VII.
KUUNTELIJA.
Heinäkuun lopulla jo tulee pimeä sydänyön tienoissa, joten ikkunoista ja ovista heijastuva valo ei tunnu enää niin merkilliseltä ja tarpeettomalta kuin aiemmin kesällä. Kahvila Pohjola ansaitsi sievät rahat. Sen uusi sisustus, joka oli maksanut ruhtinaallisen omaisuuden tai joka edusti Klondyke-miljoonamiehen yhden illan pelitappiota, kiilsi ja välkkyi houkuttelevasti, ja hiotut ikkunaruudut hohtivat kaikkia sateenkaaren värejä ja kuvastivat sikäli tavallaan erivivahteisia mielialoja siinä joukossa, joka ahdinkoon saakka täytti kahvilan suojat, valtasi pelipöydät tai katseli teatteriesityksiä sisähuoneissa.
Nyt oli näytäntö loppunut, tuolit ja kulissit oli korjattu pois, katsojien edessä välkkyi kiiltävä, houkutteleva permanto, ja orkesteri oli asettunut lavalleen. Se soitti räiskyvää two-stepiä, ja lattia oli pian täynnä karkeloivia pareja.
Määrättyjen vuorojen jälkeen soittoniekat kiihdyttivät sävelen kuumeenomaiseen, jyrisevään kiihkoon, tanssijat säestivät sitä laululla, kunnes kaikki korkeimman sävelen kuuluessa puhkesivat kimeään kirkaisuun, ja rummunlyöjä laukaisi koltpistoolin sahajauhoilla täytettyyn laatikkoon, joka oli hänen vieressään — kaikki tämä tapahtui hyvässä tahdissa soiton kanssa.
Miehet — enimmäkseen vielä vallan nuoria — tanssivat kuin koulupojat, naiset, niinikään nuoria ja hyviä tanssijoita, liihottelivat soiton mukaan kevyesti kuin ruusunlehdet kesätuulessa. Kaikkialla näki hehkuvia kasvoja ja säteileviä silmiä, ja vain harvoin kuuli äänen, joka ei ollut iloinen.
Äkkiä soitto taukosi, ja karkeloparit ryntäsivät tarjoilupöydän ääreen.
Naiset joivat viattomia virvoitusjuomia, miehet enimmäkseen viskyä.
Verhoilla suojattuihin parvekeaitioihin virtasi toisia juomia
etiketeillä varmennetuista pulloista.
Itävaltioista saapunut vieras olisi ensi kädessä pannut merkille hyvän musiikin, sitten naisten kauniit piirteet ja lopuksi miesten siivoamattoman ulkoasun, sillä melkein poikkeuksetta kaikki olivat hyvin huolimattomasti puettuja.
Varsinaisessa pelisalissa näkyi vain harvan naisen. Miehiä sen sijaan tungeskeli taajoin joukoin faaraopöydän, ruletin, Klondyke-pelin "pangingin" ja muiden pelipöytien ääressä. Juteltiin liikeasioista ja kotoisista puuhista, ostettiin ja myytiin kaivoksia ja vaihdettiin kaikkea mahdollista tavaraa. Siistit ja hyvin puetut, resuiset ja ruokkoamattomat olivat täällä kylki kyljessä, kaikkia innoitti pohjan vapaa elämä ja uutuuden viehätys. Napaseudun salaperäisyys oli kiehtonut heidän lumoihinsa. Seikkailun kihahtava viini täytti heidän suonensa, ja he haastelivat korkealentoisin sanoin asioista, joita aikoivat suorittaa tai kertoivat teeskentelemättömän ujoina ihmeellisistä kokemuksistaan.
"Bronco Kid", Yokon-tienoon tunnetuin pankinpitäjä, istui tavanomaisessa työssään kello kahdeksasta kahteen. Hän oli hienorakenteinen, kolmenkymmenen ikäinen mies, notkea liikkeissään, vakava ja tunnettu voittamattomaksi naissydänten valloittajaksi. Hän oli hoidellut korkeimpia pelejä Nomen alkuaikoina, ja kaikki pitivät hänestä. Mutta vaikka moni sanoi häntä ystäväkseen, ei kukaan silti tiennyt hänestä tarkempaa.
Kidillä oli tänä iltana ollut rasittava peli hoidettavana, sillä Dawsonista saapunut ruotsalainen pani peliin korkeita kultakasoja, ja hän oli rohkea ja teräväkatseinen pelaaja. Pöydän ylipäässä istui muuan juutalainen edessään kymmenen kappaletta huolellisesti taitettua tuhannen dollarin seteliä sekä korkea kasa pienempiä setelejä. Hän panosti epätarkasti ja ilman järjestelmää. Neljä viisi ympärillä seisovaa pani silloin tällöin peliin jonkun pienen määrän. Peliä oli vaikea seurata. Faarao on useimmille suljettu kirja. Onnellinen se ken ei koskaan ole syventynyt tutkimaan sen salaisuuksia eikä rasittanut aivojaan keksiäkseen järjestelmän, joka sen ratkaisisi. Se vaatii harjaantumista, terävää silmää ja tyyneyttä. Pankinpitäjän tehtävänä on jakaa kortit, pitää mielessään erisuuruiset panokset ja salamannopeasti laskea voitto- ja tappio-osuudet. Kidin erehtymätön varmuus ja säntillisyys juuri olivat luoneet hänen maineensa. Tänä iltana hänen kykynsä olivat kovalla koetuksella. Äänettömänä ja kulmakarvat miettivissä rypyissä hän jakoi kortit, joita hänen hoikat valkoiset sormensa pitelivät kuin niitä hermostuneesti hyväillen.
Pelin kulkua tarkatessaan hän ei huomannut sitä liikehtimistä ja kahinaa, jonka joku vast'ikään saapunut henkilö aiheutti, ennenkuin hän äkkäsi ympärillä seisovien ihailevat silmäykset ja kuinka juutalainen vallan unohtaen korkeat rahakasansa katseli hänen ohitseen välkkyvin silmin ja ihailevasti hymyillen. Ruotsalainen Samkin kurkisti sukimattomain harjastensa alta ja vei epäröivän näköisenä käden avoimelle kaulalleen, jossa kauluksen olisi pitänyt olla. Miehet tuijottivat vastatulleeseen, toiset kummastuneina, toiset tutunomaisesti hymyillen.
Broncokin vilkaisi nyt taakseen ja hätkähti, vaikkakin vain silmänräpäykseksi. Hänen takanaan seisoi muuan tyttö niin lähellä, että hänen pukunsa pitsit sipaisivat hänen takkinsa hihaa. Hän sekoitti par'aikaa kortteja ja pudotti tällöin yhden, nyökäytti tytölle ja sanoi tyynesti kumartuessaan ottamaan korttia:
"Hyvää iltaa, Cherry."
Tyttö ei vastannut, vaan katseli itsepäisesti pöydälle levitettyjä kortteja. "Mikä tyttö!" tuumi Kid itsekseen. Tyttö ei ollut erikoisen pitkä, hänellä oli pehmeät ja pyöreät lanteet ja rinnat sekä hoikka vartalo; näitä ominaisuuksia täydensi hyvin sopiva puku. Hänen kasvonsa olivat soikeat, suu melkoisen iso, silmät syvänsiniset, ohuet silkinhienot kulmakarvat. Hänen heikosti kullankeltaiset hiuksensa oli suorittu alas korvalle, ja hänen hymynsä paljasti kaksi riviä hohtavia valkoisia hampaita, ennenkuin ne katosivat kahden viehkeän poskikuoppasen kätköön. Merkillisintä hänessä sentään oli kasvojen viaton ilme — ne olivat koulutytön kasvot ja hymy.
Kid herkesi jakamasta ja pani pöydälle korttileikin. Silloin virkkoi tyttö:
"Luovuta minulle paikkasi, Bronco."
"Älä huoli nyt. Tämä on pahanlainen peli", vastasi Kid, mutta tytön ääni oli käskevä, kun hän jatkoi:
"Kas niin, kiiruhda nyt. Nouse, jotta minä pääsen istumaan."
Bronco totteli, ja tyttö istahti hänen paikalleen, sovitteli hamettaan ja kiersi sormiensa timantit oikeaan asentoon.
"Mitä vietävää tämä on?" huudahti pelin valvoja karskisti. "Oletko päästäsi vialla, Bronco? Nouskaa heti tuolilta, neiti!"
Tyttö kääntyi hitaasti puhujaan päin. Viaton ilme oli kuin pyyhkäisty pois, ja hänen isot silmänsä välähtivät uhkaavasti. Muutos ilmeni hänen piirteissään kuin tuulenviri tyynellä veden pinnalla. Tuijotettuaan hetken aikaa mieheen hän rypisti pahaenteisesti kulmiaan, nyrpisti huuliaan ja virkkoi äänellä, jommoisella hallitsijatar puhuttelee orjaansa:
"Heitä tuo mies ulos, Bronco!"
"Ei peli tästä kärsi", tyynnytteli Kid valvojaa. "Hän on minua taitavampi pelinpitäjä. Hän on Cherry Malotte."
Piittaamatta toisten hämmästyneistä katseista nuori tyttö ryhtyi työhön. Hänen kätensä liikkuivat pöydän yli nopeina ja varmoina ja hän jakoi kortit taitavasti kuin ainakin henkilö, jolla on siinä työssä pitkäaikaista tottumusta. Kun voitto-osuus piti pankista antaa, ei hän koskaan kääntänyt päätänsä, vaan otti erehtymättä kulloinkin tarvittavan setelikasan. Ei hän liioin koskaan kurkottanut kahta kertaa ottamaan eikä ottanut liian suurta kasaa. Tätä taitoa pidetään saavutuksena, ja Bronco hymyili ihastuneena, kun hän huomasi katsojien yhä lisääntyvän hämmästyksen ja kuuli mitä miehet toisilleen sanoivat.
Kaksikymmentä minuuttia hän oli herkeämättömässä työssä, eikä pelin valvojalla ollut kertaakaan syytä moittia häntä virheestä.
Tällöin saapui paikalle Glenister. Hän raivasi tien itselleen joukon halki näyttämölle päin. Hän näytti peräti huolestuneelta ja hajamieliseltä ja koko hänen ryhtinsä oli teennäisen pingoitettua. Äänettömänä hän sivuutti monet ystävänsä, jotka häntä tervehtivät.
"Mikä Glenisteriä tänä iltana vaivaa?" kysyi joku. "Hän käyttäytyy kovin kummallisesti."
"Etkö ole kuullut uutista? Midas on takavarikoitu. Se on koskenut häneen kipeästi."
Tyttö keskeytti äkkiä pelin ja nousi.
"Älä lopeta", sanoi Kid ja ylt'ympäriltä kuului tyytymätöntä mutinaa. Tyttö ravisti päätänsä ja alkoi kyllästyneen näköisenä sovitella käsineitään.
Pujotellen tiheään sulloutuneen joukon halki hän harhaili huoneesta toiseen. Hän pysäytti erään tarjoilijan ja kysyi tältä jotakin.
"Hän on ylhäällä jossakin parvekeaitiossa."
"Yksin?"
"Niin. Oli ainakin hetki sitten, ellei joku hameniekoista ole häneen senjälkeen tarrautunut."
Minuuttia myöhemmin kuuli Glenister, joka istui syviin aatoksiin vaipuneena aitiossaan, oven napsahduksen ja verhojen kahinaa.
"Olkaa hyvä ja menkää tiehenne", hän sanoi päätänsä kääntämättä. "Haluan olla yksin." — Kun hän ei saanut vastausta hän jatkoi:'"Istun täällä saadakseni rauhassa…." mutta tällöin hän vaikeni, sillä tyttö oli nyt astunut esille ja painoi molemmat kuumat kätensä hänen poskilleen.
"Poika!" hän kuiskasi, ja Glenister nousi äkkiä seisoalleen.
"Cherry! Koska tulit tänne?"
"Ah, siitä on jo iäisyys", vastasi toinen kärsimättömästi… "Dawsonista. Kuulin sinun löytäneen mitä etsit. Kestin niin kauan kuin jaksoin… ja sitten lähdin sinua tavoittamaan. Kas niin, kerro nyt itsestäsi. Mutta salli minun ensin katsella sinua oikein perusteellisesti."
Hän talutti Glenisterin valoon ja ahmi häntä suurilla odottavilla silmillään. Hän piteli yhä kiinni Glenisterin takin rintapielestä ja seisoi niin lähellä, että hänen kuuma hengityksensä osui suoraan nuoren miehen kasvoille.
"No, suutele minua nyt!"
Glenister irroitti hänen kätensä ja virkkoi vakavasti:
"En, Cherry. Se on nyt ohi. Sanoin sen sinulle Dawsonista lähtiessäni."
"Oi! Ei, ei se ole ohi, poika. Sinä luulet niin, mutta se ei ole totta… se ei voi olla totta. Minä rakastan sinua liian paljon voidakseni luopua sinusta."
"Vaiti! Naapuriaitiossa on ihmisiä."
"Siitä en välitä. Antaa heidän vain kuulla", huudahti tyttö häikäilemättömästi. "Olen ylpeä, kun saan rakastaa sinua. Haluan huutaa sen kaikelle maailmalle."
"Kas niin, kuuntele nyt mitä minä sanon sinulle, pikku tyttö. Mehän keskustelimme asiasta jo Dawsonissa ja sovimme että oli parasta lähteä eri teille. Olin kerran hullaantunut sinuun, kuten monet muutkin, mutta nyt olen tullut järkiini. Se ei olisi milloinkaan voinut johtaa vakaviin tuloksiin, ja sen minä sanoin sinulle jo silloin."
"Niin, niin… tiedän. Luulin voivani sinusta luopua, mutta huomasinkin lähdettyäsi, kuinka voimakkaasti olin sinuun kiintynyt. Ah, olen kärsinyt kidutuksen tuskaa jokaikinen päivä kahden vuoden aikana!"
Hänessä ei ollut nyt jäljellä mitään siitä kylmästä olennosta, joka hetki sitten astui pelisaliin. Hän puhui nopeasti, hänen äänensä värähti intohimoa ja mielenliikutus jännitti kaikki hänen ruumiinsa hermot.
"Olen nähnyt miehiä, miehiä loppumattomiin, ja he ovat rakastaneet minua, mutta minä en ole piitannut kenestäkään, ennenkuin tapasin sinut. Toiset juoksivat perässäni, mutta sinä olit kylmä. Sinä pakotit minut tulemaan luoksesi. Kuinka tahansa, en jaksa enää tätä kestää. Tahdon luopua kaikesta muusta… teen mitä tahansa, kunhan vain saan olla siellä missä sinäkin. Mitä arvelet naisesta, joka alentuu kerjäämään? Ah, olen menettänyt ylpeyteni… olen mieletön… hullu… mutta en voi sille mitään."
"Olen pahoillani näistä tunteistasi", sanoi Glenister. "Syy ei ole minun, eikä tästä tule mitään."
Hetken tyttö seisoi väristen paikallaan ja ilo sammui hänen kasvoistaan. Sitten hän alkoi hymyillä, pikku kuoppaset ilmestyivät hänen poskiinsa, hän istahti tuolille nuoren miehen viereen ja painoi oviverhot kiinni.
"Hyvä", hän virkkoi ja painoi Glenisterin käden poskeansa vasten "Olen iloinen nähdessäni sinut entisesi kaltaisena, etkähän sinä voi estää minua rakastamasta sinua."
Glenister siveli toisella kädellään hänen hiuksiaan tietämättä, että tyttö kaikessa kevytmielisyydessäänkin värähti hänen kosketuksestaan niinkuin arabialaisratsu raipan iskusta.
"Asiani ovat nykyisin peräti huonosti", aloitti Glenister puhelun,
"Kaivokseni on pantu takavarikkoon."
"Oh, loruja! Tiedät toki, mitä sinun on tehtävä. Ethän ole mikään puupökkelö — ja sinulla on viisi sormea siinä kädessä, jolla pitelet revolveria."
"Siinä taas ollaan! Niin kaikki sanovat… kaikki, jotka ovat vanhan kansan miehiä, mutta minä en tiedä, mitä teen. Luulin tietäväni, mutta en osunut oikeaan. Laki on nyt astunut jalallaan tähän maahan, ja minä halusin tulla sitä puolitiehen vastaan. Ilman muuta vain anastettiin valtauksemme ja pantiin muuan Mac Namara-niminen mies toimitsijamiehenä töistä huolehtimaan. Dextry ei ollut paikalla silloin, ja minä sallin heidän rauhassa puuhailla. Kun vanhus kuuli asiasta, joutui hän vihan vimmoihin. Riitelimme ensimmäistä kertaa. Hän arveli, että minä pelkäsin."
"On mahdotonta hänen sellaista luulla", sanoi tyttö. "Minä tunnen hänet, ja hän tuntee sinut."
"Tämä tapahtui viikko sitten. Haimme apua Nomen parhaalta lakimieheltä, Bill Wheatonilta, ja olen koettanut saada takavarikointia puretuksi. Olemme tarjonneet huikean suuria takuurahoja, mutta tuomari ei hyväksy niitä. Olemme vaatineet oikeutta vedota korkeimpaan tuomioistuimeen, mutta hän ei salli. Mitä enemmän ajattelen asiaa, sitä pahemmalta se näyttää, sillä meidän ei anneta puolustaa asiaamme eikä esittää todistuksia… ei mitään. Me saimme ilman muuta niskoillemme toimitsijamiehen, ja meiltä evättiin mahdollisuudet vaatia oikeutta. Laillisuuden kannalta se on hieman hämmästyttävää, sanotaan, mutta mitä tehdä? Mitä on kaiken tämän alla? Siinäpä onkin kysymys. Mihin pyritään? Olen vallan päästä pyörällä, sillä tämähän on kaikki minun syyni. En voinut kuvitella, että tilanne muodostuisi tällaiseksi. Muuten olisinkin taistellut omistusoikeuksiemme puolesta ja pitänyt heitä ainakin loitompana. Asioitten nykyisellään ollessa on toverini poissa suunniltaan ja ruvennut juomaan — ensimmäistä kertaa kahteentoista vuoteen. Hän väittää, että minä olen lahjoittanut kaivoksemme — ja että minun ja Jumalan asiana on hankkia se takaisin. Kun hän tulee humalaan, voi hän ajaa nelivaljakolla kirkkoon tai leikellä tuomarin palasiksi nähdäkseen mitkä ovat tämän vaikuttimet."
"Mitä he sinusta ja Dextrystä oikein tahtovat — vanhaa kaunaa kenties?" kysyi tyttö.
"Ei, ei. Emme ole ainoat, joita huolet ovat kohdanneet. Kaikki parhaat kaivokset on anastettu ja tuo Mac Namara on pantu kaikkia valvomaan. Mutta se on vähäinen lohdutus. Ruotsalaiset ovat raivoissaan, he ovat turvautuneet jokaiseen kaupungissa tavattavaan lakimieheen ja valuttavat suustaan amerikkalaista sekasotkuaan niin, että siitä tulvasta voisi täyttää Beringin salmen. Tarkoituksena on karkoittaa tienoolta tuo Mac Namara. Hän palaa halusta saada tappaa jonkun, mutta se ei käy päinsä. Vihollisillamme on tukena sotaväki. Meidän on annettu ymmärtää, että joukot ovat saaneet määräyksen olla valmiina antamaan laille tarpeellista turvaa. En käsitä, mitä juonta tässä oikein punotaan, sillä en voi uskoa, että vanha tuomari olisi epärehellinen — sitä ei tyttö voisi koskaan sietää."
"Tyttö?"
Cherry Malotte kumartui eteenpäin niin että hän näki valon osuvan suoraan nuoren miehen huolten täyttämille kasvoille.
"Tyttö? Mikä tyttö? Kenestä sinä puhut?"
Hänen äänestään oli kadonnut sen pehmeä ja hyväilevä sävy ja suu oli tiukentunut. Milloinkaan eivät kasvot voineet olla kaunopuheisemmat, ajatteli Glenister tyttöä silmäillessään. Jokainen pilkisti tämän sielun ikkunoista, pelon, vihan, kaipuun, olosuhteitten mukaan. Hän oli entisinä aikoina saanut paljon huvia leikitellessään hänellä, pannessaan hänen intohimonsa vireeseen ja tarkatessaan niiden vaihteluja ja nähdessään, kuinka tytön kasvot kuvastivat mielialavaihteluja hellyydestä oikkuun, vihasta antaumukseen, kuinka hänen vallassaan oli panna nuo posket hehkumaan lemmen tulta, silmäluomet laskeutumaan ja huulet tarjoutumaan suudeltaviksi. Cherry oli hemmoiteltu pikku olento, hän tuumi itsekseen, ja lisäksi aika vaarallinen.
"Mikä tyttö?" toisti Cherry kysymyksensä, ja Glenister tunsi ennakolta sen ilmeen, joka sisältyi tähän kysymykseen.
"Se tyttö, jonka aion naida", vastasi hän hitaasti ja katseli tyttöä silmiin.
Hän tiesi olevansa julma — hän oli tahallaan — mutta hän tiesi, että mitä aiemmin tyttö saisi sen tietää, sitä parempi. Hän ei voinut silti tarkata sanojensa vaikutusta, sillä samassa hetkessä aitio-ovi aukeni ja Bronco Kid kurkisti sisään, mutta vetäytyi samassa anteeksi pyytäen takaisin.
"Väärä aitio", hän sanoi hiljaisella äänellään. "Hain toista seuraa." Hän ehti tänä lyhyenäkin hetkenä tarkastella nuorta paria yksityisseikkoja myöten, huomasi alaslasketut uutimet ja tytön jännittyneet piirteet sekä kuuli loppuosan Glenisterin lauseesta.
"Sinä et mene hänen kanssaan naimisiin", virkkoi Cherry tyynesti. "En tiedä, kenestä puhut, mutta minä en salli sinun naida häntä."
Hän nousi ja oikoi hameensa liepeitä.
"Kunnon ihmisten on nyt mentävä kotiin", hän jatkoi hieman purevasti. "Opasta minut ulos tungoksesta. Elelen nykyisin omissa oloissani enkä halua, että nuo elukat seuraisivat minua."
Kun he astuivat kahvilasta kadulle, teki aurinko juuri nousua, ja ilma oli kirkas ja viileä. Bronco Kid sytytti sikaria, kun he astuivat ohitse, ja vastasi heidän tervehdykseensä äänettömästi päätänsä nyökäyttäen. Tarkatessaan heitä katseillaan hän piteli kättään alallaan, niin että tulitikku paloi loppuun hänen sormiinsa, mutta kun nuori pari oli häipynyt näkyvistä, puraisi hän sikarinsa poikki, niin että se putosi maahan, sekä mutisi:
"Vai niin, sen tytön sinä aiot naida? Saammepa nähdä."