XXXI.
JUNAMATKA MIDAKSEEN.
Palattuaan kokoushuoneesta hiipivät Glenister ja hänen toverinsa pimeässä yössä vältellen kaupungin vilkasliikkeisiä ja valaistuja katuja. Heidän tiensä vei kaupungin laidassa olevan mökin eteen, missä he pysähtyivät niin kauaksi, että ennättivät kiinnittää jotakin hattujensa reunaan.
Heidän ohitseen kulki vaivainen kapearaiteinen rautatie, joka tundran hetteitten yli vei ylös vuorille ja kaivoksille. Tällä kapealla rautatiellä kuljettiin kömpelöllä veturilla, joka ulkomuodoltaan muistutti teekannua ja joka päivisin siilimäisen hitaasti, kitisten ja voihkien laahasi perässään paria kukkuroilleen kuormattua tavaravaunua. Yöt veturi vietti puukatoksessaan, missä se huohottaen, rykien ja voihkien haihdutti väsymyksensä sitä mukaa kuin hiili sen vatsassa sammui ja hengitys tyrehtyi sen keuhkoissa.
Varhain jalkeille ja varhain vuoteelle olisi sopinut ponsilauseeksi sille nokiselle henkilökunnalle, joka asui tässä pienessä mökissä. Tänä iltana veturinkuljettaja ja lämmittäjä valmistuivat par'aikaa yöpuulle, kun he äkkiä kuulivat ovelle kolkutettavan. Kuljettaja meni avaamaan ja hän huomasi ulkona jotakin, minkä hänen kummastuneet silmänsä ensin luulivat Kruppin tykiksi, jota hoiteli muuan sadetakkiin puettu ja pumpulinaamarin taakse kätkeytynyt mies. Tämä ase sai hänen silmissään ison, yksisilmäisen kummituksen hahmon; se tuijotti tuhoa ennustavan kiinteästi suoraan hänen mahaansa ja synnytti kylmän ja tyhjyyden tunteen. Tämän sokeasilmäisen kykloopin takana seisoi kaksi muuta samanlaisesti varustettua miestä.
Lämmittäjä nousi tuoliltaan ja pudotti saappaan, jonka hän oli juuri saanut riisutuksi jalastaan, ja kohotti turhia aikailematta kätensä päänsä päälle koettaen samalla pysytellä yhdellä jalalla seisomassa, jottei toinen paljas jalka joutuisi koskettamaan kylmää märkää permantoa. Hän oli irroittanut vyönsä ja hänen vapautuneet kaationsa näyttivät aikovan valahtaa lattialle syvästi kainostellen sisääntulijoita; vaistomaisesti hän tarttui niihin toisella kädellään ja kohensi ne oikealle siveelliselle tolalle. Toinen jalka oli yhä koholla kuin jonkun salaseuran mukaisessa tervehdysasennossa. Veturinkuljettaja, joka ei vielä tuntenut napaseudun tapoja, siirtyi takaperin niin kauaksi kuin tila antoi myöten, suojasi molemmilla käsillään keskiruumistaan ja kyykistyi eteenpäin sanoessaan:
"Älkää tähdätkö tuolla tavalla mahaani!"
"Hahahaa!" nauroi lämmittäjä luonnottoman iloisesti. "Leikkiäkö laskette, pojat?"
"Ei tämä ei ole leikkiä", vastasi tulijoista ensimmäinen. Tällöin hänen naamarinsa pullistui hänen suunsa tienoilla.
"Leikkiäpä tietenkin", intti saappaaton. "Sen täytyy olla, sillä täällä ei ole mitään varastettavaa."
"Pankaa vaatteet yllenne ja lähtekää matkaan. Emme aio tehdä teille pahaa."
Miehet noudattivat käskyä ja heidät opastettiin nukkuvan koneen ääreen ja heidän käskettiin panna puolessa tunnissa höyrykattila kuumaksi, uhalla että heidät muuten ennen aikojaan lähetettäisiin sovelletun mekaniikan maailmasta. Pari miestä oli paikalla kiihoittamassa heidän ponnistuksiaan, ja vihdoin veturi alkoi vastahakoisesti nyyhkyttää ja huokailla. Pimeästä, joka kuin mikäkin verho ympäröi, veturimiehiä, nämä näkivät yksinäisten olentojen pujahtavan esiin ja kiipeävän tavaravaunuihin. Kun höyrypaine oli riittävän korkealla, annettiin lähtömerkki, juna vieri kolisten katoksestaan, ja sen räikeä valitushuuto, kun se vaivalloisesti ponnisteli pahasti vääntyneillä kiskoilla, hukkui myrskyn ääniin.
Simms jäi veturiin, Dextry kapusi Glenisterin luo takana olevaan vaunuun. Nuori mies oli hyvällä tuulella ja koki par'aikaa sytyttää piippua takkinsa suojassa.
"Onko dynamiitti matkassa?" kysyi vanhus.
"Totta toki. Sillä määrällä voisi varustaa vaikkapa sota-aluksen."
Junan ryömiessä sillan yli, jonka ainoan valaistuksen — veturista sinkoutuneet kipinät — myrsky nieli sitä mukaa kuin sitä syntyi, istuutuivat toverukset ruutitynnyreille ja haastelivat kuiskaavalla äänellä. Heidän läheltään kuului toisten miesten puheen sorina, miesten, jotka olivat panneet peliin kaiken mitä heillä oli, jotka uskalsivat elämänsä ja tulevaisuutensa oikeutensa puolesta.
"Olemme kilvoitelleet hyvän taistelun, joko voitamme tai häviämme tänä yönä", sanoi Dextry.
"Minun taisteluni on jo voitettu", vastasi Glenistér.
"Mitä sillä tarkoitat?"
"Minun vaikeimmmalla taistelullani ei ole minkäänlaista yhteyttä Midaksen tai Anvilin kaivosten kanssa. Minä taistelin omaa itseäni vastaan ja voitin."
"Hirveän ilkeä yö nyt ruveta maailmankatsomuksia kehimään", huomautti Dextry kuivasti. "Sinun filosofiasi maistuu happamelta kuin maito ennen ukkosilmaa. Jos panisit noiden Bostonin aatteiden ylle guttaperkkasaappaat ja -housut ja veisit ne paikkaan, jossa voisin niitä tarkastella ja arvioida, ei niiden laita ehkä olisi niin pahoin."
"Minä tarkoitan, että olin villi, kunnes kohtasin Helene Chesterin, ja että hän on tehnyt minusta miehen. Työ vaati kaksi kuukautta, mutta minä luulen, että hän on suorittanut työnsä hyvin. Minä rakastan erämaan elämää yhtä voimakkaasti kuin ennenkin, mutta olen oppinut huomaamaan, että on velvollisuuksia sekä itseään että muita kohtaan. Olen myöskin oppinut tajuamaan, että oikea on tavallisesti sitä, mitä on vaikea tehdä. Ah, olen kehittynyt aikalailla viime aikoina."
"Vietävä, kuinka sinä nyt olet itseesi tyytyväinen. En voi kuitenkaan huomata, että se olisi millään lailla vaikuttanut sinun ulkoasuusi. Olet jullilleen entisesi näköinen ja mitäpä kaikki se pyhittääkään, kun asiaa tarkemmin ajattelen. Hän menee naimisiin sen pitkän roikaleen kanssa."
"Niin, tiedän. Sepä minusta tuntuukin vaikealta kestää, sillä Mac Namara ei ansaitse häntä yhtään sen paremmin kuin minäkään. Hän tekee kaikissa tapauksissa minkä pitää oikeana, siihen voit luottaa, ja ehkä hän saa Namarankin muuttumaan niinkuin hän sai minutkin. Hän suoritti minussa ihmetyön, mikäli on kysymys elämänkatsomuksestani — elintavoistani —."
"Seis! Sinun elintapasi olivat hyvät sellaisinaankin. Ethän sinä milloinkaan pannut veitsellä ruokaa poskeesi."
"En luota harakiriin", nauroi Glenister.
"Seurustelutaidossa sinä voit kilpailla kenenkä itävaltiolaisen kanssa tahansa. Tarkkailin esiintymistäsi viime talvena San Fransiskon hotellissa, ja — totisesti — sinä tiesit yhtä paljon kuin hyvä hevonen. Sinä osasit käsitellä pöytäkaluja sekä muita vehkeitä sulavasti kuin ylitarjoilija ainakin ja minä tunsin itseni rauhalliseksi saadessani olla kanssasi. Muistan vieläkin, että minä ensimmäisellä kerralla panin maitoa ja sokeria lihaliemeeni. Se oli kelmeää ja sitä tarjoiltiin kupista kuin teetä ikään — mutta sinä olit kaikesta perillä. Niin, sinä tunsit talon tavat perinpohjin ja pusersit sitruunan liemeesi — ja kastoit sormesi vesilautaseen, minä muistan sen hyvin."
Glenister, joka oli hilpeällä tuulella, taputti toveriaan olalle. Lähestyvän vaaran tietoisuus pani kaikki hänen suonensa voimakkaasti sykkimään.
"En tarkoittanut ihan sitä, mutta olkoon menneeksi. Kuule, jos meidän onnistuu saada takaisin Midas, emmekö lähdekin katsomaan New-Yorkia?"
"Emme, minä en aio välittää korkeammasta sivistyksestä kuin minkä olen saanut jo Friskossa. Eipä silti, etten sellaiseenkin kelpaisi. Minä olen kyllin tyylikäs Viidennelle valtakadulle tai minne tahansa, mutta minä pidän enemmän lännestä."
Yhteinen vaara lähensi jälleen toveruksia toisiinsa samoin lujin sitein, jotka aiemminkin olivat heidän välillään vallinneet keskeytyksettä aina siihen saakka, kunnes nuoremmassa tapahtunut muutos oli saanut tämän valitsemaan tien, joka ei soveltunut vanhemman periaatteihin. He juttelivat nyt keskenään entisen tuttavallisesti puolittain vakavaan puolittain leikkisään tapaan, ja pistopuheisiin ja naljailuun kätkeytyi se keskinäinen ystävyys ja yhteisymmärrys, joka aiemmin oli ollut heidän toveruutensa tunnusmerkkejä.
Kun junamatka oli loppunut, astuivat vigilantit maahan ja painuivat johtajansa mukana rotkon pimeään. Vihdoin Glenister komensi seis ja antoi miehilleen tarpeelliset ohjeet.
"Sotamiehet ovat varuillaan, ja siksi meidän täytyy toimia varovasti. Jakaantukaa kahteen osastoon ja hiipikää sitten niin varovasti kuin mahdollista lähelle vartiopaikkoja. Muistakaa, että teidän on odotettava viimeistä merkinantoa. Kun sen kuulette, iskekää ja hyökätkää kuin siouks-intiaanit. Älkää ampuko ketään kuoliaaksi, sillä he ovat sotilaita ja he toimivat käskyn mukaan, mutta jos he ryhtyvät vastarintaan, täytyy joka miehen suorittaa tehtävänsä hyvin."
Dextry vetosi niihin hämärästi näkyviin olentoihin, joita seisoi heidän ympärillään, ja sanoi:
"Eikö teidänkin mielestänne ole parempi, että minä lähden pojan asemesta tuonne. Minulla on enemmän kokemusta dynamiittiasioissa, ja minä olen sitäpaitsi jo niin lähellä maallista loppuani, ettei ole suuri vahinko, vaikka minut saisivatkin kiinni, hän sen sijaan on miehuutensa…"
Glenister keskeytti hänet:
"En luovu etuoikeudestani. Kas niin — joka mies paikalleen."
Miehet katosivat kukin taholleen, iäkäs malminetsijä vain jäi paikoilleen puristaakseen toverinsa kättä.
"Olisin toivonut, että minä olisin saanut mennä, poika, mutta jos he saavat sinut kiinni — niin Jumala heitä armahtakoon!"
Siten hänkin poistui katoavien varjojen perässä, ja Glenister jäi yksin. Hän aukaisi ruutinassakat paljain käsin ja pani niiden sisällön taskuihinsa ynnä muihin sopiviin paikkoihin. Jokaisessa panoksessa oli dynamiittia hajoittamaan kokonaisen kylän. Hän tarkasteli sytytyslankoja ja huomasi, että ne oli kääritty öljypaperiin; ne hän pani hattuunsa. Näin varustauduttuaan hän lähti liikkeelle.