I.
ENSIMMÄINEN TAPAAMINEN.
Glenister silmäili satamaa, joka välkkyi ankkuroituneitten laivojen valossa, ja sitten niitä pykäläisiä vuorenhuippuja, joiden reunaviiva kuvastui terävänä taivasta vasten. Hän hengitti täysin siemauksin suolan kyllästämää ilmaa, ja hänen sydämensä sykki nuorukaisvuosien voimakkaassa tahdissa.
"Ah, tämä on ihanaa — suurenmoista!" hän mutisi. "Ja tämä on lopultakin minun maatani — omaa maatani, kuuletko, Dex. Tämä nälkä päästä pohjanmaille ikäänkuin täyttää koko olemukseni. Se panee minut kasvamaan. Paisumaan."
"Varo, ettet räjähdä", huomautti Dex kuivasti. "Olen tavannut ihmisiä, jotka vuoristoilma on päihdyttänyt tukkihumalaan. Älä vainen paisu liian yksipuolisesti."
Dextry alkoi jälleen äkkiä tupruttaa piippuaan, jonka vastenmieliset savukiehkurat liiankin pian hälvensivät vaaran, joka sisältyi raikkaan meri-ilman voimaa uhkuviin ominaisuuksiin.
"Lempo periköön mokoman katkun!" irvisteli nuori mies. "Sinut pitäisi viedä karanteeniin."
"Parempi on tuoksua kuin mies kuin parpattaa kuin lapsi. Sinä turmelet hetken, joka pitäisi uhrata hiljaisiin mietiskeiyihin, joutavilla purkauksillasi luonnon kauneudesta, kun sinun kauneustajusi ei riitä käsittämään hyvän tupakkalajin ihanuutta."
Toinen naurahti, jännitti leveän rintansa ja kohotti pimeään lihaksiset käsivartensa ikäänkuin niissä olisi asunut käyttämättömän voiman liikavarasto.
Miehet kävelivät hitain askelin laituria pitkin. Heidän edessään lojui "Santa Maria" valmiina sydänyönaikaan nostamaan ankkurinsa. Taampana uinui Unalaska Beringinmeren usvissa. Missä viikkoa aikaisemmin ystävällisesti silmää iskien alkuasukkaat olivat syviin vuorenhalkeamiin levitelleet turskiaan kuivumaan, siellä nyt majaili lauma kullankaivajia matkalla uuteen Eldoradoon. Heitä oli tullut tuhansin kuin heinäsirkkaparvi ja he olivat asettuneet Smoke Sean rannoille ja odottelivat jäitten lähtöä, joka päästäisi heidät lähtemään luvattuun maahan — uuteen Nomeen, jossa ihminen rikastuu yhdessä ainoassa yössä.
Kylän takana kohoavat sammalpeitteiset kunnaat olivat reunatut tiheällä hautajonolla. Siellä makasivat ne monet onnentavoittelijat, jotka olivat kuolleet edellisenä syksynä, kun muuan tarttuva tauti raivosi tällä maankolkalla. Mutta mitäpä siitä! Jäljelle jääneet kertoivat, että täällä välkkyi kultaa hiekassa, ja uusia laumoja oli virrannut menneitten tilalle. Glenister ja Dextry olivat lähteneet Nomesta edellisenä syksynä — Glenister ankaran kuumeen kynsissä. Nyt he tekivät paluuta omaan maahansa.
"Tämä ilma verestää minussa kaikki elimelliset vaistot jälleen", aloitti Glenister puhelun uudelleen. "Kaupungeista päästyäni muutun villi-ihmiseksi. Minut valtaa alkuihmisen vanha vietti — taistelunhimo."
"Saat ehkä tilaisuuden tyydyttää sen."
"Kuinka niin?"
"Niin, nyt saat' kuulla. Aamulla tapasin Mexico-Mullinsin. Muistathan kai vanhan Mullinsin? Miehen, joka halusi saada valtaussopimuksen Anvil Creekiin viime suvena."
"Ethän vain tarkoita sitä parkusuuta, jonka pojat olivat lynkata sen vuoksi, että hän aikoi vallata toisen maaosuuden?"
"Juuri häntä. — 'Kuuntele nyt tarkoin mitä sinulle haastan', virkkoi hän minulle. 'Minkäarvoinen on suunnilleen valtauksesi?' — 'En osaa tarkalleen sanoa', vastasin. 'Jos se antaa mitä lupasi viime syksynä, pitäisi minun saada siitä miljoona.' — 'Paljonko aiot huuhtoa tänä kesänä?' — 'Noin neljäsataatuhatta, jos onni on myötäinen.' 'Bill', sanoi hän, 'piru on irti, ja sinun täytyy vartioida kaivostasi kuin vartioisit kalkkarokäärmettä. Älä salli lemmonkaan pistää kynsiään siihen, sillä silloin saat sanoa hyvästit omallesi!' — 'Mitä tarkoitat?' kysyin. — 'En voi sanoa enempää. Kiedon nuoran kaulaani, kun olen näinkin paljon ilmaissut. Olet kelpo poika, Bill, ja minä olen peluri, mutta sinä pelastit kerran henkeni, enkä minä soisi sinun joutuvan onnettomuuksiin. Älä herran tähden anna heidän anastaa kaivososuuttasi, siinä kaikki mitä voin sanoa.' — 'Kenen heidän? Kongressi on antanut meille tuomarit, tuomioistuimet ja poliisit —', aloitin. — 'Sepä se juuri onkin. Kuinka voit niistä voittajana selviytyä? Sinne tulee mies, jonka nimi on Mac Namara. Varo häntä. Enempää en voi sanoa. Älä päästä heitä käsiksi kaivokseesi.' — Siinä kaikki mitä sain hänestä irti."
"Pötyä! Mies on pähkähullu! Haluaisinpa nähdä miehen, joka yrittää vallata meiltä Midaksen! Siitä ei tulisikaan liian ikävää leikkiä."
Glenisterin puhelun katkaisi "Santa Mariasta" kuulunut pillin vihellys.
"On aika mennä laivaan", sanoi Dextry.
"Seis, mitä tuo oli!" kuiskasi toinen.
Ensin he kuulivat vain jotakin liikettä höyrylaivan kannelta, sitten kuului vedestä vallan heidän altansa airojen natinaa ja varova kuiskaava ääni, joka sanoi:
"Seis, hyvin soudettu!"
Pimeästä sukeltautui esiin vene ja työntyi rannalle heidän kohdalleen. Muuan henkilö nousi veneestä ja alkoi kavuta laiturille vieviä portaita ylös. Heti sen jälkeen muuan toinen vene, joka ilmeisesti ajoi edellistä takaa, töksähti rantaan aivan sen taakse.
Kun pakeneva oli ehtinyt miesten luo, jotka laiturilta tarkkailivat ajojahdin kulkua, huomasivat nämä kummakseen, että se oli nuori nainen. Hän läähätti, kompastui juostessaan ja olisi kaatunut, ellei Glenister olisi ehättänyt apuun ja auttanut häntä jaloilleen jälleen.
"Älkää antako heidän saada minua kiinni!" läähätti nainen.
Glenister kääntyi ällistyneenä ja kysyvin ilmein toveriinsa päin, mutta huomasi samassa, että tämä oli astellut maihinnousupaikalle, vainoojien par'aikaa yrittäessä kavuta rannalle.
"Hei .- miehet! Pysykää alallanne, muutoin potkaisen kallonne puhki!"
Dextryn ääni oli terävä ja hänen kookas vartensa kohosi uhkaavana alhaalla kapuavien miesten yläpuolella.
"Pois tieltä! Tuo nainen on karannut", sanoi mies, joka oli päässyt jo portaille.
"Ilmeisesti."
"Hän on rikkonut karant —"
"Vaiti!" keskeytti toinen. "Aiotko kuuluttaa sen kaikelle maailmalle?
Tieltä pois, kirottu pässinpää! Kiivetkää ylös, Thorsen!"
Thorsen tarrasi laiturin reunaan ja yritti viskautua ylös, mutta iäkäs kullankaivaja, jonka viha oli kuohahtanut, painoi jalkansa lujasti hänen sormilleen, ja merimies hellitti otteensa pahasti parkaisten ja vei toisenkin miehen pudotessaan alas.
"Tätä tietä, tule perässä!" huudahti hänen toverinsa ja lähti juoksemaan pitkin rantaa laiturin toiseen päähän.
"On parasta, että kiiruhdatte tiehenne, hyvä neiti", huomautti Dextry.
"Nuo ovat paikalla minuutin kuluttua."
"Niin, niin! Pitäkäämme kiirettä. Minun täytyy päästä 'Santa Mariaan'.
Laiva lähtee tuossa tuokiossa. Tulkaa!"
Glenister naurahti ikäänkuin hän olisi huomannut naisen sanoissa jotakin huvittavaa, mutta ei liikahtanut paikaltaan.
"Alan kohta olla liian vanha ja kankea juoksemaan", sanoi Dextry ja riisui takkinsa, "mutta myönnän, etten ole liian vanha nauttimaan pikku huvituksesta, kun tilaisuus sellaisen suo vähäisen tiimellyksen muodossa." Hän liikkui ketterästi, vaikka nuori tyttö puolipimeässä saattoi nähdä, että hänen tukkansa oli hopeanvalkoinen.
"Mitä te aiotte?" kysyi hän mieheltä.
"Menkää te vain pois tieltä; me aiomme aloittaa pienen leikin heidän kanssansa, kunnes olette ehtinyt laivaan."
He siirtyivät laiturin toiselle puolelle satamamakasiinin eteen suojatakseen selkänsä. Nuori tyttö seurasi heitä.
Jälleen kuului laivalta merkkisoitto ja komentohuuto: "Perätouvi irti!"
"Ah, laiva lähtee ilman meitä", kuiskasi nuori nainen, ja syystä tai toisesta Glenister sai sen käsityksen, että tyttö pelkäsi sitä vieläkin enemmän kuin takaa-ajajia, joitten askeleet jo kuuluivat varsin läheltä.
"Kyllä te aina ehditte", sanoi nuori mies suorasukaisesti. "Te joudutte pahaan pulaan, jos jäätte tänne. Juoskaa älkääkä välittäkö meistä. Olemme olleet merillä kokonaisen kuukauden emmekä muuta niin kaipaakaan kuin pientä vaihtelua matkamme yksitoikkoisuuteen."
Hänen äänessään oli poikamaisen iloinen sointu, ikäänkuin hän jo edeltäpäin nauttisi lähestyvästä kärhämästä, ja tuskin hän oli ehtinyt lauseensa lopettaa, kun merimiehet ilmestyivät pimeästä esille ja syöksyivät vastustajiensa kimppuun.
Lähimpien sekuntien aikana näkyi paikalla vain sekava vyyhti kieppuvia ihmisruumiita ja kuului läimähteleviä nyrkiniskuja, mutta sitten tämä vyyhti hajosi ja kasasta erkani yksityisiä olentoja, jotka heti sen jälkeen kaatuivat raskaasti maahan. Vielä kerran merimiehet yrittivät äkkirynnäkköä ja koettivat saartaa vastustajansa. He heittäytyivät yhteisvoimin Dextryn kimppuun, mutta tapasivat vain tyhjää ilmaa, sillä tämä väistyi aina tieltä ihmeteltävän notkeasti ja iski ja hääti vihollisia kimpustaan kuin vanha susi. Hänen iskunsa olivat useimmiten nekin turhaa tuhlausta, sillä pimeässä hän tähtäsi joko liian korkealle tai liian lähelle.
Glenister puolestaan seisoi huolettomassa asennossa ja hääti vastustajansa toisen toisensa jälkeen, sikäli kuin ne lähestyivät. Hän naurahteli syvällä kurkkuäänellä, ikäänkuin ottelu hänen mielestään olisi ollut vain tavallista yksinkertaista urheilua. Nuorta tyttöä värisytti, sillä taistelevien äänettömyys peloitti häntä enemmän kuin huudot olisivat tehneet, mutta hän pysyi yhäti paikallaan, seinää vasten nojautuneena.
Dextry tähtäsi iskun kohtaan, joka häämötti epäselvänä pimeässä, ja kun hän iski harhaan, kierähti hän itse ympäri ja kadotti tasapainonsa. Seuraavassa tuokiossa oli vastustaja hänen kimpussaan ja he kaatuivat molemmat maahan, ja kolmas kompastui heidän ylitseen. Nuorelta tytöltä pääsi tukahtunut huudahdus.
"Annan hänelle potkun, Bill", sanoi Glenister. "Annahan minun saada kunnollinen ote." Hän kohotti raskaan jalkineensa, ja hänen potkuunsa vastasi Dextryn kaunopuheinen ja ponteva sadatus.
"Saakeli sinuakin mieheksi! Sinähän potkit minua. Minä kyllä pitelen mieheni. Iske sinä tuohon pitkään roikaleeseen."
Glenister kääntyi nyt kahteen jäljelläolevaan mieheen, selkä koukussa ja kädet rentoina. Hän kumartui lähelle tyttöä tätä kuitenkaan huomaamatta; tyttö puolestaan kuuli hänen hengityksensä pusertuvan hänen keuhkoistaan sihisevänä äänenä. Seuraavassa sekunnissa nuori mies hypähti äänettömästi eteenpäin ja sinkosi vastustajansa loitos luotaan ja astui sitten askeleen taakse välttääkseen toisen. Silloin hyökkäsi kolmas merimies hänen kimppuunsa takaapäin, kietoi kätensä hänen kaulansa ympärille ja koipensa hänen sääriensä ympärille. Nyt vasta nuori tyttö sai tuta minkälaista on oikea tiimellys. Ottelijat huojuivat sinne tänne, niin lujasti toisiinsa likistyneinä, ettei heitä voinut toisistaan erottaa. Näin he kaarehtivat parin minuutin ajan, kunnes törmäsivät seinää vasten, ja nuori nainen kuuli puolustajansa kurkun korisevan merimiehen hellittömässä otteessa. Vielä silmänräpäys, ja Glenister lojuisi auttamattomasti maassa toisten tallattavana ja viholliset potkaisisivat raskailla saappaillaan hänestä viimeisenkin elonkipinän. Tätä ajatellessaan hän huomasi kuin salaman välähdyksenä, että hänenkin täytyisi toimia. Pelko oli poissa, hänen värisevät lihaksensa jäykkenivät ja ennenkuin hän oikein tiesikään mitä oli tehnyt hän oli jo toiminut.
Merimiehen selkä oli häneen päin. Hän ojensi kätensä ja tarrasi miehen tukkaan ja hänen petolinnun kynsien lailla koukistuneet sormensa tavoittelivat hänen silmiään. Mieheltä pääsi kauhun huudahdus, ja toiset väistyivät nopeasti taaksepäin. Seuraavassa tuokiossa tyttö tunsi olkapäillään Dextryn käden ja kuuli hänen sanovan:
"Oletteko vahingoittunut? Ette? Tulkaa siis mukaan, muuten laiva lähtee ilman meitä."
Hän puheli tyynesti, vaikka hän hengittikin vielä kiivaasti, ja kun tyttö kumartui tarkemmin katsomaan, näki hän merimiehen makaavan liikkumattomana maassa.
"Ei vaaraa mitään — hän on vallan vahingoittumaton. Se on vain muuan japanilainen temppu, jonka olen oppinut. Rientäkäämme!" He juoksivat nopeasti pitkin laituria; Glenister oli pian heidän kintereillään. Merimiesten taisteluhalu oli väleen hävinnyt. Kun kolme tuttavaamme pääsivät "Santa Marian" porraslaudalle, oli laivan ja laiturin välillä jo melkoinen aukeama.
"Olipa hiuksen varassa", huohotti Glenister ja tunnusteli varovasti kaulaansa, "mutta enpä haluaisi kadottaa hyvästäkään hinnasta tällaista hauskaa tilaisuutta."
"Olen ollut mukana höyrypannun räjähdyksessä ja lumivyöryissä, puhumattakaan siitä, että olen avustanut vähäistä pakoa vankilasta, mutta oikeista huvitteluista puhuttaessa en muista mitään, joka vastaisi tätä." Dextryn ihastus oli lapsekkaan riehakasta.
"Mitä miehiä te sitten olettekaan?" nauroi nuori tyttö hermostuneesti, mutta ei saanut vastausta.
Miehet opastivat hänet omaan kansihyttiinsä. Sähkö pantiin palamaan ja nyt vasta miehet näkivät tuntemattoman vieraansa.
Tämä oli hyvin miellyttävän näköinen nuori nainen, jonka yllä oli lyhyt, siisti puku ja jaloissa korkeakorkoiset keltaiset kengät, mutta Glenisteriä viehättivät hänessä erikoisesti silmät, jotka olivat suuret ja harmaat, ruskealta vivahtavat. Peräti elävät silmät — hänestä tuntui — silmät, jotka yhdellä ainoalla salamannopealla katseella tutkivat molemmat miehet. Hänen hiuksensa olivat irtautuneet ja riippuivat välkkyvinä ja aaltoisina vyötäreillä saakka, muuten ei näkynyt pienintäkään merkkiä äskeisestä seikkailusta.
Glenister oli valmistunut näkemään hänessä senlaatuisen kaunottaren, jommoisia näillä rajamailla tapaa, kaunottaren, joka panee miehen pään pyörälle, mutta joka on kylmä ja kiiltävä kuin vastahiottu puukonterä. Mutta tämän naisen tyynet, sopusuhtaiset piirteet tuntuivat melkein tuskallisella tavalla erottuvan hänen uudesta ympäristöstään ja herättivät Glenisterissä ajatuksen siitä rajattomasta hyvyydestä ja suloudesta, jotka olivat olleet hänelle vieraita kuluneina viime vuosina.
Vanhemman miehen silmissä kuvastui vain teeskentelemätöntä ihastusta.
"Uskallanpa väittää", vakuutti hän, "että olette ainoa kaunokainen, jonka puolesta olen milloinkaan taistellut olipa sitten kysymyksessä meksikolainen, intiaani tai valkoihoinen. Minkälaiseen pälkähäseen olette oikeastaan joutunut?"
"Luulette kaiketi, että olen tehnyt jotakin hirveän pahaa, eikö niin? Mutta en ole. Minun oli päästävä pois 'Ohiosta' tänä iltana. Kerron kaiken huomenna. En ole varastanut mitään enkä myrkyttänyt — se on totinen tosi." — Hän hymyili heille, eikä Glenisterkään voinut olla hymyilemättä, vaikka hän ei ollutkaan täysin tyytyväinen tytön selitykseen pakonsa syistä.
"No niin, herätän siivoojan ja hommaan teille paikan", virkkoi hän viimein. "Saatte jakaa hytin jonkun naismatkustajan kanssa; sitä ei voi auttaa, sillä laiva on ahdinkoon asti täynnä."
Tyttö laski kätensä ehkäisevästi hänen käsivarrelleen. Glenister oli tuntevinaan sen värisevän.
"Ei, ei, sitä ette saa tehdä! En halua, että kukaan näkee minua tänä iltana. Tiedän, että esitykseni tuntuu teistä kummalliselta, mutta kaikki on tapahtunut niin äkkiä, etten ole ehtinyt vielä tointua. Huomenna kerron teille kaiken, ihan varmaan kerron. Älkää antako kenenkään nähdä minua, se turmelisi kaikki. Odottakaa huomiseen, pyydän sitä teiltä kaikesta sydämestäni."
Hän oli hyvin kalpea ja puhui vakavissaan ja kiihtyneenä. "Tietysti tahdon auttaa teitä!" vakuutti herkkäuskoinen Dextry. "Ja selityksillenne saatte itse valita sopivan ajan, pikku neiti. Emme kysele sitä emmekä tätä. Moraali ei ole meidän vahvoja puoliamme. Ja kuten runoilija sanoo 'ei Jumalan eikä ihmisten laki ole voimassa kolmattakuudetta leveysastetta pohjoisempana', eikä hän olisi voinut lausua syvempää totuutta, jos hän olisi tiennyt mitä sanoa. Täällä saa itsekukin vartioida itseään ja omaisuuttaan. Rehellisesti ja suorasti."
Nainen näytti epäröivältä kuullessaan tuollaista puhuttavan, kunnes hän äkkäsi hehkun Glenisterin katseessa. Sen omituinen rohkea sävy pani hänet äkkiä huomaamaan selvästi asemansa, ja puna alkoi kohota hänen poskilleen. Hän tarkasteli tutkivammin tätä nuorta miestä, pani merkille hänen leveät hartiansa ja huolettoman, luontevan ryhtinsä, joka johtui siitä, että hän hallitsi niin täydellisesti lihaksiensa liikkeet. Voimaa ilmaisivat hänen kasvonsa, sillä hänellä oli nuoruudesta huolimatta terävöityneet piirteet, voimakas leuka, uhkaavan tuuheat kulmakarvat ja elehtivä suu, joka paljasti kaikki hänen mielialansa vaihtelut ja ilmaisi sekä voimaa että alistumista. Merkittävin piirre hänessä kuitenkin oli häikäilemättömän tarmon leima. Hän oli tytön mielestä kaunis, vaikka hänen kauneutensa olikin etupäässä ruumiillista laatua ja kuvasti miehevyyttä ja voimaa.
"Haluatte siis pysyä piilossa?" hän kysyi.
"Olen tottunut järjestämään sellaisia asioita perin hyvin", sanoi Dextry, "vaikka olenkin tottunut kätkemään etupäässä vain itseäni. Mitä olette suunnitellut?"
"Hän voi jäädä ensi yöksi tänne", vastasi Glenister kerkeästi. "Sinä ja minä menemme alas. Kukaan ei näe häntä."
"En voi sallia sitä", vastusti tyttö. "Eikö täällä ole jotakin koloa, johon voin kätkeytyä?"
Miesten onnistui hälventää hänen kursailunsa ja he lähtivät tiehensä.
Kun he olivat poistuneet, lysähti tyttö penkille ja istui näin pitkät ajat eteensä tuijottaen.
"Minä pelkään — mutisi hän itsekseen, — minä pelkään. Mihin olen ryhtynyt? Miksi ihmiset katsovat minuun sillä tavalla? Kadun, että ollenkaan puutuin koko asiaan."
Lopulta hän nousi lopen uupuneena. Hytin raskas ilma painosti häntä, ja hän kaipasi ulkoilmaa. Hän sammutti lampun ja astui pimeään käytävään. Hän näki epäselvästi kaksi henkilöä, jotka nojasivat kaidepuihin, ja hän hiipi peräpuoleen ja piiloutui pelastusveneen suojaan; raikas iltatuuli jäähdytteli hänen kasvojaan.
Hänen äsken näkemänsä henkilöt lähestyivät hänen piilopaikkaansa. He haastelivat vakavasti pysähtyen aivan hänen viereensä. Hän huomasi paluutien olevan nyt tukossa, ja hänen täytyi pysyä liikkumattomana alallaan.
"Mikäkö hänet on tänne tuonut?" toisti Glenister Dextryn kysymyksen. "Tarvitseeko sitä kysyä? Mikä on tuonut tänne ne kaikki? Mikä toi 'herttuattaren', Cherry Malotten ja koko lauman?"
"Ei, ei", vastusteli vanhus, "hän ei ole sitä lajia — hän on liian hieno, liian arka — liian kaunis."
"Niinpä onkin — liian kaunis. Vallan liian kaunis ollakseen yksin — tai jotakin muuta kuin mitä hän on." Dextry murisi tyytymättömänä:
"Tämä maa vielä turmelee sinut, poika. Sinä arvostelet kaikkia samalla mitalla, ja ehkä ne ovatkin samaa maata — kaikki paitsi tämä tyttö. Minusta tuntuu, että hän eroaa muista tavalla tai toisella, vaikka en osaa sanoa kuinka."
Glenister virkkoi miettivästi:
"Olen kuullut kerrottavan, että joku esi-isistäni, joka eli hyvin kauan sitten, harjoitti merirosvousta Länsi-Intian vesillä. Toisinaan luulen, että olen perinyt hänen luonnettaan. Hän tulee ja kuiskii yöllä korvaani kaikenlaisia asioita. Hän oli ihmisasuun pukeutunut paholainen, ja hänen verensä virtaa minussa — hillittömänä ja kuumana. Juuri nyt kuulen hänen kuiskaavan minulle jotakin — jotakin sotasaaliista. Hahaha! Hän on ehkä oikeassa. Minä taistelin tytön puolesta tänä iltana — niinkuin esi-isäni armaittensa puolesta Meksikon lahden rannoilla. Hän on liian kaunis ollakseen kunniallinen nainen — 'eikä Jumalan eikä ihmisten laki päde enää kolmattakuudetta leveysastetta pohjoisempana'."
He kulkivat edelleen, ja Glenisterin raikuva kyynillinen nauru karmi nuoren tytön korvaa ja järkytti häntä niin, että hänen täytyi hakea tukea pelastusveneestä pysyäkseen pystyssä.
Hän seisoi näin kauan, veri kohisi hänen korvissaan, sitten hän pakeni kojuunsa. Täällä hän vääntelehti vuoteellaan tuijottaen pimeään kuivin ja särkevin silmin.