III.
GLENISTER TEKEE PAHAN EREHDYKSEN.
"Nähkääs, kun myllää maata siellä Avril Creekissä kuten Glenister jo minä teimme koko viime suven, tottuu vähitellen olemaan syömättä tuoretta ruokaa. Kaupungin hurjastelijat sieppaavat jokaikisen kananmunan ja vihanneskimpun, jonka laivat sattumalta tuovat mukanaan, niin ettei mitään sennimistä koskaan osu meille saakka. Me emme ylimalkaan tutustu koskaan lähemmin muunlaiseen ruokaan kuin sianlihaan ja ruskeihin herneisiin, mutta näitä herkkuja meillä onkin oikein riittämiin. Kun kuluva vuosi on kolmas meidän maassa viettämämme, kaipaamme kunnon ateriaa niin että oikein uhkaa pakahtua. Ajatelkaapas, neiti, kolme vuotta eikä palastakaan kelpo lihaa tai hedelmiä tai jotakin muuta, aina vain ruskeita herneitä ja suolattua sianlihaa. Niin, minä olen nauttinut sianlihaa niin että kuolematon sieluni on jo hyvästikin kamartunut.
"Kun sitten lähenee se aika, jolloin vuoden työt lopetetaan, sairastuu poika — Glenister tietenkin — kuumeeseen, ja ainoa satamaan saapunut laiva on muuan Kap Barrowista Seattleen yrittävä hylkeenpyyntialus. Hankittuani piletit saankin tietää, ettei laivalla olekaan muuta syötävää kuin kuivattua lohta. Seitsemäntoista vuorokautta kestäneen kala-annostelun jälkeen saavutaan lopulta Yhdysvaltoihin, ja minä olen kalamurkinan kyllästämä, ja lohen asetan tästälähin niiden herkkujen luetteloon, joita aion nauttia jotakuinkin kohtuullisesti.
"Saatettuani pojan sairaalaan lähden pikamarssia kaupungin parhaaseen ravintolaan ja valmistaudun nauttimaan kunnollista juhla-ateriaa. Olen päättänyt järjestää kemut, joiden muisto säilyy historian lehdillä ja joista Puget Soundin alkuasukkaat vielä pitkät ajat haastelevat henkeään pidätellen.
"Ensi töikseni tilaan viidellä dollarilla sianlihaa ja ruskeita herneitä ja sitten kookkaan kulhon kukkuroillaan suolattua iohta. Kun edeskäypä sijoittaa nämä astiat eteeni ja minä huomaan hänen halveksivan ilmeensä, sanon hänelle hieman pisteliäästi:
"'Katselkaa nyt tarkoin, kun minä syön oikeaa ruokaa', ja sitten minä käyn läpi koko ruokalistan perusteellisesti alusta loppuun. Kun olen parhaani pannut, kerään luut, kuoret ja sydämet ja tungen ne kulhoihin ja pistelen niiden sisällön täyteen hammastikkuja ja osoitettuani niille muullakin tavalla syvää halveksimista lähden talosta."
Dextry ja nuori tyttö seisoivat peräkannella kaidepuuhun nojaten ja puhellen hiljaa keskenään. Oli toinen yö menossa, ja laiva pysyi alallaan ahtojäässä. Heidän edessään oli lakea jäätelien täyttämä meri, joka näytti merkillisen täplikkäältä ja juovaiselta siinä syvässä hämärässä, joka vallitsee tämän leveysasteen sydänöillä. He olivat puhkoneet jääkenttää niin kauan kuin päivää riitti seuraten kapeita sinisiä vedenuomia, kunnes jää oli ne tukkinut, ja sitten ajelehtien hiljaa ympäri, kunnes uusia käytäviä oli ilmestynyt, porhaltaen penikulmamääriä avointa merta, ja sitten jälleen pujotellen liikkuvissa labyrinteissä, kunnes pimeä teki kaikkinaisen liikkumisen vaaralliseksi.
Tuontuostakin he olivat sivuuttaneet mursuparvla, jotka olivat kavunneet jäälautoille päivänpaisteeseen lekottelemaan. Ilma oli kaiken aikaa ollut kirkas ja puhdas. Kevät kolkutti pohjan kultamaan ovelle.
Vankeuteensa väsyneenä oli nuori tyttö pyytänyt Dextryä kävelemään kanssansa pimeän suojassa kannella. Hän oli sitten houkutellut tämän puhelemaan omista ja Glenisterin seikkailusta, minkä vanhus oli mielellään tehnytkin. Tyttö oli peräti utelias kyselemään kaikenlaisia asioita ja ihmetteli kuinka vähän nämä miehet välittivät penkoa hänen elämäänsä ja salaperäistä asiaansa. Hän jo arvelikin moisen vaitiolon merkitsevän välinpitämättömyyttä eikä oivaltanut, että nämä pohjanmiehet oikeastaan osoittivat hänelle siten mitä puhtainta toveruutta.
Näiden pohjoisten seutujen ihmiset eivät voi olla toisilleen kohteliaampia kuin osoittamalla täydellistä välinpitämättömyyttä. Se on syvimmän luottamuksen merkki ja todistaa heidän päättelevän, että ihmistä on arvosteltava sen mukaan mitä hän on eikä sen mitä hän on ollut. Sen voi heidän sanoinansa tulkita näin: "Tämä on Jumalan vapaa maa, jossa ihminen on ihminen eikä muuta. Maamme on uusi ja tahraton ja katseemme tähtää eteenpäin. Jos elämänne on rehellistä, sitä parempi, ellei, unohda kaikki tahrat ja aloita alusta samalla pohjalla millä me olemme — siinä kaikki."
Siitä johtui, että koska kukaan ei häneltä kysellyt, oli hänkin antanut tuntien kulua ja yhä vieläkin epäröi ryhtyä selittelemään enempää kuin mitä oli sanonut kapteeni Stephensille. Oli parasta antaa asioitten pysyä sillään, ja oikeastaan hänen puhuttavansa olisikin supistunut melkoisen vähiin.
Nuori tyttö oli tänä lyhyenä aikana alkanut pitää Dextrystä yhä enemmän; vanhus oli suorasukaisen ritarillinen ja hänellä oli omintakeiset, hiukan lapsekkaat ajatukset maailman menosta. Mutta Glenisteriä hän vieroi, sillä hän tunsi vaistomaista kammoa hänen läheisyydessään kuultuaan hänen taannoiset sanansa. Hän myönsi kyllä, että tämä nuori mies oli kaunis ja tuntui olevan itse siitä tietämätön, ja jos he olisivat tavanneet toisensa tavallisessa seurapiirissä kaikkien sääntöjen mukaan, olisi hän varmaankin pitänyt häntä miehevänä ja älykkäänä. Täällä Glenister näytti omaksuvan ne ominaisuudet, joita ympäristö velvoitti, eikä näkynyt piittaavan paljoa ulkoasustaan eikä moraalista ja herätti peloittavan mielikuvan, että hänessä asusti hillitön luonne. Hänen seurassaan — ja Glenister pyrki hänen lähelleen yhtenään — nuori tyttö huomasi sekavin tuntein, että Glenisterin voimakas persoonallisuus vaikutti häneen, ja hän huomasi niinikään miesluonteen hillittömän intohimoisuuden, luonteen, joka ei ole tottunut välittämään esteistä. Nämä huomiot jännittivät hänessä kaikki sielunvoimat pontevaan vastarintaan.
Dextryn pakistessa oli Glenisterkin ilmestynyt paikalle ja asettunut mitään virkkamatta nuoren tytön rinnalle kaidepuun ääreen.
"Mitä merkillistä näette, koska noin innokkaasti tuijotatte pimeään?" hän kysyi.
"Minä vain haluaisin nähdä vilahduksen keskiyön aurinkoa tai revontulia", vastasi tyttö.
"Liian myöhä edellistä odottaa ja ollaan liian paljon etelässä jälkimmäistä nähdä", huomautti Dextry. "Mutta auringon näemme, kun pääsemme pohjoisemmas."
"Sanokaapa minulle" — nuori tyttö puhutteli Glenisteriä — "mikä sai teidät ohjaamaan kulkunne näille tienoille. Te olette itävaltioista. Teillä on ollut mahdollisuuksia, olette sivistynyt — ja sittenkin pidätte täkäläistä elämää parempana. Te rakastatte varmaankin pohjanmaita."
"Niinpä totisesti rakastankin. Se tehoo minuun; leudompi maa ei vaikuta minuun sillä tavalla. Kun kerran olette elänyt sen pitkät, loputtomat kesäkuun päivät, kun olette päässyt jalkeille jonakin talviaamuna, niin kirkkaana ja purevan kylmänä, että ilma vallan leikkaa keuhkojanne ja koko äänetön lakea maailma välkkyy yhtenä jalokivipintana — ja kun olette nähnyt koirien reutovan valjaissa niin että jalakset kirskuvat, kun olette nähnyt kaukaisten vuorijonojen kuvastuvan taivasta vasten mitä ihanimpina kuvasarjoina ja samalla niin lähellä, että luulette voivanne yltää niihin kädellänne, niin onpa tuossa kaikessa jotakin vastustamattoman kiehtovaa, joka vaatii teitä tänne takaisin, missä tahansa liikkunettekin maailmalla. Pohja merkitsee samalla haavaa terveyttä, tasa-arvoa ja vapautta. Se on minun mielestäni arvokkainta — tarkoitan, että rakastan kaikkinaisen pakon olemattomuutta.
"Kun olin koulupoika, voin istua tuntikaupalla tutkimassa Alaskan karttaa. Vallan upposin siihen. Maa oli silloin vielä iso tyhjä kolkka, johon oli merkitty yksi nimi, pari vuorta ja jokunen joki; se lumosi rajattomalla salaperäisyydellään. Yokon merkitsi minulle kaiken salaperäisen ja lumotun tyyssijaa. Siellä asusti pitkäkarvaisia mastodontteja, siellä oli kultaa hersyviä jokia, villejä intiaaneja hylkeennahkaisissa puvuissaan ja luupäänuolet viineissään. Päästyäni korkeakoulusta tulin tänne niin pian kuin mahdollista. Seikkailu houkutteli, luulen ma…
"Lakitieteen piti tulla minun osakseni. Kuinka vanhojen opettajieni haamut surevatkaan, kun hylkäsin sen loistavan uran! Ja lyönpä vetoa, että Blackstone repi harmaata partaansa."
"Olen varma, että olisitte menestynyt sillä uralla", sanoi nuori tyttö, mutta Glenister vain nauroi.
"Kuinka tahansa, minä lähdin ja jätin tien avoimeksi toisten kulkea ja yrittää Yhdysvaltojen korkeimpaan tuomioistuimeen. Painuin pohjanmaille ja huomasin sinne sopivani. En ole kylläkään kaikkeen tyytyväinen — älkää luulkokaan. Olen kunnianhimoinen. Olen vähitellen toteuttelemassa toivomuksiani. Olen ansainnut omaisuuden. Nyt haluan kokea, mitä muuta maailma voi minulle tarjota."
Hän kääntyi äkkiä tyttöön päin.
"Kuulkaas", virkkoi hän jyrkästi, "mikä on nimenne?"
Tyttö hätkähti ja loi katseensa Dextryyn, mutta huomasikin tämän jo puikkineen tiehensä.
"Helene Chester!" toisti nuori mies miettivästi. "Kaunis nimi! Minun mielestäni on vahinko sitä muuttaa toiseksi — mennä naimisiin, kuten te tietysti aiotte tehdä."
"En ole menossa Nomeen avioliittoa solmimaan."
"Siinä tapauksessa ette tule pitämään tästä maasta. Tulette tänne kaksi vuotta liian aikaisin. Teidän olisi pitänyt odottaa, kunnes tänne on ehditty saada rautateitä, puhelimia, vieraspöytiä ja 'esiliinoja'. Toistaiseksi se on vain miesten maa."
"En käsitä, miksei se voisi samalla olla myöskin naisten. Voimmehan mekin olla sitä sivistämässä. Oregonissa näin valmiin rautatien, joka muutaman viikon perästä siirretään rannikolta kaivoksille. Muuan takanamme kulkevista laivoista tuo mukanaan johtolankaa, pylväitä ja muita puhelinkojeita, jotka pannaan kuntoon yhtenä yönä. Vieraspöydätkin ovat jo tännepäin tulossa. Seattlessa näin oikean ranskalaisen kreivin, monokkelisilmäisen. Hän laahaa mukanaan täydellistä ravintolaa, joka on sullottu täyteen etanoita ja hanhenmaksapaistoksia. Mutta 'esiliinoja' todella puuttuu. 'Ohiosta' paetessani kadotin minäkin omani. Merimiehet hänet sieppasivat. Kuten huomaatte, en saavu paikalle kovinkaan paljon liian aikaisin, sillä kalustoluettelo on melkein täysi."
"Minkälaista osaa te aiotte näytellä sivistyspuuhissa?" Nuori nainen oli pitkän tovin vaiti, ja kun hän sitten vastasi, olivat hänen sanansa kuin pikku pilaa.
"Minä olen lain ja oikeuden huutava ääni tässä maassa."
"Laki ja oikeus! Lorua! Virkakoneisto, kuollut sana ja joukko lurjuksia! Minä pelkään tässä maassa tuomioistuimen kohtaloa; olemme liian uusia ja elämme liian kaukana pohjoisessa. Se antaisi liian suuren vaikutusvallan muutamien harvojen käsiin. Toistaiseksi olemme niillä mailla hankkineet oikeutta itsellemme rohkeudellamme ja revolverilla, mutta kun laki sinne saapuu, saamme laskea molemmat aseet alas. Minä pidän sellaista tuomioistuinta parhaimpana, jonka päätöksistä ei voi vedota mihinkään."
"Revolverin saatte panna pois, mutta rohkeutenne teidän on säilytettävä."
"Ehkä. Mutta minä olen jo kuullut huhun kertovan salahankkeesta, jonka tarkoituksena on häpeällisesti käyttää lakia väärin. Unalaskassa tuli Dextryn luokse mies kauhunilme kasvoillaan ja kehoitti tätä olemaan varuillaan. Hän sanoi, että oikeuden vaipan alle kätkeytyi teroitettu puukko, joka on suunnattu meitä, rikkaimpien kaivosten omistajia vastaan. Minä en usko koko jutussa olevan perää, mutta eihän sitä niin tarkoin voi tietää."
"Laki on kaiken perustus — edistystä ei tapahdu ilman sitä. Täällähän vallitsee täydellinen epäjärjestys."
"Ei läheskään niin täydellinen kuin kuvittelette. Maassa ei tehty rikoksia ennenkuin 'helläjalkaiset' saapuivat tänne. Emme tienneet mikä oli varas. Te astuitte kojuun koputtamatta. Isäntä täytti kahvipannun ja leikkasi viipaleen sianlihaa teille. Katettuaan pöydän hän puristi kättänne ja kysyi nimeänne. Samantekevä, vaikka hänen huoneensa olisi ollut täysi ja hän kantanut pientä muonavarastoaan selässään sata penikulmaa. Tämä on eräänlaista kestiystävyyttä, joka teidän eteläisen käsityksenne mukaan voi tuntua aika lailla vähäpätöiseltä. Ellei ketään ollut kotosalla, söitte mitä piditte välttämättömänä. Vain yksi on anteeksiantamatonta — lähteä talosta jättämättä korvaukseksi kuivia sytykkeitä. Minä pelkään ylimenoaikaa, sitä välitilaa, joka seuraa vanhan järjestelmän loppua ja edeltää uuden syntyä. Suoraan puhuen, minä pidän vanhaa parempana. Rakastan sitä vapautta, jota se tarjoo. Minä ottelen mielelläni luonnon kanssa; haluan jaella iskuja, vartioida ja taistella omani puolesta. Olen vuosikauden elänyt lain rajapyykkien ulkopuolella, ja minä haluan jäädä tänne missä elämä on juuri sellaista, jommoista sen tulee olla — vahvempi työntää tieltään heikomman."
Hänen isot kätensä, joilla hän oli tarttunut kaidepuuhun, olivat kiinteästi kouraisussa, hänen äänensä oli täyteläinen vaikka hillitty ja siitä kuulsi tietoista hillitöntä voimaa. Hän seisoi siinä kookkaana, miehevänä ja kuin säteillen magneettista voimaa. Nuori nainen oivalsi nyt, miksi Glenister oli niin tyytyväisenä syöksynyt toissailtana kärhämään. Hänen laiselleen miehelle se oli ollut vain kuin raikas merituuli sieraimille. Vaistomaisesti hän astui lähemmäksi kuin taikavoiman kiihoittamana.
"Minun iloni ovat väkivaltaista lajia, ja minun vihani sammuttamaton. Mitä minä haluan, sen minä otan. Se on ollut tapani tähän asti ja minä olen liian itsekäs sen hylätäkseni."
Hänen katseensa tapaili heikosti kimmeltävää penikulmaista jäälakeutta, mutta sitten hän kääntyi nuoreen tyttöön päin ja hänen kätensä osui koskettamaan sitä lämmintä kättä, joka lepäsi hänen kätensä vieressä kaidepuulla.
Nuori tyttö katseli häntä avoimesti suoraan silmiin ja hän seisoi Glenisteriä niin lähellä, että hänen hiuksistaan lemahti nuoren miehen sieraimiin heikkoa tuoksua. Tytön katse ilmaisi pelkkää ihmettelyä ja uteliaisuutta, mutta Glenisterin silmät olivat kuin sokaistut, heikko valaistus vain lisäsi hänen silmissään tytön kauneutta, ja hän tunsi kourassaan hänen pienen pehmeän kätensä. Hänen ruumistaan viilsi outo värähdys, se tempasi hänet väkevän aallon lailla mukaansa — täytti koko hänen olemuksensa.
"Mitä minä haluan, sen minä otan", hän toisti ja sulki tytön äkkiä syliinsä, puristi hänet rintaansa vasten ja suuteli häntä intohimoisen kiihkeästi. Hetken tyttö oli kuin huumaantuneena, sitten hän riuhtaisi kätensä irti ja iski häntä kaikella voimallaan suoraan kasvoihin.
Se oli kuin isku kiveen. Nopealla liikkeellä Glenister painoi tytön käden alas ja hymyili hänelle ja pidellessään häntä kuin rautapihdeissä hän suuteli häntä jälleen, suuta, silmiä ja hiuksia — ja laski hänet sitten vapaaksi.
"Olen rakastumaisillani sinuun — Helene", hän sanoi.
"Ja Jumala minut tuhotkoon, jos milloinkaan lakkaan vihaamasta teitä", läähätti tyttö tukahtuneella äänellä.
Hän kääntyi ja meni hyttiinsä — ylpeänä ja pystypäin, eikä Glenister tiennyt, että hänen polvensa olivat melkein hervottomat ja olivat pettää hänen allaan.