässä, istun lieden ääressä talvinen takki ylläni, paperipalanen kädessäni j. n. e. Entä nämä käteni ja koko ruumiini, mitenkä kävisi kieltäminen että nämä kaikki ovat minun, ellen kuvittele itseäni eräänlaiseksi mielisairaaksi, joiden aivot heikkomielisyys on pimittänyt siihen määrään, että myötäänsä hokevat olevansa esim. kuninkaita, vaikka ovat rutiköyhiä, kävelevänsä purppuravaatteissa, vaikka itse teossa ovat ilkosen alasti, että heillä on pää savesta, että koko mies on kurpitsi, lasista tehty t. m. s. Mutta hehän ovat mielettömiä, enkä tosiaan näyttäisi mielevämmältä minäkään, jos itseäni heihin vertaisin.
Tämähän kuuluisi joltakin—ellen vain olisi hyvinkin tottunut siihen, että nukkuessani öisin näen unia ja olen silloin samojen ja joskus vieläkin hullunkurisempien luulotusten alaisena, kuin nuo mielettömät valveilla ollessaan, saati sitten että koska tahansa voi tapahtua että yöllä maatessani olen olevinani varma näin tavallisista asioista kuin että olen tässä, istun takki ylläni lieden ääressä, vaikka itse teossa makaan riisuuntuneena vuoteella, peittojen ja patjojen välissä.
No mutta kaiken varmasti minä nyt ainakin tällä kertaa katselen tätä paperia aivan valvovin silmin; päässäni, jota liikutan, ei ole unta niin hituakaan; tieten, taiten ja tuntien ojennan vielä kättänikin. Näin selvillä eivät olisi asiat, jos nukkuisin.
Niinpä niin. Tarvitsee vain muistaa, että usein muulloinkin olen unissani ajatellut aivan samoin—ja pettynyt. Tarkemmin tätä ajatellessani käy mahdottomuus saada valvomistilaa selvillä tunnusmerkeillä erotetuksi nukkumisesta niin ilmeiseksi, että oikein ällistyttää, ja vähältä puuttuu ettei juuri tämä ällistymiseni saa minua uskomaan että nykyinen tilani sittenkin on unennäköä.
Mutta olkoonpa niinkin että tämä kaikki on unta ja ettei siis näkemykseni erikoiskohdissaan, nim. että nyt avaan silmiäni, liikutan päätäni, ojentelen käsiäni, ehkäpä ei sekään että minulla ylipäänsä on tällaiset kädet ja tällainen koko ruumis, ole tosia, niin on kai kuitenkin myönnettävä että ne esineet, joita minä tässä unissani olen näkevinäni, ovat ikäänkuin jonkunlaisia maalattuja kuvia, jotka eivät ole voineet syntyä muutoin kuin todellisia esineitä jäljittelemällä, ja etteivät siis ainakaan nämä silmäni, pääni, käteni ja koko ruumiini olioina yleensä ole ainoastaan kuviteltuja, vaan myöskin todellisia. Eiväthän maalaritkaan edes kuvatessaan niin oudonmuotoisia olentoja kuin sireenejä ja satyyrejä, voi kyhätä niiden haamuja aivan uppi uusista ja olemattomista aineksista, vaan he sommittelevat niitä ajattelemalla eri eläinten jäseniä yhteen. Ja jospa jonkun onnistuisikin keksiä jotakin siihen määrään uutta, ettei kerrassaan mitään sentapaista olisi ennen nähty ja joka niinmuodoin olisi kauttaaltaan mielikuvituksen luoma valhekuva, niin ainakin siihen käytettyjen värien täytyisi olla todellisia värejä.
Sama täytyy olla asianlaita silmieni, pääni, käsieni j. n. e. suhteen, mitä niiden yleisolemukseen tulee. Olkoonpa siis vielä että ne myöskin olioina yleensä olisivat vain kuviteltuja, niin täytyy ainakin todellisuudessa olla olemassa toisia vieläkin yksinkertaisempia ja yleisempiä olioita, jotka muodostavat ne todelliset värit, mistä ajatuksissamme olevat esineiden kuvat ovat tehdyt, olkootpa sitten kuvat itsessään todellisia tahi ei.
Tätä lajia näyttää olevan aine yleensä ja sen ulottuvaisuus; samoin ulottuvaisten esineiden muoto, kvantiteetti eli koko ja luku, samoin paikallisuus ja aika y. m. Tästä syystä siis ehkä saatamme pitää epäiltävinä sellaiset tieteet kuin fysiikin, tähtitieteen, lääketieteen, samoin kuin muutkin tieteenhaarat, jotka ovat riippuvaisia yhdistettyjen esineiden havaitsemisesta, mutta sitävastoin luvunlasku, mittausoppi ja muut sellaiset, joiden esineinä ovat kaikkein yksinkertaisimmat, ja yleisimmät käsitteet ja joille on jokseenkin yhdentekevää ovatko niiden käsittelemät esineet olemassa taikka ei, ne kait ainakin sisältävät varmoja ja epäilemättömiä tietoja. Onhan kaksi ynnä kolme aina viisi, samoin kuin neliössä neljä sivua, nukuinpa taikka valvoin. Mahdottomalta siis näyttää että näin ilmiselviä totuuksia voisi koskaan epäillä.
Mutta sydämmeni syvyyteen on kätkettynä eräs vanha juurtunut luulotus, että on muka olemassa eräs kaikkivoipa Jumala, joka on luonut minutkin sellaiseksi kuin olen. Mistä tiedän ettei hän ole laittanut esim. niin, että maa sekä taivas ulottuvaisuuksineen, muotoineen, kokoineen ja paikallisuuksineen itse asiassa ovat olemattomia, vaan että ne kaikki ainoastaan näyttävät olevan olemassa sellaisina kuin minä ne nyt käsitän? Mistä tiedän ettei laskiessani yhteen kaksi ja kolme, lukiessani neliön sivuja tahi muussa ehkä vielä helpommassa asiassa minun laitani ole sama kuin usein monen muunkin, nimittäin että erehdyn juuri siinä, minkä luulen kaikkein parhaiten tietäväni? Niin suuresti toki ei Jumala liene aikonut minua pettää, sillä sanotaanhan hänen olevan ikihyvän. Mutta jos hyvyytensä ei olisi sallinut hänen luoda minua sellaiseksi, että aina ja kaikessa petyn, niin olisi kai saman syyn pitänyt estää minua konsaan pettymästä; mutta niinhän nyt ei ole asian laita. Ehkäpä on niitäkin, jotka mieluummin tahtovat kokonaan kieltää moisen kaikkivoivan Jumalan olemassa-olon, kuin myöntää kaikki muut asiat epävarmoiksi. Heidän mielipiteitään en käy tässä vastustelemaan ja olkoon siis tuo juttu Jumalasta kokonaan perätön, mielikuvituksen luoma sekin. Selittäkööt siis kieltäjät huoleti joko jonkunlaisen sallimuksen, sattuman taikka olioiden ikuisen kehityksen työksi sen, että olen sukeutunut siksi mikä olen, ainakin on heidän myönnettävä että pettyminen ja erehtyminen on heikkouden ja epätäydellisyyden merkki. Kuta vähäpätöisemmäksi he niinmuodoin olemukseni alkuunpanijan merkitsevät, sitä varmemmaksi käy epätäydellisyyteni ja sen mukaan ainainen erehtyväisyytenikin.
Näitä perusteita vastaan ei minulla tosiaankaan ole mitään muistutettavaa. Olen lopullisesti pakotettu tunnustamaan ettei ennen uskomissani totuuksissa ole ainoatakaan, jonka pätevyys olisi epäilemätön, ja tämä epäileminen ei tapahdu ajattelemattomuudesta eikä kevytmielisyydestä, vaan painavista ja hyvin mietityistä syistä. Varmuutta saavuttaakseni täytyy siis lakata niitä uskomasta yhtä tyystin kuin jos olisivat aivan ilmeisesti vääriä.
Mutta eipä riitä vielä sekään että olen tämän kaiken kerran huomannut, on myös muistettava pitää sitä mielessäni. Sillä myötäänsä palajavat tajuntaani nuo vanhat rakkaat luulelmat. Juurtuneen tavan ja jokapäiväisen tottumuksen voimalla ne valtaavat herkkäuskoisen mieleni, melkeinpä vastoin tahtoanikin. En koskaan voi vierautua niihin myöntymästä ja luottamasta, jos vaan oletan ne sellaisiksi kuin ne todella ovat, nimittäin tosin jonkun verran epäiltäviksi, kuten jo on osotettu, mutta kuitenkin sangen todennäköisiksi, ja että niitä muka on paljoa järkevämpää uskoa tosiksi kuin kiistää kokonaan perättömiksi. Parasta siis että taiten tahtoen itse petän itseäni päinvastaiseen suuntaan ja uhmallakin jonkun aikaa otaksun kaikki varmimmatkin tietoni vääriksi kuvitelmiksi, kunnes sitten etuluulot kumpaiseltakin puolelta pääsevät tasapainoon eikä mikään huono tottumus enää voi horjuttaa arvostelukykyäni saamasta oikeata tietoa todellisuudesta semmoisena kuin se on. Tiedänhän ettei tästä ole peljättävissä mitään vaaraa eikä erhetystä tai että antaisin liian suuren vallan epäuskoisuudelleni, sillä eihän harrastukseni esineenä nyt ole käytännöllisen elämäni suuntaaminen, vaan ainoastaan teoreettisen tiedon saavuttaminen.
Oletan siis että ei Jumala, joka on hyvä ja itse totuuden lähde, vaan joku voimallinen ja viekas hornan henki on oikein tarmonsa takaa yltäytynyt minua pettämään. Taivaan avaruus, ilma, maa, värit, muodot, äänet, sanalla sanoen: koko ulkoinen maailma ei ole mitään muuta kuin sikermä pettäviä unia, joilla hän on osannut kietoa herkkäuskoisuuteni pauloihinsa. Katselen itseäni. Minulla ei ole käsiä, ei silmiä, ei lihaa eikä verta, ei aisteja: harhaluulo vain, joka uskottelee minulla sellaisia olevan. Piinnyn itsepintaisesti tähän uuteen käsitykseeni ja pysyn siinä. Jospa sitten en kykenisikään pääsemään oikean totuuden perille, niin pidänhän ainakin visusti varalta sitä, minkä todella varoa voinkin, nimittäin etten usko vääriä luulelmia ja etten päästä tuota petturihenkeä enään valamaan viekotuksiansa mieleeni, olkoonpa hän sitten kuinka voimallinen ja ovela tahansa.
Mutta työlästä on tämäkin. Jonkunlainen kaihon tunne painostaa mieltäni ja vetää sitä väkisinkin entisen elon tottumuksiin. Olen kuin vanki, joka uneksuu olevansa vapaa, ja aavistaessaan, että tuo kaikki onkin vain pettävää unta, heräämisen pelosta jälleen vienosti vaivahtaa unettaren viehteleviin verkkoihin. Samoin minäkin miltei tahallani uinahdan uudelleen entisiin mielipiteihini ja pelkään heräämistä äskeiseen käsitykseeni, jottei suloista lepoani seuraisi työläs valvomisen aika, joka, toivotun valon sijasta, olisi vietettävä jo kerran poistettujen vaikeuksien selkenemättömissä pimennoissa.