XV.
KUINKA LAKIA POLJETAAN.
Harmaa kolea päivä, meren ajama tihkusade, sekä riippuvat lyijynraskaat pilvet, kaikki tuo sopi mainiosti Glenisterin synkkään ja rauhattomaan mielialaan.
Kuluneen kuukauden aikana oli häntä jäytänyt kärsimätön kaipuu saada uutisia Wheatonilta. Tämä tietämättömyys, tämä voimaton odotus oli omansa viemään hänen laisensa miehen epätoivoon. Hän ei voinut ryhtyä mihinkään hyödylliseen, sillä tunne, että hän oli kärsinyt vääryyttä, herpaannutti hänen työintoaan, ja hän huomasi omaksi kummakseen alinomaa kuljeskelevansa Midaksen lähistöllä voidakseen edes kaukaa katsella entisiä työmaitaan ja nälkäisenä ahmiakseen ne vähäpätöiset uutiset, jotka sattumoisin osuivat hänen korviinsa.
Oikeusjutun nopeampaa käsittelyä varten ei sallittu ryhtyä minkäänlaisiin toimenpiteihin, ja se salainen yhteisymmärrys, joka vallitsi Stillmanin ja Mac Namaran välillä, oli niin yleisesti tuttu asia, että monelta taholta kuului tyytymätöntä murinaa ja peitettyjä uhkauksia. Mutta vaikka Mac Namara näihin aikoihin kirjaimellisesti anasti kaikki satoisimmat kulta-alueet koko piirissä ja teetti niissä töitä palkkalaisillaan, eivät nomelaiset sentään oivaltaneet koko suunniteltua hävyttömyyttä tai kuinka järjestelmällisen täydellisesti se toteutettiin.
Omituista sanoa, mutta vanha taistelupukari Dextry osoitti näissä oloissa itämaista kärsivällisyyttä, joka oli vallan vierasta hänen äkkipikaiselle luonteelleen, ja kulutti suurimman osan ajastaan tutkimalla vuoristossa malmialueita.
Kun pilvet tänä päivänä puolenpäivän tienoissa hajaantuivat, näkyi taivaanrannalla savuviiru, joka pian huomattiin jostakin laivasta lähteväksi. Laiva heittihe ankkuriin sataman edustalle, ja Glenister sai tähystimen avulla selville, että se oli "Roanoke". Kun hetket kuluivat eikä ainoakaan vene lähtenyt sitä vastaanottamaan, koetti Glenister vuokrata veneen sekä siihen kuuluvan miehistön, mutta jätkät sylkäisivät merkitsevästi ja pudistelivat päätään silmäillessään korkeita rantahyrskyjä.
"Ranta imee vietävän väkevästi", he selittivät, "ja vesi on liian kylmää, ei ole mikään ilo siihen hukkua."
Glenisterin täytyi hillitä kärsimättömyyttään.
Jokainen päivä merkitsi monen dollarin vahinkoa rannalla odottelijalle. Luontokin näytti päättäneen ilkkua hänen toiveilleen, sillä yöllä tuuli yltyi, ja kun päivä jälleen koitti, nähtiin laivan siirtyneen Sledge Islandin edustalle parin penikulman päähän satamasta, ja rantahyrskyt kohisivat kuin kiehuva maito.
Kolmantena päivänä laiva oli jälleen sataman edustalla ja siitä nähtiin laskettavan vesille pelastusvene, mikä sai koko kaupungin toimettoman asujamiston kerääntymään rannalle.
"Rantahyrskyihin saakka se kyllä suoriutuu, mutta sitten saavatkin katsoa eteensä."
"On parasta, että varustaudumme hinaamaan veneen maihin", virkkoi joku.
"Tämä on peräti vaarallinen juttu."
Kun vene sukelsi rantahyrskyihin, joutui se vallan oikein niiden saaliiksi. Bill Wheatonin jäntevä vartalo nähtiin veneen perässä ja kaksi merimiestä hoiteli voimiensa mukaan airoja. Juuri kun he kokosivat voimansa suoriutuakseen viimeisestä ranta-aallosta, nousi merestä heidän takanansa suunnaton hyökylaine heidän päittensä yläpuolelle. Rannalla olijat huusivat yhteen ääneen. Vene heittelehtii sinne tänne, se painui vastustamattomasti takaisin meren avaraan syliin ja katosi seuraavassa tuokiossa kaikki nielevään aaltoon. Nyt ei näkynyt muuta kuin kuohuvia laineita, joitten seasta vene hetken kuluttua työntyi esiin pohja ilmassa, ja sen ympärillä ajelehti airoja, venehakoja ja kaikenlaista muuta sälyä.
Moni mies syöksyi rannalta mereen, mutta seuraava hyökylaine viskasi heidät takaisin marmorinkovalle hiekalle. Nyt kuului pirstoutuneen puun rytinää, ja jälleen miehet syöksyivät veteen aina vyötäisiä myöten ja palasivat rannalle kantaen vettä valuvaa olentoa. Se oli valkotukkainen merimies; hän sylki vettä suustaan ja virnisteli kun jälleen pystyi hengittämään.
Hieman alempaa rannalta katselijat löysivät hengettömän ruumiin, jonka mainingit olivat tuoneet maihin. Se oli toinen merimies; hänen takaraivonsa oli haljennut veneen laitaan. Wheatonia ei näkynyt missään.
Glenister oli ollut ensimmäisiä rientämään haaksirikkoisten avuksi, ja vaikka aallot viskelivät häntä puoleen ja toiseen, onnistui hänen sentään päästä venehylylle saakka, mutta asianajajaa hän ei nähnyt missään. Hän ehti luoda ympärilleen pikaisen silmäyksen, kun pakoaalto jo tempaisi hänet mukaansa, kunnes hänen vyötäisilleen kiinnitetty köysi pingoittui kireälle ja vesi vyöryi hänen ylitseen hänen sinkoutuessa jälleen rannalle. Pää vielä pyörällä hän aikoi yrittää uudelleen, mutta silloin uusi aalto paiskasi venehylyn ilmoille ja pudotti sen ylössuin alas, jolloin Wheaton äkkiä sukeltautui sen pohjan alta esiin. Hänet kuljetettiin maihin; hän oli puolitukehtunut.
"Minulla on se täällä", hän sanoi ja löi kädellään vettä pursuavaa povitaskuaan. "Kaikki on selvänä, Glenister. Minä tiesin, mitä pieninkin viivytys merkitsee, niin että uskalsin yrittää päästä maihin rantahyrskyjen uhallakin."
Se hirveä vesikoe, jonka hän oli saanut kestää, oli pannut hänen huulensa valjuiksi, hänen jalkansa horjahtelivat, ja hän olisi kaatunut, ellei Glenister olisi tarttunut häneen ja taluttanut häntä kaupunkiin.
"Minä käännyin San Fransiskossa veto-oikeuden puoleen", selitteli asianajaja myöhemmin, "ja minulle annettiin siellä lupa vedota täkäläisen tuomioistuimen päätöksestä. Minulle annettiin niinikään tuomari Stillmanille vietäväksi kirjelmä, jossa tätä kehoitetaan olemaan ryhtymättä enempiin toimenpiteihin. Sen mukaan joutuu juttu hänen käsistään pois, ja Mac Namara velvoitetaan luovuttamaan Midas ja kaikki anastamansa kulta. Mitä sanotte siitä? Olen onnistunut paremmin kuin osasin toivoakaan."
Glenister pusersi äänettömänä hänen kättänsä, ja hänen sydämensä täytti voimakas tyytyväisyys. Pitkä odotusaika oli vihdoinkin loppunut, hänen myöntyväisyytensä oli kantanut hedelmän ja se oli sittenkin osoittautunut parhaaksi menetelmäksi, kuten Helene oli ennustanutkin. Hän saattoi nyt lähestyä tyttöä puhtain käsin. Kaivos oli jälleen hänen. Hän voisi tarjota sen hänelle ja puhua jälleen rakkaudestaan ja muutoksesta, jonka Helene oli hänessä saanut aikaan. Hän halusi osoittaa Helenelle, että karkean pinnan alla, joka oli villissä ja sivistymättömässä maassa vietettyjen monien vuosien tulos, sykki sydän, joka rakasti häntä syvästi ja todellisesti. Hän halusi pyytää häntä odottamaan vielä vähän aikaa, kunnes hän huomaisi, että hän oli päässyt huonojen taipumustensa herraksi ja että hänen sydämensä oli puhdistettu.
"Olen iloinen, etten ryhtynyt väkivaltaisiin tekoihin, kun meiltä anastettiin kaivos", hän sanoi. "Nyt saamme sen takaisin ja kaikki rahammekin — ellei Mac Namara ole niitä korjannut saavuttamattomiin."
"Nyt meidän on vietävä nämä asiakirjat oikeudelle ja esitettävä niiden sisältö tuomarille ja Mac Namaralle. Olemme Anvil Creekissä huomenna."
Merkitytettyään asiakirjat tuomioistuinvirastossa jatkoivat molemmat miehet matkaansa Mac Namaran konttoriin. Heidät otettiin ystävällisesti vastaan.
"Olen kuullut, että te, herra Wheaton, olitte aamulla hengenvaarassa.
Se oli paha ennen. Kuinka voin palvella herroja?"
"Minä olen jättänyt notariukselle oikeiksi todistetut jäljennökset näistä asiakirjoista kymmenen minuuttia sitten ja vaadin nyt muodollisesti teitä luovuttamaan Midaksen herroille Glenisterille ja Dextrylle sekä samalla palauttamaan heille kaiken kullan, jonka olette pannut talteen kassakaappeihinne."
Hän ojensi kysymyksessä olevat asiakirjat Mac Namaralle, joka heitti ne pöydälle vilkaisemattakaan niihin.
"Ja minä vastaan, etten aio sitä tehdä", sanoi hän tyynesti. Jos asianajaja olisi saanut iskun vasten kasvoja, ei hän olisi voinut olla enemmän kummastunut kuin nyt.
"Mitä… te…"
"En aio tehdä sitä, sanoin", kertasi Mac Namara lauseensa terävästi. "Älkää kuvitelko hetkeäkään, että olen erehtynyt tähän taisteluun ottamatta huomioon kaikkia mahdollisuuksia. Määräys, että on keskeytettävä aloitetut toimenpiteet! Pötyä!" hän jatkoi ja näpsäytti sormiaan.
"Saammepa nähdä, noudatatteko määräystä vai ette", sanoi Wheaton, ja kun he olivat tulleet kadulle, virkkoi hän Glenisterille:
"Kiiruhtakaamme nyt tuomarin puheille."
Kultaista porttia lähestyessä he näkivät Mac Namaran pujahtavan ennen heitä ovesta sisään. Hän oli ilmeisesti livahtanut konttoristaan takatietä pois ja rientänyt kiireen vilkkaa tuomaria tavoittamaan.
"Tuosta en pidä. Hänellä on jotakin tähystimessä." Niin tuntui olevankin laita, sillä he saivat odottaa neljännestunnin, ennenkuin heidät päästettiin tuomarin puheille. Mac Namara oli yhä huoneessa. Tulijat hämmästyivät tavattomasti sitä muutosta, jonka he huomasivat tapahtuneen tuomarin kasvojen piirteissä. Kuluneen kuukauden aikana ne olivat höltyneet siinä määrin, ettei ollut jäänyt jälkeäkään lujuudesta, ja hän oli ottanut lisäksi tavakseen varkain tarkata jokaista Mac Namaran pienintäkin elettä. Kaikesta päättäen rasitti se osa, jota hän näytteli, häntä aika raskaasti.
Tuomari silmäili pikaisesti saamiaan asiakirjoja, mutta vaikka hänen ilmeensä olikin päättäväinen, olivat hänen kätensä kaikkea muuta kuin vakavat. Vihdoin hän sanoi:
"Olen pahoillani, mutta minun täytyy vakavasti epäillä näiden paperien oikeaperäisyyttä."
"Oletteko järjiltänne, mies?" huudahti Wheaton. "Nämähän ovat oikeiksi todistettuja jäljennöksiä oman ylioikeutenne määräyksistä! Ne myöntävät meille sen oikeuden, jonka te epäsitte, nimittäin vedota asiassamme korkeampaan oikeuteen ja siirtää jutun kokonaan teidän käsistänne muualle. Niin — ja ne kehoittavat myöskin tuota miestä luovuttamaan kaivoksen ja kaiken muun asiaan kuuluvan. Nyt, herra tuomari, me vaadimme, että te pidätte huolen näiden määräysten toteuttamisesta."
Stillman katsahti ikkunan luona seisovaan äänettömään mieheen.
"Te voitte tietenkin ryhtyä laillisiin toimenpiteihin ja ilmoittaa asian oikeudelle tavanomaisessa järjestyksessä, mutta minä selitän teille tässä, etten minä aio puuttua asiaan."
Wheaton silmäili häntä kauan ja terävästi, kunnes vanhus jatkoi:
"Te väitätte, että nämä asiakirjat ovat oikeiksi todistettuja. Mistä minä tiedän, että se on totta? Nimikirjoitukset voivat kaikki tyyni olla väärennettyjä. Olette kenties itse ne väärentänyt."
Asianajaja kävi kalmankalpeaksi ja alkoi änkyttää moisen julkean väitteen johdosta, kunnes Glenister vei hänet mukanaan huoneesta.
"Tulkaa, tulkaa", hän sanoi, "me jatkamme tätä asiaa istuvan oikeuden edessä. Ehkä hän silloin turvautuu terveeseen järkeensä. Mac Namara on hypnotisoinut hänet, mutta eihän hän sentään voine olla noudattamatta veto-oikeuden nimenomaisia määräyksiä."
"Niinkö arvelette? Mitä luulette hänen siis nyt tehneen? Minun täytyy tuumia asiaa. Tämä on rohkeinta vehkeilyä mitä olen koskaan nähnyt harjoitettavan. San Fransiskossa sain kuulla asioista, joita minun oli vaikea uskoa tosiksi, mutta nyt minusta tuntuu, että niissä oli perää. Tuomari ei sivuuta ylioikeuden määräyksiä, ellei hänellä ole takanaan mahtavia voimia."