V.
UUSI TUTTAVUUS.
Kansojen historiassa on toisinaan ratkaisevia ajankohtia, jolloin niiden kohtalot lyhyen hetken lepäävät jumalten polvilla ja jolloin niiden tulevaisuudesta heitetään "kruunua ja klaavaa". Tällöin voi huomata määrättyjä ylimenoasteita, kuin ihmiselossa seitsemän ikäkautta, ja vaikka niitä onkin aikalaisen vaikea huomata, tulevat ne itsestään esille, kun häämöttävät kilometrinpatsaat on sivuutettu. Sellainen ajankohta oli Alaskan historiassa heinäkuun yhdeksästoista päivä, vaikka se tämän uuden valtakunnan luojien mielestä oli vain päivä, jolloin laki astui tämän maan kamaralle.
Koko Nome oli kerääntynyt rannalle, kun veneet toivat maihin tuomari
Stillmanin ja hänen saattueensa. Oli katsottu sopivaksi valita
"Senator" siksi laivaksi, joka vastaisi uuden tuomioistuimen arvoa ja
toisi tähän tekeillä olevaan maahan lain ja oikeuden.
Hänen armonsa tulon aiheuttamaa mielenkiintoa oli omansa lisäämään se seikka, että häntä oli rannalla vastassa viehättävän kaunis nuori tyttö, joka heittäytyi hänen syliinsä ilmeisesti hyvin iloisena.
"Hänen sisarensa tytär", huomautti joku. "Hän saapui tänne ensimmäisellä laivalla ja hänen nimensä on Chester. Pulska nainen vai mitä?"
Suurempaa huomiota kuin tuomari herätti varmaankin eräs toinen tulokas. Hän oli roteva, hyvin puettu mies, jolla oli terävät silmät ja ryhdissä sellaista sulavuutta ja ulkoista kiiltoa, jota ei voi tarkemmin määritellä, mutta joka on itseluottamuksen, terveyden ja matkustelun pettämätön merkki. Päinvastoin kuin muut hän ei tuhlannut aikaa jäämällä laiturille tai tarkastelemalla ympäristöä, vaan asteli otsa syvissä rypyissä joukon halki suoraan kaupungin keskukseen. Häntä seurasi Struven työtoveri, Dunham, keski-ikäinen komeavartinen mies. He menivät suoraan Dunham & Struven konttoriin, jossa tapasivat tuttavamme, valkohapsisen nuoren yhtiöosakkaan.
"Hauska tavata teidät, herra Mac Namara", tervehti Struve. "Nimenne on laajalti tunnettu näillä maan äärillä. Sukulaiseni ovat Dakotassa ottaneet osaa sikäläisiin puolueriitoihin, ja siksi olen aina teitä ihaillut ja olen nyt iloinen, että olette tullut tänne Alaskaan. Tämä on suuri maa, ja me tarvitsemme suuria miehiä."
"Onko ollut vaikeuksia voitettavana?" kysyi Dunham, kun miehet olivat siirtyneet yksityishuoneeseen.
"Vaikeuksia", vastasi Struve nyrpeän näköisenä, "onpa kyllä, ja paljon on ollutkin. Neiti Chester toi kyllä teidän ohjeenne, ja minä kävin heti työhön käsiksi. Mutta ilmaiskaa minulle yksi asia — kuinka saitte tytön puuttumaan asiaan?"
"Ei ollut muita lähettää", sanoi Mac Namara. "Dunham aikoi lähteä ensimmäisellä laivalla, mutta hänen täytyi minun kanssani jäädä asioitten takia Washingtoniin ja tuomarini odottaa meitä Seattlessa. Emme uskaltaneet antaa papereita vieraan kuljetettaviksi; hän olisi voinut tutkia niitä. Se olisi merkinnyt samaa…" Ilmeikkäin elein hän lopetti lauseensa.
Struve nyökäytti päätänsä.
"Ymmärrän. Onko tytöllä vihiä asiakirjojen sisällöstä?"
"Ei tietenkään. Naiset ja asiat eivät sovi yhteen. Toivoakseni ette ole hänelle niistä mitään puhunut."
"En, eikä minulla ole ollut tilaisuuttakaan. Syystä tai toisesta hän katselee minua karsain silmin. En ole nähnyt häntä sen koommin kuin hän kävi luonani."
"Tuomari sanoi hänelle, että asiakirjat koskevat uuden tuomioistuimen järjestämistä", virkkoi Dunham, "ja että elleivät paperit joutuisi perille ennen hänen tuloaan, voisi seurauksena olla paljon ikävyyttä — oikeuskiistoja, kapinaa, verenvuodatusta ja muuta sellaista. Hän ahtoi tytön pään täyteen kaikenmoisia epämääräisiä käsitteitä, kunnes tämä oli melkein puolikuollut pelosta ja uskoi, että enon ja koko maan turvallisuus riippuu hänestä."
"No niin", sanoi Struve, "on kyllä melkoisen helppoa käydä käsiksi toisten valtauksiin eikä liioin vaadi suurta taitoa ostaa myöhemmin heidän oikeutensa, varsinkin kun he tietävät, ettei heillä minkäänlaisia oikeuksia olekaan — mutta mitä olette suunnitellut tehtäväksi, jos oikeat omistajat alkavat ammuskella teitä?"
Mac Namara naurahti.
"Kuka on sellaista tehnyt?"
"Muuan lauhkea valkohapsinen meksikolainen merirosvo, Dextry-niminen. Hän on puoleksi Midas-kaivoksen omistaja, puoleksi vuorten leijona, näköjään rauhan apostoli, mutta urhea kuin Hieronymus. Minä lähetin Gallowayn naulaamaan uusia valtausjulisteita, ja hän kiinnitti ne yöllä miesten maatessa, mutta kello kuusi aamulla hän ryntäsi takaisin ja paukutti oveani niin, että luulin hänen särkevän sen. Olen eläessäni nähnyt kuolemankauhua kaikenmoista, mutta hänen kasvoillaan olivat ne kaikki yhdessä ja lisäksi vielä monta muuta lajia.
"'Piilottakaa minut! Pian!' hän läähätti.
"'Mitä on tapahtunut?' kysyin.
"'Minulle on aamiaiseksi tarjottu harmaata karhua, isoarokkoa ja äkkikuolemaa, ja se on ollut liian vahvaa minun ruoansulatuselimilleni.'
"Minun täytyi pitää häntä piilossa kolme päivää; siliä aikaa tuo iäkäs soturi kulki sävyisään tapaansa pitkin katuja pyssy kädessä, kiroten ja manaten kaikkea ja kaikkia."
"Onko joku toinenkin asettunut vastahankaan?"
"Ei, muut ovat ruotsalaisia eikä heillä ole rohkeutta eikä voimaakaan sellaiseen. He eivät pystyisi antamaan kunnon selkäsaunaakaan, vaikka joskus yrittäisivätkin. Mutta nämä kaivoksenomistajat ovat vallan toista maata. Heitä on kaksi, vanhempi ja nuorempi. Pelkään hieman ruveta heidän kanssaan asioihin, ja ellei heidän valtauksensa olisi koko tienoon paras, neuvoisin teitäkin olemaan puuttumatta asiaan."
"Minä kyllä pidän heidät aisoissa", sanoi Mac Namara. Struve jatkoi:
"Niin, hyvät herrat, olen tehnyt työtä perusteellisesti, mutta samalla joltisenkin umpimähkäisesti. Tarvitsen koko joukon lisätietoja. Heti kun neiti Chester saapui papereineen, aloitin toiminnan. Olen esittänyt vastalauseen tienoon rikkaimpien kullanhuuhtomojen valtausta vastaan, mutta minut hirtettäköön, jos käsitän mitä se pyhittää, koko maassa ei ole tuomioistuinta, joka antaisi meille edullisen päätöksen, jos ryhdymme heidän kanssansa käräjöimään. Mitä on tarkoitus tehdä — kiristääkö?"
"Pötyä!" huudahti Mac Namara. "Keneksi minua luulette?"
"Niin, myönnän kyllä, että juttu tuntuu Mac Namaran kaltaisesta miehestä vähäpätöiseltä, mutta en voi käsittää, mitä muuta olette suunnitellut."
"Viikon kuluttua on hallussani jokaikinen arvokas kaivos koko Nomen piirissä."
Mac Namaran ääni oli tyyni ja päättävä, hänen katseensa tiukka ja selvä ja koko hänen olemuksestaan huokui sellaista voimaa ja rohkeutta, että kaikki epäilykset tuntuivat mahdottomilta.
Kaikenkarvaiseen asianajoon tottunut, seikkailuihin perehtynyt Wilton
Struvekin ällistyi tajutessaan hänen karskien sanojensa kantavuuden.
Mitä tämä lienee suunnitellutkin, tuntui se hänestä tuiki mahdottomalta
toteuttaa, ja silti täytyi Struvenkin uskoa siihen nähdessään Mac
Namaran katseen järkähtämättömän lujuuden.
"Se on suurenmoista — kauhean suurenmoista — liian suurenmoista", hän mutisi. "Se merkitsee, että aiotte hankkia itsellenne viidenkymmenentuhannen päivätulot."
Hänen sanojaan seuranneen äänettömyyden aikana Dunham siirsi jalkaa ja kostutti kuivia huuliaan.
"Tietysti se on suurenmoista, mutta Mac Namara on niinikään suurin mies mikä vielä koskaan on liikkunut Alaskan rajojen sisällä", hän sanoi.
"Minun on onnistunut panna käyntiin suurisuuntaisin aie, mikä milloinkaan on löytänyt tiensä tänne pohjolaan ja sen tukijoina on joukko Washingtonin vaikutusvaltaisimpia miehiä", virkkoi Mac Namara. "Katsokaas tätä", hän lisäsi ottaessaan taskustaan koneellakirjoitetun paperin, jossa oli sarekkeet täynnä nimiä ja numeroita.
Struve pidätteli hengitystään, niin vaikea hänen oli uskoa omia silmiään.
"Nämä ovat yrityksen hommamiehiä ja tähän on merkitty heidän voitto-osuutensa. Me olemme perustaneet osakeyhtiön — Arizonan lakien mukaisen — salaisen tietysti, sillä ei käy päinsä päästää nimiä julkisuuteen. Minä näytän tämän teille vain siksi, että haluan saada teidät vakuutetuksi, minkälaisia miehiä on hankkeen takana."
"Peijakas! Olen toki vakuutettu", nauroi Struve hermostuneesti. "Dunham oli mukana suunnitelmaa järjestäessämme, ja hän kävi tapaamassa ystäviänne Washingtonissa ja New-Yorkissa. Jos hän sanoo, että kaikki on oikeassa järjestyksessä, on asia ratkaistu. Mutta sanokaapa, kuinka käy, jos yhtiön suhteen jotenkuten erehdyttäisi ja kävisi ilmi, kutka ovat osakkeenomistajia?"
"Ei ole vaaraa. Minä talletan kirjoja paikassa, jossa ne voidaan polttaa heti kun pieninkin vaara uhkaa. Me olisimme saaneet valtausluvan oman valtiomme lakien mukaan, ellei sitä nevadalaista Sturtevante lurjusta olisi ollut. Hän vastusti meitä senaatissa. Mutta tällainen on suunnitelmani."
Hän veti nopein piirroin ääriviivat laaditusta suunnitelmasta tarkkaaville kuuntelijoilleen; ihailun ilme syttyi ja vaihtui Struven ilmeettömillä kasvoilla.
"Taivasten tekijä! Te olette ihmeotus!" hän huudahti lopuksi, "ja minä olen mukana sieluineni ruumiineni! Leikki on vaarallista — ja juuri siksi se minua houkuttelee."
"Vaarallista!" Mac Namara kohautti olkapäitään. "Pötyä! Mitä vaaraa tässä olisi? Laki on puolellamme — tai oikeammin, me edustamme itse lakia."
Oli ilmeistä, ettei yrityksen sielu, Pohjois-Dakotan mies, ollut niitä, jotka antavat ruohon nukkuessa kasvaa. Hän riisui takkinsa ja liivinsä ja kävi käsiksi papereihin, jotka Struve levitti hänen eteensä. Vähitellen hänen tarmonsa tarttui toisiinkin, ja Dunham & Struven konttorin lukittujen ovien takana kävi pian kuumeenomainen neuvottelu ja juonten punonta.
* * * * *
Saattaessaan enoansa komeaan kolmikerroksiseen hotelliin puheli Helene Chester kaiken aikaa iloisesti. Uusi maa oli jo kiehtonut hänet lumoihinsa ja nyt hän lisäksi tunsi turvallisuutta ja huojennusta. Glenister näki heidät kaukaa ja tuli nyt pitkin askelin heitä tervehtimään.
Hän näki edessään noin kuudenkymmenen ikäisen miehen, joka oli hauskannäköinen, mutta hänen silmiensä katse ei ollut kirkas eikä vakaa, se ei ollut koskaan suuntautunut siihen henkilöön, jolle hän puhui. Glenister huomasi niinikään, että hänen suunsa ei osoittanut tarpeellista lujuutta, mutta kaikesta huolimatta hänen sileiksi ajellut kasvonsa ilmaisivat arvokkuutta, joka on opiskelun ja älyllisten lahjojen tunnusmerkki, ja niiden rypyt olivat omansa kaunistamaan niitä.
"Sisareni tytär on kertonut minulle niistä palveluksista, joita olette tehnyt hänen hyväkseen", aloitti vanhus. "Olen iloinen saadessani tutustua teihin."
"Herra Glenister on paitsi urhea ritari ja naisten auttaja muutenkin huomattava ja vaikutusvaltainen mies", pakisi Helene kevyesti. "Hän omistaa Midaksen."
"Todella!" sanoi vanhus siihen. Hänen epävarma katseensa kohdistui nyt nuoreen mieheen ja siinä näkyi ilmeistä harrastusta. "Se on kuuleman mukaan ihmeellinen kaivos. Oletteko jo aloittanut työt?"
"Emme. Aiomme ryhtyä huuhtomaan vasta ylihuomenna. Tänä vuonna on kevät tullut myöhään. Olemme rakentaneet asuntoja ja valmistelleet muuta välttämätöntä, mutta nyt ovatkin jo miehet paikalla ja odottavat vain töitten aloittamista."
"Varsin ilahduttavaa kuulla. Ettekö halua tulla kanssamme hotelliin? Haluaisin mielelläni kuulla enemmän näistä merkillisistä kullanhuuhdontapaikoista."
"Niin, ne ovat todella merkillisiä", vastasi Glenister astellessaan toisten rinnalla, "mutta kukaan ei vielä tiedä kuinka arvokkaita, sillä toistaiseksi olemme tutkineet maaperää vain pinnalta. Ensinnäkin on maakamara niin ohutta ja kulta niin helposti saatavissa, että ellei luonto itse suojelisi meitä talvella, emme milloinkaan uskaltaisi lähteä valtaukseltamme, koska meiltä voitaisiin poissaollessamme varastaa kaikki."
"Paljonko Anvil Creekin kaivosten arvellaan tuottavan tänä kesänä?" kysäisi vanhus.
"On vaikeaa tarkalleen sanoa, mutta me laskemme saavamme Midaksesta viisituhatta päivässä ja sen sisarkaivokset ovat yhtä satoisia."
"Ovatko omistusoikeutenne täysin riidattomat?"
"Täysin. Niistä on tehnyt kysymyksen vain yksi mies ja häntä emme ota vakavalta kannalta. Muuan Galloway-niminen mies tuli viime kuussa eräänä yönä naulaamaan vastalauseen paaluun ja esitti uuden valtauspaperin, mutta hän ei voinut tuoda yhtä ainoaa pätevää perustelua väitteilleen, emmekä me ole sen koommin nähneet miehestä vilaustakaan. Muussa tapauksessa oikeutemme olisikin ollut jälleen päivän selvä." — Viimeisiä sanojaan hän korosti erikoisella tavalla.
"Toivoakseni ette olisi käyttäneet väkivaltaa?"
"Totta kai. Miksemme? Se on tähän saakka tepsinyt mainiosti."
"Mutta, hyvä herra Glenister, se aika on jo ohi. Maahan on nyt tullut laki, ja jokaisen velvollisuus on siihen alistua."
"Ehkä, mutta täällä pidetään miehen kaivosta yhtä loukkaamattomana kuin hänen perhettään. Entisinä aikoina emme tienneet mitä lukko ja avain olivat emmekä tunteneet muita vaivoja kuin nälän ja ruumiinponnistukset. Nyt on koittanut toinen aika. Tänä keväänä on useammalta kaivoksenomistajalta evätty valtausoikeus kuin aiemmin koko Yokonin historian aikana."
He olivat nyt ehtineet hotellin edustalle. Glenister pysähtyi ja kääntyi puhuttelemaan nuorta naista vanhuksen astuessa ovesta sisään. Kun Helene aikoi mennä perässä, asettui Glenister hänen eteensä.
"Olen tullut kummuilta tänne varta vasten teitä tapaamaan. Tämä on ollut pitkä viikko…"
"Älkää puhuko tuolla tavalla", keskeytti Helene hänet kylmästi. "En halua kuulla moista puhetta."
"Kuulkaas nyt — miksi välttelette minua ja verhoudutte kokonaan ylpeytenne vaippaan? Pahoittelen syvästi silloista rohkeaa menettelyäni — olen sen sanonut teille jo monet kerrat. Olen kiduttanut ja rääkännyt sieiupahaistani niin ettei jäljellä ole enää muuta kuin katumusta."
"Ei siitä olekaan kysymys", sanoi nuori nainen hitaasti. "Kuluneen kuukauden aikana olen miettinyt asiaa, ja nyt kun olen päässyt syventymään täkäläiseen elämään, käsitän, että tekonne oli varsin luonnollista. Sitä on hirveä ajatella, mutta se on totta. En tarkoita, että se olisi jotenkin puolustettavaa", lisäsi hän kiireesti, "sillä eihän se ole, ja minä inhoan teitä, mutta minä luulen itse järjestäneeni aseman sellaiseksi, että se aiheutti moiset teot. Olen kyllin vapaamielinen ollakseni moittimatta teitä liikaa ja minä luulen, että pitäisin teistä kaikesta huolimatta sen vuoksi mitä olette hyväkseni tehnyt, mutta tässä ei ole vielä kaikki. On jotakin mikä kätkeytyy syvemmälle. Te pelastitte henkeni, ja minä olen teille kiitollinen, mutta te peloitatte minua aina. Teidän voimassanne on julmuutta, teidän koko olemuksessanne piilee jotakin — jotakin aistillista ja hillitöntä, rajua ja lannistavaa."
GJenisterin piirteet vääntyivät hymyntapaiseen. "Se on kenties minun paikallisväriäni — jonka täkäläinen maa on turmellut. Haluan kuitenkin parantaa itseäni, jos te sitä toivotte. Annan sitoa itseni köysiin, merkitytän itseni polttoraudalla. Pukeudun sivistyksen vaippaan ja uhraan kostonhimoni, kunnianhimoni ja muun sellaisen, jos se saa teidät pitämään minusta enemmän. Voinpa luvata säästää sitä roistoakin, joka haluaa varastaa kaivoksemme, ja taivas tietää, että se merkitsee, että Simson on antanut leikata tukiansa."
"Luulen, että pitäisin teistä enemmän, jos niin teette, mutta se käy teille mahdottomaksi. Te olette villi."
* * * * *
Nomessa ei ollut kerho- eikä kokoushuoneustoja, joissa miehet olisivat voineet puhua liikeasioistaan. Oli vain kahviloita, mutta nepä korvaavatkin enemmän kuin hyvin kaikki klubihuoneet. Niihin kerääntyi tienoon miehinen väki juomaan, pelaamaan ja päättelemään liikehommista.
Myöhään illalla Glenister poikkesi kahvila Pohjolaan, kulki hitaasti pitkän pelipöytärivin ohi ja pysähtyi lopulta erään eteen sekä viskasi nappulansa, kun hänen vuoronsa tuli. Ruletissa hän hävisi suuren hopearahan, mutta faaraopelissä hänellä oli parempi onni ja hän voitti kultarahan. Hän tilasi heti juomia koko pöytäseurueelle, kuten hyvä tapa vaati.
Kun hän lasi kädessä katseli ympärilleen, kiintyi hänen huomionsa erääseen mieheen, joka seisoi vallan hänen lähellään vakavasti keskustellen jonkun kanssa. Vieraan ulkomuoto oli omansa kohdistamaan katseet häneen, sillä hän oli päätään pitempi muuta kansaa ja hänen ryhdissään oli miellyttävää sulavuutta, joka erottui isokasvuisia miehiä tavallisesti luonnehtivasta kömpelyydestä. Niiden joukossa, jotka tarkkaavina kuuntelivat hänen hillittyä puhettaan, Glenister äkkäsi Mexico-Mullinsin, entisen pelurin, joka Unalaskassa oli varoittanut Dextryä. Leveästä katuovesta astui juuri silloin huoneeseen muuan päihtynyt mies ja kun hän huomasi kookkaan vieraan, hän iski silmää, asteli hänen luokseen ja sanoi kovalla äänellä:
"No mutta totisesti, eikös se vainen olekin vanha Alec Mac Namara kuoma! Kuinkas hurisee, kunnon merirosvo?"
Mac Namara käänsi selkänsä häiritsijään päin.
"Älä käännä seikäruotoas minuun päin, minä tahdon pakista kanssasi."
Mac Namara jatkoi tyynesti keskustelua, kunnes hän sai kovan iskun olkapäilleen. Hän kääntyi silloin taakseen vaientaakseen toisen puhekärttelyn ja sadattelut.
"Anna minun olla rauhassa. Minulla ei ole nyt aikaa."
"Soo, vai et tahdo jutustaa kanssani? Mutta minäpä puhun sitten sinulle. Luulen, että mielelläs kuuntelet, jos kerron kaikille näille ihmisille mitä sinusta tiedän. Katsos nyt, käännätkö vieläkin selkäs."
Hänen äänensä oli uhkaava ja herätti yleistä huomiota. Kun Mac Namara huomasi sen, kääntyi hän mieheen päin ja hänen sanansa tulivat kylminä, selvinä ja jyrkkinä, kun hän sanoi:
"Älä puhu minulle. Sinä olet juopporatti. Mene tiehesi, ennenkuin mitään tapahtuu."
Vielä kerran Mac Namara kääntyi, mutta humalainen kävi häneen käsiksi ja pyöräytti hänet ympäri toistaen yhä tunkeilevia sanojaan.
"Anteeksi, hyvät herrat."
Mac Namara laski ison, valkoisen ja hyvin hoidetun kätensä miehen hihalle ja vei hänet ovesta kadulle.
Kynnyksellä hän puristi kouransa nyrkkiin sanaakaan lausumatta ja iski miestä täydellä voimalla suoraan kasvoihin. Hänen uhrinsa lysähti ääntä päästämättä maahan, jolloin hänen takaraivonsa kolahti lauta-aitaukseen. Hänestä sen enempää piittaamatta Mac Namara palasi saliin ja ryhtyi jälleen keskusteluun. Hänen äänensä oli yhtä tasaisen hillitty kuin hänen liikkeensäkin eikä ilmaissut kiukkua, kiihtymystä tai voitoniloa. Hän sytytti savukkeen, otti esille muistikirjansa ja merkitsi siihen joitakin tietoja, joita Meksikon Mullins hänelle antoi.
Koko tämän ajan lojui kaatunut poikkipuolin kynnyksellä osoittamatta elonmerkkiäkään. Rulettihyrrän surina jatkui taas ja pelinohjaajan ääni kuului entisen yksitoikkoisena. Kaikkien silmät tarkkailivat anniskelupöydän ääressä seisovaa välinpitämätöntä miestä, mutta tajutonta miestä ei kukaan katsonut, sillä näiden miesten kirjoittamattomien lakien mukaan on helläsydämisimmänkin noudatettava pidättyväisyyttä, kun on kysymyksessä toisten yksityisasiat.
Kun Mac Namara oli lopettanut muistiinpanonsa merkitseminen, puristi hän vakavasti seuralaistensa käsiä ja asteli pitkin askelin ovesta ulos eikä katsahtanutkaan uhriinsa, joka lojui hänen tiellään.
Tusina avuliaita vaikkakaan ei liian armeliaita käsiä kantoi nyt juopuneen rulettipöydälle, ja kahvilanomistaja kaatoi hänen päälleen ämpärillisittäin vettä.
"Ei hätää mitään", sanoi joku lähellä seisovista ja lisäsi samaan hengenvetoon ihastuneena:
"Olemmepa totisesti saaneet tänne miesten miehen!"