XX.
EL DEMONION PIENOKAINEN.
Seuraavina päivinä ei O'Reilly voinut kyllin siunata onnellista sattumaa, joka oli tuonut Norine Evansin Kubaan. Paluumatkalla San Antoniosta hän oli huomannut, kuinka sairas ja huono Estevan todellakin oli, ja hän alkoi pelätä, että tuo pahoinpitelyn, nälän ja taudin runtelema poika poloinen oli menettänyt järkensä ainiaaksi. Tämä musertava mahdollisuus aivan hyydytti hänen verensä, kun hän ajatteli, että noissa kuumeen myllertämissä aivoissa saattoi piillä täysi selvyys Rosan kohtalosta eikä hän voinut saada sitä mitenkään tietoonsa. Nämä jännityksen päivät olivat O'Reillyn elämän pisimmät.
Mutta Norine Evans rohkaisi häntä. Kun he saapuivat leiriin, otti Norine sairaan kokonaan huostaansa ja käski sitten suorasukaiseen tapaansa O'Reillyn mennä kursailematta levolle, mikä oli tälle sangen tarpeellista. Estevan oli sairas, hyvin sairas, myönsi hän, kykenevää lääkäriä ei ollut saatavissa ja hänen oma sairaanhoitotaitonsa oli sangen puutteellinen, mutta siitä huolimatta hän toivoi voivansa hoitaa terveeksi nuorukaisen, jonka vahva ja muuten peräti terve ruumiinrakenne oli hänen paras apulaisensa, kuten hän sanoi O'Reillylle. Norinen toivehikkuuden lohduttamana O'Reilly nukkui sitten rauhallisesti koko yön.
Leslie Branch saapui hiukan myöhemmin, sillä pienokainen oli sangen hankala pidellä, eivätkä toverit välittäneet rahtuakaan hänen avunpyynnöistään. Hänen tekoaan tuomittiin ankarasti ja väittivätpä toiset, että hän oli menettänyt kaikki oikeutensa heidän ystävyyteensä ja osanottoonsa.
Branch otti kaiken todeksi ja oli aivan epätoivon partaalla leiriin saapuessaan. Toivoen voivansa luovuttaa hankalan taakkansa Norine Evansille hän kiiruhti suoraan tämän teltalle, mutta Norine oli kuullut jutun — Lopez oli varoittanut häntä — ja pyörsi hänet takaisin.
"Älä pyydäkään minua äidiksi varastamallesi lapselle", sanoi hän.
"Mutta sinun täytyy", selitti hän hätääntyneesti "Sinun täytyy!"
"Ei puhettakaan", vastasi Norine. "Ja sitäpaitsi teltassani on jo yksi sairas."
"Mutta ole nyt armelias! Pienokainen pelkää minua. Katsohan! Olen ollut pudottaa hänet sen seitsemänkin kertaa, ja minä — minä jätän hänet kuitenkin jonnekin."
Mutta Norine oli järkähtämätön. "Minun kynnykselleni et saa löytökäistäsi ainakaan jättää! Kun kerran rupesit lapsia varastamaan, niin olisit ensin ajatellut, miten voit niistä huolehtia." Jaksaen vain vaivoin hillitä halunsa ottaa tuo nälkäinen ja itkevä pienokainen syliinsä hän lisäsi: "Mene nyt matkaasi ja viihdytä turvattiasi miten parhaiten taidat, kunnes pojat tuovat lehmän."
"Viihdytä!" huudahti Branch traagillisesti. "Viihdyttää nälkäistä lapsimukulaa! Miten taivaan nimessä se olisi mahdollista?"
"Mitenkäkö? Leiki hänen kanssaan, näyttele kelloasi ja konttaa ja ilveile, mutta älä millään muotoa anna hänen itkeä. Hän voisi silloin sairastua."
Branch tuijotti puhujaan kiukkuisesti, mutta muutti sitten käytöksensä ja alkoi suostutella. "Oi, Norine", pyysi hän, "minä en osaa häntä hoidella. Se on aivan mahdotonta. Olen kuolemaan saakka väsynyt ja sitäpaitsi on kelloni koko leirin ainoa, joka käy oikein. En nukkunut silmän täyttä koko yönä, ja nyt saan valvoa tämänkin yön lapsen kanssa. Pienokainen on todellakin soma, katsohan, ja on naisellisen hoidon tarpeessa —"
Norine kohotti teltan lievettä ja viittasi sisään, jossa Estevan Varona makasi hänen vuoteellaan tuijottaen kattoon ja liikutellen huuliaan. "Rouva Ruizilla ja minulla on kyllin työtä tuota poika parkaa hoidellessamme. Hänellä on luultavasti jokin tarttuva tauti, mikäli me tiedämme."
Branch oli äärimmäisen häpeämätön, itsekäs ja säälimätön. "Minä olen myös sairas — paljon sairaampi kuin hän", väitti hän. "Oletko aivan sydämetön? Minähän panin henkeni alttiiksi hankkiakseni sinulle jotakin hyvää syödäksesi —"
"Niin! Naurettavin yritys mitä milloinkaan olen kuullut. Mistä tuo järjetön juoni päähäsi pälkähti?" Norine oli nyt todellakin närkästynyt.
"Tein sen vain sinun tähtesi, ja minusta tuntuu, että vähin vastapalvelus, minkä —"
"Ainoa ehdoton velvollisuuteni on koettaa pelastaa tämä miespoloinen", vastasi Norine lujasti. "Paina jalkoihisi nyt! Ottaisin lapsen, jos voisin, mutta minä en voi."
"Hän kuolee hoidossani", vastusteli Branch.
"Mitä turhia! Hänhän on tervein pikku vauva mitä milloinkaan olen nähnyt. Odotahan, kun saat hänelle ruokaa, niin saatpas nähdä, kuinka hän nauraa sinulle." Norine pujahti telttaansa, ja Branch tallusteli vastahakoisesti tiehensä.
Hän vei pienokaisen ensin Judsonin ja sitten O'Reillyn luo, mutta molemmat kieltäytyivät jyrkästi sekautumasta asiaan, luvaten kuitenkin auttaa häntä ruokakysymyksen järjestämisessä. Lasten hoidosta ylimalkaan he keskustelivat kyllä mielellään, mutta heidän hyväätarkoittavat neuvonsa saivat Branchin vihan vimmoihin, ja hän poistui synkästi kiroillen. Eikä hänen mielestään ollut sekään mikään ystävyyden osoitus, kun toverukset tulivat illalla katsomaan, miten lypsäminen luonnisti — yritys, jota kaikki jännityksellä odottivat, sillä Branch tiesi lehmistä tarkalleen yhtä paljon kuin pikkulapsistakin.
Leslie alkoi nyt huomata, että häntä vastaan oli tehty täydellinen salaliitto, ja hän suhtautui tilanteeseen synkällä murjotuksella. Espanjan kielen taitamattomuus harmitti häntä kuitenkin syvästi, sillä hän olisi mielellään vastannut joka taholta sateleviin kompiin.
Maailmassa on lehmiä, joita kuka hyvänsä voi lypsää, mutta on toisenkinlaisia, ja tämä leiriin lainattu mansikki sattui olemaan pahinta lajia, arka ja hermostunut, jota Branchin tottumaton haparointi suuresti ärsytti. Savannain vapaudessa kasvaneena se oli tottunut lujiin ja päättäväisiin miehiin, ja kun Leslie koetti kohteliaasti ja ikäänkuin anteeksi pyydellen pakkoluovuttaa siltä maidon, puski se häntä.
Katselijat ilmaisivat äänekkäästi hyväksymisensä, mutta Branch oli nyt odottamattoman nöyrä ja hiljainen. Hän myönsi olevansa täydellisesti tottumaton ja pyyteli ystäviään melkein kaunopuheliaasti hakemaan jonkun asiantuntijan apuun. Mutta Judson selitti vakavasti:
"Nämä kubalaiset eivät tiedä lehmistä enemmän kuin sinäkään."
Ja O'Reilly lisäsi:
"Ne ovat kyllä eteviä härkätaistelijoita, mutta eivät osaa lypsää."
Leslie katsahti puhujiin raivosta kalpeana. "Luulette varmaankin olevanne nyt kirotun sukkelat, vai mitä? Aiotte pitää hauskaa minun kustannuksellani, eikö niin? Mutta minä näytänkin, että selviän pelistä. Jos pitelette lehmää, niin minä lypsän, lypsän, perhana vie, niin että se pyörtyy."
O'Reilly tarttui elukan sarviin ja Judson hoiteli häntää.
"Vedä lujalle", tiuskasi Leslie, "äläkä anna tuumaakaan perään, tahi minun käy hullusti."
Kun ystävykset olivat valmiit, lähestyi Leslie varovasti kiuluineen, mutta päinvastaiselta puolelta kuin äsken. O'Reilly ja Judson tiukensivat otettaan.
Kumma kyllä eläin seisoi hetkisen aivan rauhallisesti — se oli luultavasti niin hämmästynyt — ja Leslie onnistui saamaan maitotilkan astiansa pohjalle, mutta vihdoin sai väkivallan aiheuttama närkästys ylivallan. Lehmä nosti hitaasti toisen takajalkansa ikäänkuin tuumien, mihin päin isku oli suunnattava, ja antoi sitten potkun, joka lennätti Branchin selälleen.
"Mitäs tästä sanot!" huudahti O'Reilly ihaillen. "Sehän pyyhkäisi sinut kumoon kuin höyhenen."
Judson oli myös olevinaan suuresti hämmästynyt. "Useimmat lehmät ovat vasenkätisiä", selitti hän. "Koetahan toiselta puolelta."
Branch kuivasi maidon kasvoiltaan. "Kylläpä teillä nyt on hauskaa", virkkoi hän kiukusta vapisevalla äänellä ja valmistautui uuteen yritykseen.
Kauan aikaa näytti siltä, ettei lypsämisestä tulisi mitään, mutta vihdoin oli astia puolillaan maitoa, jonka Branch miedonsi haalealla vedellä lähimmän nuotion ääressä. Mutta vaikeudet eivät päättyneet vielä. Hän otaksui, että kaikki lapset osaavat juoda, ja meni ainakin puoli tuntia, ennenkuin hän huomasi erehdyksensä. Hän ei enää toivonutkaan saavansa muilta apua ja alkoi sentähden muitta mutkitta itse kyhätä imetyspulloa, mikä vihdoin onnistuikin käyttämättömän sikaari-imukkeen ja puhtaan nenäliinan avulla.
Kun hän sitten vihdoin istahti ja alkoi hellävaroin ruokkia itkeskelevää pienokaista, muuttui kubalaisten käytös heti. Nauru vaikeni ja joka taholta alkoi kuulua ihastuksen mutinaa. Heidän sankarinsa, tuo tuittupäinen, omituinen ja hurja El Demonio ruokkimassa pientä, hentoa sylilasta öisen leirinuotion hohteella oli näky, joka täytti heidän sydämensä suurella ilolla ja tyydytyksellä.
O'Reilly nousi jo päivän koittaessa ja pyysi saada auttaa Estevan
Varonan hoitelemisessa, mutta Norine ei suostunut.
"Kuume on hiukan laskeutunut ja hän on saanut hiukan ruokaakin", ilmoitti tyttö. "Herkut, joiden takia te pojat panitte henkenne alttiiksi, ovat nyt hyvään tarpeeseen."
"Mahtaneeko hän kyetä puhelemaan kanssani jo tänään?" kysyi O'Reilly kiihkeästi.
"Ei tänään eikä vielä moneen päiväänkään, pelkään."
"Ellet pahastu, niin olisin mielelläni hänen läheisyydessään kuullakseni; mitä hän puhelee", sanoi O'Reilly toivehikkaasti. "Hän voisi virkkaa silloin tällöin jonkun sanan Rosastakin."
"Tähän saakka hän ei ole vielä maininnut sisarensa nimeäkään. Minähän en tosin ymmärrä paljoakaan hänen puheistaan, mutta rouva Ruiz sanoo, että kaikki on vain järjetöntä hourailua. Mitenkäs Leslien pienokainen voi?"
"Oikein hyvin. Se oli jo hereillä, kun nousin, ja kirkui aamiaista. Leslie sytytteli tulta lämmittääkseen maidon ja valitti, ettei hän ollut nukkunut koko yönä."
"Mies poloinen! Minäpä menen häntä auttamaan", sanoi Norine.
"Älä huoli, niin olet kiltti. Lopez tahtoo antaa hänelle pienen opetuksen, ja tämä oli onnellisin sattuma, mitä voi ajatella. Olemme selittäneet Leslielle, että lasta on mahdoton viedä takaisin, ja hän luulee nyt täytyvänsä huolehtia siitä iät päivät. Asian todellinen laita on kuitenkin niin, että Jacket lähtee tänä aamuna viemään San Antonion kaupunginpäällikölle kirjettä, jossa ilmoitetaan lapsen voivan hyvin ja pyydetään lähettämään hakemaan sitä."
"Eikö se ole kovin vaarallista?" kysyi Norine. "Eivätkö espanjalaiset hyökkää kimppuumme kuullessaan, missä olemme?"
"Lopez ei usko sitä. Sanansaattajaa oli vaikea saada, mutta Jacket tarjoutui vapaaehtoisesti. Hän on valmis vaikka mihin, tuo poika, eivätkä espanjalaiset todennäköisesti tee hänelle mitään pahaa. Meillähän on pienokainen panttina, näetkös."
Vaikka Norine ei myöntynytkään Branchin pyyntöihin, ei hän ollut suinkaan mitenkään kovasydäminen. Hän piti koko päivän lasta silmällä ja erittäinkin sen ruokintaa.
Onneksi oli lapsi hyvin kiltti, ja niin kauan kuin se oli kylläinen, se oli tyytyväinenkin. Se nukkui pitkät tovit, ja kun se oli hereillään, imeskeli se pikku nyrkkejään ja oli näköjään hyvin mielissään, kun miehet oikein kilvan viihdyttelivät sitä sylissään. Joukossa oli luonnollisesti monta, jotka ymmärsivät El Demonio'n vaikean tilanteen eivätkä tahtoneet joutavalla pilkanteolla lisätä hänen kuormaansa, joka oli jo kyllin rasittava, ja he kokivat kaikin tavoin auttaa häntä.
Sinä päivänä saivat kaikki tosi työt olla. Miehet kokoontuivat El Demonio'n ympärille ja keksivät kymmeniä keinoja hauskuuttaakseen pienokaista, josta tuli ennen iltaa koko leirin lemmikki. Branch alkoi itsekin osoittaa lasta kohtaan yhä lisääntyvää mielenkiintoa. "Olen tätä pientä veitikkaa hoidellessani huomannut yhtä ja toista, josta minulla ei ollut ennen aavistustakaan", sanoi hän O'Reillylle illallista syödessä. "Olen aina luullut, että tämmöiset pienet sylilapset ovat jonkinlaisia tylsiä, voille tuoksuvia eläimiä, mutta olen ollut aivan väärässä. Tämä osaa jo ajatella. Hän tuntee minut jo, ja kun minä otan hänet syliini, nauraa hän, jolloin pienet hymykuopat ilmestyvät poskiin. Sanohan, minkä nimen me annamme hänelle?"
"Luultavasti hänellä on jo nimi. Sinä siis aiot pitää hänet luonasi?"
"Niin, eilen se tuntui minusta aivan mahdottomalta, mutta mihinkäpä minä hänet nyt panen", vastasi Branch miettivästi. "Siinäpä pulma juuri onkin. Läheisyydessä olevissa maataloissa on mukuloita enemmän kuin tarpeeksi, joten en voi häntä niin vain heittää vieraiden ihmisten armoille."
"Kuljetat siis lasta aina mukanasi, minne hyvänsä menemmekin?" kysyi
O'Reilly huvitettuna.
"Mikäs sen estäisi?"
O'Reilly pudisti päätään. "En luule sen käyvän niinkään helposti päinsä; joukkomme ei ole mikään rauhallinen pitkäpallojoukkue. Entä mitä arvelet lapsen äidin nyt ajattelevan?"
"Tulimmainen! Oli siinäkin äiti, sanon minä! Hän luultavasti tahtoi päästä pienokaisesta, koska hän oli niin valmis karkaamaan tiehensä. Tuommoiset ihmiset, jotka eivät välitä lapsista sen enempää, eivät lainkaan ansaitsisi sellaista suurta siunausta kuin lapset ovat. Tahtoisin mielelläni kasvattaa tämän pienokaisen omien periaatteideni mukaan." Branchin kasvot kirkastuivat samassa. "Nytpä olen keksinyt nimen!"
"No, minkä?"
"Tuli, Sade."
"Kirositko, vai oliko tuo nimi?"
"Eikö olisikin sopiva nimi? Uusi ja sisältörikas, vai mitä? 'Tuli,
Sade, Branch!' Mitäs pidät? Sehän sointuu mainiosti."
"Jos otat hänet todellakin ottolapseksesi, niin luonnollisesti voit ristiä hänet miksi tahdot — mutta hän on niin kovin tumma. Minä epäilen, että hän on — mulatti!" sanoi O'Reilly harkitun ilkeästi.
Branch suuttui. "Hän on yhtä valkoinen kuin sinäkin ja ehkä valkoisempikin!" tiuskaisi hän. Nähdessään sitten hilpeän välähdyksen O'Reillyn silmissä hän kääntyi poispäin vihaisesti mutisten.
Leslien omituinen suunnitelma sai kummallista kyllä paljon kannattajia, ja monet hänen asekumppaninsa alkoivat puhella, että El Demonio'n pienokainen tuottaisi varmasti onnea, jos se voitaisiin pitää leirissä. Tyttösen ottolapseksi ottamisesta keskusteltiin sinä iltana aivan vakavasti monen nuotion ääressä.
Aamiaisen jälkeen seuraavana aamuna pienokainen kylvetettiin, mistä tärkeästä tapahtumasta oli tieto levinnyt kaikkialle, ja suuri joukko tummia savukeniekkoja seurasi ihaillen ja tarkkaavaisesti Branchin puuhailua Norinen tarjous toimittaa tehtävä oli hylätty. Leslie kuivaili parhaillaan lapsen pehmoisia jäseniä, kun hänet äkkiarvaamatta keskeytettiin.
Jacket oli selvinnyt matkastaan täysin onnellisesti, ja sen sijaan että hän olisi tuonut mukanaan sotilaskomennuskunnan, oli hänellä lapsen vanhemmat seurassaan, mikä olikin paljon järkevämpää.
Kauppias saapui vaimoineen kaikessa hiljaisuudessa varoittamatta ketään tulostaan ja tuhlailematta kohteliaisuuksia kotinsa ryöstäjille. Kuullessaan lemmikkinsä kimeän ja kärsimättömän äänen he syöksyivät paikalle kuin kaksi kotkaa taivaan pilvistä. Branch katsahti ylös kuullessaan tulijain nopeat askeleet ja näki samassa vento vieraan naisen rientävän ojennetuin käsin ja tuskallisesti parahtaen häntä kohti. Nainen sieppasi lapsen sanaakaan sanomatta hänen käsistään ja painoi sen ruskealle, täyteläiselle povelleen.
Leslie nousi aikoen panna kiukkuisen vastalauseen vieraan väkivaltaista käytöstä vastaan, mutta joutui juuri paraiksi lapsen raivostuneen isän hyökkäykselle alttiiksi. Hän kaatui ehtimättä ajatella mitään ja näki ympärillään vain raivoisasti heiluvia jalkoja ja nyrkkejä, jotka kaikki tähtäsivät häntä kohti, häntä potkittiin, lyötiin, revittiin ja raastettiin kaikin mahdollisin tavoin, kunnes hänen ystävänsä tulivat hätään ja vapauttivat hänet. Noustuaan hän näki edessään pienen, pyöreän espanjalaisen, joka oli nyt kääntynyt poispäin ja suudella mäiskäytti intohimoisesti lapsen selkää ja niskaa, jotka näkyivät äidin sylistä.
Norine kuuli myös metelin, joka oli niin äkkiarvaamatta rikkonut sunnuntaiaamun rauhan, ja hän kiiruhti katsomaan mitä oli tekeillä. Kun hän tuli paikalle, selittivät miehet parhaillaan yhteen ääneen kauppiaalle ja tämän vaimolle, miten lapsenryöstö oli oikein tapahtunut ja ettei kukaan ollut tarkoittanut tehdä mitään pahaa heidän lemmikilleen. Asia selvisi lopulta kokonaan, mutta lapsen äiti ei voinut olla sittenkään luomatta Lesliehen murhaavia katseita.
Isä oli kuitenkin järkevämpi ja kun hän oli todennut, että lapsi oli täysin terve, ei hänen kiitollisuudellaan ollut mitään rajoja. Hän syleili kaikkia, jotka olivat lähettyvillä. Hän suuteli Norinea, O'Reillyä ja Judsonia, yrittipä hän käydä Lesliehenkin käsiksi samassa ystävällisessä tarkoituksessa, mutta tämä ymmärsi väärin ja puikki pakoon. Välittämättä rahtuakaan siitä, että nämä samat miehet olivat väkivalloin tyhjentäneet hänen puotinsa ja ryöstäneet hänen rakkaan lapsensa, hän jakeli heille auliisti kaikki rahansa ja mitä hänellä vain sattui taskuissa olemaan. Lyöden rintaansa hän pyysi heitä osoittamaan hänelle sen suuren kunnian, että he tulisivat San Antonio de los Banokseen ja ottaisivat haltuunsa hänen koko maallisen omaisuutensa ja polttaisivat sitten hänen kauppansa.
Jacket oli myös suuren huomion esine, ja siitä voi olla varma, että hän kehui ja kerskui määrättömästi matkastaan kertoessaan.
"Tuo kaupunginpäällikkö oli minulle hiton kohtelias", kertoi Jacket, "ja kaikki ihmiset sanoivat, että minä olen maailman urhoollisin poika. Lähtiessäni sain ainakin tuhat sikaria, ja kun ratsastin kaupunginpäällikön asunnon ohi, tein minä kunniaa ja huusin minkä kurkusta lähti: 'Eläköön vapaa ja itsenäinen Kuba, eläköön!' Ja kaikki nauroivat kuin helvetti. Siellä ei oltu luultavasti milloinkaan ennen nähty ketään minun laistani."
Iltapäivällä, kun kauppias ja hänen vaimonsa hankkiutuivat kotimatkalle, kokoutui suuri joukko vallankumouksellisen armeijan sotureita toivottamaan heille onnellista matkaa ja katsomaan vielä kerran pienokaista. Äidin pelko oli jo muuttunut äidin ylpeydeksi ja hän kuunteli hymyillen kohteliaisuuksia, joita tuhlailtiin hänen lemmikilleen, ja vastaili sattuvasti niihin, jotka oli tarkoitettu hänelle itselleen. El Demoniokin sai suudella lasta hyvästiksi. Kauppias oli leiriin saavuttuaan saanut kuulla paljonkin tuosta omituisesta amerikkalaisesta, ja pyydellen nyt anteeksi äkkipikaista käytöstään aamulla hän kutsui Branchin vierailemaan luoksensa sodan loputtua, kun Kuba oli vapaa, ja huolimatta Leslien vastarinnasta hän lopuksi syleili tätä ja suuteli molemmille poskille. Pienokaiselle huudettiin huikea eläköön ja raikuvien hurraahuutojen ja sydämellisten onnentoivotusten saattamina vieraat sitten lähtivät kotimatkalle.
Lopez pujotti kätensä O'Reillyn kainaloon heidän palatessaan palmulehtoon ja virkkoi hymyillen:
"Luulenpa, ettei ystäväsi enää varastele lapsia."
"Minä pelkään päinvastoin, että hän varastaa heti ensimmäisen, jonka näkee. Pienokainen oli vallannut hänen sydämensä kokonaan, ja hän tahtoi pitää hänet."
"Niin, niin, hän ei ole ainoa, jonka on niin käynyt. On todellakin omituista, kuinka herkkätuntoisia sotilaat voivat olla. Olen useasti huomannut sen. Ollessani Rubin kulmalla ottivat muutamat mieheni vuohen elätikseen, ja kun ruokavarat kuluivat vähiin, täytyi eläin teurastaa, mutta nuo miehet eivät koskeneetkaan sen lihoihin, vaikka he olivat nälissään. Asiasta toiseen, miten nuori Varona voi?"
"Samoin kuin ennenkin."
Lopez rypisti kulmiaan. "Minun täytyy lähettää hänet huomenna
Cubitakseen, sillä meidän täytyy lähteä liikkeelle."
"Jos hänet on vietävä täältä, niin antakaa se minun huolekseni. Tahtoisin olla hänen luonaan, kun hän selviää houriostaan, ja kuulla, mitä hän tietää sisarestaan." O'Reillyn ääni oli kiihkeä.
Eversti myöntyi heti. "Mene kaikella muotoa. Ilmoittaudu kenraali Gomezille, joka varmasti antaa sinun olla pojan luona, kunnes tämä kykenee selvästi puhumaan. Siihen mennessä ehkä saat Matanzastakin uutisia."
O'Reilly puristi kiitollisesti everstin kättä. "Olette hyvin hyvä", sanoi hän. "Vielä yksi pyyntö. Tahdotteko pitää hiukan silmällä Branchia poissaollessani ja hillitä hänen liiallista uhkarohkeuttaan?"
Lopez nauroi iloisesti. "Huimapäisyytensä hän unhottaa pian kokonaan. Tämä elämä sopii hänelle. Hänhän on jo aivan toinen mies. Kun hän voi hyvin ja saa jotakin, jonka tähden kannattaa elää, niin hän tahtoo elää. Saatpas vain nähdä."