XVII.
KURKISTUSREIÄN VALO- JA VARJOPUOLET.
Wheaton kutsui eräänä päivänä koolle ruotsalaiset sekä näiden asianajajat ja ehdotti, että taisteluvoimat yhdistettäisiin. Dextry, joka oli palannut vuoristoretkeilyltään, oli myöskin mukana. Neuvottelut olivat loppuneet, sanoi hän.
"Meillä on ollut salapoliiseja toimessa viiden viikon aikana", huomautti ruotsalaisten asianajaja, "mutta he eivät ole saaneet selvillä enempää kuin mitä jo tiedämme."
Dextry ei virkkanut siihen mitään, mutta seuraavana yönä hänen nähtiin olevan ahkerassa puuhassa Mac Namaran konttorihuoneet naapuritalossa. Hän oli vuokrannut pihahuoneen ylimmästä kerroksesta, ja Glenisterin avulla hän sahasi aukon ullakkokattoon ja kiipesi sieltä talon ullakolle. Onneksi ei välimatka viereiseen taloon ollut pitkä, ja tuota pikaa hän oli kenenkään huomaamatta hypännyt naapurikatolle ja sieltä ullakolle. Hän ryömi varovasti ullakkopermannon poikkiparsia pitkin ja mitattuaan, missä osapuilleen Mac Namaran konttori oli, hän kaiversi pienen kurkistusreiän, josta hän hirrellä maaten saattoi nähdä suurimman osan hänen allaan olevasta huoneesta. Tänne hän sijoittui varhain seuraavana aamuna ja intiaaniomaisen kärsivällisesti vietti täällä aikaansa seuraavan päivän iltaan saakka, jolloin hän ruumis jäykkänä, nälkäisenä ja pahantuulisena tuli jälleen ihmisten ilmoille.
Kaivoksenomistajilla oli ollut uusi kokous, jossa päätettiin, että Wheatonin olisi jälleen viipymättä lähdettävä San Fransiskoon "Santa Marialla", joka par'aikaa oli satamassa. Hänen pitäisi siellä ryhtyä lain vaatimiin toimenpiteihin sen johdosta ettei tuomioistuimen määräyksiä ollut noudatettu, ja katsottiin voitavan toivoa, että hänen onnistuisi kaikki vaikutusvaltansa käyttäen saada asia pikaiseen ratkaisuun.
Aamun sarastaessa Dextry palasi tähystyspaikalleen ja vasta sydänyöllä hän tuli tapaamaan Glenisteriä ja Wheatonia.
"He ovat vakoilleet teitä koko päivän, Wheaton", hän sanoi, "ja he tietävät, että teidän pitäisi lähteä Yhdysvaltoihin. Teidät vangitaan huomenna ennen aamiaista."
"Vangitaan! Mistä hyvästä?"
"En muista enää ihan tarkalleen — kaksinnaimisesta, pahoinpitelystä, vehkeilystä tai jostakin sellaisesta. Kaikissa tapauksissa teidät aiotaan panna vankilaan, ja se on pääasia. Heidän mielestään te olette ainoa lakimies, joka pystyy tuottamaan heille vaikeuksia, ja ainoa, jota he eivät voi lahjoa."
"Mitä kaiken nimessä minä nyt teen? Ne vartioivat jokaikistä venettä, joka lähtee rannasta, ja elleivät saa minua kiinni sitä tietä, tutkivat ne koko laivan."
"Olen tuuminut kaikki valmiiksi", sanoi vanhus, johon vastukset vaikuttavat vain kiihoittavasti.
"No, antakaa kuulua."
"Jättäkää juttu minun haltuuni. Sullokaa tavaranne laukkuihin ja olkaa valmis lähtemään kahden tunnin kuluttua."
"Minä sanon teille, että he nuuskivat 'Santa Marian' kokasta perään saakka", intti Wheaton vastaan, mutta Dextry oli jo mennyt.
"Parasta tehdä niin kuin hän sanoo. Hänen ehdotuksensa ovat aina järkeviä", tyynnytti Glenister häntä, ja Wheaton ryhtyi matkavalmisteluihin.
Sillä välin oli iäkäs malminetsijä ryhtynyt järjestelmällisesti tutkimaan kaikkia kaupungin pelihuoneita ja aloittanut pääkadun toisesta päästä. Vaikka olikin jo myöhäinen ilta käsissä, oli elämä vielä vilkasta, ja lopulta hän löysi haettavansa "Mustan Pekan" äärestä, tervantuoksua vaatteissa ja meren laulavaa sävyä meluisessa naurussaan. Dextry vei hänet syrjemmälle.
"Mac, sinussa on kaksi ominaisuutta, joita voi jotenkuten käyttää, toinen on sinun vaiteliaisuutesi, toinen merimiestaitosi. Muuten olet parantumaton juopporatti."
Merimies virnisti.
"Mitä sinä nyt haluat! Jos on kysymys rahoista tai liikeasioista, niin laputa tiehesi äläkä häiritse kunnon merimiestä hänen huvituksissaan. Jos on tapella tarvis, niin anna minulle tuo hattu."
"Minä haluan, että herätät lämmittäjäsi ja panet höyryn kuntoon hinaajaasi ja odotat minua laiturin luona. Sinut on vuokrattu neljäksikolmatta tunniksi ja — muista tarkoin, ei sanaakaan!"
"Mene hornan tuuttiin! Minun rinnallani ovat Egyptin sfinksit puheliaita kuin fonograafit."
Vanhus ohjasi nyt kulkunsa kahvila Pohjolaan. Näytäntöä kesti yhä, ja hän löysi helposti henkilön, jota hän haki.
"Olen iloinen, että tapasin teidät, kapteeni. Se säästi minulta vaivan soudattaa itseni laivaan pimeässä."
Dextry vei hänet tyhjään nurkkaukseen.
"Minä ja toverini haluamme lähettää mukananne erään henkilön San
Fransiskoon."
"Käy päinsä."
"Niin, mutta nähkääs… hm… asiassa on pieni mutta", sanoi Dextry epäröiden, sillä hänestä oli vastenmielistä pyydellä. — "Lähettimme on asianajaja Wheaton, ja Mac Namaran joukko yrittää pidättää hänet."
"En ymmärrä oikein."
"He ovat hankkineet vangitsemismääräyksen ja aikovat huomenna vaania häntä rannalla. Nyt me toivomme, että te…"
"Herra Dextry, minä en halua sekaantua rettelöihin. Minulla on ammatissani sitä lajia vallan tarpeeksi."
"Mutta kuulkaas nyt", selitti toinen. "Meidän täytyy lähettää hänet, jotta hän voisi panna ison rummun pärisemään San Fransiskossa. Meille on pantu kettu tuomariksi, ja nyt meidät on asetettu umpikujaan ja aiotaan pysyttää siinä."
"Olen pahoillani, etten voi auttaa teitä, Dextry, mutta olen jo kerran aiemmin ollut mukana asioissanne, ja se saa riittää."
"Nyt ei ole kysymys karkausyrityksestä. Teille ei koidu siitä mitään hankaluutta", aloitti Dextry, mutta kapteeni keskeytti hänet:
"Ei kannata keskustella siitä enempää. Minä en suostu."
"Ette suostu, niinkö sanoitte", virkkoi vanhus, jonka kärsivällisyys alkoi loppua. "Kuulkaa nyt kumminkin vielä hetki minua. Jokainen leirissä tietää, että poika ja minä olemme rehtiä väkeä, ja nyt meidät yritetään nitistää. On ihan välttämätöntä, että asianajajamme lähtee huomenillalla, muuten täkäläinen roistokopla panettaa hänet putkaan jonkun tekosyyn nojalla, niin ettei hän voisi päästä kosketuksiin ylioikeuden kanssa. Mutta hän lähtee kaikissa tapauksissa ja lisäksi teidän laivassanne. Minä puhun niinkuin mies miehelle puhuu. Ellette ota häntä mukaan, menen täältä suoraan terveystarkastajan puheille — hän on hyvä ystäväni — ja hän pidättää sekä teidät että laivanne. Minä en olisi mielelläni menetellyt näin, eikä se muutenkaan ole tapaistani, mutta hätä ei lue lakia. En ole milloinkaan ilmaissut salaisuutta. Minä olen kuin suljettu kirja enkä aukaise suutani, ellette pakota minua siihen. Mutta jos sen teen, olisi teidän aika etsiä jotakin muuta hommattavaa. Tällainen on ehdotukseni."
Hän selitti kapteenille, kuinka asiat olisi järjestettävä. Kun hän oli lopettanut, virkkoi kapteeni Stephens:
"Minulle ei ole milloinkaan puhuttu tällä tavoin — ei koskaan. Olette käyttänyt hyväksenne yliotettanne, ja nykyisten olosuhteiden vallitessa minun on mahdoton evätä pyyntöänne. Teen kuten tahdotte, mutta en senvuoksi, että pelkäisin uhkaustanne, vaan siksi että olen kuullut vaikeuksistanne — ja myöskin siksi, etten voi olla ihailematta hämmästyttävää julkeuttanne." Tämän sanottuaan hän palasi aitioonsa.
Dextry palasi Wheatonin konttoriin. Taloa lähestyessään hän näki erään olennon piileskelevän viereisen talon porttikäytävässä.
"Taloa vartioidaan", hän sanoi päästyään asianajajan huoneeseen. "Onko täällä takaovea? Hyvä on. Jättäkää kynttilä palamaan ja menkäämme toisesta ovesta."
He hiipivät huomaamattomina syyspimeää, luikertelevaa käytävää pitkin, ja pääsivät eräälle takakadulle. Liejuisia lätäkköjä ja tunkioita sotkien ja monia kiertoteitä kulkien he saapuivat lopulta laiturille, jossa Macin hinaajan tulet jo loistivat.
Höyryä oli tarpeeksi, ja kun kapteeni oli ottanut heidät vastaan, antoi Dextry hänelle tarpeelliset ohjeet, jotka kapteeni nyökkäsi tajunneensa. Glenister ja Dextry sanoivat nyt hyvästit Wheatonille, ja pikku alus irroitti kiinnitystouvit ja puikkelehti myötävirtaa kunnes katosi meren pimeään.
"Nyt minä menen sammuttamaan valot Wheatonin huoneesta, jotta vartijat luulevat hänen menneen makuulle."
"Ja minä otan aamun koittaessa sinun paikkasi Mac Namaran ullakolla", virkkoi Glenister. "Luulenpa, että leirissä syntyy elämää, kun he eivät löydäkään asianajajaa."
He palasivat samaa tietä, jota olivat tulleetkin Wheatonin huoneeseen,
sammuttivat valot, hiipivät jälleen ulos, sitten kotiin ja vuoteeseen.
Aamuhämärissä Glenister nousi ja lähti etsimään Dextryn tähystysreikää
Mac Namaran ullakolta.
Maata pitkällään yhdellä ainoalla hirrellä ja tuijottaa kiinteästi permannossa olevasta reiästä ei ole suinkaan miellyttävä asento ja Glenisteristä tuntui, etteivät tunnit sinä päivänä ottaneet koskaan loppuakseen. Hänen jalkojaan alkoi särkeä sietämättömällä tavalla, mutta talon hento rakennustapa ei sallinut hänen paljoakaan liikahdella niin kauan kuin joku oli huoneessa. Eikä hän sitä paitsi olisi hevin liikahdellutkaan, niin jännittyneenä hän tarkkaili mitä hänen allaan tapahtui.
Ensin saapui paikalle poliisikomissaari ja tiedotti, ettei hänen ollut onnistunut löytää Wheatonia.
"Hän lähti huoneestaan johonkin aikaan yöstä. Mieheni näkivät hänen huoneessaan tulta kello kahteen saakka. Kello seitsemän me murtauduimme sisään, mutta hän oli poissa."
"Hän on ilmeisesti saanut vihiä aikeistamme. Lähettäkää miehiä 'Santa Mariaan' ja tutkikaa koko laiva kölistä mastonhuippuun saakka. Vartioikaa myöskin rantoja; hän voi lähteä jossakin pienemmässä aluksessa. Pitäkää itse silmällä matkustajia, jotka menevät laivaan. Älkää luottako kehenkään muuhun, sillä on mahdollista, että hän yrittää laivaan valepukuisena. Hän voi pukeutua esimerkiksi naisen asuun. Ymmärrättehän — satamassa on vain yksi laiva — eikä hän saa päästä käsistämme."
"Eikä pääsekään", vakuutti Vorhees ponnekkaasti, ja ullakolla lojuva kuuntelija hymyili vahingoniloisesti, sillä samalla hetkellä Macin pikku hinaaja keinui parikymmentä penikulmaa alempana höyrylaivan kulkuväylällä ja sen pienessä hytissä istui Wheaton aamiaistaan särpimässä.
Aamupäivä kului verkkaisesti, ja kun ei asianajajasta kuulunut tietoja, kasvoi Mac Namaran levottomuus hetki hetkeltä. Kello kaksitoista saapui Vorhees jälleen ja ilmoitti, että matkustajat olivat kaikki jo laivassa, joka oli lähtövalmis.
"Lempo soikoon, hän on siis pujahtanut käsistämme!" ärähti Mac Namara.
"Ei, ei ole. Mahdollisesti hän on kätkeytynyt hiilihinkaloon, mutta minä puolestani luulen, että hän on yhä maissa ja aikoo viime hetkessä yrittää laivaan kun tämä jo on liikkeessä. Hän ei ole poistunut rannalta aamun jälkeen, se ainakin on varma asia. Lähden nyt neljän miehen kanssa tutkimaan laivan uudelleen. Ellemme saa häntä käsiimme, uskallan lyödä vetoa, että hän piilotteleikse jossakin kaupungilla, ja me saamme hänet kiinni myöhemmin. Olen sijoittanut väkeä pitkin rantaa kahden penikulman matkan."
"Hän ei saa lähteä täältä. Jos hän pääsee San Fransiskoon… Sanokaa miehillenne, että minä annan viisisataa dollaria sille, joka hänet löytää."
Kolmea tuntia myöhemmin Vorhees oli jälleen paikalla.
"Laiva lähti ilman häntä."
Mac Namaralta pääsi kirous.
"Sitä en usko. Hän on puijannut teitä. Tiedän, että niin on."
Glenister pureskeli voileipää ja tunsi sydämessään rajatonta mielihyvää. Iltapäivällä hän huomasi Struven tulleen huoneeseen. Mies oli ilmeisesti juonut.
"Vai niin, hänen onnistui siis kumminkin livistää", hän aloitti. "Sitä pelkäsinkin. Nokkela mies, tuo Wheaton."
"Hän ei ole livistänyt", sanoi Mac Namara. "Hän on yhä vielä kaupungissa. Jos minä vain hänet tavoitan, pidän häntä tallella siihen saakka kunnes lumi alkaa sulaa."
Struve istahti tuolille ja sytytti sikarin hieman vapisevin käsin.
"Olemme uskaltautuneet vietävän rohkeaan leikkiin, vai kuinka, Mac?
Luuletko, että onnistumme?"
Kuuntelija höristeli korviaan.
"Onnistua? Emmekö jo ole onnistuneet? Miksikä sinä siis nimität nykyisiä tuloksiamme? Toivon vain, että saisimme Wheatonin käsiimme. Hän tietää yhtä ja toista. Tietää vähän on jo vaarallista, tietää enemmän on sitäkin pahempi. Saakeli! Olisipa minulla toinen mies tuomarina. En tiedä, miksi otinkaan mukaani Stillmanin."
"Vallan oikein. Hän on liian heikko. Ihan selkärangaton. Häntä ei voi lähestulkoonkaan verrata hänen sisarensa tyttäreen. Siinä vasta on tyttö! Sanopa, mitä olisimme tehneet ilman häntä? Hän on helmi!"
Glenister tunsi, kuinka kaikki hänen lihaksensa jännittyivät. Mitä oikeutta tuolla humalaisella oli puhua Helenestä tuolla tavalla?
"Hän on rohkea pikku typykkä, se on totinen tosi. Ajattelehan vain, kuinka hyvin hän hoiti Glenisterin ja hänen typerän toverinsa. Tarvittiin aikamoista rohkeutta matkustaa tänne mukana ne paperit, jotka te lähetitte, ja ellei häntä olisi ollut, emme olisi milloinkaan suoriutuneet niin hyvin kuin nyt olemme tehneet. Ihan naurattaa, kun kuvittelee, että nuo kaksi päänarria piilottivat hänet hyttiinsä ja itse makasivat jossakin välikannella ja että tytöllä oli kaiken aikaa paperimme povessaan. Ja kun me sitten olemme valmiit ja tartumme asioihin, saa hän puheillaan nuo miehet luovuttamaan kaivoksensa meille ilman vähäisintäkään vastarintaa. Sitä voi totisesti sanoa miehen alttiudeksi."
Glenisterin kynnet painuivat syvälle lihaan ja hänen kasvonsa muuttuivat kalmankalpeiksi, kun hän kuuli nämä sanat. Hän ei voinut niitä ensin käsittää. Ne saattoivat hänet pahoinvoivaksi — ruumiillisesti kipeäksi — ja viisi minuuttia hän ponnisteli kaikin voimin karkoittaakseen sen epäluulon, sen hirveän tunteen, jonka asianajajan sanat olivat synnyttäneet. Hän ei ollut luonteeltaan epäluuloinen, ja nuori tyttö oli tuntunut hänestä niin puhtaalta, niin erilaiselta kuin muut, niin enkelimäisen viattomalta. Hän oli rakastanut häntä ja tuntenut sisässään, että Helenekin kerran voisi häntä rakastaa. Hänen suurissa kirkkaissa silmissään hän ei ollut huomannut loukkoa, johon valheellisuus olisi voinut kätkeytyä. Ja nyt, hyvä Jumala! Ei voinut olla mahdollista, että Helene oli kaiken aikaa tiennyt tämän. Hän ei ollut vähään aikaan kuunnellut Struven puhelua, mutta sitten hän kurkisti jälleen reiästään.
Mac Namara seisoi ikkunan ääressä ja katseli pimeälle kadulle selkä päin Struvea, joka yhä jaaritteli Helenestä. Glenister kiristeli hampaitaan ja hänessä syntyi mieletön himo päästää raivonsa valloilleen, repiä paljain käsin ohuet permantolaudat rikki ja heittäytyä kuin koston raivotar näiden miesten kimppuun.
"Heti ensimmäisestä hetkestä minä miellyin häneen", jatkoi Struve. Hän vaikeni hetkeksi, ja kun hän alkoi jälleen puhua, olivat hänen piirteensä muuttuneet.
"Kuules, Mac, minä olen hullaantunut häneen. Sanon sinulle, tolkuttomasti hullaantunut — ja hän pitää minusta — tiedän sen — tai ainakin hän voisi…"
"Tarkoitatko, että olet häneen rakastunut", kysyi Mac Namara kääntymättä. Kysymys tuntui tehdyn täysin välinpitämättömästi, mutta missä valo osui häneen käsilleen, näki Glenister, että veri oli niistä tyystin kadonnut.
"Rakastunut häneen? No — kuinkahan lienee — hahahaa! Sinä tiedät, kuinka miehet…" kerskui Struve julkeasti. Hänen piirteensä olivat julmat ja eläimelliset. — "Olen saanut tuomarin minne tahdon ja minä saan tyttärenkin…"
Hänen tökeröt sanansa katkesivat korisevaan mutinaan, sillä Mao Namara oli sanaa lausumatta hypännyt esiin ja tarttunut häntä kurkusta sekä painanut häntä seinää vasten. Glenister näki tuon kookkaan ja tukevatekoisen miehen Struven kurkulla ja sitten päästävän vasemman kätensä valahtamaan sivulle ja pitelevän oikeallaan avutonta uhriaan, joka vääntelehti tuskissaan ja raivoisasti yritti tehdä vastarintaa. Mac Namara katseli suoraan häntä kasvoihin. Tämä reutoi ja kiemurteli toisen raudanlujassa otteessa, joka oli pusertaa hengen hänen ruumiistaan. Seuraavina pitkinä minuutteina Mac Namara kumartui eteenpäin pusertaen häntä kaikella painollaan, vasen käsi selän takana ja jalat jännitettyinä niin että lihakset jäykkenivät raudankoviksi, ja tarkkaili, kuinka hänen uhrinsa vastustuskyky vähitellen heikkeni.
Struven voimat loppuivat pian tyystin, leuka loksahti lerpalleen, kieli tunkeutui ulos suusta, sitten hän oli liikkumaton. Mac Kamara paiskasi hänet lattialle, jonne hän jysähti suu alaspäin, ja seisoi sitten hetken aikaa häntä katsellen. Sitten Mac Namara katosi Glenisterin näkyvistä, mutta palasi pian kädessä vesikannu. Hän potkaisi elottoman näköistä ruumista, niin että se kääntyi selälleen, ja tyhjensi hänen päälleen vesikannun. Sitten hän vei vesikannun pois, istahti tuolille, sytytti sikarin ja katseli, kuinka elämä hiljalleen palasi hänen uhrinsa ruumiiseen. Hän ei liikuttanut sormeaankaan auttaakseen häntä nousemaan vesilätäköstä.
Struve voihki ja puhkui, kääntyi kyljelleen ja nousi vihdoin vaivalloisesti seisaalleen. Hänen silmissään oli pelästynyt ilme, ja humalaa oli seurannut pelko — hän pelkäsi hirveästi sitä jättiläistä, joka tuossa istui ja poltti sikariaan ja tuijotti häneen jäykästi ja kylmästi. Hän tapaili epävarmasti kurkkuaan ja voihkaisi jälleen.
"Miksi näin teit?" hän kuiskasi, mutta toinen ei ollut kuulevinaan. Hän koetti nousta, mutta polvet pettivät ja hän kompastui. Lopulta hänen sentään onnistui kömpiä ylös ja päästä ovelle. Vasta nyt Mac Namara puhutteli häntä, hampaittensa raosta, ottamatta sikaria suustaan.
"Älä milloinkaan enää puhu hänestä. Hänestä tulee minun vaimoni."
Jäätyään yksikseen hän katseli uteliaana kattoon. "Onpas tässä hökkelissä rottia", hän tuumi itsekseen. "Olin vast'ikään kuulevinani kokonaisen parven tuolla liikkuvan."
Muutamia minuutteja myöhemmin pujahti joku olento naapuritalon katolle ja sieltä maahan. Jonkun matkan päässä näkyi Struve hitaasti laahustavan eteenpäin. Jos joku vieras olisi heidät nähnyt, olisi hänen ollut vaikea päätellä, kumpi näistä miehistä tunsi kurkussaan murhaavan otteen jäljet, sillä molemmat näyttivät niin kurjilta ja piestyiltä ja molemmat horjahtelivat kävellessään.