3:ksi Kirjallisuuden ymmärrys.
Mitä Suomen kirjallishistorialla on kertomista ja esittämistä, selitetään toisessa kohdassa. Tässä otetaan likempään tutkintoon, mitä kirjallisuudella yleisesti ymmärretään. Mutta kun kaikkein kansain kirjallisuudella ei saata pää-asiallisesti olla muu kun sama ymmärrys ja sama tarkoitus, niin tälle kysymykselle voidaan hakea vastausta muidenki maiden kynäilijöiltä. Esimerkin vuoksi lainaan tämän suhteen joitakuita määrityksiä Ruotsin ja Saksan kirjallishistorioitsijoilta.
P. Wieselgren, jonka ainerikas ja Suomenki kirjallisuutta koskeva historia on maassamme tunnettu, johtaa mainitulle kysymykselle vastauksen seuraavaisesti: "Kirjoitus on sanoille, mikä soitin äänelle. Niinkuin ei soiton uusi voima ole hävittänyt luonnollista ääntä, niinpä ei kirjoituskaan ole anastanut valtaa runolta ja puheelta. Päin vastoin on se rakentanut niille istuimen, joka tekee silmänräpäyksen mielituotteet vuosisatain omaisuudeksi. Valitut kirjoitukset ovat synnyttäneet kirjallisuuden"[36].
Tämän mukaan saattaisi kirjallisuutta sanoa valituiksi kirjoituksiksi, joiden joukkoon ei siis voitaisi lukea muita kuin kansain hyviä kirjallisia tekoja. Niin on kieltämättä tehtäväkin. Samoin kuin puutarhan hoitaja kitkee ja leikkaa kaikki huonot kasvut ja hedelmät lakastumaan, niin tiedemiehenki täytyy historiasta sulkea kaikki mitättömät ja kunnottomat kirjoitukset; hän heittää ne unohduksen haudalle katoomaan, ja korjaa muiston temppeliin ainoasti semmoiset kirjoitukset, jotka sen ansaitsevat.
Jos taas kysytään, missä huonoin ja hyväin kirjoitusten raja on, ja kuka sen määrää, niin siihen on vastaus aivan selvä. Taitavuus sen määrää, ja hyvät kirjoitukset ovat semmoiset, jotka tavalla eli toisella ovat vaikuttaneet kansan tahi kansain sivistyksen menoa ja edistystä tieteellisessä, taiteellisessa, vallallisessa ja uskonnollisessa katsannossa. Tähän on myös suljettu kansain vapauden riento ja hakemus, sillä sivistys korkeimmassa merkityksessänsä ei ole muu kun vapaus kaikesta pahasta. Semmoisilla kirjoituksilla, jotka eivät ole ainoasti huvittaneet aikalaisiansa, Vaan myös vaikuttaneet hyvää tuleville miespolville, on lakastumatoin historiallinen arvo. Suurien nerojen, näiden kansain ja ihmiskunnan sankarien teot ovat historiassa etunenässä katsottavat. Niiden sivistyttävä ja vapauttava voima ei lopu milloinkaan. He ovat Jumalan lähetysmiehet kansain seassa, ja niinkuin he itsetki, niin ovat heidän tekonsaki kuolemattomat.
Kaikki eivät kuitenkaan, niinkuin Wieselgren, ota puheeksi miten ja mistä kirjallisuus syntyy, eivätkä myöskään niin tarkoin rajoittele, hyviäkö vaiko huonompiaki kirjoituksia siihen kuuluu. Semmoiset määritykset, joiden mukaan valitut kirjoitukset tekevät kirjallisuuden, ovatkin itsestään vähänsanovat ja enemmin ulkopuoleisia; niistä ei tulla tietoon, mikä kirjallisuuden ymmärrys oikiastansa ja mikä sen merkitys elämässä on. Sama on laita, jos kirjallisuutta sanotaan "kansain kirjalliseksi taideteoksi", joksi sitä saksalainen kirjallishistorioitsija Vilmar lausuu[37]. Hänen maamiehensä T. Mundt annaikse sitä vastaan selvittämään tätä kysymystä oikein viisaustieteelliseltä kannalta ja saaki sille semmoisen oppineen vastauksen, jossa on yhtä paljo saksalaista tummuutta kun myös saksalaista syvämielisyyttä. Hän lausuu melkeittäin näin: "Kirjallisuudesta saamme tuta kansain hengellisen olennon, kaiken heidän mielensä pidon maailmasta ja ihmiselämästä", joka on jotensaki totta ja selvänlaista. Vaan kun siihen lisää, että kirjallisuus myös on "kansain kaiken tiedon ja toimen kohteellinen muoto"[38], niin siinä on jo liikaa. Kansain mielipidot ja ajatukset nähdään kyllä täydellisimmästi ja selkeimmästi heidän kirjallisuudestansa; mutta heidän hengellinen toimensa on, paitse kirjallisuutta, etsinyt ja löytänyt muitaki muotoja, joista heidän mielipitoja ja aivotuksia voidaan tutkia. Näistä otettakoot esimerkin vuoksi taiteen tuotteet puheesen.
Tässä kohta valaiseva kertomus tanskalaisesta kuvasepästä Thorvaldsenista. Kun muutamat uskon kilvoittelijat olivat epäilleet tällä mainiolla taidemiehellä olevan totista kristillistä uskoa, ja sentähden häntä hätyyttivät, oli hän siihen lyhyesti vastannut: menkäät katsomaan tekemiäni enkeleitä. Ne siis saivat selittää ja puolustaa Thorvaldsenin uskoa. – Tästä on ymmärrettävä, että niinkuin taidoitsijain mielen tila ja laatu kuvaikse heidän taideteoksissansa, samalla tavalla voidaan kansainki hengellistä tointa ja mieltä tutkia ei yksinänsä kirjallisuuden, vaan myös esm. taiteen ainoasti silmillä nähtävistä tuotteista; niinmyös kansallisen elämän muodostamisesta, jos kirjallisuutta ja taiteellisuutta ei löytyisikään. Mundtin määritys on siis liian lavia, kun hän sulkee kirjallisuuden rajain sisälle kansain kaikki toimet ja tekee sen niiden muodoksi. Historia kertoo tosin ne kaikki, mutta niistä saadaan siitä tieto jo toisessa kädessä. Liikaa ei hän sitä vastaan lausu, sanoessa kirjallisuutta "ihmishengen käsikirjoitukseksi", samoin kuin Tuomas Kampanella kutsuu maailmaa "Jumalan käsikirjoitukseksi"[39]. Tämmöiset verrannolliset määritykset ovat kuitenki myöskin ulkopuoleisia, ja valaisevat sangen vähän asian sisällistä ymmärrystä.
Wilhelm Zimmermann puhuu kaikille säädyille tehdyssä kirjallishistoriassansa seuraavasti: "Laveammassa ja totisessa merkityksessänsä ymmärretään kunki kansan kirjallisuudella kaikki, mitä sen henki on pukenut ajatukseen ja kieleen, kaikki mitä se on matkaansaattanut runotaiteellista ja historiallista, viisaustutkinnollista ja sulopuheellista; olkoon sen vaikutus suusanallinen eli kirjoitukseen kätkettynä"[40]. Arvelunalaisena kysyy tämä kynäilijä kuitenki, josko ei suullista sulopuhetta ja kansain keskuudessa eläviä runoja, lauluja, satuja j. n. e. saisi myöski lukea kirjallisuuteen kuuluviksi. Tähän on vastaus helppo. Niin kauvan kuin ne kirjoitukseen korjaamatta kiertelevät elämän väljällä metsällä, eivät ne kirjallisuuteen kuulu, josta kuitenkaan elköön päätettäkö kirjapainon musteella olevan voiman korottaa mitäkään kirjalliseen arvoon; tällä musteella kirjataan nykyaikana paljo, joka ei ansaitse kirjallisuuden nimeä, niinkuin taas toiselta puolen moni kaunis kirjallistuote ei kaikissa maissa saa sen pysyväistä kiiltoväriä päällensä. – Mutta uudempi aika on Zimmermannin arveluun tekotoimellisesti vastannut. Missä ei sulopuheita heti niiden synnyttyä korjata vuosisatojen omaisuudeksi, ja missä ei kansain muinasrunoja, lauluja, sananlaskuja j. n. e. ole kerätty häviämästä? Kuka ei myös tunne sulopuheliaisuuden korkiaa arvoa ja ankaraa voimaa? Sana on yleisesti väkevämpi väkevimpiä sotajoukkoja, ja sulopuhe on maailmassa monesti kukistanut orjuuden juonet, ja avannut kansoille sileän tien vapauden majoihin. Eivätkö sen tuotteet siis kuuluisi kirjallisuuteen! – Mitä kansain runoihin ja lauluihin tämän suhteen tulee, niin Muistotar on taannut niiden kirjallishistoriallisen arvon. Sen kauvas loistava kynttilä ei turhaan pala aikain ja kansain keskellä. Mitä se on vuosisatojen ja tuhansienki kuluessa pitänyt elossa, ansaitsee lehtensä historiassa yhtä hyvin kun nykyisemmätki kirjallisuuden tuotteet. Suomen kirjallishistoriassa esm. ottaa kansan vanhat runot, laulut, sananlaskut, arvoitukset ja sadut sangen arvollisen sian.
Vaikia ei olisi lisätä mainittuja esimerkkiä muidenki kirjoittajain lauseilla. Mutta niistäki jo nähdään, miten eritiedoitsijat antavat erimäärityksiä kirjallisuuden ymmärryksestä. Se todistaa kirjallisuuden olevan jotaki niin yleistä ja liikkuvaa ainetta, että jokainen voi käsittää sen eritavallansa.
Katsoessa kirjallisuuden nykyistä suurruutta ja laajuutta kaikissa sivistyneissä maissa, voidaan sitä ehkä paraite määrittää kaiken elämän ja olon kuvastajaksi ja kertojaksi. Sen piiri on niin kasvanut, että kysyä saattaa: mitä löytyy, josta kirjallisuus ei kertoisi, mitä, josta se ei antaisi tietoa? Sen yhät laajentuva verkko piirittää taivaan ja maan, ja melkein kaikki, mitä niissä on näkyväistä ja näkymätöintä. Tämän todistukseksi otettakoon muutamia osia kirjallisuuden alalta: mikä on esm. uskon tiede ja kirjallisuus muu kun ijankaikkisuuden side Jumalan ja ihmisten välillä; mikä runotaide muu kun sanoihin puettu kauneus; mikä historia muu kun kunki kansan ja ihmiskunnan elämän juoksun ja edistyksen kertoja; mikä niinkutsuttu romanikirjallisuus muuta kun kuvauksia ihmiselämästä; mikä sanomakirjallisuus muu kun päivän tapausten historia kussaki maassa, jonka lisäksi sen pitäisi myös olla valvovan omatunnon kussaki kansassa.
Mutta kirjallisuus ei ole ainoasti elämän ja olon kuvastaja; se on myös sivistyksen kannattaja ja valistuksen kasvattaja. Se on muinaisuuden, nykyisyyden ja tulevuuden yhdistäjä; katkiamattomilla kultalangoillansa sitoo se menneet, nykyiset ja tulevat suvut ja ajat kussaki kansassa ja koko ihmiskunnassa yhteen. Jos kirjallisuutta ei löytyisi, peittäisi pimeys kaiken elämän ja olon.
Kirjallisuus on myös vapain ja voimallisin hallitsija maan päällä. Se ei tunne rajoitettuja säätyjä, ei köyhyyttä, ei rikkautta, ei ylhäisyyttä, ei alhaisuutta. Sen aarteet ovat kaikille avoinna. Sen istuimen eteen kokoutuu ihmisiä kaukaa ja läheltä. Minkätähden? Kukin eri mielenlaatuansa ja tarvistansa myöten, mikä oppinsa, mikä tietonsa, mikä huvituksensa tähden. Mutta eipä ainoastaan näiden tähden. Kirjallisuudesta saadaan myös suurimmassa määrässä sitä lepoa ja rauhaa, sitä toivoa ja riemua, sitä virvoitusta ja vakuutusta, sitä rakkautta ja sovintoa, joiden haennassa turhaan pyöritään ulkonaisen elämän puuhassa ja pauhussa. Sentähden kutsuvat esm. viisaustietäjät kirjallista tointansa paraimmaksi huvitukseksensa ja levoksensa.
Kirjallisuuden temppelin ovella seisoo kirjoitettuna: sivistys ja valistus. Näitä täytyy jokaisen seurata ihmisenä pysyäksensä. Ken sitä ei tee, saa silmillensä paksut pimeyden suomukset, jotka tekevät omistajansa enemmin luontokappaleen kuin ihmisen kaltaiseksi. Joka taas sivistyksen ja valistuksen edistymistä ja leviämistä vastustaa, hänen nimensä merkitään ylenkatseella historiassa, joka tuomitsee kaikkein teot.
Kirjallisuus tarvitsee viihtymisellensä ja vaurastumisellensa ulkonaisia avittajia ja liittolaisia. Semmoisia sillä myös löytyy kaikissa valtakunnissa, ja kuta sivistyneempi joku kansa on, sitä rikkaammat ja paremmat nämät avittajat ja liittolaiset ovat. Pää-asiallisesti ovat ne seuraavat: tiedelaitokset, joissa kirjallisuuden tieteellistä kuntoa ja edistystä hoidetaan; oppilaitokset, joissa sille kasvatetaan ystäviä ja viljelijöitä; kirjapainot, joissa sen tuotteita kartutetaan niin monikertaseen satoon kuin tahdotaan; kirjastot, joissa niitä säilytetään yleisön tarvista varten lainaksi; ja kirjakaupat, joissa ne ovat kaikille tarjona ostoksi. Näiden kaikkein tilasta voidaan päättää kirjallisuuden ja sivistyksen laitaa kussaki maassa. Ne ovat ne viisarit ajan kellossa, jotka osoittavat, kuinka pitkälle kuki kansa on ennättänyt valistuksensa juoksussa. – Erityistä muistuntoa ei tarvitse näiden avittajain ja liittolaisten löytyminen Suomessakin. Toinen seikka on, jos niiden kunto on semmoinen, että ne täyttävät sisimäisen tarkoituksensa yleisen sivistyksen vaurastumiseksi, jonka näyttäminen ei kuulu tähän johdantoon.
Itsestänsäkin ymmärretään se, ettei kaikkia edelläsanotuita lauseita käy sovittaminen kaikkein kansain ja maiden kirjallisuuteen, semmoisena kun se todellisessa olossansa on erivaltakunnissa. Eroitus on kansain ja maiden välillä ulkonaisesti, eroitus sisällisestikin. Kirjallisuus on aina seisonut ja on vastaki seisova lähimmäisessä yhdistyksessä uskonnollisen ja vallallisen elämän kanssa kussaki maassa. Muinaisina aikoina oli tämä yhdistys sangen orjallinen ja on vieläki kaikissa vapauden osattomissa kansoissa. Kun nyt kirkon ja vallan säännöt ja lait ovat ne yleiset rajat, joiden sisällä ja suojassa kansain hengen avut ja luonnon lahjat saavat elatuksensa ja kasvantonsa, niin on helppo käsittää, kuinka painavasta laadusta niiden suhde on kirjallisuuteen. Se myödytetään heti, että kuta vapaammat ne ovat, sitä rikkaampia ja moninaisempia hedelmiä kantaa kirjallisuus. Tämän todistaa kokemus joka paikassa ja kaikkina aikoina. Puhtaalta tieteelliseltä kannalta on tämä aivan selvä ja vastaansanomatoin. Vapaan hengen äärettömästä syvyydestä sikiää ja nousee aina ihania ja voimallisia hedelmiä. Laske sentähden kirjallisuuden valtasuonet vapaasti juoksemaan omassa laillisessa väylässänsä, pian olet näkevä, miten kirkas ja virkistävä sen puhdas, sekoittamatoin vesi on. Sen vaikutus on verrattava raittiisen aamusateesen suven suloisina päivinä. Sen voima elähyttää, valaisee ja vahvistaa kansan ja hallituksen töitä, toimia ja aivotuksia. Päin vastoin ovat asiat siellä, jossa vapautta tämän suhteen ei ole. Siellä on kirjallisuus kituvainen ja eteenpäin rientävyys vaivaloinen ja vitkallinen.
Mutta kirjallisuus ei pysy milläkään neuvolla ainiaan missäkään maassa kituvassa tilassa. Sana on itsestään elävä ja vapaa, josta syystä sitä ei voida sulkea vankeuteen. Sanasta syntyy kirjoitus, ja vaikia on sitäki kahleisin saada. Kirjoituksista muodostuu kirjallisuus, ja nouseva sivistys sekä kasvava kansallisuuden tunto poistavat kirjallisuuden tieltä ulkonaiset esteet. Kirjallisuus voimistuu kaikissa maissa, joissa elon neste ja ripeys kansan suonissa ei ole kuivettunut. Niinmuodoin ei sillä ole muita pysyviä rajoja kuin hengen omat, ja ne ovat vapaat niinkuin henki itsekin.
Elköön kukaan väärin ymmärtäkö, mitä edellä on sanottu. Vapaus on ensinkin ei vallattomuus. Se on säännöllinen ja laillinen järjestys, jonka se antaa itsellensä. Siksi toiseksi: vaikka vapaa kirjallisuus on sivistyksen ja valistuksen tukevin kannattaja ja voimallisin edistäjä, ei se kuitenkaan estä kansojakaan kuolemasta. Maailmanhistorian suuri kirja on kaikille avoinna, ja sen opettavaisista lehdistä näkee jokainen, että kun kansat ovat täyttäneet kutsumuksensa, soi heidänki hautauskellonsa maapiirin avaralla kalmistolla. Mutta mitä kansat ovat matkaansaattaneet ja toimittaneet, ei huku ihmiskunnalta: "heidän olentonsa paraimmat hedelmät – kaikki mitä totta, kaunista ja hyvää ovat ajatelleet, tehneet ja aikoneet, jää heidän jälkeensä itäviksi siemeniksi täydellisempäin kasvuin nousulle"[41]. Nämät siemenet ovat siitä ajasta, jona kirjoituksen taito keksittiin, olleet ja ovat vastaki, niin kauvan kuin sama taito kunnossa pysyy, paraimmassa säilyssä kirjallisuuden hedelmällisissä taimilavoissa. Sieltä ne nousevat oraalle, kasvavat, kukoistavat ja kantavat uusia hedelmiä ajasta aikaan, suvusta sukuun, kansasta kansaan. Paraimman ja kalliimman perinnön, jonka siis suvut ja kansat voivat jälkeisillensä antaa, on heidän kirjallisuutensa.
Jos kysytään, sopivatko edellä olevat lauseet käyttää Suomen kirjallisuuteen, niin siihen on vastaus osittain myöntävä, osittain kieltävä. Miten kumpaisessaki suhteessa, jää tässä likemmältä selittämättä. Suomen kansan koko olo ja elämä on ollut ja on vieläki niin erilainen ja monimutkainen useista muista kansoista, että kirjallisuudellekin on siitä ollut suuria haittoja ja pahoja vastuksia. Mutta jos kysytään, onko Suomen kirjallisuudella yleisesti sama ymmärrys ja tarkoitus kun muidenki kansain, niin siihen käy suoraan vastaaminen: on pää-asiallisesti. Siitä vielä tässä jaksossa muutama sana.
Suomen kirjallisuuden kasvut eivät ole laveimmassakaan merkityksessänsä suurilukuiset; ne eivät sisällisen arvonsakaan puolesta kannata kaikenpuoleista vertausta monen toisen kansan kirjallistuotteiden rinnalla. Mutta joskoki kirjallisuutemme taivahalta neron tähtiä välähtää harvinaisina pohjantulina silloin tällöin ja sieltä täältä, niin harvinaisia ne ovat muuallaki: "ainoasti vissi määrä neroa on kaiken ihmissuvun tarpeeksi pantu takavarikkoon, josta sitä lähetetään vähäisiä anteita maailman laveutta kiertämään sinne tänne johunkuhun pikkuseen nurkkaan – niin hienoissa säteissä ja niin hirmuisen pitkillä matkoilla toisistansa, että ihmeteltävä on, kuinka ne riittyvät niin monien suurien ja kansarikasten valtakuntain tarpeeksi"[42]. Tästä takavarikosta on Suomiki saanut tarpeellisen osansa, kun vaan Suomen kansa aina osaisi ja ymmärtäisi sille antaa sen lemmen ja kunnian, jonka se ansaitsee.
Mutta sanottakoon Suomen kirjallisuutta köyhäksi ja vähä-arvoiseksi. Olkoon puhdas kansallinen osa siitä suuremmaksi osaksi käännöksiä ja mukailemia. Sen tuotteissa yleisesti, semmoisina kun ne ovat suomalaisen hengen viljelyksestä syntyneet ja nykyiseen aikaan säilyneet, löytyy jokaiselle kotimaan ystävälle ja sen omituisen sivistyksen harrastajalle paljo hyvää kätkettynä. Niiden kautta puhuvat esivanhempamme nykyisille ja tuleville suvuille Suomessa. Niistä nähdään heidän työnsä ja toimensa, heidän vaivansa ja kärsimyksensä, heidän tietonsa ja taitonsa, heidän hankkeensa ja aivotuksensa, heidän uskonsa ja toivonsa. Niiden kautta on sivistys saanut omituisen siansa Pohjassa. Niistä käy vastaamme oma kotimaallinen henki, joskoki ne kaikki eivät puhu oman kansamme kieltä. Niiden joukossa löytyy semmoisiaki kauniita ja kalliita tekoja, joiden omistamisen kuka kansa tahansa katsoisi kunniaksensa. Ruotsalaiset ovat myös tahtoneet omistaa niistä paraimmat osat heidän kielellänsä. Suomen kirjallishistorioitsijan velvollisuus on anastaa ne Suomen kansalle takasin. – Sanalla sanottu: Suomen kirjallisuuden tuotteet ovat ne siemenet, joista uusi itu on muodostuva ja uusi kasvu nouseva. Niillä ei ole maailmanhistoriallista merkitystä, vaan niillä on sitä korkiampi arvo Suomen kansan sivistyksessä ja sen edistyksessä. Ne ansaitsevat sentähden historiansa yhtä hyvästi kun rikkaimpien ja voimallisempien kansain kirjalliset teokset.