XXXIII.
"KULTAISEN REEN" TAPAHTUMAT.
Helene ja hänen saattajansa ratsastivat pitkin vuorenrinnettä, jossa näkyi tuhka tiheään jälkiä eilisen myrsky-yön hävityksistä. Syvällä heidän allaan pauhasi paisunut virta, heidän takanaan laaja meri ulottui verenkarvaiseen taivaanrantaan saakka, heidän edessään kaartuivat alastomat vuoret yli tummien, synkkien laaksojen, lännessä hehkui äreännäköisenä usvan himmentämä aurinko, joka loi kerääntyviin pilvimassoihin rajusäätä huokuvan päivänlaskun uhkeita värejä. Helenen mielestä henki tästä luonnon näyttämöstä tulta, verta ja terästä.
"Onpa totisesti sade tehnyt pahaa jälkeä teihin", huomautti Struve, kun he varovaisesti askel askelelta sivuuttivat pahanlaisen vieremän, jonka ulkoneva kallionreuna oli osittain lohjennut ja vierinyt kuiluun. — Toinen samanmuotoinen rankkasade pyyhkäisisi loputkin mennessään.
Päiväsaikaankin olisi ollut vaikeata välttää moisia vaarallisia paikkoja, sillä hevoset vajosivat syvään ja kompastelivat liejuisella tiellä. Helene kummasteli, kuinka hän löytäisi tien tullessaan pimeässä samaa tietä takaisin. Hän oli enimmäkseen vaiti, sillä ajatukset olivat alkaneet velloa hänen aivoissaan, mutta Struve, entistään kujeilevampana ja tavallista ylimielisempänä, oli kovaäänisen puhelias. Mitä lähemmäksi he saapuivat päämääräänsä, sitä voimakkaammaksi kasvoi Helenen pelko, miltei lamauttavaksi. Jos hän epäonnistuisi — mutta hän oli luvannut itselleen pyhästi, ettei hän saisi eikä voisi epäonnistua.
Kierrettyään erään tienmutkan näkivät he edessään alhaalla "Kultaisen reen". Tie painui siltä kohdalta pientä puroa kohden, joka korkeammalta harjanteelta syöksyi jokeen kiemurrellen etäisessä laaksossa kuin hopealanka. Kuorittu lipputanko kärkeen kiinnitettyine lehtikimppuineen seisoi majatalon edessä, ja oven kamanalta riippui riman varassa pieni reki. Talo itse oli kummallisen näköinen, avara ja säännöttömästi rakennettu. Sen turvekatolta työnsivät kukat varttaan, sen korkeihin hirsiseiniin oli sinne tänne puhkaistu unisia ikkunoita.
Saksalainen Schortz otti hevoset huostaansa ja vastaili harvasanaisesti isäntänsä kysymyksiin luoden samalla nopeita ja uteliaita silmäyksiä Heleneen. Toisenlaisen tilanteen vallitessa olisi tyttö ihastunut paikkaan, joka todella oli omituisin minkä hän oli pohjanmailla tavannut. Isoimmassa huoneessa oli tarjoilupöytä ja sillä kultavaaka, lisäksi toinen höyläämätön pöytä ja kookas rautakamiina. Seinät ja katto oli peitetty purjekankaalla niin taidokkaasti, että koko huone muistutti luolaa, joka oli koverrettu liitukallioon. Huone oli koristettu kaikennäköisillä voitonmerkeillä, täytetyillä linnuilla, taljoilla ja sarvilla; viimeksimainituista riippui huolettomassa epäjärjestyksessä koiransuitsia, lumikenkiä, ampuma-aseita ja vaatteita. Vasemmalle johtavasta ovesta pääsi makuusuojaan, jonne matkustajia varten oli järjestetty kolmikerroksisia makuulavitsoita. Isosta huoneesta suoraan eteen oli talon keittiö ja oikealle huone, jota Struve sanoi taulunäyttelyhuoneeksi. Siellä oli majatalon ensimmäinen omistaja antanut taiteellisen mielikuvituksensa vapaasti askarrella ja peittänyt seinät kuvilla, joita oli leikattu joistakin epäilyttävistä aikakauskirjoista; tuloksena oli ollutkin hämmästyttävä sekoitus ruusunpunaisissa trikoissa esiintyviä naisia, polvihousuisia nyrkkeilijöitä, palkittuja bulldoggeja ja muita vähemmän siveellisiä urheilumaailman edustajia. —
"Tämä on todennäköisesti huonointa seuraa, missä olette koskaan ollut", huomautti Struve Helenelle ponnistellen ääneensä huoletonta sävyä.
"Eikö täällä ole muita vieraita?" kysyi tyttö huolestuneena.
"Matkustajat ovat harvinaisia tähän vuodenaikaan. Myöhemmin voi ehkä joku tulla."
Näyttelyhuoneessa majatalon isäntä järjesteli par'aikaa ruokapöytää. Takkaan oli viritetty roihu ja se olikin Helenelle tervetullutta. Hänen seuralaisensa, joka osoittautui täysin ujostelemattomaksi, heittäytyi nahkapäällyksiselle sohvalle ja sytytti savukkeen.
"Näyttäkää minulle nyt ne asiapaperit, herra Struve", aloitti Helene, mutta toinen ei ollut asiasta millänsäkään.
"Ei vielä. Päivällinen ensin ja asiat sitten. Älkää nyt turmelko pientä huvimatkaamme, meillä on kyllä aikaa tarpeeksi."
Helene nousi ja astui ikkunan ääreen. Tuijottaessaan alas kapeaan laaksoon hän huomasi, että vastapäätä olevat vuoret näkyivät vain hyvin epäselvästi, sillä oli alkanut äkkiä hämärtää. Paksuja pilvenlonkia oli noussut idästä. Sadepisara pärskähti ikkunaruudulle, sitten tuli toinen ja kolmas ja kunnaat peittyivät pian rankkasateen usviin. Muuan reppuselkäinen matkustaja näkyi saapuvan taloon. Hänen kolkutuksensa kuullessaan nousi Struve, joka oli koko ajan katsellut Heleneä silmät puoliummessa, ja meni viereiseen huoneeseen.
— Jumalan kiitos, että joku on saapunut — tuumi Helene. Puhelu kuului aluksi vain heikkona mutinana, mutta sitten vieras tuntui kiihtyvän, niin että Helene saattoi erottaa sanat selvemmin.
"Kyllä minulla on rahaa maksaakin. En ole ryysyläinen."
Schortz mutisi jotakin vastaan.
"En piittaa siitä, että olette jo sulkenut ovenne. Olen väsyksissä ja myrsky on tulossa."
Tällä kerralla kuului isännänkin kieltävä vastaus ja kaivostyömiehen äkeät sadattelut. Hetkeä myöhemmin tyttö näki miehen raskain askelin taivaltavan kaupunkia kohden.
"Mikä kaikella tällä on tarkoitus?" hän kysyi, kun Struve tuli takaisin huoneeseen.
"Se mies oli tavallinen jätkä, eikä Schortz mielinyt päästää häntä suojiinsa. Hän on perin tarkka valikoimaan yöpuulaiset — näillä main liikuskelee kaikenkarvaista väkeä."
Sitten tuli huoneeseen saksalainenkin sytyttämään lamppua, ja Helenen levottomuus yhä kasvoi, vaikk'ei hän kysellytkään mitään. Hän kuunteli puolella korvalla niitä juttuja, joilla Struve koetti häntä huvittaa, ja söi peräti vähän siitä herkullisesta ateriasta, joka heti sen jälkeen tarjottiin. Struve sen sijaan söi ja joi oikein ahmien, ja pimeä kaamea ilta kului verkalleen. Omituinen pelko oli äkkiä vallannut Helenen, ja jos hän yhdennellätoista hetkellä olisi voinut vetäytyä syrjään, olisi hän ilomielin sen tehnyt ja lähtenyt uhmaamaan rajusäätäkin. Mutta hän oli mennyt jo liian pitkälle voidakseen enää peräytyä, ja kun hän oivalsi, että toistaiseksi oli viisainta mukautua, istui hän tyynenä paikallaan ja vastaili kylmästi Struven huomautuksiin. Asianajajan katseet muuttuivat hetki hetkeltä välkkyvämmiksi; hänen poskensa 'hehkuvammiksi ja hänen puheensa nopeammaksi. Hän jutteli herkeämättä ja kuumeenomaisen iloisesti, poltti tuhottomasti savukkeita eikä näyttänyt huomaavan ajan kulua. Vihdoin hän lopetti rutosti ja katsahti kelloonsa. Tällöin Helene muisti, ettei hän ollut enää pitkään aikaan kuullut Schortzin hääräilevän keittiössä. Struve hymyili hänelle erikoisella itsevarmalla tavallaan. Veitikkamaisesti silmää iskien hän otti povestaan pienen paketin ja heitti sen pöydän yli Helenelle.
"Ja nyt käymme käsiksi sopimukseemme vai kuinka?"
"Pyytäkää isäntää korjaamaan pöytä puhtaaksi", vastasi tyttö irroitellen kömpelösti paketin siteitä.
"Lähetin hänet pois jo pari tuntia sitten", sanoi Struve nousten ja lähestyi häntä. Helene väisti häntä, mutta asianajaja kumartuikin vain pöydän yli, tarttui pöytäliinan neljään kulmaan, kääri pöytäsälyt siihen ja kantoi kaikki siten viereiseen huoneeseen, missä viskasi kantamuksensa huolettomasti pöydälle. Sitten hän palasi huoneeseen, asettui seisomaan selkä takan kamanaan nojaten ja tuijotti Heleneen, kun tämä tutki asiapapereita, jotka olivat sisällökkäämpiä kuin hän oli kuvitellutkaan.
Pitkän tuokion hän tutki niitä tarkasti. Kaikki oli liiankin selvää, ja hänen enonsa rikollisuus tuli sana sanalta yhä todistetummaksi. Ei ollut erehdyksen mahdollisuutta, koko se kurja salahanke oli tuossa hänen edessään kirkkaan selvänä, mitä häpeällisin rikos Auttamattomasti paljastettuna.
Julmasta pettymyksestään huolimatta Helene tunsi syvää iloa, sillä hän oli nyt saanut käsiinsä voimakeinot, joiden avulla oikeus lopultakin saataisiin voittoon. Siitä tulisi samalla kerralla sekä hänen riemuvoittonsa että sovitusuhrinsa. Hän, joka tietämättään oli toiminut näiden kurjien juonittelijoiden kätyrinä, sovittaisi myöskin kaikki. Hän nousi silmät sädehtien ja kasvoilla päättävä ilme.
"Tässä on siis kaikki."
"Totta kai. Se riittää tuomitsemaan meidät kaikki turmioon. Se merkitsee pakkotyötä enollenne ja sulhasellenne." — Hän kurkotti kaulaansa lausuessaan jälkimmäisen sanan ikäänkuin vapauttaakseen sen jostakin näkymättömästä puristuksesta. — "Niin, varsinkin sulhasellenne, sillä hän on koko hankkeen luoja. Siksipä juuri olenkin tuonut teidät tänne. Hän menee kanssanne naimisiin, mutta minusta tulee sulhasen ensimmäinen häämarsalkka."
Hänen äänessään oli epämiellyttävä sointu.
"Lähtekäämme nyt."
"Lähtekäämme!" kertasi Struve. "Olipa se verraton näyte tahattoman huumorin lahjasta!"
"Mitä tarkoitatte?"
"Sitä, että ensiksikin mikään inhimillinen olento ei löydä tietä kaupunkiin tässä myrskyssä, ja toiseksi — mutta asiasta toiseen, sallikaa minun muistaissani selittää eräs kohta noissa asiapapereissa."
Hän lausui tämän kuin ohimennen, astui askelen Heleneä kohden ja ojensi kätensä tarttuakseen papereihin, jotka Helene oli jo hänelle luovuttamaisillaan. Mutta samassa joku sisäinen ääni kehoitti tyttöä piilottamaan ne selkänsä taa. Oli hyvä, että hän teki niin, sillä Struven käsi oli vain tuuman päässä niistä. Asianajaja ei ollut käänteissään niin nopsa kuin Helene, joka pyörähti nopeasti pöydän toiselle puolelle ja tunki paperit pukunsa sisään. Tällöin hän osui koskettamaan Cherryn revolveria, mikä valoi häneen turvallisuuden tunnetta. Hän virkkoi nyt päättävästi:
"Minä tahdon lähteä täältä heti paikalla. Haluatteko olla ystävällinen ja satuloida minulle hevosen? Hyvä, teen sen sitten itse."
Hän kääntyi mennäkseen, mutta silloin oli Struven myöntyväisyys kuin poispuhallettu, ja hän hypähti oven eteen ja sulki häneltä tien.
"Seis, armollinen neiti. Teidän pitäisi käsittää selvemmittä puheitta. Miksi toin teidät tänne? Miksi ehdotin tätä pientä huvimatkaa? Miksi lähetin palvelijani pois? Siksikö kenties, että todistaisin teille rikollisuuteni? Tuskinpa vain. Te ette lähde tästä talosta tänä yönä. Ja kun lähdette, ei teillä ole mukananne noita papereita — oma turvallisuuteni kieltää sen — ja minä olen itsekäs mies, niin ettei teidän kannata yrittääkään vetää minua nenästä. Kuulkaapas vain tuota!" — He kuuntelivat molemmat yötuulen ulvontaa, joka tuntui himoitsevan uhria. — "Te jäätte tänne ja…"
Hän keskeytti lauseensa, sillä Helene oli astunut puhelimen ääreen ja nostanut kuulotorven naulasta. Asianajaja syöksähti paikalle, tempaisi torven hänen kädestään, irroitti puhelimen seinältä ja viskasi sen päänsä yli lattialle. Sitten hän tavoitti tyttöäkin käsiinsä, mutta tämä livahti syrjään ja pakeni huoneen toiseen päähän. Miehen valkoiset hiukset olivat joutuneet epäjärjestykseen, hänen kasvonsa olivat veripunaiset, ja hänen kaulallaan ja niskallaan näkyivät selvästi tykyttävät paisuneet suonet. Hän pysyi silti alallaan, ja hänen huulilleen kiertyi niiden tavanomainen varova hymy.
"Älkäämme nyt kiistelkö kauempaa. Ei siitä ole hyötyä, sillä minä olen pelannut voittaakseni. Te olette saanut todistuksenne — nyt haluan minä saada palkkioni — muuten otan sen. Tuumikaa nyt, kumman tavan valitsette, sillä aikaa kuin minä menen sulkemaan ovet."
* * * * *
Kauempana alhaalla kallionrinteellä suomi muuan mies säälimättä väsynyttä ponirukkaa. Hevosen polvet notkahtelivat, mutta ratsastaja pakotti sitä yhä vain eteenpäin, ikäänkuin häntä itseään olisivat tuhannet pahat henget ajaneet takaa; hän kannusti sitä herkeämättä, ohjasi sen yli ojien ja virtojen, ylös jyrkänteitä ja alas pimeihin kuiluihin. Toisinaan poni kompastui ja kaatui ratsastajineen, mutta tämä ei näyttänyt piittaavan mistään muusta kuin kärsimättömyydestään päästä eteenpäin. Hän ei huomannut sadetta, joka suomi häntä kasvoihin ja teki hänet sokeaksi, eikä myrskyä, joka iski häneen vuorenharjanteilla tai ulvoi hänen takanaan vuorenonkaloissa. Lopulta hän pääsi sille rinteelle, jolla majatalo oli, ja näki edessään sen tulet, minkä vuoksi hän painoi jälleen jalkansa hevosrukan kupeisiin; kuolemaan saakka uskollisena tämä ponnisteli kärsivällisesti eteenpäin. Ratsastaja tunsi äkkiä ponin vaipuvan etujaloilleen, minkä vuoksi hän irroitti jalkansa jalustimista ja koetti heittäytyä satulasta päästäkseen sotkeutumasta hevosen kavioihin. Hän lennähti suin päin maahan ja satutti päänsä johonkin esineeseen ja makasi sitten hiljaa kuluneet, tummat kasvot kääntyneinä päin sadetta myrskyn kiitäessä voitonriemuisena hänen ylitseen.
* * * * *
Kun Struve oli poistunut viereiseen huoneeseen, syöksyi Helene ikkunaan. Siinä oli vain yksi ruutu, sekin lujasti naulattu puitteisiinsa, mutta hän sieppasi käteensä pienen tuolin takan kupeelta ja viskasi sen ruudun läpi. Sisään syöksähti tällöin sadekuuro. Ennenkuin hän itse ennätti hypätä ulos, hyökkäsi Struve takaisin huoneeseen, raivon kalpeana ja syytäen suustaan käheitä ja äreitä sanoja.
Mutta hän vaikeni äkkiä, sillä Helene oli ottanut esiin Cherryn revolverin ja tähtäsi häneen. Tyttö oli kalpea ja hengitti kiivaasti kuin hengästyneenä ja hänen ihmeelliset silmänsä hehkuivat tulta, jommoista niissä ei kukaan ollut aiemmin nähnyt. Hän oli muuttunut kuin kuvanveistäjän taltan jäljiltä, hänen sieraimensa olivat ohenneet, huulet pusertuneet jäykiksi ja hänen päänsä oli ylpeästi koholla. Sade pärskyi rikotusta ikkunasta hänen ylitseen ja ohitseen, viheliäinen punainen uudin liehui ja lepatti kuin osoittaakseen hänelle iloista hyväksymistään. Katkera halveksiminen pani hänen ääneensä luonnottoman soinnun, kun hän virkkoi käskevästi:
"Älkää koettakokaan seurata minua!"
Hän astui askelen ovea kohden ja kehoitti toista käden eleellä väistymään, minkä tämä tekikin, sillä hän oivalsi, mikä vaara uhkasi tytön tyynestä kylmäverisyydestä. Helene ei huomannut hänen katseensa laskevaa oveluutta eikä voinut aavistaa, mitä suunnitelmia tämä kantoi mielessään.
* * * * *
Sateen suomimalla kallionrinteellä oli maahan syössyt ratsastaja vähitellen tointunut ja yritti nyt vaivalloisesti laahautua majataloon päin. Pimeässä häntä olisi voinut pitää jonakin matelevana oliona, sillä hän ryömi maata pitkin kuin matelija. Mutta kun hän lähemmäksi taloa päästyään kuuli huudon, jonka tuuli koetti hänen korviltaan salata, kavahti hän jaloilleen ja syöksyi silmittömään juoksuun horjahdellen kuin haavoitettu eläin.
* * * * *
Helene piti silmällä vankiaan vetäytyessään takaperin ovea kohden, sillä hän ei uskaltanut päästää häntä näkyvistään, ennenkuin olisi itse vapaa. Välikköhuonetta valaisi lasilamppu, joka paloi pöydällä, ja sen valossa hän huomasi, että ulko-ovi oli suljettu raskaalla rautasalvalla. Hän kiitti Jumalaa, ettei sitä ollut pantu lukkoon.
Struve puolestaan oli seurannut mukana ja asettunut pöydän ääreen sanaa lausumatta tai vastarintaa yrittämättä, mutta hänen valpas ja terävä katseensa osoitti, että hän oli varuillaan ja pohti mahdollisuuksiaan. Kun välikköhuoneen ovi oli ilmavirran paineessa sulkeutunut Helenen takana, teki hän ensimmäisen salamannopean liikkeensä. Hän sysäsi lampun lattialle, missä se särkyi kuin munankuori ja pimeys iski kuin petolintu huoneeseen. Jos Helenellä olisi ollut sekuntikin aikaa miettiä, olisi hän rientänyt takaisin valaistuun huoneeseen, mutta hän oli mielestään jo puolitiessä vapauteen, ja sen tunteen kannustamana hän syöksähti ulko-ovelle. Äkkiä hänet paiskattiin lattialle. Hän laukaisi pienen revolverinsa, mutta Struven käsivarret kiertyivät hänen ympärilleen, ase riuhtaistiin hänen kädestään, ja hän tunsi taistelevansa rinta rintaa vasten asianajajan kanssa. Struven viiniltä tuoksuva hengitys huokui hänen kasvoilleen ja hän tunsi olevansa kuin rautapuristimissa. Struven posken kosketus hänen omaa poskeaan vasten teki hänestä pelästyneen otuksen, joka taistelee viimeisillä voimillaan ja hermoillaan.
Hän parahti kerran, mutta se ei muistuttanut naisen huutoa. Sitten taistelu jatkui äänettömänä ja täydellisessä pimeydessä. Struve piteli häntä yhä lujasti kuin gorilla, kunnes uhri tunsi päässään huimausta ja oli menettää tajuntansa. Hänen silmissään salamoi ja korvissa kohisi kuin vesiputous. Hän oli voimakas tyttö ja hänen joustava nuortea ruumiinsa, jonka voimia ei ollut tähän mennessä vielä koeteltu, mukautui kokeeseen jokaisella jänteellään, niin että hän otteli melkein miehisellä voimalla, ja Struvella oli täysi työ häntä pidätellä. Mutta näin hurja taistelu ei voinut kestää kauan. Helene tunsi, että hänet nostettiin koholle, ja sitten he kompastuivat molemmat ja kaatuivat sisähuoneeseen vievää ovea vasten. Ovi aukeni, ja samassa silmänräpäyksessä oli miehenkin voima mennyttä, ikäänkuin se olisi ollutkin vain pimeyden kannattelemaa eikä sietänyt valoa, joka nyt hulmahti heitä vastaan. Helene riuhtaisihe irti ja hoippui huoneeseen valloilleen päässeet hiukset olkapäillä liehuen. Struve nousi polvistuneesta asennostaan ja ryntäsi vielä kerran häntä tavoittamaan läähättäen:
"Minä näytän teille, kuka tässä talossa on isäntä…"
Hän vaikeni äkisti ja kyykistyi eteenpäin varjostaen Kasvojaan kuin iskua torjuakseen. Tyhjissä ikkunakehyksissä näkyivät erään miehen kuivakkaat kasvot. Ilmavirta puhalsi huoneeseen, lampunliekki lepatteli, ja Struve käpertyi kasaan seinän viereen. Hänen kauhua ilmaisevat silmänsä suuntautuivat rintaa kohden, jossa hänen kätensä tapailivat jotakin irti reväistävää. Hän loi pikaisen silmäyksen ovelle, joka oli käsivarren matkan päässä hänestä, kuin pakotietä etsien, häntä puistatti, polvet herpaantuivat hänen allaan ja hän syöksyi pitkin pituuttaan lattialle kasvot alaspäin ja käsivarsi yhä ruumiin alle taivutettuna.
Kaikki oli tapahtunut salaman nopeasti, ja vaikka Helene oli pikemminkin tuntenut kuin kuullut laukauksen ja näki vastustajansa kaatuvan, ei hän heti tajunnut mitä yhteyttä näillä kahdella seikalla oli toisiinsa, ennenkuin ruudinsavu tunkeutui hänen sieraimiinsa. Ei hän vieläkään tuntenut kauhua tai mielenliikutusta. Päinvastoin hänet valtasi raisu ilo ja hän seisoi alallaan, eteenpäin kumartuneena, ja tuijotti melkein ahmien tuhoutunutta vihamiestään, kunnes hän kuuli nimeään lausuttavan: "Helene, pikku sisko!" ja kun hän kääntyi, näki hän veljensä.
Helenen kasvoilla oli ilme, jommoisen Bronco Kid oli joskus nähnyt miesten kasvoilla, miesten, jotka ovat olleet lähellä ehdotonta kuolemaa ja joista kaikki muut paitsi alkuperäisimmät intohimot ovat kaikonneet — mutta hän ei ollut milloinkaan nähnyt tuota ilmettä naisen kasvoilla. Siinä ei ollut jälkeäkään teennäisyydestä, vaan alkuperäisin, kiihkein intohimo, jommoista vain harvat saavat eläissään kokea. Mutta tänä kaameana yönä, jolloin nuoren tytön oli täytynyt taistella pyhimpänsä puolesta, oli hänen luonteensa, kaikesta teennäisestä riisuttuna, esiintynyt puhtaasti alkuperäisessä, villissä muodossaan. Kuten Glenister oli kerran ennustanut, oli Helene lopultakin joutunut toimimaan vääjäämättömän, voimakkaan vaiston mukaan.
Vielä kerran silmäiltyään olentoa, joka virui verissään lattialla, Helene meni ikkunan luo, kietoi kätensä veljen kaulaan ja suuteli häntä.
"Onko hän kuollut?" kysyi Kid.
Helene nyökkäsi myöntävästi ja yritti puhua, mutta ratkesikin itkuun.
"Aukaise ovi", sanoi hänen veljensä. "Olen loukannut itseni ja minun on päästävä sisään."
Kun Kid ontuen astui huoneeseen, sulki Helene hänet syliinsä ja siveli hänen pörröistä tukkaansa välittämättä hänen lokaisista märistä vaatteistaan.
"Minun täytyy tutkia häntä. Ehkei hän olekaan niin pahoin haavoittunut."
"Älä koske häneen!"
Hän seurasi silti itse mukana ja seisoi vieressä, kun veli tutki haavoittuneen tilaa. Struve hengitti yhä, ja tämän huomattuaan kantoivat Helene ja Kid hänet sohvalle.
"Jokin on murtunut täällä — pari kylkiluuta luullakseni", sanoi Kid läähättäen ja tunnusteli omaa kylkeään. Hän oli kalpea ja väsynyt ja Helene talutti hänet makuusuojaan, missä hän saisi hetken aikaa levätä. Vain hänen ihmeellinen tahdonvoimansa oli pitänyt häntä pystyssä tähän saakka ja veljen avuttomuus esti puolestaan Heleneä vallan masentumasta.
Kid ei tahtonut kuulla puhuttavankaan, että Helene lähtisi hakemaan apua, ennenkuin myrsky olisi tauonnut ja päivä koittanut. Hän väitti kivenkovaan, että tiet olivat sillä haavaa kulkemattomat ja ettei mitään voitettaisi sillä, että hän lähtisi pimeässä harhailemaan. He odottaisivat siis päivänkoittoon saakka. Lopultakin he kuulivat haavoittuneen voihkaisevan. Hän puheli käheällä äänellä Helenelle. Hänen äänessään ei ollut enää jälkeäkään pahansuopaisuudesta, kun hän sanoi:
"Sanoin itse sitä mielettömyydeksi — olen nyt saanut mitä olen ansainnut, ja minä olen nyt kuolemaisillani. Hyvä jumala — minä kuolen ja minä niin pelkään."
Hän vaikeroi, kunnes Kid tuli nilkuttaen huoneeseen ja katseli häntä sammumattoman vihan ilme silmissään.
"Niin, te kuolette, ja minun toimestani. Olkaa nyt mies, jos voitte. En salli hänen lähteä hakemaan apua ennen aamua."
Helene pakotti veljensä jälleen levolle ja palasi sitten auttamaan haavoittunutta, joka alkoi houria ja puhua tolkutonta.
Kun Kid myöhemmin tuntui hieman reipastuneemmalta ja hänen päänsä selvemmältä, uskalsi Helene ruveta hänelle kertomaan heidän enonsa konnantöistä ja niistä todistuksista, jotka olivat nyt hänen hallussaan, sekä toivostaan, että ne, jotka olivat saaneet kärsiä, pääsisivät jälleen oikeuksiinsa. Hän kertoi siitä hankkeesta, joka oli suunniteltu täksi yöksi, ja siitä vaarasta, joka uhkasi kaivosten omistajia. Kid kyseli häneltä tarkoin, ja kun hän oivalsi sisarensa kertomuksen suuren merkityksen, laahusteli hän ovelle ja katasti ilmaa.
"Meidän täytyy yrittää", hän sanoi. "Myrsky on pian talttunut eikä ole enää pitkälti aamuun."
Helene pyysi päästä lähtemään yksin, mutta ei saanut veljeään suostumaan. "Minä en luovu sinusta enää milloinkaan ja sitä paitsi minä tunnen perinpohjin kaupunkiin vievän alemman tien. Me ratsastamme jyrkännettä pitkin laaksoon ja sieltä kaupunkiin. Se tie on pitempi, mutta ei niin vaarallinen kuin toinen."
"Sinä et voi tuossa kunnossa ratsastaa."
"Voin kyllä, jos sinä sidot minut satulaan. Kas niin, lähde satuloimaan hevoset."
Ulkona oli vielä sysipimeää ja sade valui yhä, mutta tuuli oli heikennyt kuin uupuneena ponnisteluihinsa. Helene auttoi Broncoa satulaan. Ponnistelu aiheutti tuskanhuudon nuoren miehen huulilta, mutta hän vaati yhä, että Helene sitoisi hänen jalkansa hevosen mahan alle. Hän sanoi, että tie oli kovin epätasainen ja ett'ei hän aikonut toistamiseen pudota maahan. Annettuaan sen jälkeen Struvelle sitä apua, johon kykeni, nousi tyttökin satulaan ja ratsasti hitaasti pitkin jyrkännettä veljensä perässä, joka horjahteli kuin humalainen puoleen ja toiseen pidellen molemmin käsin satulannupista.