SEITSEMÄS LUKU.
"Te olette olleet niin ystävällinen, että olette minulle esittäneet mielipiteenne nykyisestä yhteiskuntajärjestyksestä", aloin seuraavan keskusteluni herra Forestin kanssa; "mutta mainitsitte myös kerran, että yhteiskunta 19:nnen vuosisadan lopulla kaipasi monia parannuksia. Ettekö tahtoisi nyt minulle sanoa, millä toimenpiteillä te olisitte koettaneet parantaa minun aikakauteni epäkohtia?"
Forest hymyili. "En pidä itseäni minään maailmanparantajana, joka voi tehdä ihmiskunnan ja sen laitokset täydellisiksi. Älkää koskaan unohtako, että kaiken, mitä me epätäydelliset ihmiset voimme saada aikaan, täytyy kantaa inhimillisen epätäydellisyyden leimaa. Kuten kaikilla ihmisillä, on minullakin mielipiteeni yhteiskunnallisista laitoksista, ja jos tahdotte niitä kuulla, tahdon ne mielelläni teille esittää."
"Pyydän sitä."
"Kysymys, jota monet nimittävät sosiaaliseksi kysymykseksi, on mahdoton ratkaista", alkoi Forest. "Luontoon perustuva erilaisuus on aina tuntuva ihmisessä. Jokaisen yrityksen samallaisuuden saavuttamiseksi täytyy mennä myttyyn. On aina oleva viisaita ja tyhmiä, ahkeria ja laiskoja ihmisiä. Kykenevät miehet ja naiset eivät koskaan tyydy siihen, että työn tulokset jaetaan tasan ja heiltä siten riistetään osa heidän työnsä hedelmästä. Jos taas työn tulokset jaetaan ansion mukaan, ovat monet niistä, jotka saavat vähemmin, tyytymättömiä. On sentähden mahdotonta tyydyttää kaikkia ihmisiä, jaettakoonpa työn hedelmät miten tahansa. Mutta jos onkin mahdotonta tehdä jokaista kokonaan tyytyväiseksi ja onnelliseksi emme silti ole vapaat velvollisuudestamme koettaa voimiemme mukaan saada aikaan parannuksia oloihimme."
"Minä käsitän kantanne. Mutta sanokaapa, mitä parannusehdotuksia te olisitte tehneet, jos te olisitte eläneet 19:nnen vuosisadan lopulla."
"Teidän päivienne yhteiskunnan pahimpia vaivoja olivat järjetön työtapa, monopoolijärjestelmä, joka teki mahdolliseksi suunnattomien rikkauksien kokoomisen, ja ymmärtämätön työläissääty, joka mieluummin antoi nylkeä itseään tai lakkasi kokonaan työstä, sensijaan että olisi työläisosuuskuntia muodostamalla vähitellen perustanut kaikki inhimillisen toiminnan haarat työläisten hyväksi keskinäisen yhteistoiminnan pohjalle. Suuri epäkohta oli myös verotuksen nurjuus.
"Melkein kaikki inhimillisen toiminnan alat antoivat tuotteita, joiden todellisesta tarpeesta ja kuluttamisesta ei kellään ollut selvää käsitystä. Maanviljelys antoi joka vuosi suuren määrän tuotteita yli tarpeen, jonkatähden ne olivat niin halvassa hinnassa, että talonpoikien täytyi elää jotenkin niukasti. Monet tehtaat kävivät yötä päivää, kunnes markkinat olivat tulvillaan niiden tavaroita. Silloin näitä myytiin hinnasta mistä hyvänsä, usein alle valmistamiskustannusten, lukuisia vararikkoja seurasi, tehtaat suljettiin ja niin tehtailijat kuin heidän työmiehensäkin kärsivät suuria tappioita senkautta, että olivat pakotetut olemaan toimettomina, kunnes liikatavara oli hävinnyt. Sitten alkoi uudelleen kuumeenomainen työskentely."
"Kuinka te olisitte taistelleet tätä epäkohtaa vastaan?" kysyin minä.
"Hallituksen olisi pitänyt tutkia, kuinka paljon eri tavaroita vuodessa keskimäärin kulutettiin ja missä suhteessa asianomaisten ammattiolojen tuotantokykyisyys oli niiden valmistamien tarpeiden kulutukseen."
"Ja entä sitte? Olisiko hallitus sitte eri ammattialoilla antanut tehtäväksi vissien tuotteiden valmistamisen? Ja kuinka nämä tehtävät olisi jaettu, jotta työmiehet olisivat olleet tyytyväisiä?"
"Hallituksen olisi yksinkertaisesti pitänyt ottaa selvä eri tavaroiden vuotuisesta kulutuksesta ja eri ammattien kyvystä valmistaa tarvittavat tavarat. Ammattikuntien asia olisi silloin ollut järjestää tuotanto. Tuollaiset hallituksen tiedot, joista kävi selville likimääränen tarve, olisivat työtä tekeville antaneet jotenkin selvän kuvan heidän tehtävästään. Jokainen ammattiala olisi voinut järjestäytyä, valita edustajia koko maata käsittävään kansalliskokoukseen ja täällä jakaa työt. Umpimähkäinen työskentely, markkinoiden täyttäminen suunnattomissa määrin valmistetuilla tavaroilla olisi silloin voitu välttää; ja kuitenkin olisi voitu säilyttää vapaa kilpailu sekä eri tehtaiden että yksityisten työmiesten välillä, vapaa kilpailu, jonka kautta yksin saadaan runsaasti ja kelvollisia tuotteita."
"Entä jos sittekin olisi valmistunut enemmän tavaroita, kuin kulutettiin", huomautin minä.
"Se olisi tietysti ollut asianomaisen ammattialan syy ja se olisi saanut kärsiä seuraukset", vastasi Forest.
"Mutta otaksukaamme, että kaikki samaan ammattiin kuuluvat olisivat liittyneet yhteen, saadakseen tuotteistaan suhteettoman suuren hinnan ja muodostaakseen järjestöjä, mitä minun aikanani sanottiin trusteiksi?" kysyin minä. "Kuinka olisitte estäneet sellaisen kansan nylkemisen?"
"Kansan suojelemiseksi jokaista tuollaista ryöstöyritystä kohtaan olisi pitänyt säätää yleinen laki, joka olisi määrännyt, että sellaisiin ryöstötuumiin osallisten yksityisten henkilöiden, osuuskuntien ja yhtiöiden kaikki omaisuus olisi valtion toimesta otettava takavarikkoon ja myytävä enimmin tarjoovalle, jos vain hyväksyttävä tarjous tehtäisiin. Siihen saakka olisi hallitus hoitanut liikettä valtuutettunsa kautta tai lakkauttanut sen. Maahantuonti olisi korvannut tarpeen, kunnes liike taas olisi saatu täyteen käyntiin."
"Ja miten olisitte estäneet ne lukuisat työseisaukset, jotka niin usein häiritsivät meidän päiviemme työtä?" kysyin edelleen.
"Kehottamalla työmiehiä perustamaan tuotto-osuuskuntia", vastasi Forest. "Minä olen jo näyttänyt, kuinka helppoa olisi ollut perustaa tuollaisia osuuskuntia. Tusina räätäleitä tai suutareita olisi voinut vuokrata höyryn voimalla käyvän työhuoneen, hankkia muutamia neuloma- tai muita koneita ja myydä tuotteensa suorastaan muille työntekijöille. Siten he olisivat saaneet pistää omiin taskuihinsa tehtailijan, suur- ja pikkukauppiaan ja työmiehen voiton, s. o. kaiken voiton, minkä yleensä heidän tuotteistaan voi saada. V. 1887 ei ollut mitään lakia estämässä työmiehiä perustamasta tuollaisia tuottoyhdistyksiä tai ostamasta vaatteitaan, kenkiään, huonekalujaan j. n. e. ainoastaan tuotto-osuuskunnilta. Kun olisi huomattu, että työmiehet tahtoivat ostaa vain tuottoyhdistyksiltä, olisivat tehtailijat sangen kernaasti olleet valmiit luovuttamaan laitoksensa halvasta hinnasta, halvemmasta, kuin mikä työmiehiltä olisi mennyt sellaisten perustamiseen. Arvelen, että teidän aikananne ei suinkaan ollut hauska johtaa liikettä, jossa työskenteli paljon väkeä. Sillä monet työnseisaukset varmaankin tekivät liikkeenjohtajille mahdottomaksi tehdä ennakkolaskuja tulevaa vuotta varten tai tehdä sitoumuksia. Senvuoksi, niin kuvittelen mielessäni, olisivat tehtaiden omistajat olleet iloisia, jos olisivat voineet myydä laitoksensa edes johonkin määrin kohtuullisiin hintoihin. Eivätkä työmiehet olisi voineet menetellä viisaammin kuin saada tehtailijat edelleen johtamaan liikettä kohtuullista palkkiota vastaan. Tämä olisi suuresti edistänyt liikkeen kehitystä edelleenkin suotuisaan suuntaan. Tekemällä tämmöisen sopimuksen olisivat työmiehet kuukausittain maksamalla jonkun osan hinnasta päässeet liikkeen omistajiksi, he olisivat siten varmasti saaneet työstään täyden maksun, entinen omistaja olisi saanut laitoksistaan kohtuullisen hinnan, päässyt kaikista huolista vapaaksi ja saanut työstään myös kohtuullisen maksun."
"Luulen, että työnantajat minun aikanani väkensä loppumattomien vaatimusten ja lakkojen tähden olivat saaneet niin kyllänsä suurten liikeyritysten johtamisesta, että he kernaasti olisivat myyneet omistamansa tehtaat", huomautin minä. "Mutta mitä olisi tullut suur- ja pikkukauppiaista?"
"He olisivat voineet myydä varastonsa ja sitte joko yhtyä johonkin osuuskuntaan tai hoitaa sellaisen myymälää. Myös olisi heillä ollut vapaus valita jokin muu toimiala", vastasi Forest. "Teidän aikanne työmiehet olisivat siten voineet mainitulla tavalla järjestää ammattialan toisensa jälkeen osuustoiminnan pohjalle, kunnes koko teollisuus olisi ollut suurten, koko maan käsittäviksi liitoiksi yhdistyneiden osuuskuntien käsissä."
"Mutta meidän työmiehemme eivät tahtoneet ottaa hartioilleen sitä edesvastuuta, niitä huolia ja vaaroja, jotka aina ovat yhteydessä oman liikkeen harjoittamisen kanssa. He pitivät parempana tehdä työtä palkasta ja koettivat tätä aina vähän päästä saada kohotetuksi tekemällä lakkoja ja estämällä muita astumasta lakkolaisten tilalle", sanoin minä. "Teille nämä seikat ainakin ovat tuttuja".
"Tietysti", vastasi Forest, "ja lienee tehnyt puolueettomaan katselijaan ikävän vaikutuksen, että kunnolliset työntekijät, jotka ymmärsivät perusteellisesti ammattinsa, jäivät palkkatyöläisiksi, sen sijaan että olisivat yhteisellä kustannuksella perustaneet omia liikkeitä, ja koettivat työnantajiltaan pusertaa enemmän rahaa, kuin nämä tahtoivat tai voivat maksaa, samalla kun väkivallalla estivät toisia henkilöitä tekemästä työtä tehtailijoiden tarjoamasta palkasta. Se seikka, että 19:nnen vuosisadan loppupuolen työmiehillä ei ollut kylliksi rohkeutta, henkistä kykyä ja riippumattomuuden tunnetta, tehdäkseen työtä omaan laskuunsa, se on ihmiskunnan syössyt kommunismiin. Että tämän kirottavan valtiomuodon täytyi olla valitettava erehdys, riippui inhimillisestä luonnosta. Sukupolvi, joka vielä oli niin alhaisella kehitysasteella, etteivät suutarit edes olleet kylläksi yritteliäitä ja viisaita valmistaakseen yhteisesti kenkiä ja saappaita, vaan paljoa mieluummin jäivät "palkkaorjiksi", tekivät lakkoja ja rusikoitsivat toisia työntekijöitä, jotka tahtoivat tehdä työtä tarjotusta palkasta; sellainen surkea sukupolvi oli tietysti henkisesti kokonaan kykenemätön muodostamaan valtiota, joka järjestäisi kaiken inhimillisen toiminnan ja kaikkien työntuotteiden kulutuksen."
"Kaikissa tapauksissa on työntekijäin yhteistoiminta, järjellinen ratkaisu sille, mitä monet työmiehet vielä tänään sanovat sosiaaliseksi kysymykseksi", jatkoi Forest edelleen, oltuaan jonkun aikaa vaiti. "Tuollaiset osuuskunnat vakuuttavat työmiehille täyden palkan heidän työstään ja pitävät pystyssä kilpailun, tuon ihmiskuntaa kehittävän mahtavan voiman. Mutta näemmekö me eläissämme tällaista työväenkysymyksen ratkaisua, on sangen epäiltävää."
"Mitä tulee tehtaissa ja työpajoissa työskenteleviin työntekijöihin, näyttää minusta ehdotuksenne sangen hyvältä", myönsin minä. "Mutta miten olisitte järjestäneet maatyön, lääkärien ja asianajajien, rautatievirkamiesten ja työmiesten, raitiotiehenkilökunnan, kauppiasten, pankkimiesten ja monien muiden työn?"
"Menkäämme askel askeleelta eteenpäin", vastasi Forest hymyillen. "Katsokaamme ensinnä kysymystä maalaisväestön asemasta, agraarikysymystä, joka kaikkina aikoina eniten on vaikeuttanut yhteiskuntajärjestyksen muuttamista. Nykyisen kommunistien järjestyksen vallitessa rakastavat maanviljelijät vain vähän sitä maaperää, jota he viljelevät. Maa kuuluu heille yhtä vähän kuin se, mitä he siitä saavat. He luulevat, että heidän täytyy työskennellä kaupunkilaisten hyväksi, jotka heidän kustannuksellaan saavat etusijan kaikessa. — Jos minulta 19:nnen vuosisadan lopussa olisi kysytty, kuinka tahtoisin maalaiskysymystä käsitellä, olisin puoltanut sellaista lakia, ettei kukaan saisi omistaa enempää kuin 40 acrea[1] maata. Ne talonpojat, joilla silloin oli enemmän maata, olisivat saaneet pitää sen, mutta heidän kuolemansa jälkeen ei kukaan olisi saanut periä enempää kuin 40 acrea. Sellaisella "maatilkulla" voi talonpoika hyvin elää, ja vaikka maanviljelijät teidän aikananne paljon kärsivät karjan, viljan ja erilaisten hedelmien liikatuotannosta, niin heidät kuitenkin vapautti nykyhetkestä huolehtimasta toivo väestön alituisesta lisääntymisestä varsinkin siirtolaisuuden kautta;[2] sillä väestön lisääntyessä kohosi tietysti maanviljelystuotteiden arvo."
[1] acrea=n. 16 hehtaaria.
[2] Lukija ymmärtää helposti, että tässä, niinkuin seuraavassakin, on erikoisesti puhe Yhdysvaltojen oloista. Suom. muist.
"Mutta miten olisitte estäneet maanviljelystuotteiden ylituotannon, josta maalaisväestö kärsi niin paljo v. 1887?"
"Tilastollinen toiminta olisi tietoja antamalla palvellut niinhyvin talonpoikia kuin muitakin työtätekevää väestöä", sanoi Forest. "Talonpoikien olisi pitänyt muodostaa koko maan käsittävä liitto, joka olisi järjestänyt tuotannon koko maan maatilojen erilaisen tuotantokyvyn mukaisesti. Ja jos olisi käynyt selville, että maamiehet voivat maastaan saada paljoa enemmän maanviljelystuotteita kuin tarve vaati, olisivat he voineet käyttää osan maastaan uusien hyötykasvien viljelykseen, joille he ehkä olisivat saaneet menekkiä, tai olisivat he yksinkertaisesti voineet säästää työtä, antamalla osan maata olla viljelemättä."
"Teidän nyt kuvailemassanne yhteiskunnassa ei jokaisella olisi ollut oikeutta maahan?" huomautin minä.
"Kaiketikin! Jokaisella, joka tahtoi ja voi maksaa tilanomistajan vaatiman hinnan", vastasi Forest. "Ei jokainen voi omistaa maatilaa. Oliko teillä sellaista?"
"Ei."
"No hyvä! Kommunistisessa yhteiskunnassa ei kellään ole edes niin paljoa maata, että siihen voisi kepin pystyttää."
"Miten olisitte järjestäneet lääkärien ja asianajajien toiminnan?"
"Lain kautta vahvistamalla erityisen taksan. Ja itse lait olisin tehnyt yksinkertaisemmiksi poistamalla tuon kamalan sekasorron, joka syntyi niinsanotusta oikeudenkäytöstä, joka johdettiin lukemattomien edellisten tapausten ratkaisusta. Pitkään aikaan en tahtonut uskoa, kunnes sain aivan epäämättömiä todistuksia siitä, ettei niin laajaa kauppaa käyvällä kansalla, kuin amerikkalaiset olivat, 19:nnen vuosisadan lopulla ollut yhtenäistä rikos- eikä yhtenäistä kauppalakia. Tämä tosiasia ja sekasorto, joka syntyi siitä, että eri tuomioistuimet aikaisemmin samallaisissa jutuissa olivat langettaneet erilaisia päätöksiä (päätöksiä, joihin eri riitapuolien asianajajat aina oikeudessa voivat vedota) teki varmaankin Yhdysvallat veijarien ja sellaisten asianjajain paratiisiksi, jotka vähemmin piittaisivat oikeuden voitosta kuin mahdollisimman suuren "palkkion", tai paremmin sanoen syntirahan saamisesta".
"Sellaisesta syytettiin minun aikanani usein tuomioistuinten jäseniä ja asianajajia", lisäsin minä. "Mutta sanokaapa nyt, mitä olisitte rautatie- ja sähkölennätinvirkamiehille tehneet; jos…"
"Kyselkäähän, olkaa hyvä, hiukan hitaammin", pyysi herra Forest. "Minä olisin ostanut maan kaikki rautatie-ja sähkölennätinlinjat kohtuullisesta hinnasta ja antanut niiden maksuksi hallituksen asettamia velkakirjoja. Rautatie-ja sähkölennätinlinjoista saadut tulot olisi käytetty juokseviin menoihin ja annettujen velkakirjojen korkojen maksuksi, jäännös taas niiden lunastamiseksi."
"Minusta näyttää tämä ehdotus olevan ristiriidassa sen kanssa, mitä sanoitte niistä kamalista epäkohdista, jotka ovat seurauksena siitä, että hallitus saa liian suuren vallan käsiinsä", huomautin minä.
"Ei suinkaan", vastasi Forest. "Sellaisten olojen syntymiseen, kuin nykyiset ovat, ei riittäisi rautateiden ja sähkölennättimen hallitseminen, ollenkaan lukuunottamatta sitä, että nykyään kaikki työmiehet ovat hallituksesta riippuvaiset ja ettei heillä ole oikeutta valita virkamiehiä eikä mahdollisuutta vaihtaa työnantajia, koska valtio on ainoa työnantaja, jotavastoin teidän aikananne kaikilla valtion palvelijoilla oli äänioikeus ja heillä oli tilaisuus vaihtaa paikkansa toiseen, jos olivat tyytymättömiä. Myös muistelen, että teidän aikananne alettiin panna toimeen uudistuksia virkamiesalalla. Olen lukenut siitä ristiriitaisia arvosteluja. Monissa kirjoituksissa väitettiin, että tasavaltalaisten laitosten varmuus vaati virkamiesten vaihtamista usein, samalla kun toiset katsoivat tällaista mielipidettä naurettavaksi. Jokainen järkevä ihminen olisi pitänyt miehen, joka häntä palveli uskollisesti ja toimellisesti, niin kauan kuin mahdollista palveluksessaan. Kansan pitäisi tehdä samoin ja pitää palvelijansa viroissaan niin kauan kun he tekisivät velvollisuutensa, kuulukoot mihin valtiolliseen puolueeseen tahansa.[1] Ainoastaan siten saataisiin julkisten asiain hoito hyvälle kannalle. Muistan lukeneeni, ettei kirjeenkantajia ja muita postin palveluksessa olevia voitu erottaa, jolleivät olleet todistettavasti laiminlyöneet velvollisuuksiaan. Jos samat periaatteet olisi sovellettu kaikkiin rautatie- ja sähkölennätinvirkamiehiin siitä hetkestä, jolloin nämä laitokset olisivat joutuneet Yhdysvaltain hallituksen käsiin[2], jos kaikki entiset virkamiehet olisi pidetty paikoillaan entisillä palkoillaan, niinkauan kun tekivät velvollisuutensa, ei rautateiden ja sähkölennätinten ottaminen valtion huostaan ja niiden yhdistäminen postilaitokseen olisi tuottanut suuriakaan vaikeuksia. "Setä Sam"[3] olisi tietysti voinut maksaa yhtä hyvät, ehkä paremmatkin rautatie-ja sähkölennätinlinjat."
[1] Kun Yhdysvaltain uusi presidentti astuu toimeensa, täytyy suuren joukon virkamiehiä erota, jättääkseen virkansa uuden presidentin puoluelaisille.
[2] Vielä nykyäänkin kuuluvat Yhdysvaltain rautatiet ja sähkölennätinlinjat yksityisille yhtiöille. Suom. muist.
[3] "Uncle Sam", pohjoisamerikalaisten pilanimi, lyhennys sanoista U. S. Am. = United States (of) America = Amerikan Yhdysvallat.
"Tuo kuuluu sangen hyväksyttävältä."
"Ja on hyväksyttävää. Saksa oli jo silloin, kun kirjoitettiin 1887, tehnyt hyvin onnistuneen kokeen, yhdistäessään postin, rautatiet ja sähkölennättimen hallituksen alaisiksi laitoksiksi. — On tosiaankin kerrassaan merkille pantavaa, että niin maailmaa ymmärtävä, toimelijas ja kauppaakäyvä kansa, kuin Yhdysvaltain kansa 19:nnen vuosisadan lopulla, jätti pääliikeneuvot yhtiöiden käsiin, joilla tietysti oli tarkoituksena vain saada niistä niin paljo voittoa kuin mahdollista."
"Monessa teidän aikanne historiateoksessa", jatkoi Forest, "tapaa kummastelun ja närkästyksen ilmauksia siitä, että 14:nnella ja 15:nnella vuosisadalla rosvoritarit monissa Europan maissa saivat pitää peliänsä. Nämä kunnon veikot pidättivät linnojensa ohi kulkevia kauppiaita, matkustajia, vaativat veroa ja antoivat heille toisinaan siitä hyvästä suojelusta jonkun matkaa eteenpäin. Nämä olivat "säädyllisten" rosvoritarien "liikeperiaatteet". "Säädyttömät" ryöstivät yksinkertaisesti matkustajat eivätkä siis mitenkään eronneet tavallisista maantierosvoista. Meillä on tässä kysymys vain sellaisista ritareista, jotka omavaltaisesti ottivat veroa heidän alueittensa läpi kulkevien teiden käyttämisestä. Nämä herrat uskalsivat terveet jäsenensä, vieläpä elämänsäkin, kantaessaan maanteillä kulkijoilta veroa, sillä kauppiaiden täytyi olla varustettuja miekoilla ja keihäillä, heillä oli usein aseellisia palvelijoita mukanaan ja he tekivät usein menestyksellä vastarintaa. Useampi kuin yksi ritari kaatui, koettaessaan nostaa veroa, taistelussa maantiellä; monta rosvolinnaa, joiden asukkaat olivat lähikaupunkien vitsaus, hävittivät porvarit, ja herra rosvoritari sai hengellään maksaa veronkantohalunsa. Toisin teidän aikananne. Herrat, jotka silloin verottivat matkustavaisia ja tavaroita, joita kuljetettiin valtateillä, voivat sen tehdä kaikessa rauhassa. Myös voivat he näitä veroja kohottaa melkeinpä aivan mielensä mukaan. Ainoa, mitä heidän sitävarten tuli tehdä, oli kutsua rautateiden johtajat kokoon jonnekin ja päättää kohottaa hintoja matkustajain ja tavaran kuljetuksesta. Tuollaisilla kokouksilla oli huonot seuraukset ainoastaan, jos näissä tilaisuuksissa juotu samppanja oli huonoa. Olipa melkein naurettava olotila, että kauppaa harjottava kansa antoi koko maan suunnattoman henkilö- ja tavaraliikenteen alttiiksi yksityisille osinkoja jakaville yhtiöille, ja hyvän todistuksen rautateiden omistajien kohtuullisuudesta v. 1887 antaa se seikka, että he kohtelivat kansaa edes niin hyvin, kuin kohtelivat; olihan heillä oikeastaan valta menetellä mielensä mukaan."
"Kaasu- ja vesilaitokset samoinkuin raitiotiet olisitte arvatenkin ottaneet valtion huostaan?" kysyin minä.
"Tietysti", vastasi Forest. "Mutta ennenkuin olisin koskenut kaupunkien asioihin, olisin hallituksen huostaan ottanut ne metsä- ja kaivosseudut, jotka silloin kuuluivat Yhdysvaltoihin, s. o. minä olisin pannut toimeen järjestetyn metsän- ja vuorikaivoshoidon. Jos Yhdysvaltain kansa olisi edes jonkun verran säästänyt suunnattomia metsiään, jotka aiemmin peittivät suuria osia maasta, ei meidän nyt, vuonna 2,000, tarvitsisi kärsiä puiden puutetta."
"Mitä olisitte tehneet pankkimiehille ja kauppiaille?"
"En mitään", vastasi Forest. "Lukuisat tuotantoyhdistykset eivät olisi tarvinneet ainoastaan miehiä, jotka voivat johtaa tehtaita, vaan myös asiamiehiä ja kirjanpitäjiä. Sillä työmiehet olisivat hyvin pian tehneet sen havainnon, ettei kätten työ yksin riitä suuren liikeyrityksen hoitamiseen menestyksellisesti ja osakkaiden yhteiseksi hyödyksi. Liikkeen johtajina ja kirjanpitäjinä olisivat monet pankkiirit ja kirjanpitäjät taas saaneet työtä. Kaikellaisten puotien omistajat taas olisivat, myytyään varastonsa, saaneet sangen helposti paikkoja, jos tuotto-osuuskunnat olisivat käsittäneet kaikkia tavaroita, niinkuin teidän aikananne n. k. Country Stores."
"Luulen, että teidän järjestelmänne vallalla ollessa kaikki puodit olisivat olleet pakotetut sulkemaan ovensa", huomautin minä. "Sillä eri ammattikunnat olisivat aivan varmaan avanneet omia myymälöitä, ostaneet paljottain kaikki tavaransa ja jälleen myyneet ne osuuskuntien jäsenille pienellä voitolla. Sellaisten liikkeiden kanssa eivät kauppiaat tietysti olisi voineet kilpailla. Niiden kauppiaiden, jotka eivät olisi saaneet paikkoja osuuskuntien myymälöissä, olisi täytynyt käydä käsiksi johonkin muuhun työhön — useille heistä kova kohtalo!"
"Teollisuuden siirtyminen yksityisten tai osakeyhtiöiden käsistä osuuskuntien huostaan ei tietysti olisi tapahtunut äkkiä, vaan vähitellen", selitti Forest. "Siten kauppiailla olisi ollut ehkä kolmekymmentä tai viisikymmentä vuotta aikaa mukautua uusiin oloihin. Heidän lapsensa olisivat, sensijaan että olisivat tulleet kauppiaiksi, voineet liittyä tehdasosuuskuntiin. Sitäpaitsi ei ole mitään syytä otaksua, että kaikki yksityinen kaupanteko olisi osuuskuntain myymälöiden tähden lakannut. Tavaran halpuus yksinään ei hanki sille ostajia. Ostettaessa merkitsee maksu paljon, ja monet maksavat kernaasti esineestä, joka heitä miellyttää, enemmän kuin esineestä, joka kylläkin on yhtä tarkoituksenmukainen, mutta ei yhtä aistikas. Senvuoksi kauppiaat, jotka osottivat hienoa makua tavaroita ostaessaan, voivat aina olla menekistä varmat, huolimatta kaikista osuuskunnista. — Myös olisivat yksityiskaupat monissa paikoin maaseutua pysyneet edelleen olemassa."
"Te sanoitte, että olisitte säätäneet koko maata koskevan lain, ettei kukaan saisi omistaa enempää kuin 40 acrea maata", sanoin minä. "Olisitteko myös rajoittaneet kaupunkilaisten oikeutta omistaa maata kaupungeissa?"
"Yhden talon omistaminen olisi ollut kylliksi jokaiselle oikein ajattelevalle ihmiselle", vastasi Forest. "Ei kukaan voi kieltää, että miljooniin nousevien rikkauksien kokoontuminen yksityisten käsiin, samalla kun toisilla ei ollut edes välttämättömiä elintarpeita, valmisti tätä kirottua kommunismia."
"Mutta miten olisitte estäneet suurten rikkauksien kokoontumisen?" kysyin uteliaana.
"Järjestämällä uudestaan verotuksen", vastasi Forest. "Monien verojen asemasta, jotka suureksi osaksi rasittivat enemmän varattomia kuin rikkaita, olisin säätänyt perintöveron, joka olisi käytetty valtion ja kuntien menojen korvaamiseen. Jokaisesta perinnöstä alle 10,000 dollaria olisi otettu veroa yksi prosentti, 20,000 dollarin perinnöstä kaksi prosenttia, 30,000 dollarista kolme prosenttia, 100,000 dollarista kymmenen prosenttia, 200,000 dollarista kaksikymmentä prosenttia, 500,000 dollarista viisikymmentä prosenttia. Jos joku olisi jättänyt jälkeensä niin suuren omaisuuden, että jokaiselle perilliselle olisi tullut 500,000 dollaria (siis 250,000 dollaria, kun perintövero olisi siitä vähennetty), olisi ylijäämä katsottu ihmiskunnan perinnöksi ja käytetty valtion ja kuntien menojen suorittamiseen."
"Eikö tuollainen laki olisi lamauttanut yritteliäisyyttä ja vapaata kilpailua, jota te olette ylistäneet kaiken inhimillisen edistyksen alkulähteeksi?" kysyin minä.
"Se olisi vain estänyt suunnattomien rikkauksien kasaantumista, mutta ei suinkaan vapaata kilpailua, vaan päinvastoin sitä suojellut", vastasi Forest. "Ihmiset, jotka omistivat kaksi- tai viisikymmentä miljoonaa dollaria ja käyttivät niitä suuria rahavarojaan häikäilemättömästi "taistelussa olemassaolosta", olivat vaarallisempia kuin vorot ja murtovarkaat. He voivat kukistaa jokaisen vähempivaraisen kilpailijan ja usein he käyttivät säälimättömästi valtaansa. He polkivat vapaan kilpailun maahan, kartuttivat miljooniaan ja raivasivat kirotulle kommunismille tietä. Eikö ollut suuri vääryys, että ihminen, joka jos jollakin keinoin oli koonnut suuren omaisuuden, voi tämän kokonaan jättää pojalleen, tehden tälle mahdolliseksi edelleen jatkaa kilpailijoiden tappamista ja yhä uusien miljoonien kokoamista. Mitä voi kelvollisin ja taitavinkaan ihminen monilla ammattialoilla saada aikaan, kun tapasi toisen ihmisen, jolla ehkä oli vähemmin kykyä, mutta paljo rahaa eikä yhtään omaatuntoa, ja joka mitä häikäilemättömimmällä tavalla käytti miljooniaan kilpailijoidensa tuhoamiseksi. — Ei! Rikkaat vanhemmat jättäkööt kyllä lapsilleen melkoisen omaisuuden, turvatakseen rakkaimpansa elatushuolilta; mutta heidän ei pitäisi jättää omille lapsilleen tilaisuutta puristaa seinää vastaan ja tappaa köyhempien vanhempien lapsia olemassaolon taistelussa."
"Tuollainen perintövero olisi minun aikanani kohdannut kiivasta vastustusta", huomautin minä.
"Mahdollista kyllä", vastasi Forest. "Todennäköisesti olisivat nuo lyhytnäköiset miljoonainomistajat, jotka menettelyllään aiheuttivat kommunismin, sitä vastustaneet. Olen sittekin sitä mieltä, että tuollainen laki olisi hyödyttänyt sekä yleensä ihmiskuntaa että miljoonainomistajien lapsiakin. Ainoastaan tämänlaatuinen laki, joka olisi aiheuttanut miljoonaomaisuuksien hajoamisen, olisi kyennyt torjumaan kommunismin ja anarkismin rynnäkön. Jokainen, joka peri 250,000 dollaria, olisi voinut hyvin olla tyytyväinen tähän summaan ja halusta luovuttaa ylijäämän yhteiseksi hyväksi. Uhraamalla yhden osan perinnöstään olisivat noiden jättiläisomaisuuksien perijät itselleen pelastaneet loput ja heikontaneet kommunismia. Sitä paitsi epäilen suuresti, tokko suuret omaisuudet tekivät niiden omistajia hyviksi tai onnellisiksi."
"Jos Yhdysvalloissa v. 1887 olisi säädetty tuollainen laki, olisivat useimmat miljoonainomistajat muuttaneet omaisuutensa rahaksi ja siirtyneet Europaan asumaan", huomautin Forestin selityksiin.
Tämä vastasi: "Niin luulen minäkin. Mutta se, joka saa haltuunsa suuren omaisuuden, jota hän ei itse ole koonnut, voi hyvin suorittaa kunnalle suuren veron, ja tuollaisen perintöveron aiheuttama suurten omaisuuksien paloittelu olisi katkaissut kärjen kommunistiselta kiihotukselta. Luonnollisesti olisi tuollainen perintövero pantu toimeen isompien sivistysvaltioiden välillä tapahtuneiden neuvottelujen jälkeen kaikissa yht'aikaa."
"Kiusaus koettaa välttää korkeata veroa olisi ollut sangen suuri", vakuutin minä. "Monet olisivat koettaneet ainakin osaksi päästä kiertoteitse veroa maksamasta joko ilmoittamalla perintönsä viranomaisille todellista pienemmäksi tai lahjoittamalla jo eläessään osan omaisuudestaan lapsilleen ja sukulaisilleen."
"Petoksen yritys olisi voitu rangaista koko omaisuuden menettämisellä", sanoi Forest; "lahjat taas olisi voitu verottaa samoin kuin perintö. Tuollaisen lain oikeudenmukaisuuteen ja siunausta tuottavaan vaikutukseen nähden olisi kyllä voitu ottaa lukuun joitakuita vaikeuksia sen käytäntöön panossa, varsinkin kun nämä vaikeudet vain alussa olisivat olleet pahempaa laatua. Niin pian kun rautatie-ja sähkölennätinlinjat olisivat olleet hallituksen huostassa ja teollisuus ja elintarpeiden kauppa siirtynyt osuuskunnille, olisivat 50 tai 100 miljoonan dollarin omaisuudet olleet vain muistoja, sillä nuo muutokset olisivat estäneet sekä köyhtymistä että suurten rikkauksien syntymistä. Välittäjien ja välikauppiaiden luku olisi melkoisesti vähentynyt, jokainen mies olisi rohjennut käydä hyötyä tuottavaan työhön ja saanut siitä palkan, joka olisi vastannut hänen työnsä hyvyyttä ja paljoutta."
"Eikö olisi muodostunut sellaisia nurkkakuntia kuin ne, joilla te väititte olevan niin suuren vaikutuksen teidän hallitukseenne?" kysyin minä. "Ja eivätkö ne olisi itselleen anastaneet tuotto- ja kulutusyhdistysten johtoa? Eivätkö tuollaiset nurkkakunnat olisi voineet maksaa hyvälle työntekijälle huonosti, huonolle suosikilleen taas hyvin?"
"Sellaista olisi voinut tapahtua; mutta seurauksena olisi ollut, että kelvolliset työmiehet olisivat jättäneet osuuskunnan, jossa heitä petettiin laiskurien ja hutilusten hyväksi. He olisivat helposti päässeet toiseen osuuskuntaan, sillä hyviä työmiehiä pidetään arvossa kaikkialla, missä kilpailu vallitsee. Sitävastoin osuuskunta, joka olisi karkoittanut parhaat työmiehensä, olisi mennyt taaksepäin ja tullut kykenemättömäksi kestämään kilpailua. Tuollaiset haitat olisivat siis helposti itsestään korjautuneet."
"Luonnollisesti puollatte keskinäisiä vakuutusyhtiöitä eri ammatteihin kuuluvien osuuskuntien kesken, yhtiöitä, jotka vakuuttaisivat kaikki osakkaansa tapaturmien, sairauden ja työkyvyttömyyden varalta ja myöntäisivät heille määrätyssä iässä eläkkeen", sanoin minä. "Ja kai nämä vakuutusyhtiöt olisivat myöntäneet myös palo- ja henkivakuutuksia?"
"Se seuraisi tietysti järjestelmästä, joka kommunismin tarjoamiin harvoihin etuihin yhdistää kaiken sen hyvän, mikä on tuloksena vapaasta kilpailusta", vastasi Forest.
"Olisitteko edistäneet maahanmuuttoa?" kysyin edelleen. "19:nnen vuosisadan lopulla olivat monet rehelliset, hyvää tarkottavat, ei suinkaan ahdasmieliset ihmiset, joita ei kukaan voinut syyttää muukalaisvihasta, sitä mieltä, että Yhdysvallat olivat jo itseensä ottaneet kaikki vieraat ainekset, jotka ne vielä voivat sulattaa, ja että jälellä olevat maat olisivat olleet varattavat Yhdysvaltain asukkaiden lapsille ja jälkeläisille. Vastenmielisyys enempää siirtolaisuutta vastaan oli varsinkin saksalaisten ja irlantilaisten dynamiitti sankarien syy."
"Voin kuvitella mielessäni", vastasi Forest, "että monet teidän aikananne siirtolaisten tavat ja omituisuudet olivat synnynnäisille amerikalaisille vastenmieliset ja että dynamiittisankarien rikokset maan lakeja vastaan, joka oli vieraanvaraisesti ottanut heidät vastaan, vaikuttivat syvää suuttumusta englantilais-amerikalaisissa. Siitä huolimatta luulen, että teidän aikalaisillanne oli täysi syy edistää siirtolaisuutta. Ankara lakien käyttäminen kaikkia sen rikkojia, niinhyvin maassa syntyneitä kuin maahan muuttaneita, vastaan olisi ollut maalle hyödyksi ja tehnyt tarpeettomiksi kaikki yritykset rajoittaa siirtolaisuutta. Todella haitallisia siirtolaisia ei kuitenkaan olisi voitu estää maahan pääsemästä, jos he vaan sinne tahtoivat päästä; sillä jos Yhdysvaltain satamat olisi suljettu heiltä, olisivat he tulleet maahan Mexikon tai Kanadan kautta."
"Samat näkökohdat tuotiin minun aikanani usein esiin", huomautin myöntäen.
"Sen verrattain vähäisen vahingon, minkä siirtolaiset aiheuttivat, korvasi monin kerroin se hyöty, minkä Yhdysvallat saivat Europasta tulevasta ihmisvirrasta", jatkoi Forest. "Se yksinkertainen tosiasia, että sadattuhannet terveet ihmiset, joiden kasvatus oli Europan maille maksanut satoja miljoonia dollareja, astuivat Amerikan mantereelle, oli Yhdysvalloille suuri voitto. Noiden miesten ja naisten pelkkä läsnäolo kohotti maan hintaa siellä, minne he asettuivat, siten rikastuttaen maan omistajia. Monet siirtolaisista olivat opinkäyneitä työmiehiä ja käsityöläisiä, toiset taiteilijoita ja tiedemiehiä. Mutta nämä miehet ja naiset eivät tunteneet maan tapoja, liike-elämää ja muita olosuhteita, eivätkä monasti englannin kieltäkään. Heidän täytyi sentähden täällä toimintaansa alkaessaan tyytyä alhaisimpiin paikkoihin. Senkautta he luonnollisesti nostivat enemmän tai vähemmin korkeampiin paikkoihin ne, jotka jo asuivat Yhdysvalloissa."
"Monet näistä ihmisistä, jotka tulivat tänne kaikista osista Europaa, olivat kykeneviä ja sivistyneitä ihmisiä, joista aikaa myöten tuli vanhempien uudisasukasten edistyviä kilpailijoita. Mutta alituinen ihmisvirta, joka valui Europasta Yhdysvaltoihin, rikastutti ja kohotti kuitenkin alinomaa Amerikan kansaa, ja sentähden olivat kaikki siirtolaisuutta vastaan suunnatut iskut epäviisaita. Lainlaatijat, jotka puolustivat sellaisia toimenpiteitä, muistuttavat minusta miestä, joka tahtoi teurastaa hanhen, joka joka päivä muni kultamunan."
Hetken vaitiolon jälkeen päätti Forest selityksensä seuraavasti: "On tietysti mahdotonta esittää sellaisia ehdotuksia yhteiskunnan parantamiseksi, että kaikkien sellaisten ehdotusten tulee sisältää kaksi perusaatetta. Kaikkien parannusehdotusten tarkoituksena pitäisi olla poistaa inhimillisestä yhteiskunnasta ansaitsematon köyhyys hävittämällä sen pelko tarkoituksenmukaisten vakuutuslaitosten avulla ja säilyttää vapaa kilpailu, tuo valtava voima, joka alituisesti kannustaa jokaista käyttämään paraat voimansa itsensä ja ihmiskunnan kohottamiseksi korkeammalle asteelle."