VI.

KUINKA KAIVOS RIISTETÄÄN OIKEALTA OMISTAJALTA.

"Kuka on tuo uusi ukkeli, joka puuhailee kaivoksessasi?" kysyi Glenister muutamaa päivää myöhemmin toveriltaan ja osoitti miestä, joka par'aikaa asetteli paikoilleen huuhtelukouruja virran pohjaan.

"Se on vanha Pannukakku-Simms, Dawsonin aikaisia tuttavia."

Glenister räjähti hillittömään nauruun, sillä kyseellinen, tavattoman pitkä mies oli muutenkin kaikilta mittasuhteiltaan poikkeuksellisen lepsuinen ja erikoinen. Hän oli riisunut takin yltään, ja hänen säkkimäiset, vehkankeltaiset housunsa roikkuivat levottomuutta herättävän epävarmasti peräti kestämättömiltä näyttävien kannattimien varassa. Hänen guttaperkkasaappaansakin "istuivat" höllästi ja olivat täynnä reikiä ja koko hänen ulkoasussaan oli jotakin niin irrallista ja lepattavaa, että tuntui kuin hän milloin tahansa voisi kuoria kaikki yltään ja kohota rääsyjensä seasta uutena kuten Afrodite meren kuohuista. Hänen naamansa oli harmaan takkuisen parran peitossa, joka oli kuin napinreikäsaksilla leikattu, ja tämän tuuhean harjan yläpuolelta kohosi kalju päälaki kohti pilviä.

"Onko hän aina ollut noin kalju?"

"Eikö mitä! Hän ei ole laisinkaan kalju. Hän ajaa kiireensä partaveitsellä. Ennen muinoin hänen päälaellaan oli pitkä liehuva harja, joka oli sirkkojen, lehtisammakkojen ja muiden sellaisten eläinlajien tyyssija. Se tukka oli hänen lemmikkinsä, ja hän tunsi sellaista taikauskoista kammoa harjansa puolesta, että kyyristyi huoneensa nurkkaan viritetty pyssy kummassakin kädessä joka kerta kun parturi tuli hänen lähelleen. Mutta kerran piti Hankin — se on hänen oikea nimensä — paistaa pannukakkuja itselleen, ja kun hän käänsi paistosta, takertui sen pehmeä puoli hänen aarniometsäänsä. Sitä sanatulvaa, joka hänestä silloin lähti, et voi kuvailla, mutta siitä päivästä alkaen häntä on sanottu Pannukakku-Simmsiksi, ja siitä lähtien hän on pitänyt kiireensä kiiltävänä kuin pyssynpiippu. Mutta hän on pystyvä kullankaivaja ja luotettava ja rehellinen kuin vain harvat."

Huuhtelutyöt oli aloitettu Midaksessa. Pitkiä purjekankaasta kierrettyjä putkia luikerteli jättiläiskäärmeitten lailla pitkin joenpohjaa patolaitokselta, ja kaikkialta ympäriltä kuului täydessä toimessa olevien työaseitten iloista helskettä. Suurissa valkoisissa teltoissa, jotka oli sijoitettu hieman ylemmäksi jyrkälle rantatörmälle, nukkui viisikymmentä yövuoroisista. Työt olivat näet keskeytymättömässä käynnissä, ei ollut öitä, ei sunnuntaita, ei hetken lepoa niinä päivänä, joina napaseutu sallii huuhtelutyötä tehdä.

Hyvin tyytyväisinä toverukset katselivat tätä vilkasta näytelmää. Pakottaa vastahakoinen maa luovuttamaan rikkaimmat aarteensa, luoda uusia arvoja maailmaan — siinä on kyllin syytä tuntea syvää tyytyväisyyttä.

"Emmekä me riistä leskiltä ja orvoilta", huomautti Dextry äkkiä ja ilmaisi sillä tunteet, jotka samaan aikaan liikkuivat hänen toverinsakin rinnassa. He katsahtivat toisiinsa ja hymähtivät sitä harvinaista yhteisymmärrystä, joka piilee syvemmällä kuin mitä sanat voivat tulkita.

Puolisen jälkeen Dextry satuloi hevosensa.

"Lähden kaupungista noutamaan kultavaa'an, mutta tulen jo illaksi takaisin."

Kello neljältä iltapäivällä keskellä kiireisintä työtään Glenister kuuli huudon makuutelttojen luota: sinne oli tullut pieni ratsujoukko. Asteltuaan lähemmäksi nuori mies huomasi ratsastajien joukossa asianajaja Struven ja kahvila Pohjolassa tapaamansa kookkaan, hyvin puetun seikkailijan, Mac Namaran, miehen, jolla oli raskas nyrkki. Struve kääntyi heti puhuttelemaan Glenisteriä.

"Nähkääs, olemme saapuneet katsomaan, kuinka on tämän valtauksen oikeussuhteitten laita."

"Mikä niitä vaivaisi?"

"Kaivoksesta on tehty uusi valtausaloite kuukausi sitten."

"No, entä sitten?" —

"Galloway on antanut haasteen."

"Maa on Dextryn ja minun. Me olemme sen löytäneet ja aloittaneet jo työt. Me olemme kaikessa noudattaneet lain määräyksiä ja aiomme valtauksemme pitää."

Glenister puhui niin ponnekkaasti ja kiihkeästi, että Struve joutui ymmälle, mutta Mac Namara, joka oli tähän saakka kuunnellut, puuttui nyt puheeseen:

"Vallan niin, hyvä herra; jos vaatimuksenne ovat oikeutettuja, ei kellään ole mitään sanottavaa, mutta nyt on Alaskaan tullut laki, ja meidän velvollisuutemme on totella sitä. Väkivalta ei ole tarpeen — ei vähäisinkään — mutta asianlaita on seuraava: herra Galloway on antanut teille haasteen ja tuomioistuin on kieltänyt teitä jatkamasta töitä täällä sekä määrännyt minut huolehtimaan töitten jatkamisesta, kunnes oikeuskiista on päättynyt. Se on tietenkin poikkeuksellinen menettelytapa, mutta olosuhteet ovat tässä maassa vielä toistaiseksi vakiintumattomat. Työkausi on niin lyhyt, että olisi väärin oikeaa omistajaa kohtaan jättää työt koko kesäksi, ja tämän välttämiseksi olen saanut huostaani työn johdon sekä määräyksen jatkaa kaivostöitä ja noudattaa kaikessa tuomioistuimen antamia ohjeita. Herra Voorhees tässä on Yhdysvaltojen toimitsijamies. Hän esittää teille asiakirjat."

"Seis! Aiotteko syöttää minulle, että on sellaista tuomioistuinta, joka ottaisi käsitelläkseen Gallowayn kaltaisen miehen kanteen?"

"Laki hyväksyy niin toisen kuin toisenkin. Ellei hänen kanteensa ole perusteltu, sitä parempi teille."

"Toimitsijamiestä ei voida asettaa, ennenkuin meille on asiasta puhuttu. Hyvä Jumala, emmehän ole milloinkaan edes kuulleet, että meidät on haastettu oikeuteen. Emme ole saaneet haastetta eikä meillä ole ollut mahdollisuutta puolustaa asiaamme."

"Minähän sanoin äsken, että olosuhteet ovat poikkeukselliset ja että täytyi turvautua vastaaviin toimenpiteihin", vastasi Mac Namara, mutta nuori kaivoksenomistaja kiihtyi vain yhä enemmän.

"Kuulkaas nyt — kulta ei häviä täältä minnekään. Se on maassa hyvin turvattuna. Me keskeytämme työt ja jätämme valtauksemme käyttämättä, kunnes asia on ratkaistu. Te ette voine vakavissanne tarkoittaa, että me luopuisimme kaivoksestamme ensimmäisen tuntemattoman miehen vaatimuksesta. Se olisi liian naurettavaa. Me emme suostu sellaiseen. Teidän täytyy ainakin sallia meidän esittää puolustusperustelumme, ennenkuin yritätte ajaa asian moiseen umpikujaan."

Voorhees ravisti päätänsä.

"Meidän on noudatettava saamiamme ohjeita. Teidän tehtävänänne on mielestäni mennä huomispäivänä valittamaan tuomioistuimelle ja vaatia takavarikoinnin peruutusta. Jos vaatimuksenne ovat perusteltuja, kuten sanotte, ei teillä ole syytä levottomuuteen."

"Ettekä te ole ainoat, jotka joutuvat kärsimään", lisäsi Mac Namara. "Me olemme ottaneet haltuumme kaikki täkäläiset kaivokset." — Hän viittasi päällään laaksoon päin. — "Minä olen oikeuden palvelija ja minä olen antanut takuun…."

"Kuinka suuren?"

"Viisituhatta dollaria kustakin valtauksesta."

"Mitä sanoitte? Laupias taivas! Huonoinkin kaivos tuottaa joka Päivä tuon summan!"

Näitä sanoja lausuessaan Glenister harkitsi mielessään, minkä suunnan nyt valitsisi.

"Oikea paikka keskustella tästä asiasta on tuomarin edessä", sanoi nyt Struve — tajuamatta ollenkaan sitä taistelua, joka riehui Glenisterin rinnassa. Nuorukainen paloi halusta taistella asiansa puolesta ei sanoin ja saivarteluin, vaan teräksin ja nyrkein. Ja hän tunsi, että tämä vaisto oli oikeutettu ja luonnollinen, sillä hän tiesi, että noitten toisten menettely oli väärää ja häpeällistä. Mexico-Mullinsin varoitus välähti äkkiä hänen mieleensä ja silti…

Hän vetäytyi keskustelun aikana hiljalleen taaksepäin, kunnes seisoi selkä päin ison teltan aukkoa. Toiset seurasivat tarkkaan jokaista hänen liikettään, vaikka istuivatkin näköjään huolettomina ja piittaamattomina satuloissaan. Samassa hetkessä, jolloin hän aikoi rynnätä sisälle huutamaan tovereitaan avuksi, hän muisti keskustelunsa tuomari Stillmanin ja tämän sisarentyttären kanssa. Vanhus oli epäilemättä totuuden mies. Muuta ei voinut ajatella, koskapa hänellä oli Helene rinnallaan, joka luotti häneen. Ei ollut syytä olettaa kaiken tämän takana olevan mustia hankkeita. Sikäli oli kaikki lainmukaista hän päätteli lakiin perehtymättömänä, vaikka menettelytavat tuntuivatkin hänestä moitittavilta. Nuo miehet menettelivät todennäköisesti niinkuin katsoivat oikeaksi. Miksi hän siis ensimmäisenä asettuisi vastarintaan? Muutkaan kaivostenomistajat eivät olleet sitä tehneet. Tämän maan omistusoikeus oli niin helposti todistettavissa, ettei hänen ja Dextryn tarvitsisi olla huolissaan. Tuomioistuimet eivät varasta rehellisiltä ihmisiltä, hän päätteli, ja ehkä oli totta mitä Helene sanoi, että hän saisi ehkä paremmat ajatukset hänestä, jos hän luopuisi entisestä taistelunhalustaan. Helenen mieltä ainakin pahoittaisi, jos hän ryhtyisi asein vastustamaan hänen enonsa ensimmäistä toimenpidettä. Helene oli sanonut, että hän oli luonteeltaan liian väkivaltainen, ja hän halusi nyt osoittaa hänelle, että hän voi masentaa rajuutensa. Helene hymyilisi hänelle hyväksyvästi, ja sen hymyn vuoksi kannatti kyllä panna jotakin vaaralle alttiiksi. Kuinka tahansa, kysymyksessä oli vain parin päivän töitten keskeytys.

Tällaista tuumiessaan hän kuuli oviaukosta matalan äänen sano van jotakin. Se oli Simms.

"Väisty sivulle, poika. Tähtäimessäni on juuri tuo pitkä roikale." Glenister äkkäsi ratsastajien tarttuvan pistooleihinsa, ja hän ehti parahiksi hypähtää työnjohtajansa eteen vanhuksen astuessa teltasta kivääri asennossa, poski lujasti painettuna perää vasten, katse terävänä ja jännitettynä suuntautuneena Mac Namaraan. Glenister painoi kiväärinpiipun alas ja väänsi aseen vanhuksen kädestä.

"Anna olla!" hän sanoi ankarasti. "Minä sanon itse, milloin on ammuttava."

Hän kääntyi ja huomasi, että kaikki ratsastajat olivat suunnanneet kiväärinsä häntä kohden — kaikki paitsi yksi, sillä Mac Namara istui liikkumattomana satulassaan ja katseli, hyväksyvästi nyökäyttäen päätänsä, kohtausta.

"Asiat ovat muutenkin liian huonosti", jatkoi Glenister. "Älkäämme pahentako niitä syyttä suotta."

Simms hengähti syvään, sylkäisi sitten halveksivasti ja silmäili työnantajaansa ikäänkuin ei uskoisi omia silmiään.

"Sen minä vain sanon", hän ähisi, "että kaikista näkemistäni kirotuista narreista te olette sentään hulluin!"

Tämän sanottuaan hän marssi Voorheesin ja tämän toverin ohitse laaksoon päin, pani takin ylleen ja suuntasi matkansa kaupunkiin päin katsahtamatta kertaakaan taakseen silmäilläkseen kaivosta tai sitä miestä, jonka takia ei maksanut vaivaa taistella.