IV.
VERITEKO.
Neljä päivää "Santa Maria" ryömi varovasti eteenpäin lakeitten jääkenttien halki; Beringin salmeen työntyvä kevätvirta kuljetti sitä hitaasti pohjoista kohden, kunnes viidennen päivän aamuna avoin meri tuli idästä käsin näkyviin. Pujotellen viimeisten jäätelien lomitse se pääsi vihdoinkin pitkän matkansa viimeiseen vaiheeseen; väsyneet matkustajat tervehtivät tapahtumaa eläköönhuudoin, koneitten yksitoikkoinen jytinä oli tervetullutta soittoa kansihytissä majailevalle nuorelle tytölle.
Pian voitiin erottaa kallioinen ranta, joka kasvoi nopeasti kaljuksi majesteetilliseksi kukkulajonoksi, sulavan lumen valkaisemaksi, ja kello kymmenen aikaan illalla kultaisen auringon hehkussa laskettiin ankkuriin Nomen edustalle. Ennenkuin ankkuritouvien natina oli ehtinyt tauota tai höyrypillin tervehdysvihellykset olivat herenneet kaikuna kuulumasta, kuhisi laivan ympärillä pikkuveneitä, ja satamavirkamies kultakoristeisessa univormussa kapusi komentosillalle ja tervehti kapteeni Stephensiä. Hinaaja-alukset pitkä jono lotjia perässään asettuivat kunnioittavan välimatkan päähän laivasta odottamaan asianomaisten muodollisuuksien täyttämistä. Kun kaikki oli selvillä, hyppäsi univormuniekka herrasmies takaisin veneeseensä ja huusi kapteenille:
"Selvä terveystodistus, kapteeni."
"Kiitos, kiitos", vastasi kapteeni, ja samalla hetkellä olivat soutuveneet kiinni laivan kupeessa.
Kun kapteeni kääntyi toisaalle, näki hän kannella Dextryn, joka jännittyneenä oli tarkastanut näiden kahden miehen tapaamista. Järkkymättömän arvokkaasti kapteeni ummisti vasemman silmänsä ja hänen kasvoilleen levisi poikamaisen iloinen ilme.
"No, nyt olemme onnellisesti perillä, neiti Karkulainen", sanoi Glenister astuessaan nuoren tytön hyttiin. "Tarkastaja on sallinut meidän päästä maihin, ja nyt on aika teidän nähdä edessämme oleva taikakaupunki. Tulkaa, se on suurenmoinen näky."
He tapasivat toisensa nyt ensimmäistä kertaa kahden kesken peräkannella sattuneen kohtauksen jälkeen. Helene oli aina järjestänyt niin, että Glenister näki hänet vain Dextryn seurassa. Vaikka Glenister olikin kaiken aikaa osoittautunut kohteliaaksi ja huomaavaiseksi, tunsi nuori tyttö nyt ne väkivaltaiset intohimot, jotka uinuivat hänen sydämessään, ja hän odotti kiihkeästi sitä hetkeä, jolloin pääsisi lähtemään laivasta ja saisi olla hänen taikavoiman lailla tehoavan vaikutusvaltansa ulkopuolella. Häntä ajatellessaan hän tunsi inhoa ja häpeää, mutta ei voinut sittenkään häntä vihata niin kuin tahtoi vihata — Glenister ei halunnut olla vihattu eikä piitannut nuoren naisen osoittamasta kaihtamisesta. Juuri tämä ominaisuus johti hänet usein ajattelemaan, kuinka mielellään ja epäröimättä Glenister oli hänen pyynnöstään käynyt käsikähmään merimiesten kanssa. Hän tiesi, että Glenister olisi valmis milloin tahansa tekemään saman toistamiseen, ja vaikeaa on kantaa kaunaa henkilöä kohtaan, joka on halukas uhraamaan henkensä toisen hyväksi — etenkin kun hänessä on lumousvoimaa, joka saa unohtamaan kaikki tehdyt ennakkopäätökset.
"Ei ole vaaraa että meidät keksittäisiin", hän jatkoi. "Ihmiset ovat kuin mielettömät, ja sitä paitsi me menemme suoraan maihin. Pitkä vankeusaikanne on varmaankin yrittänyt tehdä teistä hullun — se on hermostuttanut minuakin aika lailla."
Samalla hetkellä, jolloin he astuivat kannelle, aukeni viereisen hytin ovi ja kynnykselle ilmestyi muuan kulmikas, laiha, teräväpiirteinen nainen, joka nähdessään Glenisterin hytistä tulevan nuoren naisen seisahtui ovelle pälyillen pahansuovasti nuorta paria. Myöhemmin nämä nuoret muistivat tämän kohtauksen, joka aiheutti heille kummallekin paljon ikävyyttä.
"Hyvää iltaa, herra Glenister", virkkoi nainen imelän happamesti.
"Kuinka jaksatte, rouva Champian?" vastasi Glenister ja meni ohitse.
Nainen tuli pari askelta perässä ja tuijotti Heleneen.
"Menettekö maihin jo tänään vai odotatteko aamua?"
"En tiedä vielä varmasti sanoa." Sitten hän kuiskasi seuralaiselleen:
"Älkää piitatko hänestä; hän vakoilee meitä."
"Kuka hän on?" kysyi neiti Chester hetken kuluttua.
"Hänen miehensä on erään suuren yhtiön johtaja. Nainen itse on vanha juorusäkki."
Kannelle päästyään nuori nainen huudahti ihastuneena. He olivat ankkuroituneet kuvastinkirkkaalle merenlahdelle, joka kiilsi kuparin hohteisena. Kaikilla tahoilla hälinän ja koneitten melun keskellä kymmenkunta laivaa purki tavaroitaan tasapohjaisiin suuriin veneisiin, hinaajiin, ruuhiin ja jolliin. Silloin tällöin vilahti näkyviin "umiakeja", eskimoveneitä, jotka oli valmistettu valaannahasta.
Penikulman päässä oli kaupunki kuin valkoinen nauha merenrannan ja ruskean sammalpeitteisen tundran välissä. Ensinäkemältä kaupunki tuntui rakennetun pelkistä valkoisista purjeista. Kolmessa viikossa sen asukasluku oli kasvanut kolmestatuhannesta kolmeenkymmeneen. Se ulottui nyt pitkänä, kaitana, mutkittelevana jonona rantaa pitkin monen penikulman päähän, koska vain ranta tarjosi sopivaa kuivaa pohjaa rakennuksille. Jos nousi sen takana olevalle rantavallille, vajosi jalka polvia myöten sammaleen ja vesilätäkköihin, ja jos astui toistamiseen samaan jälkeen, vajosi yhä syvemmälle hetteeseen, porisevaan jääkylmään liejuun. Kaupungin päivä päivältä laajetessa levisi se sen vuoksi poukaman kummallekin sivulle kuin dominopelin levyt, kunnes koko rantatienoo Kap Nomesta Penny Riveriin saakka oli yhtä ainoata pitkää jonoa, joka välkkyi napaseudun auringon himmeähkössä valossa kuin etelämeren saaren vaahtopeitteiset rantahyrskyt.
"Tuolla taampana on Anvil Creek", sanoi Glenister. "Siellä on Midas. Katsokaa!" — Hän osoitti aukkoa vuorijonossa, joka lähti rannalta sisämaahan päin.
"Siellä on maailman suurenmoisin kultasuoni. Voitte siellä nähdä hevoskuormittain kultaa ja kasoittain kultamöhkäleitä. Olen iloinen, kun olen taas täällä. Tämä on elämää. Tuo ranta-aukeama on täynnä kultaa. Nuo kunnaat ovat pakahtumaisillaan kultapitoista kvartsia. Tuon joen pohja on kultaa. Täällä on kultaa, kultaa, kultaa kaikkialla — enemmän kuin koskaan on ollut Salomonin kaivoksissa. Ja täällä on salaperäisiä arvoituksia ja kaikenmoisia tuntemattomia tapahtumia."
"Kiiruhtakaamme", sanoi nuori nainen. "Minun täytyy vielä tänä iltana toimittaa eräs asia. Kun se on tehty, voin ottaa selvän täkäläisistä asioista."
Heidän onnistui saada käytettäväkseen vene, joka vei heidät rantaan. Tällä lyhyellä matkalla toverukset ahdistelivat soutajaa lukemattomilla kysymyksillä. Kun tämä oli saapunut viittä päivää aiemmin, oli hän täynnä kaikenlaista tietoa ja tarjosi nyt auliisti kypsyneen kokemuksensa hedelmiä, kunnes Dextry selitti, että he olivat itsekin "penkojia" ja omistivat Midaksen. Neiti Chester sai syytä kummastella, kun hän huomasi, kuinka kunnioittavasti soutaja tämän jälkeen puhutteli miehiä ja kuinka ihmetellen hän katseli hänen seuralaisiaan huomaamatta häntä ollenkaan.
"Täällä on nykyisin hieman rauhatonta", virkkoi soutaja. "Minäkään en ole kolmeen päivään riisunut yltäni — täällä ei ole tilaa, ei aikaa eikä pimeääkään kylliksi nukkua. Annos munia ja kyljys maksaa puolitoista dollaria ja viskysekoitus puoli." Viimeisen lauseen hän sanoi happamen näköisenä.
"Onko kaupungissa tapahtunut mitään?" kysyi Dextry.
"Te tiedätte sen siis jo!" huudahti toinen. "Niin, kahvila Pohjolassa tapettiin viime yönä mies."
"Pelijuttuko?"
"Vallan niin. Murhaaja oli muuan Misson-niminen mies."
"Ahaa!" sanoi Dextry. "Minä tunnen miehen. Maailman suurin konna."
Kaikki kolme nyökäyttivät hyväksyvästi päätänsä. Nuori nainen toivoi saavansa kuulla tarkemmin asiasta, mutta siitä ei puhuttu enempää.
Veneestä noustuaan he joutuivat keskelle hälinää. Joukon halki tunkeutuessaan he näkivät sivullaan aidattuja tonttimaita, joilla oli teltta teltan kyljessä; jokainen tuumanlevyinenkin maapalanen oli varattu käytettäväksi. Siellä ja täällä oli vielä rakentamaton alue, mutta sitä vartioi sen omistaja, joka äreän ja epäilevän näköisenä katseli kaikkia, jotka sattuivat sinne päin vilkaisemaan. Päästyään erääseen kulmaukseen, missä tungos ei ollut niin ahdistava, he pysähtyivät.
"Minne aiotte?" kysyivät miehet neiti Chesteriltä.
Glenisterin katseessa ei ollut enää entistä vapautta. Hänellä oli vaistomainen aavistus, että jotkut pakottavat syyt olivat työntäneet nuoren naisen olosuhteisiin, joista voisi koitua hänelle ikävyyksiä. Hänen laisessaan miehessä herätti tytön itsenäisyys pelkkää ihailua, ja tytön osoittama kylmyys oli vain omansa kiihdyttämään hänessä kytevää tulta. Hienotunteisuuden ja kohteliaisuuden hän oli ehtinyt unohtaa pyrkiessään kiihkeästi vain yhtä päämäärää kohden. Hän saattoi nauraa nuoren naisen osoittamalle vastenmielisyydelle ja hymyillä hänen moitteilleen sekä kestää täysin tietämättömänä, että jotakin muutakin kuin vihaa oli Helene Chesterin suuttumuksen pohjana. Hän ei uneksinutkaan, että hänessä olisi luonteenpiirteitä, jotka herättivät nuoressa tytössä inhoa, ja se seikka vain lisäsi hänen haluttomuuttaan erota tytöstä. Nuori nainen ojensi heille kätensä.
"En voi milloinkaan kyllin kiittää teitä kaikesta mitä olette hyväkseni tehneet — te molemmat, mutta koetan. Hyvästi!"
Dextry silmäili epäröiden kättänsä, joka oli karkea ja luiseva, ja tarttui hänen käteensä niin varovasti kuin sormielisi linnunmunaa, ja heilutteli sitä hiljaa edestakaisin.
"Emme aio päästää teitä tuuliajolle. Missä päämääränne liekin, saatamme teidät sinne."
"Löydän kyllä yksinkin ystäväni", vakuutti tyttö.
"Ei tämä ole oikea paikka väitellä naisen kanssa, mutta koska minä tunnen tämän leirin alusta loppuun saakka, haluan vain viitata, kuinka soveliasta on saada mukaansa miehinen saattue."
"Kuten haluatte. Minä aion mennä tapaamaan herra Struvea, asianajoliike
Dunham & Struven toista omistajaa."
"Minä saatan teidät hänen toimistoonsa", sanoi Glenister. "Sinä, Dex, saat huolehtia matkatavaroista. Tule puolen tunnin perästä toiseen luokkaan; lähdemme sieltä Midakseen."
He raivasivat tietä telttien lomitse, ohi korkeitten rojukasojen ja saapuivat sitten kaupungin pääkadulle, joka kulki rannan suuntaa. Nomessa oli vain yski ainoa ahdas katu, joka luikerteli tukevien telttien ja puolivalmiitten hirsirakennusten lomitse. Joka toinen ovi vei ravintolaan. Kadun varrella oli pitkiä riviä siistinnäköisiä asumuksia, olipa vallan kolmikerroksisiakin, toisissa oli rautapeltinen kattokin. Ylimmissä ikkunoissa näkyi asianajajien, lääkärien ja maanmittarien nimi-ilmoituksia. Katu oli ahdinkoon asti täynnä kaikilta maailman ääriltä saapuneita siirtolaisia. Helene Chester kuuli useampia kieliä puhuttavan kuin hän jaksoi laskeakaan. Lappalaisia, omituisissa kolmikolkkapäähineissään kuljeskeli joutilaina katuvierillä. Etelän auringon paahtamia miehiä näki vaaleaveristen skandinaavien vieressä, ja vallan hänen lähellään seisoi komea ranskalainen silmässä monokkeli ja puhellen ilmekielellä nahkoihin pukeutuneen eskimon kanssa. Vasemmalla oli kimmeltävä meri, täynnä kaikenkarvaisia aluksia. Oikealla kohosi metsätön asumaton, tutkimaton, peloittava ja autio vuorijono pilviin saakka. Yhtäällä siis elämä ja se maailma, jota hän tunsi, ja toisaalla äänettömyys, salaperäisyys ja mahdolliset seikkailut.
Ajotie, jolla hän seisoi, oli täynnä keskeymätöntä ajoneuvojonoa: siinä polkupyöriä, vesirattaita, joita koirat vetivät, ja kaikkialla kävi kuumeinen työntouhu, vasaraniskujen ääni sekaantui ajomiesten hoilauksiin ja kahviloista kuuluvaan soittoon.
"Ja tämä on sydänyö!" huudahti tyttö. "Eivätkö ihmiset siis nuku milloinkaan?"
"Siihen ei ole aikaa — täällä polttaa kultakuume kaikkia suonia. Ette ole vielä tajunnut sen luonnetta."
He kiipesivät erään kookkaan peltikattoisen rakennuksen portaita Dunham & Struven konttoriin ja heidän koputuksestaan avasi oven muuan humalainen, valkotukkainen mies, joka paitahihasillaan ja sukkajalkaisena seisoi kynnyksellä.
"Mitä tahdotte?" hän huusi täyttä kurkkua. Hänen polvensa notkahtelivat, hänen silmänsä tuijottivat tylsästi ja verestävinä eteensä, hänen huulensa riippuivat velttoina ja koko hänen olemustaan verhosi viinanhöyry kuin väkiviinalamppua. Seisoessaan ja pidellessään kiinni ovenrivasta hän koetti turhaan selviytyä housunkannattimiensa arvoituksesta ja nikotteli herkeämättä.
"Hm! Päissään kai siitä asti kuin viimeksi olin täällä?" kysyi
Glenister.
"Joku on varmaankin juorunnut", takelsi asianajaja. Hänen äänensä ei ilmaissut uteliaisuutta eikä liioin että hän olisi tulijan tuntenut. Nuorta tyttöä hän ei edes nähnyt. Hän oli vielä nuori mies, jossa yhä näkyi jälkiä uljaasta ulkomuodosta, vaikka hurjastelut olivat harmentaneet hänen hiuksensa ja raaistaneet hänen piirteensä.
"Ah, mitä minä nyt teen?" vaikeroi nuori tyttö.
"Onko ketään muuta kotona kuin te?" kysyi Glenister asianajajalta.
"Ei, minä hoidan yksinäni oikeutta täällä. Minä en tarvitse apua. Olen
Washingtonin Dunhamin edustaja, vapaitten ja urhoollisten edustaja.
Kuinka voin teitä palvella?"
Hän aikoi väistyä kohteliaasti syrjään, mutta kompastui ja olisi kierähtänyt portaita alas, ellei Glenister olisi tarttunut häneen ja kantanut häntä sisälle. Täällä hän viskasi taakkansa sänkyyn.
"No, mitä nyt aiotte tehdä, neiti Chester?" hän kysyi seuralaiseltaan ulostultuaan.
"Eikö tämä ole hirveää", huudahti toinen väristen. "Ja minun täytyy puhua hänen kanssansa vielä tänä iltana", hän jatkoi ja polki kärsimättömänä jalkaansa. "Ja minun täytyy tavata hänet yksin."
"Sitä te ette saa", virkkoi Glenister päättävästi. "Ensiksikin hän ei ymmärtäisi sanaakaan puheestanne, ja toiseksi — minä tunnen Struven — hän on liiaksi päissään voidakseen puhua asioista ja liian selvä — niin, jotta te voisitte olla kahden kesken hänen kanssansa."
"Mutta minun täytyy puhua hänen kanssansa", intti tyttö. "Sitä varten olen tänne tullutkin. Te ette käsitä sitä."
"Minä käsitän paremmin kuin hän. Hän ei ole nyt siinä kunnossa, että kykenisi saamaan tolkkua tärkeistä asioista. Voittehan tulla huomenna takaisin, kun hän on selvinnyt humalastaan."
"Se on minulle tuiki tärkeää", huoahti nuori tyttö. "Sitä kauheaa miestä!"
Glenister oli pannut merkille, ettei hänen seuralaisensa ollut kertaakaan väännellyt käsiään eikä päästänyt silmiinsä kyyneliä, vaikka hän ilmeisesti oli syvästi huolissaan tilanteesta.
"No niin, huomaan kaikesta, että minun täytyy odottaa, mutta en tosiaankaan tiedä, minne suuntaisin askeleeni — johonkin hotelliin kai."
"Täällä ei ole ainoaakaan. Kahta rakennetaan par'aikaa, mutta ensi yöksi ette voi vuokrata Nomesta huonetta rahallakaan. Olin sanoa, ette rakkaudella ettekä rahallakaan. Eikö teillä ole täällä ystäviä — naistuttavia? Siinä tapauksessa sallinette minun hommata teille yösijan. Minulla on ystävä, jonka vaimo voi ottaa teidät luokseen."
Nuoren naisen koko olemus asettui vastustamaan moista ehdotusta. Eikö hän siis koskaan pääsisi käyttämästä hyväkseen tuon miehen palveluksia? Hän tuumi ohimennen jo palata laivaan, mutta hylkäsi senkin ajatuksen. Hän koetti torjua Glenisterin tarjoamaa apua, mutta tämä oli jo puolitiessä portaita alas eikä piitannut hänen vastaväitteistään — ja siksi hänkin seurasi perässä.
Seuraavassa tuokiossa Helene Chester joutui näkemään elämänsä ensimmäisen murhenäytelmän pohjoisessa ja sen mukana hän oppi paremmin tuntemaan miehen, jota hän sisimmässään inhosi ja johon kohtalo oli hänet yhdistänyt. Hän oli jo ehtinyt värisevin tuntein saada tuta tämän uuden maan taikavoimaa, mutta hän ei ollut vielä milloinkaan havainnut, että voima liian suureen vapauteen yhtyneenä tuo mukanaan väkivaltaa ja verenvuodatusta.
Kun he olivat astuneet ovesta ulos, astelivat he hitaasti eteenpäin katsellen tarkkaan ympärillään kuhisevaa joukkoa. Kaikkien kasvoilta voi lukea paitsi yleistä jännitystä myöskin suurta iloa ja toivoa. Joukon lapsekas intoutuminen vaikutti kiihoittavasti. Helene toivoi, että voisi omaksua näiden ihmisten haltioitumisen — olla kuin yksi heistä. Keskeltä iloista äänten sorinaa kuului sitten äkkiä epäsointu ei pitkä eikä äänekäs, vain pari lyhyttä sanaa, mutta ne olivat läpitunkevan teräviä ja niissä oli sitä metallista sointua, jonka intohimo synnyttää.
Helene katsahti sivulleen ja huomasi iloisten ilmeitten hävinneen kuin tuulen puhaltamina ja kaikkien katseitten tuijottavan johonkin näytelmään, jota esitettiin kadulla, niin kiinteästi ja innostuneesti, ettei hän ollut mokomaa koskaan aiemmin nähnyt. Samassa Glenister sanoi hänelle: "Tulkaa pois täältä."
Kokeneena miehenä hän oli heti oivaltanut, että jotakin oli vinossa, ja koetti viedä seuralaisensa pois, mutta tämä sysäsi hänen kätensä syrjään ja kääntyi jännittyneenä tarkkaamaan näytelmää, jota esitettiin hänen silmiensä edessä. Vaikk'ei hän käsittänyt mitä oli tekeillä, tunsi hän vaistomaisesti, että pian tapahtuisi ratkaiseva käänne, mutta hän oli silti tuiki valmistumaton siihen nopeuteen, jolla se tuli. Hänen katseensa oli kerkeästi kohdistunut kahteen kadulla seisovaan mieheen, joista muu joukko erottui kuin öljy vedestä. Toinen oli hintelä siististi puettu mies, toinen karkeatekoinen ja paksu, siivoamattoman näköinen, yllä guttaperkkatakki. Edellinen puhui ja Helene luuli ensin, että miehen verestävät silmät ja horjahteleva ryhti johtuivat humalasta, mutta pian hän oivalsi, että mies oli poissa suunniltaan raivosta.
"Anna se pian, minä sanon! Anna tänne kauppakirja, senkin…" Siivoamattoman näköinen mies pyörähti kiroten poispäin ja jatkoi matkaansa, jolloin hän osui tulemaan ihan Helenen ja Glenisterin eteen. Parilla harppauksella hän oli heidän sivullaan, mutta silloin hän huomasi vastustajansa tekevän salamannopean liikkeen ja kääntyi takaisin kuin villi eläin. Ja hänen äänensä oli kuin pedon karjuntaa, kun hän huusi:
"Sinä halusit sen saada takaisin, niinkö sanoit? No, tässä se on!" Kummankin miehen eleet olivat olleet salamannopeita, mutta Helenen jännittyneet aivot käsittivät ne liioitelluiksi ja teennäisiksi. Tämän sekunnin muisto säilyi alati hänen mielessään niinkuin valokuvauskoneen sulku ja näpsähdys, ja terävä, selvä kuva piirtyi lähtemättömästi hänen aistimukseensa. Isokasvuisen miehen selkä, joka melkein hipaisi häntä olkapäähän, raivoavan miehen paidan rinta ja derbyhattu, väkijoukko, joka hajosi kuin akanat tuuleen, miehet, jotka töytäsivät suin päin pakoon, räikeä, keltainen ilmoituskilpi, jossa oli sanat: "Kultaisen vyön tanssisali" — kaikki tämä ehti syöpyä hänen silmäkalvoonsa; sitten hänet äkkiä tempaistiin taaksepäin, kaksi väkevää kouraa painoi hänet polvilleen seinän viereen ja hän tunsi olevansa Glenisterin sylissä.
"Jumalan tähden, älkää liikkuko paikaltanne! Mehän olemme tulilinjassa."
Hän kumartui syvään seuralaisensa ylitse, jolloin hänen poskena osui hänen tukkaansa, hänen käsivartensa olivat tiukasti kietoutuneen hänen ympärilleen, niin että hänen ruumiinsa muodosti elävän suojamuurin heidän ympärillään suhiseville kuulille. Heidän vierellään seisoi isokokoinen mies, ja hänen revolverinsa pamahdukset olivat särkeä korvat; samassa kuului toisaaltakin laukaus ja kuula iskeytyi siihen ohueen lautaseinään, jonka kupeelle he olivat kyyristyneet. Vielä kerran he kuulivat päänsä päältä laukauksen ja näkivät hintelän miehen heittävän aseen kädestään ja kierähtävän ilmassa kuin raskaan nyrkin satuttamana. Hän kiljahti ja yritti tarttua aseeseensa, mutta suistui samassa maahan hiekkaan painuneena.
Heidän vierellään seisova mies huusi ja sadatteli kaikella voimallaan ja suuntasi sitten kulkunsa kaatuneen vihollisensa luokse ampuen joka askeleella. Haavoittunut kierähti sivulle, kohottautui kyynärpäittensä varaan ja ampui vielä kaksi kertaa niin nopeasti, että laukaukset kuuluivat yhdeltä, mutta hänen ei onnistunut estää toista pääsemästä lähemmäksi. Vielä neljä kertaa hänen säälimätön vastustajansa ampui — viimeisen laukauksen ollessaan jo ihan uhrinsa ruumiin vieressä tämän kuolemantuskissaan vääntelehtiessä. Sitten hän kääntyi ja asteli takaisin tietä, jota oli tullutkin ja sivuutti käsivarren etäisyydeltä ne kaksi, jotka kyyhöttivät seinän kupeella; nämä näkivät, että hänen karkeat ja yrmeät kasvonsa olivat kalpeat ja vääntyneet, ja kuulivat hänen hengityksensä kulkevan sihisten hampaitten raosta. Hän kulki suoraan sille ovelle, josta he olivat tulleet. Perille päästyään hän kääntyi vielä kerran, yskäisi pahasti ja sylkäisi suun täydeltä verta. Hänen polvensa horjahtuivat. Sitten hän katosi oviaukkoon, ja siinä kuolonhiljaisuudessa, joka nyt vallitsi koko kadulla, he kuulivat hänen raudoitettujen saappaittensa hitaasti nousevan portaita.
Nyt syntyi kadulla jälleen hälinää ja ääntä. Kaikilta tahoilta ryntäsi ihmisiä ja katuloassa makaavan miehen ympärille kertyi läpäisemättömänä muurina kiihtynyttä joukkoa.
Glenister auttoi nuoren tytön jaloilleen, mutta tämä ei jaksanut pitää päätänsä koholla ja olisi jälleen lysähtänyt maahan, ellei nuori mies olisi kietonut käsivarttansa hänen ympärilleen. Tytön silmät olivat selkoselällään ja kuvastivat suunnatonta kauhua.
"Älkää pelätkö", virkkoi Glenister hymyillen, mutta hänenkin huulensa vavahtelivat ja hiki helmeili suurina pisaroina hänen otsallaan, sillä he olivat molemmat olleet lähellä kuolemaa. Joukosta tuli samassa joku juosten heitä vastaan ja seuraavassa hetkessä Dextry iski heihin kuin haukka.
"Onko kumpikaan haavoittunut? Taivaan isä! Nähdessäni heidän ampuvan toisiaan huusin teille, että olin kurkkuni puhkaista. Ajattelin jo, että olitte mennyttä kalua. Vaikka kyllä minun silti täytyy sanoa, että se oli näky, joka teki hyvää vanhoille silmille — niin siro ja kätevä — mutta tällaisissa katukohtauksissa saa melkein aina syytön maksaa viulut."
"Katsos tätä", sanoi Glenister. Hänen rintansa korkeudella oli seinässä, jota vasten he olivat nojanneet, monta kuulan reikää.
Helene huomasi nyt, että ellei häntä olisi viime hetkellä työnnetty syrjään, olisi kuula ehdottomasti osunut häneen.
"Lähtekäämme", hän läähätti, ja miehet opastivat hänet lähellä olevaan myymälään, jossa hän lysähti ruumis vapisten tuolille; hetken perästä Dextry toi hänelle lasillisen viskyä.
"Kas tässä, neiti", hän sanoi. "Teidän laisellenne etelämaalaiselle äskeinen oli vallan liian voimakasta huvittelua. Pelkään, ettette ole kovin pahasti rakastunut tähän maahan."
Puoli tuntia hän jutteli tytölle tutunomaiseen tapaansa asioista, jotka eivät olleet missään yhteydessä tapahtuneen verinäytelmän kanssa. Lopulta Helene rauhoittui. Toverukset nousivat lähteäkseen. Vaikka Glenister oli sopinut, että Helene saisi viettää yönsä kauppiaan vaimon luona, ei tyttö halunnut kuulla sellaisesta.
"En voi mennä nukkumaan. Olkaa ystävällisiä ja jääkää luokseni. Olen liian järkytetty. Tulen hulluksi, jos lähdette. Kuluneen viikon jännitys on ollut liikaa hermoilleni. Jos nukkuisin, näkisin varmaankin jälleen niiden kahden miehen kasvot edessäni."
Dextry neuvotteli hetken aikaa toverinsa kanssa ja teki sitten jonkun ostoksen. Hän ojensi Helenelle kenkäparin.
"Tässä on pari puolikorkeita guttaperkkakenkiä. Pankaa ne jalkaanne ja lähtekää kanssamme. Saatte pian muuta ajateltavaa. Ja kun sitten palaatte ja menette vuoteeseen, nukutte niin hyvin, että siihen verrattuna on vanhurskaan uni kuin myrskyä merellä tai ilakoivaa kuin vuorikauriin kevyet hypähtelyt tai… niin, se riittääkin. Tulkaa nyt."
Kun aurinko nousi Beringin merestä, olivat he matkalla kunnaita kohden jalat nilkkoja myöten vajonneina pehmeään raikkaaseen sammaleen; ilmassa tuntui vilvoittavan juoman maku, kosteasta maasta nousi lukematon määrä tuoksuja. Kurpat ja varpuset pitivät elämää rapakoilla ja tundran sumuisilta järviltä kuului sepelhanheni kirskutusta. Viikkoja kestäneen väsyttävän matkan jälkeen vaikutti aamun kasteinen raikkaus ihmeellisen voimakkaasti ja virkistävästi ja huuhtoi pois äskeisen murhenäytelmän muiston niin, että nuori tyttö tuli iloiseksi jälleen.
"Minne menemme?" hän kysyi, kun oli tunti taivallettu ja pysähdytty hengähtämään.
"Midakseen tietysti", vastasivat toiset, ja toinen miehistä sadatteli itsekseen, nauttiessaan täysin siemauksin Helenen kirkkaista silmistä! ja hänen miellyttävästä, notkeasta varrestaan, että hän antaisi mielellään puolet kaikista aarteistaan, jos saisi tekemättömäksi sen mitä oli tapahtunut eräänä iltana "Santa Mariassa".