IX.
DEXTRYN VIERASKÄYNTI.
Kun Dextry seuraavana päivänä jälkeen puolisen teki lähtöä Midakseen, syöksyi hänen toverinsa huoneeseen tukka pörrössä ja silmät kiihkoa säkenöiden.
"Mitä luulet niiden nyt tehneen?" huusi hän tervehdykseksi.
"En tiedä. Mitä?"
"Ovat murtaneet kassa-arkkumme ja vieneet rahat."
Vanhus oli siinä paikassa jaloillaan. Se kauna, jota hän oli viime päivät tuntenut toveriaan kohtaan, haihtui kuin puhallettuna tämän yhteisen onnettomuuden johdosta.
"Niin, tuhannen tulimmaista, ovat riistäneet rahat — teltat, työkalut, kirjat, kaikki tavaramme — ihan tyystin. Ajoivat Johnssonin tiehensä ja ottivat kaiken mitä kaivostyössä tarvitaan. En ole milloinkaan mokomasta kuullut. Riensin paikalle, mutta minua ei päästetty edes lähelle. Ovat panneet vartijan jok'ikiseen kaivokseen Anvil Creekissä, ja huuhtelukouruja tyhjentäessään eivät päästä meitä maille halmeillekaan. Niin sanottiin minulle aamulla."
"Mutta", huomautti Dextry terävästi, "rahathan olivat meidän. Ne rahat me toimme mukanamme Yhdysvalloista. Tuomioistuimella ei ole oikeutta niihin. Mitä kirotun lakeja nämä tällaiset ovat?"
"Ah, laeista ei enää paljoakaan piitata. Tein tyhmästi, kun en ampunut ensimmäistä, joka astui jalallansa alueellemme. Olin herkkäuskoinen hölmö, ja nyt on edessämme ankara työ. Ruotsalaiset ovat samassa kadotuksessa. Tämä viimeksi järjestetty toimenpide on saanut heidät lopen raivostumaan."
"En käsitä vieläkään", sanoi Dextry.
"Katsos, näin ovat asiat. Tuomari on antanut jonkunlaisen määräyksen, joka laajentaa toimitsijamiehen valtuuksia ja velvoittaa hänet ottamaan valvontaansa kaiken mikä on valtausalueella — teltat, työkalut, huonekalut ja kaiken henkilökohtaisen omaisuuden. Määräys laadittiin eilen eikä meille, toiselle riitapuolelle, vihjaistu asiasta luotua sanaa, ja se pantiin täytäntöön aamulla varhain. Menin tapaakaan Mac Namaraa, ja kun tulin paikalle, näin hänet yksityisteltassamme murretun kassa-arkkumme ääressä.
"'Mitä tämä merkitsee?" kysyin. Ja silloin hän näytti uutta määräystä.
"'Olen tuomioistuimelle vastuussa jok'ikisestä pennistä', hän sanoi, 'ja kaikista työkaluista, joita täällä on. Sen vuoksi en voi sallia teidän tulla lähelle työmaita.'
"'Ettemmekö saisi tuli lähelle työmaita?' sanoin. 'Tarkoitatteko ettemme saisi tarkastella huuhtelutyötä omassa kaivoksessamme! Kuinka voimme silloin tietää, että saamme todella kaiken mikä meille kuuluu, ellemme näe kultaa punnittavan?'
"'Minä olen tuomioistuimen, virkamies ja olen antanut takuuta', hän virkkoi ja hänen riemuitseva hymyilynsä ärsytti minut melkein raivoon.
"'Te olette valehtelija ja varasi', ärjäisin ja katselin häntä suoraan silmiin. 'Ja te menette liian pitkälle. Piditte minua kerran narrinanne ja teidän onnistuikin pettää minut, mutta se ei tapahdu enää toistamiseen.'
"Hän näytti loukkaantuneelta ja huolestuneelta ja lähetti kutsumaan Vorheesiä, poliisia. Minä en voi ollenkaan käsittää, kuinka tämä vyyhti on kehitty. Kaikki tuntuu olevan meitä vastaan, tuomari, poliisi, yleinen syyttäjä — jok'ikinen. Ja silti he väittävät toimivansa täysin laillisesti. Ja heiliä on tukena sotaväki."
"Asiat ovat menneet aivan niinkuin Mexico-Mullins sanoi", raivosi Dextry. "Tekeillä on jokin konnantyö. Minä lähden tästä hotellista ja järjestän niin, että tapaan tuomarin. En ole milloinkaan nähnyt häntä enkä liioin sitä Mac Namaraa. Haluan aina mielelläni nähdä miehen kerran, jotta tiedän valita oikean suunnan."
"Tapaat heidät molemmat, sillä Mac Namara ratsasti kaupunkiin heti minun perässäni."
Iäkäs kullankaivaja suuntasi matkansa Kultaiseen porttiin ja kysyi perille päästyään tuomari Stillmanin huonetta. Joku poika yritti kysellä hänen nimeään, mutta Dextry tarttui häntä niskasta, asetti hänet koreasti takaisin tuolille ja asteli sitä huonetta kohden, joka hänelle oli osoitettu. Hän koputti ovelle ja astui sisään vastausta odottamatta.
Huone oli sisustettu konttorimaisesti, siellä oli konttoripöytä, kirjoituskone ja lakikirjoja. Kummaltakin sivuseinältä johtivat ovet toisiin huoneisiin. Kaksi miestä istui pöydän ääressä vakavaan keskusteluun syventyneinä. Toinen oli harmaahapsinen, sileäksi ajeltu ja esikuvallisen virkamiehen näköinen, toinen pitkä, komea ja eleiltään ylimielinen. Ensi silmäyksellä Dextry oivalsi, että hänen edessään olivat juuri ne miehet, joita hän oli tullut tapaamaan, ja että hänen asiansa koskisi oikeastaan vain toista noista miehistä, sitä pitkää, joka katseli häntä niin ylhäisen yliolkaisesti.
"Minulla ei ole nyt aikaa ottaa teidät puheilleni", sanoi tuomari.
"Tulkaa puolen tunnin kuluttua uudelleen."
Dextry silmäili häntä tarkkaan ylhäältä alas saakka ja kääntyi sitten tarkastamaan toista. Kumpikaan ei virkkanut mitään, mutta heidän silmänsä puhuivat ja molemmat tunsivat vaistomaisesti, että he olivat toistensa vihamiehiä.
"Mitä tahdotte?" kysyi Mac Namara lopulta.
"Kurkistin tänne vain tutustuakseni herroihin. Nimeni on Dextry — Joe Dextry — kotoisin mistä paikasta tahansa Missourin länsipuolelta, ja teidän nimenne on Mac Namara, ellen erehdy? Tuo on arvatakseni teidän piskuinen ranskalainen villakoiranne vai kuinka?" hän lisäsi tuomari Stillmania osoittaen.
"Mitä te oikein tarkoitatte?" sanoi Mac Namara, ja tuomari päästi äkeän huudahduksen.
"Sitä mitä sanoin. Mutta siitä en sentään tullut tänne puhumaan. Minä en ylimalkaan piittaa tuomareista, asianajajista tai tuomioistuimen hommista. Niitä ei voi ottaa vakavalta kannalta. Ne sopivat lapsille, Idän asukkaille ja herkkäuskoiselle rahvaalle. Mutta minä olen aina ollut oma tuomarini, valamiehistöni ja toimitsijamieheni, ja minä aion jatkaa lainopillisia, lakiasäätäviä ja toimeenpanevia tehtäviäni, kunnes olen kehinyt nuoran auki. Minun toverini on nuori ja tuntuu mielellään antavan toisten hoitaa hänen asioitaan, ja siksi aion sallia hänen hetken aikaa leikitellä teidän kurjilla säädöksillänne ja valvontavelvollisuuksillanne. Mutta älkää menkö liian pitkälle. Te voitte varastaa ruotsalaisilta, koska heillä ei ole oikeutta pitää hallussaan rahoja ja koska joku toinen ne veisi ellette te, mutta älkää yrittäkö pitää minua ja Glenisteriä ruotsalaisina. Silloin te suuresti erehdytte. Me olemme valkoisia miehiä, ja minä olen mies tulemaan tänne eräänä päivänä ja antamaan teille muistomerkin, niin ettette pysy koossa sen toimituksen kestäessä."
Viimeisiä sanoja lausuessaan hän teki melkein huomaamattoman liikkeen oikealla olkapäällään, ja seuraavassa tuokiossa oli kuusipiippuinen revolveri hänen kourassaan. Hän oli loihtinut sen esiin vyötäreestään sulavasti ja varmasti kuin ainakin mies, jolla on sillä alalla pitkäaikaista tottumusta. Tuomari pidätteli hengitystään ja astui pöydän taakse, mutta Mac Namara istui huolettomana pöydän reunalla ja heilutteli jalkojaan. Ainoa harrastuksen merkki hänessä oli silmiin ilmestynyt eloisampi kiille, ominaisuus, jonka Dextry pani visusti mieleensä.
"Niin", jatkoi hän piittaamatta tuomarin säikähdyksestä, "te voitte minun puolestani pitää tuomioistuinta liivintaskussa, mutta ellette jätä minua rauhaan, niin panen minä tämän koneen käymään. Siinä kaikki mitä minulla on sanottavaa."
Hän pani revolverin entiseen paikkaansa, kääntyi ja marssi huoneesta.