VIII.
HELENE, DEXTRY JA BRONCO KID.
Meren tarjoamat näköalat vaikuttivat Heleneen mukaansa tempaavasti, ja melkein kaikkina kirkkaina päivinä hän haki jonkun rauhaisan paikan, josta hän saattoi mukavasti tarkata sataman vilkasta elämää, katsella laivoja, jotka lojuivat ankkurissa, ja aaltojen leikkiä rantahietikolla.
Tänä aamuna hän oli valinnut tyyssijakseen rannalle vedetyn veneen. Mitä kirkkaimman auringonpaisteen valaisemana hän istui ja katseli rantatyrskyjä otsa miettivissä rypyissä. Toissa päivänä vasta hän oli saanut kuulla jotakin hänen ystäviään kohdanneesta onnettomuudesta, ja vaikka hänellä ei ollutkaan syytä olettaa, että petosta oli harjoitettu, alkoi hän silti ymmärtää, että toverukset olivat joutuneet vaikeaan asemaan. Hänen levottomiin kyselyihinsä oli eno vain vastannut, että kahnaus oli aiheutunut eräästä muodollisesta epäselvyydestä, jota joku oli ollut kyllin ovela käyttääkseen hyväkseen. Se oli monimutkainen kysymys, hän selitteli, ja kuluisi pitkä aika ennenkuin se voitiin tyydyttävästi ratkaista. Helene oli muistuttanut hänelle niistä palveluksista, joita molemmat miehet olivat hänelle tehneet, mutta eno oli katkaissut hänen puheensa hymyillen ja sanonut, ettei hän antanut mokoman vaikuttaa itseensä tuomarintointa hoitaessaan ja ettei Helene saisi koettaa vaikuttaa häneen sillä tavalla. Huomattuaan enonsa sanoihin sisältyvän totuuden oli Helene luopunut vaatimuksistaan.
Helene oli tuomarin, Mac Kamaran, Struven ja tämän apulaisten välisistä keskusteluista siepannut yhden ja toisen ajatuksen, mutta kaikki tuntui hänestä niin kuivalta ja monimutkaiselta eikä hän käsittänyt siitä muuta kuin että kysymyksessä olivat Anvil Creekin kaivosasiat. Eikä hän siitä niin paljoa välittänytkään, sillä hänen harrastuspiiriinsä oli tullut uusi pohdittava — Mac Kamara.
Tämä oli aloittanut osoittamalla Helenelle levollista ja puolittain masennettua ihailua, joka oli sitten nopeasti kiihtynyt, kunnes hänen huomaavaisuutensa oli saanut määrätyn ja vastustamattoman luonteen.
Tuomari oli peittelemättömän ihastunut, koska sellaisen miehen kuin Namaran ihailu oli mairittelevaa kenelle tytölle tahansa. Mac Namaran seurassa ollessaan Helene tunsi lievää närkästystä hänen huomaavaisuudestaan, mutta yksinäisyydessä hän muisteli sitä päivä päivältä yhä halukkaammin. Tämä mieliala joutui omituiseen ristiriitaan niiden tunteitten kanssa, joita hänellä oli erästä toista miestä kohtaan — tässä maassa oli näet hänen ajatuksissaan vain kaksi miestä. Ollessaan Glenisterin parissa hän näki tämän katseessa avointa, teeskentelemätöntä rakkautta, jonka voima vaikutti häneen vastustamattomasti, mutta kun hän oli poissa, palasi entinen pelko ja epäilys, häntä kammotti se villi luonne, joka piili tämän nuoren miehen olemuksessa. Toinen vaikutti voimakkaammin hänen tunteisiinsa, kun hän oli paikalla, toinen kun hän oli poissa. Nyt hän koetti päästä selvyyteen ja katsella tulevaisuutta suoraan silmiin, sillä hän tunsi että ratkaisun hetki läheni, vaikk'ei ollut vielä kuukauttakaan kulunut siitä hetkestä, jolloin hän ensimmäistä kertaa näki nämä miehet. Hän ei voinut päätellä, voisiko hän rakastaa enonsa ystävää. Toista miestä, Glenisteriä, hän ei missään tapauksessa voisi rakastaa.
Tällaisia ajatuksia hautoessaan hän näki vanhan ystävän, Dextryn, kuljeskelevan lähettyvillä. Hän ei ollut juuri siivoamattomaa näköinen, mutta hänessä huomasi selvästi pitkäaikaisen unettomuuden merkit. Kun hän äkkäsi tytön, asteli hän paikalle ja istahti hiekalle selkä päin venettä ja Helenen tervehdittyä hän alkoi heti keventää sydäntään, ikäänkuin olisi tarvittu vain nuoren tytön ystävällistä läsnäoloa saamaan sen kielet värähtämään.
"Me olemme joutuneet vietävänmoiseen pulaan, hyvä neiti", hän aloitti. "Lain koura on iskenyt kaivokseemme. Kun minä olin kerran poikessa, täräytti paikalle joku roikale, joka puhui pojan pussiin, niin että tämä luovutti kaivoksen, ja nyt emme kykene enää häntä karkoittamaan. Poika on kokeillut niillä uusilla keksityillä laeilla, jotka te olette tuonut tänne suven alussa. Minä olen ollut päissäni, ja sepä se juuri vaikuttaakin, että näytän näin perin eriskummalliselta."
Viimeisillä sanoillaan hän ei pyrkinyt pyytämään anteeksi, sillä vain ani harvoin pohjan tienoon raja-asukas tapailee kohteliaisuutta ja pahoittelee olleensa humalassa.
"Mistä syystä kaivoksenne anastettiin?"
"En tiedä. En tiedä yhtään mitään koko hommasta, sillä minä en halua seurata kovin läheltä lain hoipertelevia askelia. Enkä aio vastedeskään. Minä eroan kohtapuoleen koko leikistä ja annan pojan hoitaa asian parhaansa mukaan. Ellei hän pysty selittämään sekasotkua, otan minä kortit käteeni ja lopetan pelin."
"Puhutte ikäänkuin teitä olisi kohdannut joku vääryys", sanoi Helene.
"Niinpä onkin", vastasi toinen painokkaasti. "Minä epäilen kaikkia lakimiehiä, sitä vanhaa kaljupäätäkin, enoanne. Pyydän anteeksi sanojani, ja toivon, että annatte, koska minä olen ystävänne ettekä te ole oikeastaan hänen sukulaisensa. Ei, lainvääristäjiä he ovat joka sorkka."
"Onko vanhus ainoa sukulaisenne?" kysyi Dextry hetken kuluttua, kun
Helene ei näyttänyt olevan halukas jatkamaan äskeistä keskustelua.
"On — tavallaan. Minulla on kyllä veli, ainakin toivon, että hän on jossakin. Hän karkasi ollessamme vielä pieniä, enkä ole häntä sen koommin nähnyt. Kolme vuotta sitten kuulin hänestä puhuttavan Skagwayssa suuren Klondyke-kuumeen aikana, mutta hän ei milloinkaan palannut kotiin. Isäni kuoltua muutin enoni luokse. Ehkä minun vielä onnistuu löytää veljeni jostakin. Tuntuu julmalta, että hän sillä tavalla pysyy piilossa, sillä me kaksi olemme enää suvusta elossa, ja minä olen pitänyt hänestä aina paljon."
Hän puhui alakuloisella äänellä, ja hänen masentunut mielialansa sopi hyvin hänen toverinsa synkkään maailmankatsomukseen. Pitkän rupeaman he olivat ääneti ja katselivat vihertävien laineitten leikkiä.
"On sentään hyvä asia, että pojalla ja minulla on hieman varoja ensi hätään", aloitti Dextry puhelun, "muutoin olisimme puilla paljailla. Ilman niitä ei poikakaan voisi huvitteleida näillä oikeusjuttuasioilla, sillä ne tulevat maksamaan kauniit rahat. Ne ovat minun mielestäni ylellisyystavaroita, kuten persikkaviina ja silkkiset alusvaatteet.
"Mutkallisiin pankkeihin en luota yhtään enempää kuin lakimiehiinkään. En totisesti! Olen ostanut kassa-arkun ja retuuttanut sen kaivoksille. Se painaa kahdeksantoista sataa naulaa, ja sinne olemme rahamme lukinneet. Olemme palkanneet Johnssonin niitä vartioimaan. Varastaa rahat? Tuskinpa vainen. Arkkua ei saa paikaltaan ilman räjähdysaineita eikä sitä kukaan jaksa semmoisenaan kantaa pois. Rahat ovat siinä paremmassa tallessa kuin missään muualla. Ei ole kassanhoitajaa, joka karkaisi rahoineen päivineen, eikä muutakaan sellaista. Huomenna aion palata kaupunkiin ja pitää silmällä sitä toimitsijamiestä, kunnes asia on selvillä."
Kun Helene nousi lähteäkseen, saattoi Dextry häntä vajottavan hiekan halki kaupungin likaiselle, lokaiselle pääkadulle. Välttääkseen ohiajavien lokaa roiskuttavien rattaiden aikaansaamaa tuhoa vaatteille hän opasti seuralaisensa kahvila Pohjolan ovikäytävään ja asettui suojelevasti hänen eteensä.
Vaikka oli jo myöhä iltapäivä käsillä, oli Bronco Kid vasta juurikään noussut ja kuljeskeli nyt joutilaana odotellen aikaa, jolloin hänen varsinainen toimensa alkaisi. Hän puheli par'aikaa kahvilanomistajan kanssa, kun Dextry ja Helene pysähtyivät avoimen oven eteen, ja hän huomasi vilaukselta Helenen kasvot, kun tämä kurkisti uteliaana kahvilaan. Helene ei ollut milloinkaan käynyt pelisalissa ja olisi nyt mielellään vähän katsellut sitäkin, mutta hänen seuralaisensa lähti jälleen liikkeelle. Tytön nähdessään oli Kid keskeyttänyt juttelunsa äkisti ja jäi tuijottamaan nuoreen naiseen kuin ilmestykseen.
Sitten hän kysyi Kellyltä:
"Kuka tuo oli?"
Kelly kohautti olkapäitään, minkä jälkeen Bronco Kid enempää kyselemättä meni tyhjään teatterisaliin ja sieltä takaoven kautta ulos.
Dextry ja hänen seuralaisensa olivat menneet kadun toiselle puolelle, niin että pankinpitäjä näki heidät selvästi, kun he lähestyivät. Hän tarkasteli nuorta tyttöä kiireestä kantapäähän, mutta kun tämä aikoi kääntyä häneen päin, oli hän katselevinaan muualle. Hän seurasi kulkijoita jonkun matkan päässä, kunnes Dextry poistui, ja edelleen nuorta naista Ison hotellin edustalle saakka. Puolta tuntia myöhemmin hän istui Kultaisen portin tarjoiluhuoneessa erään tuttavan parissa.
"Kuka oli se nuori nainen, jonka näin hetki sitten astuvan sisään?" hän kysyi.
"Arvaan sinun tarkoittavan tuomarin tytärtä." Miehet puhelivat hiljaisella välinpitämättömällä äänellä. "Mikä hänen nimensä on?"
"Chester, luullakseni. Miksi sitä tiedustelet? Aika komea nainen, vai kuinka, Kid?"
Vaikk'ei Kid vastannut eikä muullakaan tavalla ilmaissut mielipidettään, oli hänen vaitiolonsa toisen mielestä myöntymyksen merkki ja hän katseli itseensä tyytyväisenä kuvastimesta omia piirteitään ja korjasi timanttineulansa oikeaan asentoon kaulanauhassaan.
"Niin, hän voi kyllä saada minut! Olen sopinut kohtauksesta hänen kanssaan."
"Loruja! En usko sitä", virkkoi Kid ponnekkaasti, mikä pani hänen toverinsa keskeyttämään pukeutumishommat. Ja kun Kid oli mennyt ulos, mutisi mies itsekseen:
"Tuolla Broncolla on maailman kamalimmat silmät. Koko ruumistani karmii, kun hän katselee minua mustilla silmillään. Tuntui kuin hän olisi ollut lemmenkade."