TOINEN MIETELMÄ.
Ihmissielun olemus; tietomme siitä on selvempi kuin ruumiista.
Eilisessä mietiskelyssäni kietouduin niin valtaviin epäilyksiin etten enää voi niitä unohtaa enkä kuitenkaan ymmärrä millä tavalla ne olisivat ratkaistavat. Olen ikäänkuin olisin yhtäkkiä uponnut meren syvyyteen ja niin hämmästynyt etten osaa tukea jalkaani pohjaan enkä liioin uida pinnalle. Ponnistan kuitenkin kaikki voimani vaeltaakseni uudelleen samaa tietä, jota eilen alotin. Poistan siis tajunnastani kaikki, mikä on vähäisenkin epäilyksen alaista, aivan kuin jos olisin havainnut sen kokonaan vääräksi, ja jatkan sitten etsintääni siksi, kunnes pääsen varmaan tietämiseen taikka paremman puutteessa ainakin varmuuteen siitä, ettei mitään varmuutta ole olemassa. Arkhimedes haki yhtä ainoata kiinteää ja liikkumatonta pistettä siirtääksensä koko maanpallon sijoiltaan. Ja suuria tuloksia voisin minäkin toivoa, jos vaan aluksi onnistuisin löytämään rahtusenkaan tietoa, joka olisi järkähtämättömän varmaa.
Oletan siis että kaikki mitä näen on pelkkiä valekuvia. En usko että koskaan on ollut olemassa mitään semmoista kuin petollinen muistini esittelee. Minulla ei ole mitään aisteja; ruumis, muoto, ulottuvaisuus, liikunto ja paikallisuus ovat pelkkiä olemattomuuksia. Mikä siis on totta? Kentiesi ainoastaan se, ettei mitään varmuutta ole. Mutta mistä tiedän ettei kaiken sen lisäksi, mitä tähän asti olen tarkastanut, ole olemassa jotakin, jota ei ollenkaan voisi epäillä? Onko ehkä olemassa joku Jumala tahi miksi häntä nimittäisin, joka synnyttää minussa nämä ajatuksenikin? Mutta miksikäs minä taas semmoista luulisin, sillä voinhan ehkä yhtä hyvin itse olla niiden synnyttäjä. Entä sitten minä itse, olenkohan minä jotakin? Olen jo sanonut ettei minulla ole aisteja eikä ruumista. Kuitenkin epäröin; sillä mitä seuraa tästä? Olenko niin kiinnitetty ruumiiseen ja aisteihin, etten voi olla olemassa ilman niitä? Mutta olenhan jo vakuuttanut itselleni ettei ole olemassa mitään, ei taivasta eikä maata, ei henkiä eikä ruumiita. Enköhän siis ole jo tullut vakuutetuksi siitäkin, etten minäkään ole olemassa? Päinvastoin: kaiketi ainakin minä olin olemassa jos kerran tulin jostakin vakuutetuksi. Ja jos taas on olemassa joku voimallinen ja viisas petturihenki, joka tahallansa minua aina pettää, niin olen kai varmaan olemassa minäkin, niinkauan kuin olen hänen pettämisensä esineenä. Pettäköön siis vain minkä taitaa: koskaan hän ei kuitenkaan saa sitä aikaan että olisin »ei mitään» niinkauan kuin kerran ajattelen olevani jotakin. Harkittuani siis asiaa riittävästi kaikilta puolilta täytyy lopuksi päättää että lause: »Minä olen olemassa» välttämättömästi on totta, niin usein kuin sen lausun tahi hengessäni käsitän.
Varmaa on siis että minä olen olemassa. Mutta mikä ja millainen olen? Lähinnä on nyt siis varottava, etten ajattelemattomasti taas otaksu olevani jotain muuta kuin mitä todella olen ja siten sekoita erhetystä juuri siihen tietoon, jota väitän kaikkein varmimmaksi ja selkeimmäksi. Mietiskelen siis nyt uudelleen mitä arvelin olevani ennen kuin jouduin näihin ajatuksiin. Kun sitten olen silloisista arveluistani poistanut kaiken sen mitä jostain syystä saattoi pitää vähänkin epäiltävänä, jää vihdoin jälelle juuri se mikä on järkähtämättömän varmaa. Mikä siis olin mielestäni tätä ennen? Ihminen tietysti. Mutta mitä on ihminen? Sanonko järjellinen elävä olento? En, sillä sitten olisi kysyttävä mitä on elävä olento ja mitä järjellinen, ja niin saisin yhden kysymyksen sijasta useampia ja vaikeampia; eikä minulla tällä kertaa ole aikaakaan moisten saivartelujen selvittämiseen. Otan siis vastaukseksi kysymykseen sen mitä tätä ennen itse luonnostaan kuvastui mieleeni, kun tutkistelin mitä olin. Siis ensiksikin että minulla oli kasvot, kädet, käsivarret ja koko tuo jäsenkoneisto, joka huomataan kuolleessa raadossakin ja jota nimitin ruumiiksi. Toiseksi taas johtui mieleeni että elin ravinnosta, kävelin, aistein ja ajattelin, mitkä toiminnot mielestäni kuuluivat sielulle. Mutta mitä sielu oli, siihen joko en kiinnittänyt mitään huomiota taikka kuvittelin sitä joksikin vähäiseksi tuulahduksen, tulen tai ilman tapaiseksi olioksi, joka oli puhallettuna eli vuodatettuna tukevampain osieni huokosiin. Ruumiista, aineellisena kappaleena, minulla ei ollut olevinaan epätietoisuutta lainkaan. Luulin tuntevani sen olemuksen aivan tarkalleen, ja jos olisin tahtonut kuvata sen sellaisena miksi sen mielessäni käsitin, niin olisin selittänyt näin: kappaleella ylipäänsä ymmärrän kaikkea, jota rajoittaa joku muoto tahi paikka, joka täyttää vissin tilan sillä tavalla että se siitä sulkee pois kaikki muut kappaleet, jota käypi havaitseminen kosketus-, näkö-, kuulo-, maku- tahi hajuaistimella ja joka saattaa liikkuakin monella tavalla, tosin ei itsestään, vaan jonkun toisen sitä koskettavan esineen sysäyksestä. Sillä liikunto-, tuntemis- ja ajatuskyky ei mielestäni mitenkään voinut kuulua kappaleen olemukseen; päin vastoin herätti se ihmetystäni että eräissä kappaleissa oli sellaisia kykyjä.
Entäpä jos nyt otaksun että joku tuollainen voimallinen ja, luvalla sanoen, ilkeämielinen pettäjä on jokaisessa asiassa peijannut minua minkä on voinut: voinko silloin väittää että minulla toden teolla on vähintäkään kaikesta siitä, minkä ylempänä sanoin kuuluvan ruumiin olemukseen? Tarkastan, ajattelen, tuumailen. Ei mikään näy soveltuvan. Väsyttävää olisi luetella niitä tässä turhan päiten uudelleen. Entä niistä, jotka sanoin kuuluvan sieluun, esim. ravinto tai liikuntoni? Kun ei minulla enään ole ruumista, eivät tietysti nämäkään ole muuta kuin kuvitelmia. Entä aistiminen? Sekään tietysti ei käy päinsä ilman ruumista, ja unissani minulla taas on ollut olevinaan paljonkin aistimuksia, jotka sitten olen huomannut perättömiksi. Ajatteleminen? Kas tässä sen löydän! Ajatteleminen se on ainoa, jota minusta ei voi erottaa. Ja sen ohessa pysyy varmana tuo edellinen: Minä olen. Mutta kuinka kauan? Nähtävästi niinkauan kuin ajattelen; sillä voisihan tapahtua, että, jos kokonaan lakkaisin ajattelemasta, samalla kokonaan lakkaisin olemastakin. Nyt en myönnä mitään, joka ei välttämättömästi ole totta. Olen siis tarkalleen sanottuna ainoastaan ajatteleva olio, toisin sanoen sielu, henki, äly eli järki,—sanoja joiden merkitys minulle tähän asti on ollut tuntematon! Olenpa siis kuin olenkin todellinen, oleva olio. Mutta minkälainen olio? Sanoin ajatteleva. Entä muuta? Koetan kuvitella mielessäni olenko ehkä vielä jotain muutakin. Moinen jäsen-liitelmä, jota sanotaan ihmisruumiiksi, minä en ole; en myöskään ole noihin jäseniin puhallettu ilma, tuulahdus, tuli, höyry tai hengähdys, enkä mitään muutakaan, jota voin kuvitella. Oletinhan ettei näitä kaikkia ole olemassakaan, vaan siitä huolimatta minä kuitenkin olen jotain.
Mutta voisihan ehkä olla niinkin, että nuo samat ainekset, jotka oletan olemattomiksi, kun en niitä tunne, kuitenkin todellisuudessa kuuluvat siihen minääni jonka tunnen? Sitä en tiedä, enkä siis tahdo semmoista väitellä. Voin arvostella ainoastaan sellaista, jonka tunnen ja tiedän. Tiedän vaan sen että olen, ja kysyn: mitä on se minä, jonka olemisen tiedän? Varmaahan on ettei tämän minäni semmoisenaan tunteminen voi riippua mistään sellaisesta jonka olemassa-oloakaan en vielä tiedä ja jota minun siis täytyisi mielikuvituksellani kuvitella. Mutta juuri nuo sanat mielikuvitus ja kuvitteleminen ne muistuttavatkin minua erhetyksestäni, sillä pelkkää kuvitteluahan se itse asiassa olisi, jos mielikuvituksen avulla kokisin saada selville mitä olen. Mielikuvitushan ei ole muuta kuin aineellisen olion haamun eli kuvan sisällistä katselua. Mutta tähänastinen tietoni sanoo ainoastaan että minä olen olemassa, vaan että sitävastoin kuvat sekä ylipäänsä kaikki, mikä kuuluu aineellisten kappalten olemukseen, mahdollisesti ovat pelkkiä unelmia. Ja kun taas tämän huomaan, niin on tietysti yhtä mieletöntä kysyä juuri mielikuvitukseltani mitä olen, kuin jos sanoisin: olen juuri päässyt hereille ja käsitän jo osan totuudesta; mutta koska en vielä käsitä kyllin selvästi, niin nukahdan tahallani uudelleen, jotta unissani saisin tosiperäisemmän ja selvemmän tiedon siitä, mitä nyt vasta osaksi käsitän. Tiedän siis ettei mikään niistä ominaisuuksista, joita voin mielikuvituksen avulla käsittää, voi kuulua siihen tietoon itsestäni mikä minulla nyt on, ja että on tarpeellista mitä tyystimmin vierottaa henkeni noista ominaisuuksista, jotta se pääsisi mahdollisimman selvään käsitykseen omasta itsestään.
Mutta mitä siis olen?
—Olen ajatteleva olio.
Mitä on ajatteleva olio?
—Se on samaa kuin epäilevä, käsittävä, väittävä, kieltävä, tahtova, hylkivä, kuvitteleva ja aistiva olio. Tämä ei tosiaankaan ole vähän, jos vaan nuo ominaisuudet kaikki todellakin minuun kuuluvat. Mutta miksi ne eivät kuuluisi? Enkö minä itse ole juuri se, joka epäilen melkein kaikkea, joka jonkun verran kuitenkin jotakin käsitän, joka väitän tämän ainoan käsittämäni seikan todeksi, kiellän kaiken muun, haluan tietää enemmän, varon pettymistä, joka vasten tahtoanikin kuvittelen mielessäni yhtä ja toista ja huomaan saavani koko joukon vaikutelmia aisteista?—Olkoonpa siis että aina olen nukuksissa, olkoonpa niinkin että se, joka minut on luonut, pettää minua minkä ennättää, niin ovat nyt luettelemani ominaisuudet kuitenkin kaikki yhtä tosia kuin sekin että olen olemassa. Vai onko näissä mitään joka on vierasta minulle ajattelevana oliona ja siis vierasta todelliselle olemukselleni? Sillä onhan minun olemiseni epäilevänä, käsittävänä, tahtovana oliona niin ilmi selvää, ettei sitä millään selittämisellä voikaan selvemmäksi saada. Mutta minäpä se myöskin olen sama olio joka harjoitan mielikuvitusta; sillä vaikkei tosin mikään mielessäni kuviteltu esine todella olisikaan olemassa, niin on ainakin itse kuvituskyky olemassa ja muodostaa osan ajattelemisestani. Ja sama olio minä vihdoin myös olen joka aistin, toisin sanoen huomaan aineellisia olioita aistien välityksellä. Näen siis valoa, kuulen hälinää ja tunnen lämpöä. Nämä aistimukseni kyllä semmoisinaan ovat epätosia, sillä olenhan nukuksissa. Mutta ainakin minä olen näkevinäni, kuulevinani ja tuntevinani lämpöä. Tämä ei voi olla epätotta, ja tämä ilmiö se minussa juuri on, jota aistimiseksi sanotaan. Ja tarkalleen siten käsiteltynä tämä kaikki ei ole muuta kuin ajattelemista.
Näistä seikoista opin jo melkoista paremmin tuntemaan mikä olen. Mutta yhä vieläkin näyttää siltä, enkä voi olla sitä luulematta, että tieto aineellisista olioista, joista ajatus muovailee mielikuvat ja joita aistimetkin tähystelevät, tarjoutuu minulle paljoa selvempänä kuin tuosta omituisesta minästäni, johon mielikuvitus ei pääse käsiksi, niin kummallista kuin onkin että käsitän selvemmin esineet, jotka huomaan olevan epäiltäviä, tuntemattomia, minulle vieraita, kuin sen mikä on totta ja tunnettua ja joka on juuri oma itseni. Mutta huomaanpa mistä tämä tulee. Henkeäni huvittavat pienet harharetket. Se ei vielä ota oikein pysyäkseen totuuden ahtaissa kehyksissä. No hyvä! Saakoon se vielä kerran mahdollisimman höllät ohjat. Kun ne sitten jälleen sopivalla hetkellä kiinnitetään, oppii se kyllä vastedes paremmin pysymään aisoissaan. Tarkastakaammepa nyt noita samaisia esineitä, joista meillä yleisen luulon mukaan on kaikkein selvimmät tiedot, nim. kappaleita, joita koskettelemme ja näemme. En tarkoita kappaleita yleensä, sillä nuo yleiskäsitteethän tavallisesti ovat jonkun verran hämärämpiä, vaan yksityistä kappaletta semmoisenaan. Otamme siis esimerkiksi tämän vahapalasen. Se on vasta äsken-ikään mesikakusta eritetty; siinä on vielä hiukan hunajan makeutta, hiukan kukkien tuoksua. Sen väri, muoto, koko ovat aivan ilmeisen selvät. Se on kova, kylmä, lahea koskettaa. Jos napautan sitä kovalla esineellä, antaa se äänen. Siinä on sanalla sanoen kaikki ne ominaisuudet, jotka näyttävät tarpeellisilta aineellisen kappaleen mahdollisimman tarkkaan tuntemiseen. Mutta kas! Puhuessani tässä olenkin siirtänyt vahapalasen liian lähelle tulta. Äskeiset makeuden jätteet ovat hävinneet, tuoksu haihtuu pois, väri muuttuu, muoto katoo, koko paisuu. Vahapalaseni juoksee kuin vesi, se on lämpöinen. En voi koskettaa sitä, ja napauttaessa se ei äännähdä.
Onko sama vahapala vielä jälellä? Täytyy myöntää että niin on. Kukaan ei sitä kiellä, kukaan ei luule toisin olevan. Mikä se siis oli vahassa, joka niin tarkkaan ja täsmälleen käsitettiin? Varmaankaan ei mikään niistä ominaisuuksista, joita aisteillani havaitsin, sillä kaikki mikä oli makua, hajua, näköä, koskentaa tai kuuloa, on nyt muuttunut, mutta vaha on kuitenkin jälellä. Kentiesi oli se sitä mitä nyt ajattelen, nimittäin ettei itse vaha ollutkaan samaa kuin hunajan makeus, kukkien lemu, valkoinen väri, muoto tai ääni, vaan kappale, joka äsken ainoastaan ilmaisihe minulle noiden ominaisuuksien kautta, nyt sitävastoin kokonaan toisenlaisten. Mutta mitä on sitten itsessään se, joksi vahakappaletta siten kuvittelen? Tarkatkaamme ja katsokaamme mitä jää jälelle, kun poistetaan kaikki ne ominaisuudet, jotka eivät vahaan kuulu. Jälelle ei jää mitään muuta kuin jotakin ulottuvaista, taipuvaista, muuttuvaista. Mutta mitä merkitsee taipuvainen ja muuttuvainen? Sitäkö että kuvittelen että tätä vahapalasta käy muuttaminen ympyriäisestä muodosta neliömäiseen tahi siitä kolmiomaiseen? Ei suinkaan, sillä minä käsitän että siinä on mahdollisuus lukemattomiin sellaisiin muunnoksiin. Mutta mielikuvituksessani en kuitenkaan voi läpikäydä lukemattomia muunnoksia, josta taas näkyy että käsitykseni muuntuvaisuudesta ei voi olla mielikuvitus-kyvyn synnyttämä. Mitä on ulottuvainen? Eiköhän vain itse ulottuvaisuuskin ole jotain tuntematonta. Sillä vahan sulaessa ulottuvaisuus suurenee, kiehuessa se käy vielä sitäkin suuremmaksi ja suurenee vaan yhä jos kuumuutta lisätään. Oikeastaan täytyy sanoa vahan luontoon kuuluvan että se ulottuvaisuudelleenkin on useampien muunnoksien alainen kuin mitä koskaan olen mielikuvituksellani tajunnut. Lopullisesti on siis myönnettävä etten minä itse asiassa tajuakaan tämän vahapalan olemusta mielikuvituksella, vaan järjelläni. Tarkoitan näet juuri tätä erityistä vahapalasta, sillä vahasta ylipäänsä se on helpompi ymmärtää.
Mutta mikä on sitten tämä vahapalanen, jota näin ollen käsitetään ainoastaan järjellä? Juuri se sama, jonka näen, jota kosketan, jota kuvittelen mielessäni, sanalla sanoen aivan sama miksi sitä alussakin arvelin. Mutta huomioon on otettava ettei sen tajuaminen ole eikä koskaan ole ollut samaa kuin näkeminen, koskettaminen tai kuvitteleminen, vaan se on puhtaan järjen havainto, joka tosin saattaa olla joko vaillinainen ja sekava, niinkuin se tätä ennen oli, taikka taas selvä ja täsmällinen, kuten nyt, aina sitä myöten minkä verran kiinnitän huomiota juuri niihin ominaisuuksiin, joissa tämän esineen todellinen olemus ilmenee. Usein ihmettelen itsekseni miten taipuvainen järkeni on erhetyksiin. Sillä vaikka minä näitä mietteitäni mietin aivan ääneti, niin riipun samalla kuitenkin kiinni sanoissa, ja tavallinen puhetapa pyrkii minua pettämään. Sanommehan nimittäin näkevämme itse vahan, jos se vaan on tarpeeksi lähellä, eikä että me väristä tai muodosta päätämme sen olevan lähellä. Suora johtopäätös tästä olisi että vaha tunnetaan itse näkemisellä eikä pelkän järjen sisällisellä tajunnalla,—ikäänkuin en olisi ikkunasta nähnyt ihmisiä kävelevän kadulla, jotka minä yhtä tavallisesti sanon »näkeväni» kuin vahankin, vaikka itse teossa en näe muuta kuin hattuja ja vaatteita, joiden sisässä voisi olla liikkuvia nukkeja, vaikka minä arvosteluni kautta päätän että niissä on ihmisiä. Tästä selviää siis että sen, minkä luulen ja jokapäiväisen puhetavan mukaan sanon näkeväni silmilläni, minä itse teossa tajuankin arvostelukyvylläni.
Mutta joka haluaa tietää enemmän kuin rahvas, hänen ei sovi perustaa ajatustansa rahvaan keksimäin puheentapojen virheellisyyksiin. Jatkakaamme siis tarkastustamme siitä, käsitinkö minä mitä vaha on täydellisemmin ja selvemmin silloin, kun sitä ensiksi katselin ja luulin tuntevani sen ulkonaisella aistilla tai ainakin n. s. yleishavainnolla eli mielikuvituksella, vaiko nyt kun olen tyystemmin tutkinut niin hyvin vahan olemusta kuin myöskin sen tuntomerkkejä. Varmaan olisi epäilys tästä kysymyksestä ihan mieletöntä, sillä mitä täsmällisyyttä oli ensimmäisessä käsityksessäni? Mitä oli tuossa käsityksessäni senlaatuista ettei samanlaista käsitystä olisi voinut olla millä eläimellä tahansa? Kun sitävastoin poistin vahasta nuo ulkonaiset ominaisuudet ja tarkastelen sitä sitten ikäänkuin alastomaksi riisuttuna, niin on ainakin varmaa ettei tällainen käsittäminen, vaikkapa arvostelussani vielä saattaisi piilläkin jonkun verran erehdystä, ole mahdollinen ilman ihmishenkeä.
Mutta mitä on sanottava itse tästä hengestäni, toisin sanoen minusta itsestäni, sillä enhän vielä myönnä itsessäni olevan mitään muuta kuin hengen? Enkö minä, joka mielestäni nyt niin täsmälleen tunnen tämän vahan, tuntisi omaa itseäni ei ainoastaan paljoa todenperäisemmin ja varmemmin, vaan myöskin paljoa täsmällisemmin ja selvemmin? Sillä jos päätän että vaha on olemassa, koska minä sen näen, niin varmaan seuraa juuri siitä, että minä näen vahan, vielä paljoa varmemmin ja selvemmin minun oma olemassaoloni. Voihan kyllä olla ettei se, minkä näen, todellisuudessa olekaan vahaa, voipa olla niinkin, ettei minulla ole silmiäkään millä mitään voisi nähdä. Mutta kerrassaan mahdotonta on etten minä, kun kerran näen tahi, mikä on samaa, ajattelen näkeväni, ajattelemiseni toteuttajana olisi jotakin. Jos taas päätän vahan olemisen siitä että kosketan sitä, seuraa siitäkin minun oma olemiseni, ja aivan sama johtopäätös on tehtävä myöskin jos mielikuvituksen nojalla tahi mistä muusta syystä tahansa päätän vahan olevan olemassa. Mutta se mitä täten huomaan vahasta, voidaan soveltaa kaikkiin ulkona itsestäni oleviin esineihin. Ja kun taas käsitykseni vahasta kävi täsmällisemmäksi sen jälkeen kuin se ei enään perustunut pelkkään näkemiseen tai kosketukseen, vaan huomattiin johtuvan useammista muistakin syistä, niin on selvää että minä nyt tunnen etenkin juuri omaa itseäni entistä täsmällisemmin, koska eivät mitkään tunnusmerkit voi auttaa minua tuntemaan vahaa tahi mitä hyvänsä muuta esinettä, tuomatta samalla itse kukin lisä-selvyyttä ja varmuutta oman itseni tuntemiseen Mutta sielussa itsessään on vielä tämän lisäksi niin paljon muitakin ominaisuuksia, jotka tekevät sielun olemuksen tuntemisen täsmällisemmäksi kuin aineellisten kappalten, että tuskin kannattaa edes luetella niitä vaikutteita, jotka siihen tulevat ruumiista.
Niinpä olen nyt vihdoin tullut siihen mihin aioin. Sillä kun nyt tiedän, ettei aineellisten kappaltenkaan käsittäminen oikeastaan tapahdu aistien eikä mielikuvituskyvyn, vaan yksinomaan älyn kautta, ettei niitä siis tajuta koskettamalla eikä näkemisellä, vaan ainoastaan ajatuksellisella älyämisellä, niin on selvää ettei ole olemassa mitään, jonka tajuaminen olisi helpompi ja josta tietoni voisi olla selkeämpi, kuin omasta hengestäni. Mutta tottumus vanhaan ajatustapaan ei voi niin vähällä haihtua. Pysähdyn siis tähän, saadakseni tilaisuutta pitemmän mietiskelyn kautta kiinnittää tämän uuden tiedon syvemmälle muistiini.