XXXII.
YÖLLINEN KAHAKKA.
Hän oli valinnut toiminta-alueensa hyvin. Maa vietti erääseen puroon päin, jonka pohjassa porisi pieni lähde. Siitä Midas sai juomaveden, ja hän tunsi jokaisen neliötuuman siitä kourusta, jonka puro oli kaivanut kallioon, ja hän osasikin sen vuoksi varovasti ryömiä eteenpäin. Kunnaan juuressa puro oli kaivautunut maahan ja muodostanut leveähkön ojan, ja siihen hän nyt työntyi nelinkontin. Hänen panoksia pullottavat vaatteensa olivat suureksi haitaksi, niin että hän voi vain hitaasti ja vaivalloisesti liikkua eteenpäin. Sade oli paisuttanut puron, hän sai kahlata vyötäisiä myöten. Terävät kivenreunat haavoittivat hänen käsiään, kunnes ne vuotivat verta. Hän ei voinut nähdä kättänsä etemmäksi, ellei kohottautunut ojan reunan yli, ja kun hän oli riisunut sadetakin yltään voidakseen vapaammin liikkua, suomi sade häntä selkään, kunnes hän oli vallan läpimärkä ja tunsi veden virtaavan pitkin ruumistaan. Tuon tuostakin hän kurkottautui katsomaan kummallekin sivulleen. Ojan pientareet olivat juuri ja juuri niin korkeat, että suojasivat häntä. Vihdoin hän saapui lankkusillalle ja aikoi juuri kohottautua katsomaan ympärilleen, mutta heittäytyikin samassa päistikkaa veteen. Tällaisen mahdollisuuden varalta hän oli niin huolellisesti peittänyt sytytyslangat. Muuan mies kulki sillalla niin läheltä häntä, että olisi voinut häntä koskettaa. Se oli yövartija, joka pysähtyi sillan toiselle puolelle puhelemaan toisen vartijan kanssa, minkä jälkeen hän palasi entistä tietänsä puron toiselle rannalle. Glenister tuumi, että hän oli kohdannut vartioketjun, ja hän hiipi sen vuoksi entistäkin varovammin eteenpäin, kunnes hänen edessään häämöttivät kaivosrakennusten synkät hahmot. Tällöin hän nousi vettä valuen ojasta.
Karkoitettuaan kaivoksilta niiden oikeat omistajat oli toimitsijamies Mac Namara rakennuttanut tukevat puutalot niiden telttien tilalle, jotka hän oli kaivoksista löytänyt. Ne oli tehty hirsistä ja katettu poimutetulla rautapellillä sekä sisältä vuorattu laudoituksella. Ne tuntuivat voivan kestää erinomaisesti sikäläiset säävaihtelut. Toverukset olivat kaukaa katselleet niiden rakentamista, mutta eivät olleet päässeet tarkastelemaan niitä lähempää.
Nuoren miehen mielessä ailahti lämmin tunne, sillä hän rakasti tätä tienoota ja kaivostaan. Se oli ollut hänen poikavuosiensa unelma ja se oli vastannut niitä toiveita, jotka olivat häntä kannustaneet näillä pohjan mailia kamppaillessaan. Se oli pudonnut hänen syliinsä hetkellä, jolloin hän oli tuntenut syvintä alakuloisuutta, ja tuonut hänelle iloa ja onnea. Hänestä tuntui rikokselta tuhota se, kuten hän nyt aikoi tehdä.
Hän hiipi lähimmän rakennuksen seinustalle kuuntelemaan. Sisältä kuului ääniä, vaikk'ei ikkunoista näkynyt valoa; siellä oltiin siis varuillaan. Rakennuksen kivijalan kimpussa hän hääräili hetken aikaa, siirtyi sitten konttorirakennuksen ja keittiöhuoneuston luo ja menetteli kummassakin paikassa samalla salaperäisellä tavalla. Hän ounasti, että Midaksen näennäisestä rauhallisuudesta huolimatta oli ilmassa jännittyneen odotuksen epämääräistä tuntua.
Vaikka jännitys oli saanut ajan tuntumaan hänestä mittaamattoman pitkältä, arveli hän, että ainakin tunti oli kulunut siitä hetkestä, jolloin hän oli eronnut tovereistaan, ja että heidän täytyi jo olla määrätyillä paikoillaan. Elleivät — jos jotakin odottamatonta oli tapahtunut yhdennellätoista hetkellä — niin olisi se sodan satunnaisuuksia. Kaikissa huolellisestikin valmistetuissa yrityksissä on hetkiä, jolloin sattumalla on ratkaiseva merkitys.
Hän meni nyt pajaan ja tapaili tulitikkuja. Aikoessaan raapaista tulen hän kuuli öljyvaatteiden kahinaa ulkopuolelta, ja hän odotti sen vuoksi vielä hetken. Sytytettyään sitten mukaansa ottamansa taulanpalasen ja kätkettyään sen takkinsa suojaan hän aukaisi oven ja kuunteli. Myrsky oli tyyntymään päin ja sade valui tasaisena virtana peltikatoille.
Hän riensi kiireesti rakennukselta toiselle, ja kun kiertomatka oli tehty, rätisi kolme hehkuvaa pistettä hänen kulkemansa kolmion kaikissa kärjissä.
Ukonnuoli oli siis viskattu. Hän pudottautui jälleen ojaan, tempasi revolverinsa esiin; hänen jännittynyt mielensä oli näkevinään, että ympärillä seisovat kunnaatkin pidättelivät hengitystään, sade oli tauonnut ja kaikki öiset äänet vaienneet. Hän huomasi puristaneensa hampaitaan niin lujasti, että leukoja pakotti. Hän tähtäsi asuinrakennuksien kattoa kohden ja laukaisi — pam, pam kuului kuusi kertaa perätysten ja kaiku vastasi yhtä monta kertaa tihkuvasta sateesta kumeasti ja ontosti. Kuului huudahdus ja seuraavassa tuokiossa suhahti kiväärinkuula hänen päänsä ohitse. Hän kääntyi ajoissa nähdäkseen toisenkin salaman välähtävän pimeästä, missä vartija seisoi ja ampui hänen revolverinsa välähdysten opastuksen mukaan, minkä vuoksi hän kyykistyi ojan piennarten suojaan.
Ensimmäisen laukauksen kuultuaan hyökkäsivät asuinrakennukseen kerääntyneet miehet ulos asestettuina ja taistelunhaluisina, mutta he saivat tervehdykseksi yhteislaukauksen ja kuulasateen. Laukauksia kuului sen jälkeen kaikilta suunnilta, sillä vigilantit olivat muodostaneet puoliympyrän ja suuntasivat nyt tulen kaikilta tahoilta keskukseen. Puolustajat pysyivät silti erinomaisessa järjestyksessä, jos ottaa huomioon hyökkäyksen yllättävän nopeuden, ja kiiruhtivat vartiomiesten luo, joiden kiväärintuli opasti heitä. Lujaäänisen miehen kuultiin lausuvan komentosanoja. Ympäröivässä tyhjässä avaruudessa ei näkynyt muuta kuin pimeyttä halkovat, tuhoa ennustavat valoviirut. Silloin äkkiä pimeyden valaisi huikaiseva kellertävä hohde, ikäänkuin suuri sulattouuni olisi Mac Namaran miesten takana auennut ja heti jälleen suljettu, ja sitten kuului kumea jymähdys, johon kiväärinlaukaukset hukkuivat. He näkivät keittiörakennuksen hajoavan ja muuttuvan tuhansiksi sinkoaviksi puupalasiksi ja vääntyneiksi rautapeltisiekaleiksi, jotka paiskautuivat korkealle ilmaan heidän päänsä päälle. Kun vavahtelevien kunnaitten taakse kiirinyt kaiku oli tauonnut, kuului jälleen vigilanttien kiväärien rätinä, sitten tärähti maa alas syöksyvien rakennussirpaleitten painosta.
Räjähdys oli tapahtunut vallan heidän lähellään, ja se oli heidät ensimmältä sokaissut niin, etteivät he voineet tajuta mitä oikeastaan oli tapahtunut. Ennenkuin he ehtivät tointua hämmästyksestään, valaisi pimeyttä jälleen niin terävän kirkas leimahdus, että saattoi selvästi erottaa maahan valuvat sadepisarat, jotka välkkyivät kuin hopeahohteinen hämähäkin seitti, vasemmalla seisova konttorirakennus kohosi ilmaan, ja naapurirakennusten rikkoutuneet ikkunat tuijottivat kuin aaveen näkemättömät silmät. Pimeän huntu verhosi jälleen miehet, jotka kauhistuneina koettivat hakea suojaa lähimpien esineitten tai toveriensa takaa sitä ammussadetta vastaan, jonka taivas tuntui syytävän heidän niskoilleen. Heidän selkänsä olivat nyt päin vigilantteja, heidän kasvonsa kääntyneet paikan keskustaa kohden. Monet olivat heittäneet aseensa. Kavionkopsetta ja pelästyneitten hevosten hätähirnuntaa kuului tallista, irtautunut ja käpertynyt sinkkimöhkäle oli pudotessaan tavannut jonkun miehen; hänen käheä ja tukehtunut parahduksensa ilmaisi mitä oli tapahtunut, ja toiset miehet väistyivät syrjään välttääkseen vaaraa, jota he eivät voineet nähdä, mutta joka iski heihin pimeästä ja jota vastaan ei voinut puolustautua.
Paetessaan he joutuivat uuden ja entisiäkin voimakkaamman tulipatsaan todistajiksi ja näkivät sen loisteessa toveriensa juostessaan kaatuvan ja vääntelehtivän maassa. Tällä kerralla täräytti maata pamaus, joka oli edellisiä tuntuvasti voimakkaampi. Toiset seisoivat paikalleen jähmettyneinä ja tuijottaen niihin kiehkuraisiin savupatsaihin, jotka työntyivät räjähdyksen mukana ilmoille, toiset peittivät kasvonsa päästäkseen näkemästä tuota peloittavaa, huikaisevaa tulenloimoa tai suojautuakseen putoilevilta esineiltä.
Kesken tätä yleistä hämminkiä kuului luja ja kirkas ääni: "Varokaa seuraavaa räjähdystä!"
Seuraavassa sekunnissa syöksyivät hyökkääjät esiin kuin mielettömät keskelle sirpalesadetta. Juostessaan he yhä ampuivat, mutta se oli turhaa työtä, sillä taistelusta ei voinut enää puhuakaan. Puolustajat syöksivät päättömään pakoon. He olivat äkänneet pelastuneensa varmasta tuhosta vain sen onnellisen sattuman vuoksi, että olivat lähteneet asuinrakennuksesta oikealla hetkellä eivätkä halunneet viipyä kauempaa paikalla, jossa taivaantuli lankesi heidän päällensä. Kaiken kukkuraksi olivat hevoset riuhtaisseet itsensä irti tallista ja syöksyivät keskelle yleistä sekamelskaa. Heidät valtasi pelko — sokea, käsittämätön, tarttuva pelko — ja he syöksyivät pimeään, missä he iskivät vastustajansa kumoon pyrkiessään pois tästä kauhun tyyssijasta. Toiset juoksivat suin päin kalliojyrkänteelle ja putosivat kaivoskuoppiin tai patoihin. Toiset löysivät turvan puron portailla kasvavasta kaislikosta.
Kun vigilantit kerääntyivät vankeineen raunioiden ääreen, kuului pimeästä yhä haavoittuneitten valittelua; miehet sytyttivät tuohuksia ja lähtivät hakemaan uusia vankeja. Glenister juoksi paikalle revolveri kädessä ja huusi:
"Onko kukaan nähnyt Mac Namaraa?"
Kukaan ei ollut nähnyt. Kun sitten ryhdyttiin tarkastelemaan mitä vaurioita hyökkääjät olivat kärsineet, huudettiin Glenisterille ja Dextrylle iloinen tieto:
"Kukaan ei ole saanut edes naarmua. Olipa se vietävänmoinen kärhämä!"
"Olemme saaneet neljätoista vankia", virkkoi joku, "ja tuolla pensaistossa tuntuu olevan niitä vielä monta."
Glenister huomasi kummakseen, ettei ainoallakaan vangilla, jotka seisoivat tuohusten valossa, ollut armeijan asetakkia. Ne olivat kaikki joko kaivostyömiehiä tai kuljeskelevia hurjia irtolaisia, joita oli kerätty työmaalle. Missä sotilaat olivat? hän tuumi itsekseen.
"Eikö apunanne ollut sotaväkeä?" hän kysyi.
"Ei, ei sieluakaan. Emme ole nähneet sotilaita sen jälkeen kuin tulimme tänne töihin."
Tällaisen uutisen kuullessaan nuori mies alkoi tulla levottomaksi. Oliko koko yritys siis suunnattu vallan väärälle tolalle? Kun kaikki otti huomioon, eikö tässä ollutkaan tapeltu Yhdysvaltain vakinaisen sotaväen kanssa? Jos niin oli laita, ei uutinen tästä kahakasta joutuisi milloinkaan Washingtoniin saakka, vaan hän ja hänen ystävänsä joutuisivat lainsuojattomiksi, niin että sotaväkeä voitaisiin rankaisematta käyttää heitä vastaan ja heidän päistään luvattaisiin palkinto. Viatonta verta oli vuodatettu, takavarikoitua omaisuutta oli tuhottu. Tilanne oli heille tuiki tukala.
Haavoittumattomat vangit vietiin rajan yli Midaksen puolelle ja laskettiin sitten vapaalle jalalle sälytettyinä kaikilla niillä varoituksilla, joita Dextryn kekseliäisyys suinkin voi loihtia esiin. Glenister kutsui nyt miehensä koolle ja kuvaili heille peittelemättä asioitten surkeaa tilaa.
"Tämä ei ole ollutkaan voitto. Asiamme on tosiasiallisesti huonompi kuin se aiemmin oli, ja edessämme on mitä vaikein taistelu. Yksi mahdollisuus vielä on: livistää pakosalle ennen päivänkoittoa ja ennenkuin meidät on tunnettu. Jos meidät nähdään täällä aamulla, täytyy meidän jäädä tänne ja taistella. Meitä vastaan lähetetään sotaväkeä, mutta jos kestämme, on luultavaa, että tieto siitä ehtii Washingtoniin hallintoviranomaisten korviin. Mutta tästä tuleekin toisenlainen tappelu — suoraan sanoen todellinen sota. Kuinka moni teistä haluaa taistella asiamme puolesta?"
"Kaikki", vastattiin yhteen ääneen, ja sitten ruvettiin varustautumaan piiritystä kestämään. Vallituksia rakennettiin, hävitettyjen rakennusten sirpaleet korjattiin tieltä pois ja ehjiksi jääneistä tehtiin varustuksia. Koko myrskyisen yön uupuneet miehet uurastivat. Töitä johti nuori jättiläinen, joka tuntui olevan täysissä voimissaan.
Kello neljän tienoissa aamulla tuli muuan mies häntä hakemaan. "Joku haluaa tavata teitä puhelimitse — sanoo, että on kysymyksessä elämä tai kuolema."
Glenister riensi rakennukseen, joka oli säilynyt, ja tartuttuaan kuulotorveen hän tunsi Cherry Malotten äänen.
"Jumalan kiitos, että olet vielä hengissä", aloitti tyttö. "Työmiehet ovat vast'ikään saapuneet kaupunkiin ja kaikki ovat täällä hirveästi kuohuksissa sen johdosta mitä siellä vuorilla on tapahtunut. Teidän väitetään surmanneen kymmenen miestä siinä kärhämässä — onko se totta?"
Glenister selitti lyhyesti, että kaikki oli kunnossa, mutta silloin tyttö keskeytti hänet:
"Odota, odota! Mac Namara on kutsunut sotaväkeä apuun, ja teidät ammutaan jokaikinen. Oo, mikä hirveä yö tämä on ollutkaan! Olen tulla hulluksi. Kuuntele nyt tarkkaan — eilen ratsasti Helene Struven kanssa 'Kultaiseen rekeen' eikä ole vielä palannut."
Puhelinlangan toisessa päässä seisova mies päästi äkeän huudahduksen, mutta nieli sitten sanat, jotka aikoi lausua, kuullakseen enemmän. Hänen vapaa kätensä alkoi tehdä ilmassa kummallisia liikkeitä, kuin jotakin merkillistä piirrosta.
"En ole saanut vastausta majatalon puhelimesta ja — jotakin hirveää on varmaankin tapahtunut, mikäli minä voin aavistella."
"Miksi hän sinne ratsasti?" kysyi Glenister.
"Hän halusi pelastaa sinut", vastasi tyttö väsyneesti. "Jos rakastat häntä, niin ratsasta heti 'Kultaiseen rekeen', ennenkuin on myöhäistä. Bronco Kid on mennyt sinne…"
Tämän sanan kuultuaan Glenister paiskasi torven koukkuun, syöksyi ulos ja kutsui kovalla äänellä toverinsa koolle.
"Mitä nyt? Mitä aiot?"
"Aion lähteä 'Kultaiseen rekeen'", läähätti nuori mies.
"Me olemme uskollisesti taistelleet sivullanne, Glenister, ettekä te saa hylätä meitä tällä tavoin", huomautti joku miehistä suuttuneena. "On helppoa löytää tie kaupunkiin, ja me kyllä seuraamme teitä, jos sinne aiotte."
Glenister oivalsi miesten pelkäävän, että hän hylkäisi heidät ja että hän oli kuullut jonkun levottomuutta herättävän uutisen, josta he eivät tienneet mitään.
"Saamme heittää kaivoksen tuuliajolle, pojat, sillä en voi vaatia teitä tekemään mistä itse kieltäydyn. Muuan nainen on vaarassa, ja minun täytyy lähteä. Hän on syössyt itsensä onnettomuuteen pelastaakseen meidät, on pannut kunniansa alttiiksi koettaessaan korvata meille tehdyn vääryyden — ja — minä aavistan mitä on voinut tapahtua sillä aikaa kuin me taistelimme täällä. En pyydä teitä jäämään tänne, kunnes tulen takaisin — se ei olisi oikein. Parasta on, että tekin lähdette, niin kauan kuin vielä voitte paeta. Minä puolestani olen jo kerran luopunut kaivoksestani ja — voin siitä luopua toistamiseenkin."
Tämän sanottuaan hän hyppäsi satulaan ja ratsasti asestettujen miesten muodostaman kujan läpi.