II.
KARKURI.
Nuori nainen heräsi koneitten jytinään, ja kun hän varovasti kurkisti hytinakkunasta ulos, näki hän tasaisen, peilikirkkaan meren, johon auringonsäteet välkkyvinä kuvastuivat.
Tämäkö siis oli Beringinmeri? Se oli hänen mielikuvituksessaan kouluajoista saakka ollut salaperäiseen huntuun verhoutuneena, hän oli kuvitellut sitä harmaaksi, vettä ja usvaa tihkuvaksi merierämaaksi. Mutta nyt hän näkikin edessään avoimen selvän meren, jonka pintaa viistivät laivan suuntaan lekuttelevien ruokkien lihavat ruumiit. Kiiltävä pää sukeltautui merestä laivan kupeelta, ja tyttö kuuli jonkun kannella huudahtavan: "Hylje!"
Pukeutuessaan nuori tyttö silmäili tarkkaan niitä erilaisia esineitä, joita oli sirotettu sinne tänne hyttiin. Hän koetti niiden mukaan tehdä uusia johtopäätöksiä niiden omistajien luonteesta. Hänen huomionsa kohdistui ennen kaikkea taideteoksiin, vuolaasti koristeltuihin, kuparihelaisiin, nahkakotelojen suojaamiin tarve-esineihin. Metalli oli hienoa käsityötä ja siihen oli kaiverrettu Glenisterin nimikirjaimet. Kaikki osoitti hienostunutta makua ja ylellistä tuhlausta, ja esineet tuntuivat kummallisen pieniltä kullankaivajan varustusten joukossa; sama oli laita vähäisen kokoelman Maupassantin teoksia.
Sitten hänen silmiinsä osui Kiplingin runokokoelma "Seitsemän merta", johon oli tehty monta alleviivausta, ja hän tunsi nyt päässeensä oikeille jäljille. Runojen karkeatekoisuus ja raakuus oli aina vieroittanut häntä, vaikka hän olikin hämärästi tietoinen niiden verrattomasta elävyydestä ja voimasta. Nuori tyttö oli nyt ensimmäistä kertaa kodin turvallisen sataman ulkopuolella. Hän ei ollut tähän saakka joutunut kosketuksiin ulkomaailman kanssa siinä määrin, että olisi huomannut totuuden voivan olla veistelemättömän, silittämättömän ja yksinkertaisiin vaatteihin puetun. Kirja vahvisti hänen käsitystään nuoremman miehen luonteesta.
Seinällä riippui koukusta kulunut mustunut nahkakotelo, josta pisti esille kookkaan colt-pistoolin perä. Siinä näkyi jälkiä pitkäaikaisesta käyttelemisestä ja se haastoi mykällä tavalla valkohapsisen omistajansa luonteesta, saman Dextryn, joka ennenkuin tyttö oli ehtinyt lopettaa tarkastelunsa koputti ovelle. Tyttö päästi hänet sisälle ja tulija sulki huolellisesti oven perässään.
"Poika on mennyt alas hommaamaan hieman ruokaa", hän sanoi. "Hän on täällä parin minuutin kuluttua. Kuinka olette nukkunut?"
"Kiitos, aika hyvin", valehteli tyttö, "mutta olen tuuminut koko ajan, että olen velvollinen antamaan teille selityksiä."
"Kas nyt", tokaisi Dextry, "ei tarvita minkäänlaisia selityksiä, ennenkuin tunnette halua niitä antaa. Olitte joutunut joihinkin vaikeuksiin, ja se oli valitettavaa — me autoimme teitä, ja se oli luonnollista — siinä piste — sellaista on elämä Alaskassa."
"Niin, mutta minä tiedän, että te ajattelette…"
"Olen ajatellut pääni puhki", jatkoi toinen välittämättä naisen keskeytyksestä, "millä tavalla voisimme parhaiten teidät piilottaa. Siivoojan täytyy päästä tähän hyttiin, eikä liioin voi pitää salassa, että kuljetamme tänne ruokaa."
"En välitä, vaikka minut täällä nähtäisiinkin, kunhan vain minua ei lähetetä takaisin. Eihän minua lähetetä?" Hän odotti tuskallisena hänen vastaustaan.
"Lähettää teitä takaisin! Ettekö tiedä, että laiva on menossa Nomeen? Ei ole paluuta, kun ollaan menossa kultamaille, ja tämä matka on hurjinta huumaa, mitä maailma on koskaan saanut katseltavakseen. Kapteeni ei haluaisi millään hinnalla kääntyä takaisin — eikä voisikaan — hänen lastinsa on liian kallisarvoinen ja yhtiö maksaa viisituhatta päivältä. Emme me voi kääntyä takaisin laskeaksemme maihin, jotakuta karkulaista. Matkustajat eivät sitä paitsi suostuisi siihen — aika on heille liian kallista."
Puhelu keskeytyi, sillä ulkopuolelta kuului lautasten kalinaa, ja Dextry aikoi mennä avaamaan ovea, mutta pysähtyikin epäröivän näköisenä ovelle kuullessaan kapteenin äänen.
"No mitä nyt, Glenister", sanoi tämä, "minne tuo aamiainen on menossa?"
"Ah", kuiskasi vanhus tytölle, "se on kapteeni Stephens."
"Dextry ei ole oikein kunnossa tänään", kuului Glenisterin huoleton vastaus.
"Se ei kummastuta minua. Miksi tulitte niin myöhään laivaan? Näin teidät — olipa lähellä, ettette jääneet rannalle, vai kuinka? Se olisikin ollut teille oikein. Haluanpa nyt kurkistaa, kuinka Dextryn laita oikein on."
Tyttö vetäytyi pelästyneenä hytin nurkkaan ja silmäili levottomana
Dextryä.
"Mutta — hm, hän ei ole vielä ylhäällä", kuulivat he Glenisterin vastaavan. "Olisi parasta teidän tulla myöhemmin."
"Pötyä, kyllä hän jo näihin aikoihin on jalkeilla", murisi kapteeni hyvänsuopaisesti. "Hei, Dextry, avaapa ovi yleistarkastusta varten!" Hän kolkutti ovelle.
Asiaa ei voinut auttaa. Vanha kullankaivaja katsahti kysyvästi tyttöön ja saatuaan tältä hyväksyvän merkin veti salvan syrjään, ja seuraavassa sekunnissa täytti kapteenin kookas sinipukuinen ruumis hytin pienen tilan.
Hänen ahavoituneet parrakkaat kasvonsa olivat ystävällisissä rypyissä, kunnes hän äkkäsi nurkassa pitkän harmaapukuisen olennon ja sieppasi hatun päästään. Mutta siihen rajoittuikin hänen kohteliaisuutensa, ja hymy katosi hänen huuliltaan. Hänen kulmakarvansa rypistyivät, hyvänsuopa rattomieli oli poissa, ja jäljelle jäi vain jäykkä, suoraviivainen laivan kapteeni.
"Ah", sanoi hän, "ette voi oikein hyvin, kuulin äsken sanottavan? — Luulin jo tutustuneeni laivan kaikkiin naismatkustajiin. Olkaa hyvä ja esitelkää, Dextry."
"Niin… mutta… tuota noin, en ole itsekään oikein selvillä hänestä."
"Mitä te sanotte?"
"Ah, ei ole paljoakaan sanottavaa. Tämä on se nuori nainen, jonk toimme eilen illalla laivaan — siinä kaikki mitä tiedän."
"Kuka antoi teille luvan?"
"Ei kukaan. Ei ollut aikaa pyydellä lupia."
"Ei ollut aikaa? Kumpi teistä on keksinyt tämän uuden tavan piilottaa naisia hyttiin? Kuka tuo on? Vastatkaa äkkiä!" Hänen äänensä vapisi ärtymystä.
"Ah!" huudahti nuori tyttö. Kapteenin sanat loukkasivat häntä mitä syvimmin, vaikkei tämä ollutkaan puhunut suoraan hänelle.
Kapteeni kääntyi nyt puhuttelemaan Glenisteriä, joka oli tullut hyttiin ja sulkenut oven perässään.
"Onko tämä teidän työtänne? Onko tuo tyttö teidän?"
"Ei", vastasi tämä tyynesti, ja Dextry puuttui taas puheeseen: "On parasta, että kuulette tarkemmin asiasta ennenkuin esitätte moisia väitteitä. Autoimme tämän nuoren naisen parin merimiehen kynsistä, jotka ajoivat häntä takaa, ja olimme vähällä jäädä itse paikalle. Koska hänen oli tärkeää päästä mukaan, autoimme hänet samalla laivaan."
"Hyvin heikko juttu. Miksi hän oli karannut?" kysyi kapteeni ja puhutteli edelleenkin vain miehiä välittämättä vähääkään nuoresta naisesta, kunnes tämä ääni takeltaen puhkesi sanomaan:
"Teillä ei ole oikeutta kohdella minua tuolla tavoin — voin itsekin vastata kysymyksiinne. Olen karannut — se on totta. Minun täytyi se tehdä. Merimiehet ajoivat minua takaa, ja nämä miehet ottelivat heidän kanssansa. Oli ehdottoman välttämätöntä, että pääsin nopeasti heidän käsistään, ja ystävänne auttoivat minut laivaan ritarillisesti, kun he näkivät, että olin yksinäinen, turvaton nainen. Olen edelleenkin heidän suojeluksessaan. En voi selittää, miksi minun oli niin tärkeätä päästä Nomeen, sillä salaisuus ei ole minun. Minun oli lähdettävä Seattlesta setäni luota silmänräpäyksessä, kun huomasimme, ettei ollut ketään muuta luotettavaa henkilöä lähettää. Siinä kaikki mitä voin sanoa. Otin palvelijattaren mukaani, mutta merimiehet sieppasivat hänet juuri kun hän oli astumassa nuoratikkaita myöten veneeseen. Hänen hallussaan oli matkalaukkuni. Minä irroitin köyden ja soudin maihin niin nopeasti kuin taisin, mutta merimiehet laskivat vesille toisen veneen ja seurasivat perässä."
Kapteeni silmäili häntä terävästi, ja hänen karskit piirteensä lientyivät hieman, sillä tuntematon nainen oli hyvännäköinen ja naisellinen, tuiki erilainen sitä ympäristöä, johon hän oli joutunut.
"Rakas nuori neiti", hän sanoi, "toiset laivat kulkevat yhtä nopeasti kuin mekin, ehkä nopeamminkin. Huomenna joudumme ahtojäähän, ja sen jälkeen on kaikki sattuman varassa."
"Niin, mutta se laiva, josta minä lähdin, ei mene sinne."
Tämän kuultuaan kapteeni hätkähti, ojensi suuren paksusormisen kätensä tyttöä kohden ja raivosi:
"Mitä sillä tarkoitatte? Mistä laivasta puhutte? Mistä tulette?
Vastatkaa pian!"
"'Ohiosta'", vastasi toinen, ja sillä sanalla oli käsipommin vaikutus.
Kapteeni tuijotti häneen tuiki raivostuneena.
"'Ohiosta'! Hyvä Jumala! Te uskallatte seisoa tuossa ja sanoa jotakin sellaista!" Hän kääntyi miehiin päin ja antoi kiukkunsa maljan vuotaa näitten päälle.
"Hän sanoo tulleensa 'Ohiosta' — kuuletteko — 'Ohiosta'! Te olette vieneet minut perikatoon. Panetan teidät rautoihin kaikki tyyni. 'Ohiosta'!"
"Mitä te tarkoitatte? Mitä se asiaan vaikuttaa?"
"Mitäkö vaikuttaa? 'Ohiossa' raivoaa isorokko. Tuo nainen on karannut karanteenista. Terveysviranomaiset antoivat eilen illalla kello kuusi karanteenimääräyksen. Sen vuoksi lähdinkin Unalaskasta ennen määräaikaa. Nyt pidätetään meidät kaikki Nomeen saavuttuamme. Hyvä Jumala! Huomaatteko nyt mitä merkitsee, että olette tuonut tuon naikkosen laivaan?"
Hänen silmänsä leiskuivat tulta ja hänen äänensä värisi; toveruksetkin olivat ymmällä ja katselivat neuvottomina toisiaan. He tiesivät liiankin hyvin, mitä merkitsi rokkokauhu ahdinkoon asti täytetyllä kuljetuslaivalla. Laiva, joka oli rakennettu kolmeasataa matkustajaa varten, kuljetti nyt kolme kertaa niin paljon, ja miehet ja naiset olivat sekaisin kuin karjalaumassa. Järjestys ja muuten siedettävät olosuhteet saatiin säilymään vain matkustajien omien ponnistusten avulla, ja yleensäkin tuotti lohdutusta vain se toivo, että vankeutta kestäisi enää ainoastaan muutama päivä. Laivalla oli majailtu kolme viikkoa, ja kaikkia kannusti halu päästä Nomeen — ja ehtiä ennen sitä suurta tulvaa, joka vyöryi heidän perässään.
Kuinka nyt tämä kullanhimon kiihdyttämä joukko suhtautuisi tietoon, että sen täytyisi kuluttaa kallista aikaa karanteenissa matkan päämäärä silmien edessä? Satojen kärsimättömien matkustajien täytyisi olla ahdettuina keinuvaan vankilaansa ja pelätä kaiken aika; saavansa tartunnan. He saisivat odottaa kokonaisen kuukauden. Jos tautia hetkeksikin ilmestyisi, merkitsisi se loputtoman pitkiä viikkoja tappavaa toimettomuutta. Olisi ehkä mahdotonta pitää yllä tarpeellista järjestystä, ja seurauksena olisi väkivaltaisia tekoja, ehkäpä kapinakin.
Dextry ja Glenister eivät niinkään paljoa pelänneet mahdollista sairastumista, mutta sitä enemmän kaivoksen kohtaloa. Mitä voisikaan sille tapahtua maassa, jossa elämä oli niin epävarmaa ja järjestymätöntä, jossa omistusoikeus perustui valtaukseen? Talvella oli jää ollut hyvä vartija, mutta kesällä olisi se aarre, jonka puolesta he olivat taistelleet ja ponnistelleet niin rajusti, ensimmäisen tulijan käsien ulottuvilla. Midas oli laaksossa kultasatoisimman joen varrella, ja siellä olivat miehet otelleet ja tappaneet toisiaan tuumanlevyisen maanpalasen omistamisesta. Midas oli ilottomien ahertelujen ja ponnistelujen tulos, ja he tiesivät, mikä olisi seuraus, elleivät he olleet sitä aikanaan vartioimassa.
Nuori tyttö katkaisi heidän huolestuneet mietteensä.
"Älkää moittiko näitä miehiä, kapteeni", hän sanoi. "Vika on yksinomaan minussa. Ah, oli tuiki välttämätöntä, että pääsin lähtemään. Minulla on täällä" — hän laski kätensä rinnalleen — "papereita, jotka minun täytyy toimittaa nopeasti perille. Niitä ei voitu uskoa epävarmalle postinkuljettajalle. On kysymyksessä elämä ja kuolema. Ja minä vakuutan teille, ettei ole vähäisintäkään syytä panna minua karanteniin. Minussa ei ole tartuntaa. Minua ei ole edes uhannut tartunnan vaara."
"On vain yksi keino, jolla asia voidaan järjestää", sanoi kapteeni. "Eristän teidät tupakkahyttiin. Jumala yksin tietää, mitä mielettömät matkustajat tekevät, kun he saavat vihiä asiasta. He voivat repiä teidät palasiksi."
Glenister oli nyt miettinyt asian valmiiksi. "Jos järjestätte asian niin, kapteeni, on laivassa minuutin perästä ilmi kapina. Tämä joukko ei ole sellaista, joka mukautuu kiltisti mihin vain."
"Pötyä! Antaa heidän vain yrittää. Minä kyllä nitistän heidät."
Kapteenin leveät leuat vavahtelivat.
"Olkoonpa niinkin, mutta entä sitten? Saavumme Nomeen, terveysviranomaiset saavat vihiä, että tartunnan vaaraa voi olla, ja meidät pannaan karanteeniin kolmeksikymmeneksi päiväksi — kahdeksansataa henkeä! Me saamme lojua Egg Islandin lähellä koko kesän, ja laivayhtiö saa suorittaa viisituhatta päivässä. Yhtiö puolestaan on velvollinen maksamaan vahingonkorvausta sen johdosta, että teidän huolimattomuutenne on aiheuttanut isorokkosairauden."
"Minun huolimattomuuteni!" Vanha mies kiristeli hampaitaan raivoissaan.
"Niin se on laulun loppu. Te viette yhtiönne perikatoon. Te sidotte laivanne pitkiksi ajoiksi ja menetätte ansionne, se on varma asia."
Kapteeni Stephens kuivaili hikeä otsaltaan.
"Minun huolimattomuuteni! Mokomaa uskallatte väittää, kirottu ihminen! Ettekö käsitä, että teen itseni vikapääksi rangaistavaan lainrikkomiseen, ellen ryhdy kaikkiin varovaisuuskeinoihin?" — Hän vaikeni hetkeksi miettiäkseen tilannetta. — "Minä jätän hänet laivan lääkärin huostaan."
"Kuulkaa nyt", virkkoi Glenister vakavasti. "Olemme Nomessa viikon perästä — siis ennenkuin tämä nuori neiti ehtii näyttää taudinoireita, edellyttäen, että hän on saanut tartunnan — ja minä lyön vetoa tuhat yhtä vastaan, ettei hän ole saanut tartuntaa. Vain me kolme tiedämme, että hän on laivassa, eikä kukaan näe hänen astuvan maihin. Hän voi jäädä tähän hyttiin ja on täällä yhtä hyvin eristettynä kuin missä muualla tahansa. Näin ehkäisemme tartunnanpelon syntymästä, te pelastatte laivanne ja yhtiönne — ja jos tyttö sairastuu myöhemmin isoonrokkoon, voi hän mennä sairaalaan. Lähtekää te, kapteeni, kaikessa rauhassa komentosillallenne ja unohtakaa, että kävitte tänä aamuna katsomassa, kuinka vanha Dextry jaksaa. Me hoidamme tämän asian erinomaisen hyvin. Meidän täytyy ehtiä Avril Creekiin, ennenkuin routa sulaa, muutoin meiltä siepataan Midas. Jos te rettelöitte, viette meidät kaikki perikatoon."
Muutaman hetken he katselivat jännittyneinä kapteenia ja tämän epäröintiä osoittavia rypistyneitä kulmakarvoja. Vihdoin hän sanoi:
"Varokaa siivoojaa."
Nuori tyttö lysähti voimattomana tuolille ja kaksi isoa kyyneltä vierähti hänen poskilleen. Kapteenin silmiin tuli lempeämpi ilme ja hänen äänensä oli jälleen ystävällinen kun hän laski kätensä hänen olkapäilleen ja jatkoi:
"Älkää pahastuko äskeisistä sanoistani, pikku neiti. Ymmärtänette, että tässä maassa emme saa antaa ulkonäön meitä johtaa. — Useimmat täkäläiset kauniit naiset eivät ole kunnon väkeä. He ovat petkuttaneet minua monet kerrat, ja siksi minäkin äsken erehdyin. Nämä kaksi herrasmiestä saavat auttaa teitä pulasta, minä en voi. Ja kun tulette Nomeen, järjestäkää niin, että sulhasenne nai teidät samalla hetkellä, jolloin astutte maihin. Olette nykyisin liian pohjoisessa voidaksenne tulla toimeen suojelijatta."
Hän lähti ja sulki oven huolellisesti perässään.