XVI.
VERINEN YHTEENTÖRMÄYS LÄHELLÄ.
Miehet palasivat Wheatonin konttoriin, mutta eivät olleet istuneet siellä kauankaan, ennenkuin Simms jo syöksyi huoneeseen.
"Nyt on piru irti!" hän läähätti. "Mac Namara aikoo ottaa pankista pois teidän kultavarastonne."
"Mitä te puhutte?" huudahtivat miehet yht'aikaa.
"Käväisin äsken pankissa tutkituttamassa eräitä kvartsinäytteitä. Tutkija ryhtyy työhönsä ja minä menen hänen huoneeseensa odottamaan. Silloin astuu pankkiin — kukas muu kuin itse Mac Namara, ja hänellä näkyy olevan tavaton kiire. Hän ei huomaa minua, koska olen sisähuoneessa, ja minä kuulen hänen antavan määräyksen, että hänen kultansa on heti noudatettava holvista."
"Se meidän on estettävä", sanoi Glenister. "Jos hän ottaa meidän, ottaa hän myöskin ruotsalaisten. Simms, riennä ilmoittamaan asiasta pioniäärikomppanialle. Jos hänen onnistuu saada kulta haltuunsa, ei kukaan tiedä, minne se joutuu. Kiiruhda, Simms!"
Hän tempaisi hattunsa ja ryntäsi huoneesta, toiset miehet kintereillään. Simms toimitti asiansa nopeasti, sillä ruotsalaiset saapuivat! melkein samaan aikaan kuin Glenisterkin pankkiin. Toisia,.jotka vainusivat jotakin tavatonta olevan tekeillä, tuli mukana, ja pankin eteinen täyttyi nopeasti. Kirjanpitäjät keskeyttivät työnsä, ja kassanhoitaja tarttui revolveriinsa, joka oli aina helposti saatavilla.
"Mitä nyt on tekeillä?" hän huudahti.
"Me haemme Alec Mac Namaraa", vastasi Glenister.
Pankinjohtaja tuli tällöin paikalle, ja Glenister virkkoi hänelle rautaristikon taakse:
"Onko Mac Namara tuolla sisällä?"
Kukaan ei ollut kuullut herra Morehousen valehtelevan.
"On kyllä", vastasi tämä hieman arkaillen. "Mitä hänestä?"
"Olemme kuulleet, että hän aikoo siirtää kullan pankista toisaalle emmekä me aio sitä sallia. Sanokaa hänelle, että hän tulisi ulos eikä piilottelisi kuin koira."
Mac Namara astui samassa esille ja puheli hetken aikaa hiljaa pankinjohtajan kanssa. Joukon kärsimättömyys kasvoi kiihkoksi. Joku huusi:
"Menkäämme sisälle ja laahatkaamme hänet ulos!" Se äänekäs melu, joka seurasi näitä sanoja, ei ennustanut hyvää. Morehouse kohotti kätensä.
"Hyvät herrat, herra Mac Namara sanoo, ettei hän aio siirrättää kultaa minnekään."
"Hän on sen siis jo tehnyt."
"Ei ole."
Mac Namara oli päättänyt nopeasti, minkä suunnan valitsisi heti kun tämä välikohtaus syntyi. Ei ollut viisasta ärsyttää näitä miehiä liian lujasti. Vaikka hänen aikomuksensa olikin ottaa kulta omaan huostaansa, katsoi hän parhaaksi jättää sen pankkiin toistaiseksi. Hän voisi palata millä hetkellä tahansa ja noutaa sen, kun hänen vastustajansa eivät olisi varuillaan. Sen oven takana, johon hän nojasi, oli kolmesataatuhatta dollaria, punnituissa, sinetöidyissä pusseissa, valmiina kuljetettaviksi tämän virginialaisen pankkimiehen huostasta, jonka luottamusta hänen ei ollut onnistunut voittaa puolelleen.
Silmätessään niitä kiukkuisia kasvoja, jotka tuijottivat häneen ristikon takaa, hän tunsi, että leikki alkoi lähestyä loppuaan, ja veri jyskytti hänen suonissaan, kun hän ajatteli sitä. Hän ei ollut odottanut näin voimakasta ja nopeatoimintaista vastustusta, vaikka hän olikin siihen varustautunut. Hän tiesi, että he himoitsivat hänen kukistustaan ja että Glenister oli heidän johtajansa. Hän näki tämän miehen vihan liekehtivän avoimesti hänen silmistään. Hän tiesi, että tähän tunteeseen sisältyi muutakin kuin pelkkää rakkautta vaivaiseen kultaan, josta he nyt ottelivat, ja tällöin hänen mieleensä juolahti muuan ajatus.
"Onko tämä teidän työtänne, Glenister", hän sanoi ivallisesti. "Pelkäsittekö tulla yksinänne tai halusitteko odottaa hetkeä, jolloin minä olisin naisen seurassa?"
Tätä sanoessaan hän aukaisi oven, jolloin Helene Chester tuli näkyviin, ja virkkoi sitten lujalla äänellä:
"On parasta ettette lähde kanssani, neiti Chester. Tuo mies voisi… niin, lyhyesti, olette täällä paremmassa turvassa, ymmärrättehän?"
Hän toivoi voivansa kiihoittaa Glenisterin lausumaan jonkun äkkipikaisen sanan tai tekemään jotakin harkitsematonta nuoren tytön läsnäollessa ja kuvitteli samalla, minkä vaikutuksen tekisi hänen sankariutensa, kun hän yksin ja rohkeasti asettuisi vastatusten tuon roskajoukon kanssa — yksi kymmentä vastaan.
"Tulkaa ulos!" kivahti hänen vastustajansa käheästi. Mac Namaran loukkaavat sanat ja huomio, että Helene oli toimitsijamiehen mukana, tehosivat häneen kuin huumaava isku.
"Tietysti minä tulen, mutta minä en halua, että tätä nuorta naista kohtaa minkäänlainen väkivalta teidän taholtanne. Olen aseetoin, mutta minulla on oikeus päästä täältä ulos koskemattomana — Amerikan kansalaisen oikeus —" Hän kohotti kätensä pään yli — "Pois tieltä!" hän huusi. Morehouse aukaisi oven, ja Mac Namara asteli pitkin askelin joukon halki.
On omituista, että vaikka mies intohimonsa sokaisemana voi ampua turvattoman vihollisensa takaa päin, ei kukaan voi nostaa kättään miestä vastaan, joka pitää käsivartensa koholla ja jonka silmistä voi lukea pelottomuutta. Tällä tavalla on muuten helpompi käsitellä joukkoa kuin yksityistä ihmistä.
Mac Namara oli koetellut tätä temppua jo aiemminkin ja turvautui siihen nytkin raivatessaan tietä joukon halki. Hän suoritti sen hyvän näyttelijän tavoin, ja kuten hän odottikin, väistyivät miehet syrjään - kaikki muut paitsi Glenister, joka tukki hänen tiensä revolveri kädessä. Loukattu kaivoksenomistaja oli ilmeisesti raivoissaan. Mac Namara astui ihan hänen eteensä, ennen kuin hiljensi askeliaan, Sitten hän pysähtyi ja molemmat miehet katselivat toisiaan vihaisesti silmiin. Konttoriaitauksen takana seisova nuori nainen kuuli syvässä hiljaisuudessa sydämensä kiivaan sykinnän. Glenister kohotti kättänsä verkkaisesti, mutta antoi sen sitten laskea. Hän ravisti päätänsä ja astui syrjään, niin että toinen pääsi menemään ja astumaan kadulle.
Wheaton kääntyi nyt puhuttelemaan Morehousea.
"Herra Morehouse", hän sanoi, "hallussamme on San Fransiskon ylioikeuden määräys,jonka mukaan nämä rahat on luovutettava meille." — Hän ojensi paperit Morehouselle. — "Meidän kanssamme ei ole nyt hyvä leikkiä. Se kulta on meidän, ja me aiomme sen ottaa."
Morehouse tarkasteli pitkään saamiaan papereita.
"En voi tehdä mitään hyväksenne", hän sanoi. "Näitä asiakirjoja ei ole osoitettu minulle. Jos piirioikeus määrää minut rahat teille luovuttamaan, teen sen, muussa tapauksessa minun on säilytettävä kulta hallussani, kunnes se tuomioistuin, joka on sen minulle uskonut, ja sen nostaa. Samoja muotoja noudatetaan niitä luovutettaessa kuin sisäänjätettäessäkin."
"Me haluamme saada kullan nyt heti."
"Valitan, mutta minä en voi sallia henkilökohtaisten tunteitteni vaikuttaa toimintaani."
"Me otamme rahat tavalla millä tahansa", kivahti Glenister. "Olemme epäonnistuneet kaikkialla, ja nyt olemme väsyneet odotteIuihin. Mukaan, pojat!"
"Takaisin!" huusi Morehouse. "Älkää tarttuko tähän oveen! Aseihin, pojat!"
Tämän kehoituksen hän lausui toimihenkilöilleen ja tarttui itse kivääriin, joka oli hänen takanaan pöydällä, ja viritti hanan. Rahantutkija sieppasi haulikon, kassanhoitaja ja kirjanpitäjät asestautuivat niinikään, mikä milläkin. Alaskan pankkiin talletetut varat olivat ilmeisestikin hyvässä suojassa.
"Minä en halua minkäänlaista rettelöä kanssanne", jatkoi virginialainen, "mutta ne rahat pysyvät täällä, kunnes asianomaiset tulevat ne noutamaan."
Pankinjohtajan tarmokas esiintyminen pysähdytti joukon, mutta Glenister puhkesi kiivaihin sanoihin:
"Eteenpäin — eteenpäin! Mikä teidän on?" ja hänen uhkaava katseensa ilmaisi selvästi, ettei hän sallisi minkään estää aloitettua yritystä.
Helene tunsi, että ratkaiseva hetki oli tullut, ja hän jännitti hermonsa. Näillä miehillä oli kuolettava vakavuus mielessä, valkohapsisella johtajalla, hänen kalpeilla apulaisillaan ja noilla tyynillä synkännäköisillä miehillä. Mukana oli jänteviä, päivänpaahtamia miehiä, tiukkaan puristetuin huulin ja kiukkuisin ilmein, ja vaaleatukkaisia skandinaaveja, joiden siniset silmät kiiluivat taistelunhalua. Näitä miehiä oli petetty kerta toisensa jälkeen, jatkuva epäonnistuminen oli saanut heidät puuttumaan äärimmäisiin keinoihin, ja he seisoivat nyt olkapää olkapään vieressä uhittelemassa julmaa lakia. Äkkiä Helene kuuli kadulta komennussanat ja raskaitten askelten töminää, heti sen jälkeen hän näki miesten päitten takaa pyssynpiippujen välähdyksen. Rivi pistinniekkoja sotamiehiä tunkeutui töykeästi joukon ja oven väliin.
"Ulos talosta!" komensi upseeri.
"Mitä tämä merkitsee?" kysyi Wheaton.
"Sitä, että tuomari Stillman on kutsunut sotaväkeä avuksi pankin kultavarastoja suojelemaan, siinä kaikki. Kas niin, kiiruhtakaa nyt väleen ulos!"
Miehet epäröivät ensin, mutta tottelivat sitten nyreinä, sillä ottelu Setä Samin sinisten poikien kanssa johtaisi vain arveluttaviin seurauksiin.
"He varastavat meiltä omien sotilaittemme avulla", virkkoi Wheaton kun he tulivat kadulle.
"Niin", vastasi Glenister synkästi. "Olemme koettaneet pitää lakia kunniassa, mutta meidät pakotetaan palaamaan alkuperäisiin menettelytapoihimme. Se johtaa täällä vielä veriseen yhteentörmäykseen."