4:ksi Suomen Kirjallishistorian esityöt.
Edellisestä on selvä kirjallisuudessa elävän lakastumattoman kasvinvoiman, niin kansallisessa kuin ihmiskunnallisessa katsannossa. Mutta kirjallisuuden vaikutus on sattumoinen, sen tuotteet ovat elämässä epävakaisuuden pyörivällä kannalla, ne voivat jäädä suuremmassa eli vähemmässä määrässä unohduksiin, ellei historia tule elähyttävällä valollansa herättämään niitä muistoon. Tämä myös tapahtuu välemmin eli myöhemmin kussaki maassa ja kansassa, sillä historian valvova silmä ei heitä mitäkään ansiollista ja arvollista katsomatta ja ilmisaattamatta. Tutkinto laskaikse nykyaikana kuolleiden tuhatvuotisiin kammioihinki tietoa hakemaan, niinkuin Wäinämöinen teki Wipusen vatsaan, kun puuttui veneen teennössä kolme sanaa[43]. Muiston temppelin rakennus jäisiki vaillinaiseksi, jos ei historiallinen tiede keräisi siihen lisiä jokaisen kansan elämästä.
Tätä tärkeää velvollisuutta ei ole Suomessakaan peräti laiminlyöty. Aika ajoittain on kirjallisuutemmeki tuotteita otettu tutkintoon ja saatettu ilmiin, ehkä suurin osa niistä vielä odottaa likempää tarkastusta ja täydellisempää esitystä. Tarpeellisia esitöitä löytyy kuitenki, joiden johdolla ei ole vaikia käydä käsin yleisempään työhön Suomen kirjallisuuden kirjavalla kedolla. Jotkut niistä ovat tavallansa sangen valaisevat, muutamat taas niin painavasta arvosta, että niiden kaipaus miltei estäisi tahi vähintäki myöhistäisi pitkään aikaan varsinaisen historian yrityksen kotimaamme kirjallisuudesta. Näin ollessa on näistä esitöistä, jotka voidaan jakaa kahteen erilajiin: apuihin ja luetteloihin, suurimmalla kiitoksella puhuttava. Näitä paitse, saadaan Suomen kirjallisuuden tuotteista osoituksia ja tietoja monista muistaki kirjoista, niinkuin esm. Suomen muistettavain miesten elämäkerroista, tieteellisten ja muiden seurain vuosikertomuksista, sanomalehdistä j. n. e., joiden arvo kirjallishistoriallisessa suhteessa ei myöskään ole unohdettava.
Kirjallishistoriallinen toimi ei ole Suomessa vanha. Täydellisyyden vuoksi seuraa tässä kuitenkin yleinen silmäilö mainitussa tarkoituksessa, alkaen Suomen kansan hämärästä muinaisuudesta ja päättyen nykyaikaan. – Ne kirjoitukset, jotka suorastaan ovat kirjallishistoriallisia, eli joista saadaan laviampia tietoja Suomen kirjallishistorialle, merkitään erityisesti omalla nimellänsä sivujen alapuolella.
1. Suomen kansan muinas-ajasta ei ole minkäänlaista silloin kirjoitettua muistomerkkiä odottaminen. Esivanhempamme eivät tunteneet kirjoitustaitoa, ehkä heillä näkyy siihen olleen joku vaillinainen alku. Tämä voidaan päättää siitä, että kielessämme löytyy perijuureltansa suomalaisia sanoja, joilla nykyaikana merkitään kirjallisia asioita ja toimituksia, niinkuin esm. kirja, kirjoittaa j. n. e. Tämmöiset sanat, niinkuin myös esm. saarna ja runo, ovat antaneet suomenkielen tuntijoille arveluja, mistä ne ovat kotoperäisin; niitä on koetettu johtaa sekä omasta, että muistakin kielistä, niinkuin esm. hepreasta, kreikasta, islannista ja venäjästäki[44]. Syitä löytyy pitää niitä Suomen kansan omina.
Mutta vaikka Suomen kansa ei tuntenut entis-aikanansa kirjoitustaitoa, on se kuitenki muiston kautta säilyttänyt runossa ja sadussa paraimmat mielipitonsa ja merkillisimmät asiansa muinaisuudesta. Isänmaanrakkaus on pelastanut ne unohduksesta, ja sillä tavoin on Suomen kansallaki muinaskirjallisuus.
2. Vasta kristillisyyden seurassa siirtyi kirjoituksen hyödyllinen taito Suomeen, ja on siitä ajasta ei ainoastaan pysynyt, vaan myös levinnyt ja vaurastunut rajaimme sisällä. Tunnettu on sen tulleen tänne keskiajalla. Niinkuin muissakin Europan maissa, harjoitettiin Suomessaki sinä aikakautena oppia ja kirjoitusta luostareissa. Turku, Naantaali ja etenki Rauma ovat tämän suhteen muistettavat. Maamme ensimäiset kirjamiehet olivat munkit ja papit. Heidän kirjallinen toimensa ja ansionsa ei kuitenkaan ole suuren suuri, eikä siitä paljo tiedetä. Ruumisten pääkallotkin ovat luostareimme paikoilta kadonneet. Niistä ei ole vahinkoa, kunhan vaan edes se, mitä niiden sisästä elämässä lähti, olisi säilynyt. Mutta tulipalot ja vihollisten kauhiat menetykset ovat tämän suhteen tehneet suuria hävityksiä Suomessa melkein joka vuosisatana. Ei myöskään se muuten jaloja kiitetty Ruotsin ja Suomen kuningas 1:n Kustaa säälivällä kädellä kohdellut paavin ajan kirjallisiakaan muistoja valtakunnassansa. Tallella on kuitenki tästä ajasta yhtä ja toista, niinkuin esm. Suomessa käytetty latinainen messukirja (pain. 1448), Palmsköldin palanen (= fragment) j. m. Erittäin mainittakoon tässä sen aikanen mustakirja, joka tietysti on ensimäinen kirjallinen keräys Suomessa historiallisesta arvosta. Papit kun halusivat voimassa pitää maallisia etujansa ja oikeuksiansa, panivat tähän kirjaan kätköön ja muistoon kaikellaisia Suomen kirkkoa ja valtaa koskevia paavillisia, pispallisia ja hallinnollisia kuulutuksia, julistuksia ja muita kirjeitä (v:sta 1229 veteen 1513). Tämän niinkutsutun Turun tuomiokirkon mustankirjan tarkoitus oli siis päinvastainen samannimisiä kirjoja nykyaikana.
3. Uskonpuhdistuksen hedelmällisin vaikutus Suomessa oli ensivuosisatana kieltämättä kirjallinen. Pispa Martti Skytte on tämän suhteen hankkinut itsellensä kunnioitetun nimen ja muiston. Hänessä sanotaan kyteneen vanha katolinen usko[45], josta syystä hän itse ei suorastaan paljon auttanut aljettuin uusien asiain menoa kotimaassamme. Mutta hänen toimestansa ja hänen (siis Suomen) omilla varoilla oleskeli tänä aikana opin halullisia suomalaisia miehiä ulkomailla, paraasta päästä Wittenperissä Luteria ja Melantonia kuulemassa. Palattuansa jatkoivat paremmalla taidollansa uskonpuhdistuksen suurta asiaa Suomessapa tekivät sen syvemmällä tiedollansa vakinaiseksi maamiestensä sydämissä. Näiden joukossa ovat Mikael Agrikola ja Paaval Juusten kiitettävimmät kirjallisenkin ansion puolesta. Omituiseksi saattaa sitä sattumusta katsoa, että sen miehen teoissa, joka ensiksi toimitti suomenkielisiä kirjoja painosta, ja joka niinmuodoin perusti kansalliskirjallisuutemme, tavataan myös ensimäinen luetteloinen suomalaisen kirjallisuuden senaikaisista vähäisistä tuotteista. Se löytyy Agrikolan alkupuheessa Taavetin psaltariin. Tämä luetteloinen on Suomen kirjallishistoriallisten kirjoitusten joukossa niinkuin hienoinen valon viiva yön synkästä hämäryydestä aamun alkavaan koittoon.
Ulkomaillakin otetaan tänä aikana Suomen asioita kirjalliseen puheesen. Baselin kaupungissa painetaan Herran rukous suomeksi[46], ja luetellaan ne suomalaiset miehet, jotka Wittenperissä olivat saaneet majisterinseppeleen[47]. Romissa toimittavat ruotsalaiset veljekset Johannes ja Olaus Magnus tunnetut historiansa Pohjan maista ja kansoista; jälkimäinen puhuu Suomen runoistakin[48]. Kotimaassa on Juusten ensimäinen nimeksi tunnettu Suomen historioitsija. Mainittakoot tässä myös Aaron Forsius ja Johannes Messenius, joiden elämän vaiheet katkerasti muistuttavat Ruotsin hallituksen väärää käytöstä alamaisiansa kohtaan. Kumpaisetkin olivat aikansa oppineimpia miehiä, kumpaisetki saivat syyttömästi kärsiä vankeuden pimeää ja yksinäistä elämää, ja kumpaisetkin ovat kirjoittaneet Suomen maasta ja kansasta.
4. Yliopiston perustus on uskonpuhdistuksen jälkeen suurin, onnellisin ja seurantorikkain tapaus Suomessa. Se toi tieteet maahamme, ja teki ne kotiperäisiksi meidän kylmillä seuduilla. Sen kautta rupesi Suomen silmä-ala laajenemaan sekä ulkonaisesti että sisällisesti. Se yhdisti tieteiden siteillä Suomen kansan muihin sivistyneihin kansoihin Europassa. Se oli tieteellisen valon ensimäinen koitto pimeässä Pohjolassa. Vahinko vaan, että se perustettiin kielen vuoksi muukalaiselle kannalle; mutta kukapa silloin ajatteli Suomalaisista muuta kun että ne kuuluivat Ruotsiin niinkuin muu loisväki.
Kohta Yliopiston perustettua saatiin kirjapainoki toimeen Auran rannalle, ja koko Pipliä painetaan ensi kerran suomeksi – ei kuitenkaan omassa maassa. Ajan hengellistä luontoa ja menoa myöten hallitsi uskontiede aivan painavasti muita tieteitä uudessa Yliopistossamme. Pispa Terseruksen riita ylistää hänen vapaamielistä valistustansa tänä yksipuolisuuden aikana, joka ei ole vieläkään peräti kadonnut Suomen rajain sisältä. – Yliopistoa mainitessa – ken ei muistaisi Pietar Brahen kiitettyä nimeä? Unhottaa ei myöskään saa nimiä Rothovius ja Gezelius, joiden ansio Suomen kirkollisessa ja kirjallisessaki katsannossa on suuri. Historia tietää puhua heidän vioistansaki.
Suvaittiin kuitenki muitakin opin haaroja Suomen nuoressa Yliopistossa, kunhan niillä ei vaan loukattu kirkon uskoa. Sen kanssa sointui kielitiede hyvin yhteen. Latina, kreikka ja heprea – ne tuuhottivat niinkuin vanhan hongan latva. Oppineet eivät muita kieliä keskenänsä tarvinneet. Kansain nuoret kielivesat kasvoivat vapaassa elämässä niinkuin menniköt ahon viheliäisillä rinteillä. Vähitellen rupeevat ne tunkeumaan – ei oppisaleihin, vaan ensiksi oppineitten hiljaisiin kammareihin. Suomenki kieli oli jo ennen Yliopiston perustusta saanut kunnian nousta latinan, ruotsin ja saksan rinnalle sanakirjoissa.[49] Rohvessor Eskil Petræus on ensimäinen, joka hallituksen käskystä toimitti suomesta vaillinaisen kieliopin. Ahkera kirjamies Mikael Olaus Wexionius jouti tutkimaan Suomenkin asioita; hän on kirjoittanut myös Yliopiston senaikaisesta köyhästä kirjastosta[50] ja äitimme kielestä. Mathias Martinus seuraa paraasta päästä Petræusta suomalaisessa tienosoittajassansa. Kaikki nämät miehet puhuvat vähäisen Suomen runo-mitastakin. – Rohvessor Eero Justander on ensimäinen, joka palkan edestä kääntää hallituksen kuulutuksia ja julistuksia suomeksi; mutta tokkopa hänellä, yhtä vähän kun hänen jälkeläisillänsäkään, lienee siihen virkaan ollut minkäänlaista vahvistuskirjaa. Epäilemättä on tämä virka kuitenki mitä tärkeimpiä Suomessa olla taitaa. – Petræuksen avittajat Piplian suomentamisessa olivat rohvessori Martti Stodius, Maskun kirkkoherra Henrik Hoffman ja Piikkiön kirkkoherra Krekori Favorinus. – Paimion kirkkoherra Henrik Matheus Florinus parantaa Piplian suomennoksen alkukielen jälkeen. Hän suomensi 1686 kirkkolain, ja hänen huolensa kautta tuli painosta 1702 ensimäinen kokous Suomen kansan sananlaskuja, joita 17 vuosisadalla Tammelan kirkkoherra Lauri Pietarinpoika ja Lohjan kirkkoherra Kaapriel Tammelin olivat keränneet.
Taneli Juslenius näkee kaksi sotaa myrskyvän Suomessa, joista toinen on ijänkaiken hirmuinen muistaa. Sen alussa kirjoitti hän vanhan ja uuden Turkunsa (Abo vetus et nova), jossa koskee Suomen kirjallisuuttaki. Kynäilee muistaki kotimaan asioista ja kärsimyksistä. Suurin tekonsa on "Suomalaisen Sana-lugun koetus", jonka alkulauseesta saadaan kirjallishistoriallisiaki tietoja. – Jusleniusta voidaan kirjallisessa toimessansa verrata hänen aikalaiseensa pispa Svedbergiin Ruotsissa, joka myöski teki sanakirjan maansa kielestä. Jusleniuksessa ei kuitenkaan elänyt niin innollista isänmaanrakkautta kuin Svedbergissä, joka oli niin vimmattu äitinsä kielen hyväilijä, että päätti sillä virsiä taivaassakin veisattavan[51]. – Ilmajoen kirkkoherra Vhael alkoi tehdä täydellisen kieliopin suomesta, mutta kuolema keskeytti hänen tästä työstä; hänen leskensä painetti siitä niin paljon kuin oli ennättänyt valmistua.
Ensimäinen Suomen kirjallishistoriallinen teos painettiin Tukholmissa v:na 1719. Se on latinainen, niinkuin usiammat senaikaiset kirjat; suomennettuna on sen nimi: kirjallinen Turku[52]. Sen tekijä oli Andreas Antonius Stjerman, jonka Wieselgren sanoo kuuluvan "jättiläissukuun" Ruotsin kirjallisuudessa. Hänen kirjallinen Turkunsa ei ole lavia; se sisältää lyhykäisiä elämänkertoja Turun rohvessoreista, ja luettelee heidän kirjalliset tekonsa.
"Ison vihan" perästä jatketaan enemmin ja enemmin kotimaallisten aineiden tutkintoa ja esitystä. Nimet Scharin, Mennander, Gadd, Kalm, Bilmark y. m. ovat tunnetut. Suomenkielinen kirjallisuus karttuu niinkutsutuilla hengellisillä kirjoilla. Aapram Achrenius ja Tuomas Ragvaldinpoika ovat 18 vuosisadan ahkerimmat kynäilijät suomeksi. Tätä kieltä suositellaan Yliopistossaki; väitöskirjoitukset varustetaan suomalaisilla runoilla "onnentoivotukseksi", "corkiast oppenelle" "herr" "candidatille", "auctorille", "respondentille", "rackalle svogerille" tahi muulle "ystävälle", kun "surella cunnialla jutteli", "urhollisest taisteli" eli "miehulisest edes vastaisi" "caunista työtänsä" Yliopiston oppi-istuimelta. Siitä ei suomen kieli paljon hyötynyt.
5. Kahdeksannentoista vuosisadan viimeiset kymmenluvut ovat yleensä Europassa monin tavoin edellisiä aikoja merkillisimmät. Kansalliset liikkeet ja hakemukset lukevat niistä ajoista näkyväisen alkunsa. Tieteet muuttavat vähitellen muotonsa. – Ruotsi suri vielä suuria tappioitansa, ja poti edellisten sotain verisiä haavoja. Se oli menettänyt suurimman osan entistä valtaansa. Siitä seurasi ulkonainen voimattomuus, ja se käänsi Ruotsalaisia enemmin ja enemmin katsomaan ja tarkemmin hoitamaan sisällisiä asioitansa. Tämmöinen riento havaitaan kirjallisuudessaki; III:s Kustaa antoi sen runolliselle osalle vilkkaan menon ja eloisan liikkeen.
Myöski Suomen sivistyshistoriassa alkaa uusi aikakausi viime vuosisadan loppupuoliskolla. Edellisen ajan vähäiset hankkeet kotimaan sisällisen tilan ja muinaisuuden tutkimisessa varmistuvat. Ruotsalaisten esimerkki koitui Suomenkin oppineihin. Kuningas III Kustaan aikakauteen kuuluvat Creutz ja Choræus. Porthanin nero ja isänmaanrakkaus asetti Suomen historian tutkinnon entistä verrattoman paremmalle ja selkeämmälle kannalle. Tämä ikimuistettava mies syntyi ja kasvoi Suomen kansan historialliseksi silmäksi, jonka terävyys ja tarkkuus ei heittänyt juuri mitäkään kotimaallista katsomatta. Porthan oli monitietävä mies, josta syystä hän vaikutti monenpuolisesti tieteellisen ja kirjallisen elämän menestykseen Yliopistossamme. Mutta paraimman ja katoomattoman muistopatsaan nosti hän itsellensä Suomen historian ja kielen tutkimisella. Jos Porthan epäili Suomen kansan tulevaisuudesta, niinkuin on sanottu, niin hän on juuri itse se mies, joka antoi tämän tulevaisuuden toivolle varmemman vakavuuden. Hän valaisi kirkkaasti Suomen muinaisuutta, ja sen kautta on Suomen tulevaisuuski hänen perästänsä käynyt selkeämmäksi ja varmemmaksi. Porthanin ajasta kasvavat kansalliset hakemukset Suomessa.
Kirjallishistoriallisessa katsannossa ovat seuraavat kirjoitukset Porthanilta tärkeimmät: suomalaisesta runollisuudesta, josta tuli vaan 5 vihkoa (väitöskirjoitusta)[53]; historiainen suomalaisista saarnoista, 2 vihkoa[54]; ajatuksia runollisuuden harrastamisen ja kukoistuksen autannosta isänmaassa[54]; historia Yliopiston kirjastosta ja lisiä siihen, yhteensä 25 vihkoa[55]; ja Yliopiston rohvessoreista, 3 vihkoa[56]. Myöskin muista Porthanin kirjoituksista saadaan Suomen kirjallishistoriallisia tietoja, niinkuin esm. Juustenin ajantiedosta (= Chronicon), joka Porthanin muistutuksista ja lisistä on saanut paraimman arvonsa.
Bilmarkin nimi on jo mainittu; hän on ahkera esimies väitöskirjoituksia tarkastettaessa. – Mathias Caloniuksen nero ja oppi täyttää yksinänsä lakitiedekunnan velvollisuuksia Suomen Yliopistossa; kertomuksessansa Yliopistosta puhuu hän kirjastostaki[57]. – Lencqvist, Ganander ja Frosterus ovat myös muistettavat. V:na 1770 alkoi Auroranliittokunta vaikutuksensa; sen perustajat olivat Porthan ja Clewberg. Hedelmä sen toimesta oli ensimäinen sanomalehti Suomessa, seuraavana v:na 1771; nykyinen ruotsinkielinen sanomalehti Turussa Åbo Tidningar lukee siitä perijuurensa. V:na 1776 koetetaan toimittaa "Suomenkielisiä tietosanomia", mutta tilaajain puutteesta lakkaavat yhdestä vuodesta[58] Pietar Juhana Alopæus rupee yleisemmästi tutkimaan Suomen kirjallisia asioita alusta pitäen, mutta ei ennätä pitkälle; hän kirjoittaa myös harvinaisista kirjoista yleisesti, jonka ohessa kertoo Suomenki kirjallisuuden kasvuja[59]. Samaan aikaan tutkitaan Ruotsissa sen maan kirjallisia seikkoja Upsalan Yliopistossa. – Er. Mik. Fant on ahkera väitösten toimittaja Upsalassa, ja G. F. Fant kirjoittaa katkismuksista Ruotsissa[60]. J. H. Lidén luettelee Turun Yliopiston väitöskirjoituksia vuoteen 1779[61].
Uusi vuosisata on alkanut. Porthan nukkuu kuoleman uneen. Yliopisto pukeikse huolihurstiin, Suomi suree ja J. Tengström tulkitsee latinaksi maamiesten kaipaustuntoja Porthanin haudalla. Europan sodan pauhut viskaavat kuohuvat aaltonsa Pohjaanki – Suomi eroitetaan Ruotsista, ja jää enemmin kuin sitä ennen omiin nojiinsa sivistyksensä harrastamisissa. Franzén jättää syntymämaansa, jättää Auran muistorikkaan kaupungin, jossa on runoillut ja tiedoitsinut. Suomen oma on hän kuitenkin.
Nerot vaikuttavat kuoltuansakin. Porthanin henki elää, kasvaa ja selkenee itsetietävämmäksi Suomenmaan oppineissa. – Renvall tutkii suomenkieltä, väittää isänmaan historian opettamisen tarpeellisuudesta Suomen kouluissa, ja antaa tietoja[62] äitinkielen edellisistä tutkinnoista; suurin ja parain tekonsa on Suomalainen Sanakirja. Wallenius kertoo niistä Suomen miehistä, jotka ovat saaneet korkeimman oppiarvon, ennen Yliopiston perustusta[63]. F. W. Pipping asettaa tieteellisen toimensa kotimaalliselle kannalle, väitöksillänsä Yliopiston kirjaston hoitajista[64]. Niinmyös J. J. Tengström, joka antaa väitöksiä kreikankieltä taitavista Suomalaisista[65]. Aikakirjaisessa Aura esittää Suomen kirjallisuuden ja sivistyksen esteitä, joita selittäessä valaisee senaikaisia tuumia Suomen maasta ja kielestä[66]. Päin vastoin näitä tuumia lausuu pari vuotta sen jälkeen A. I. Arvidsson jalosti ja vapaamielisesti suomalaisen kansallisuuden ja kielen oikeuksista Turun Aamulehdessä. Sen toimittaminen kielletään kolme kuukautta ennen ensivuosikerran loppua. Arvidsson kirjoittaa vielä sanomassa Mnemosyne senaikaisista puuttuvaisista asioista Suomessa ja – hänen täytyy muuttaa Ruotsiin. Siellä kääntää ruotsiksi, lisää ja parantaa Rühsin saksalaisen historian Suomesta ja sen asujista[67]. Kirjallinen toimensa vieraassa maassa on todistanut, ettei tämä kiitetty maamiehemme ole unohtanut Suomen kansan sanalaskua: oma maa mansikka, muu maa mustikka. Toinen kiitetty maamies ja syvä tiedoitsija A. J. Sjögren antaa Pietarissa lyhyen ja valaisevan kertomuksen saksaksi suomalaisesta kielestä ja kirjallisuudesta[68]. R. v. Becker toimittaa Turun Wiikko-sanomia[69], ja vaikuttaa sen kautta tarpeellisen puhdistuksen äitimme kielen kirjoittamisessa; tarkastaa Mnemosynessä Strahlmanin saksalaista suomenkielioppia ja laatii itse paremman semmoisen ruotsiksi. C. N. Keckman tekee ensimäisen täydellisen luettelon suomalaisista kirjoista[70]. I. H. Lagus alkaa Suomen kirkkoa koskevain kirjoitusten julkasemisen[71]. C. A. Gottlund väittää Suomen kansan sananlaskuista Upsalassa ja painattaa Otavan Tukholmissa[72]. Kirkkoherra Strandberg toimittaa Turun hippakunnan paimenmuiston (Herdaminne 1832). Topelius, Judén, Renqvist y. m. kartuttavat suomalaista kirjallisuutta. H. R. v. Schröter tekee Suomen runoja tutuiksi ulkomailla.
6. Oma aikamme lähestyy. Tuskin olivat Turun tulipalon hiilokset sammuneet, kun tieteet saavat uuden paikan Suomen uudessa pääkaupungissa. Kotimaalliset hankkeet tieteissä, taiteessa ja kirjallisuudessa kiihtyvät ja vahvistuvat. Erittäin arvaamattomasta arvosta ja rikkaasta hedelmällisyydestä on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustaminen. Se on se keskus, jonka ympärillä ja jonka kautta isänmaanrakkaus on voinut harrastaa ja toimittaa suomalaisen kansallisuuden kalliimpia asioita ja pyrkimisiä. Tämän seuran aikakirjasta Suomi nähdään, kuinka Suomen historian tutkinto on kasvanut, ja kuinka myös kirjallisuutemme tuotteita on enemmin ja enemmin tarkastettu ja ilmisaatettu. Niinmyös sen vuosikertomuksista ja toimituksista. Suomen kansan lempi, kiitos ja kunnioitus on niiden miesten palkinto, jotka tämän seuran perustivat, ja jotka sen toimea ovat auttaneet. Tämän suhteen ei tarvitse Elias Lönnrotin nimeä erityisesti mainita. Jos Porthan ojensi historiamme tutkinnon oikialle tielle ja valaisi muinaisuuttamme, niin Lönnrot on se, joka täydellisesti on ilmisaattanut ja pelastanut tämän muinaisuuden. Sen kautta on myös se perustus rakennettu, jolla suomalainen kansallisuus ja sen tulevaisuus seisoo varmempana kun milloinkaan sitä ennen.
Suomen kirjallishistoriallista ovat seuraavat miehet kirjoittaneet viimeisillä kolmella vuosikymmenillä:
Lönnrot, E.: väitti jo Turussa Wäinämöisestä; puhuu Suomen kansan runoista ja lauluista Kalevalan ja Kantelettaren alkulaiseissa[73]; sananlaskuista ja arvoituksista niiden alkulaiseissa[74], ja Suomessa[75]; Suomen virsikirjallisuudesta[76] ja Kalevalan uudesta painoksesta kirjallisuuslehdessä[77]. Mehiläisessä löytyy lyhyt kertomus suomenkielisistä sanomalehdistä, ja uusista virsistä, kirkossa ja kotona veisattavista[78].
Pipping F. W.: suurin ja arvollisin uhrinsa kotimaan kirjallisuuden altarille on "Luettelo suomeksi präntätyistä kirjoista, kuin myös muutamista muista teoksista, joissa löytyy joku kirjoitus Suomen kielellä, tahi joku johdatus sitä tuntemaan"[79]. Tämän teoksen nimestäki jo huomataan sen suuri kirjallishistoriallinen arvo. Sitä mainitessa johtuu Matti Pohto itsestään jokaisen Suomalaisen mieleen. – Pipping on myös kirjoittanut Suomen kirjapainoista Suomen tiedeseuran toimituksissa[80].
† Tengström, J. J.: tämän tiedoitsijan kotoaineellisista teoksista valuu arvollisia apuja kirjallishistoriallemme. Etunenässä ovat tämän puolesta mainittavat hänen ajantiedolliset luettelonsa Suomen Yliopiston varakanslereista, tiedekuntain jäsenistä ja apulaisista[81]. Tämä kirja ei sisällä ainoastaan runsaita lisiä Suomen tieteellisen ja kirjallisen sivistyksen historialle, vaan on itseki jommoinenki semmoinen historia. Sen lopulla puhutaan erityisesti kansalliskirjallisuudestamme. Helsingin Aamulehdessä, joka pari vuotta takaperin uupui elämästä, on Tengström esittänyt sen vahingon, jonka Yliopisto kotimaan historian lähteiden ja tieteellisten keräysten suhteen kärsi Turun tulipalon kautta[82]. Aikakirjaan Suomeen on antanut maamme kirjallisuutta koskevan otteen A. Stjermanin svio-gotilaisesta kirjastosta, ja Caloniuksen ennen mainitun kertomuksen Yliopistosta[83].
Rein, G.: on tutkinut ja kirjoittanut enemmän Suomen historiaan ja tilastoon kuuluvia aineita, vaan on antanut valaisevia lisiä kirjallishistoriallemmekin. Jo Turussa väitti Suomen asiain kirjoittajista[84]. Teki siitä sittemmin otteen, ja jatkoi samaa ainetta Porthanin aikaan, aikakirjassa Suomi, jossa puhuu myös kansalliskirjallisuutemme kasvannosta ja sen autannosta[85]. On Yliopiston rehtorina antanut kertomuksia sen hallituksesta ja toimesta, y. m.
Hällsten, J.: on laatinut väitöksen kirjallisuuden vaiheista Suomessa keski-aikana[86]. Se sisältää yleisiä silmäyksiä Ruotsalaisten valloitusretkistä Suomeen v:n 1157, 1249 ja 1293, ja maamme luostareista ja kouluista, jonka ohessa senaikaiset vähät kirjalliskasvut luetellaan.
Rabbe, F. J.: on toimittanut luetteloita Suomen kirjallisuuden tuotteista, ja sen kautta paljon huojentanut kirjallishistoriamme matkaansaantia. Ne ovat: luettelo koto-aineellisista kirjoituksista Turun sanomissa 1700 vuosiluvulla; niinmyös v:sta 1800 v:teen 1709, ja sanomassa Mnemosyne v:na 1819–1823; Yliopistomme koto-aiheellisista väitöksistä, sen perustuksesta v:teen 1820; ja Suomea koskevista kirjoituksista Ruotsin Tiede-Akatemian toimituksissa v:na 1739–1823[87]. On myös kirjoittanut muutamista esitöistä täydelliseen Suomen tilastoon, elämäkertoja maamme muistetavista miehistä, j. m.
Hjelt, O. E. A.: on tehnyt väitöksen luonnon historian oppinnasta Suomessa ennen Linnén aikaa, (Elias Tillandz ja hänen edellisensä). Siinä kerrotaan ja arvostellaan, mitä Yliopistossamme matkaansaatettiin mainitun tieteen hyväksi 1600 vuosilukuna. Se ei ollut paljo[88].
Cygnæus, F.: on tähän asti syvimmästi tutkinut ja täydellisimmästi esittänyt surukuvallista ainetta Kalevalassa, nimittäin Kullervo-runojen sisällystä, ja arvostellut muitaki kirjallisuutemme tuotteita, esm. Z. Topeliuksen näytelmää: 50 vuotta sitte[89]. – Cygnæuksen jääkynttilät, monet muistopuheet, j. m. ovat tutut.
Snellman, J. W.: on viimeisenä ja tänä vuosikymmenenä taitavimmasti ja voimallisimmasti ruotsin kielellä esittänyt ja puolustanut suomalaisen kansallisuuden ja kielen oikeuksia. Vaikutus siitä on ollut hedelmällinen. Saiman, Kallaveden ja Kirjallisuuslehden sisältö ei ole tavallisten sanomien perhoistyötä; niitä lukevat tulevatki suvut. Niissä löytyy ajatuksen syvyydellä ja terävyydellä tehtyjä arvosteluja Suomen kirjallisuuden tuotteista, niinkuin esm. kahden viimeisen vuosikymmenen suomenkielisestä kirjallisuudesta, Suomen historiasta, sanomalehdistä j. n. e.[90]. – Snellmanin tieteellinen toimi ja ansio ei kuulu tähän.
Elmgren, S. G.: on kirjoittanut elämäkertoja Suomen muistettavista miehistä. Ilmoittanut ja tarkastanut maamme kirjalliskasvuja Kirjallisuuslehdessä, niinkuin esm. Suomen sanomien vaiheita, hengellistä kirjallisuutta j. n. e. Arvollisin toimensa kirjallishistoriallisessa katsannossa ovat hänen vuosikertomuksensa Suomalaisen kirjallisuuden Seuran vaikutuksesta; erittäin on mainittava hänen kertomuksensa tästä seurasta, sen ensimäisinä 17:sta vaikutusvuosina[91].
† Tengström, R.: ennätti ainoastaan silmäillä Suomen kansaa Kalevalasta, tehdä johdannon kuvauksiin syntymämaan runollisuudesta, ja toimittaa ensimäisen osan kokouksesta Suomen valittuja runoja ja lauluja, vanhemmasta nykyiseen aikaan asti[92]. Alku työn kaunistaa – kuolema vei tämän nuoren neron kirjallishistoriamme vahingoksi.
Törnegren, C. W.: on kuvaillut syvällä kirjallishistoriallisella tiedolla ruotsalaisen runollisuuden vaiheita Suomessa, Chronanderista Franzéniin asti, ja toimittanut luettelon Yliopistomme väitöksistä, v:sta 1828 v:teen 1852[93]. On myös kirjoittanut Suomen muistettavain miesten elämäkertoihin.
Rancken, J. O. I.: on antanut väitöksen Suomalaisten historiallisesta ja maatieteellisestä kirjallisuudesta v:teen 1722. Siinä määrätään Suomen kirjallishistorian aikakaudet neljäksi: 1:n – 1640, 2:n – 1721, 3:s – 1809 ja 4:s viimeisestä vuosiluvusta eteenpäin nykyaikaan. Helposti havaitaan nämät aikakaudet aivan vaillinaisiksi ja ulkopuoleisiksi[94].
Oksanen, A. (Ahlqvist): on vertaillut ja arvostellut Judénin, Gottlundin ja Korhosen runollista tointa ja ansiota, ja väittänyt suomen kielen tutkijoista ennen Porthania[95]. Kumpaisetki kirjoitukset ovat valaisevat niissä osissa kirjallisuuttamme. On myös tarkastanut suomalaisen kirjallisuuden tuotteita Suomettaressa, jonka alkajana ja toimittajana hän oli, ja Schiefnerin saksannosta Kalevalasta aikakirjassa Suomi[96].
Renval, R.: on antanut tietoja ja tehnyt luettelon Suomen sanomakirjallisuudesta v:sta 1771 v:teen 1854[97].
Yrjö Koskinen on Nuijasodassansa omistanut muutamia sivuja suomenkieliselle kirjallisuudellemme[98].
Paitse yllämainittuja ovat jotkut muutkin arvostelleet yksityisiä osasia kirjallisuudestamme. Ulkomaalaisetkin ovat kääntäneet tarkastavan silmän Suomen kirjallisuuden tuotteisin. – Kirjoittajain luku on maassamme sivistyksen kerällä kasvanut, varsinki suomen kielellä. Monta kiitettävää tiede- ja kirjoitusmiestä on Suomen kansa kadottanut heidän paraassa ijässänsä. Melkein vuosittain on kuolema laittanut surun ja kaipauksen sanomia ympäri maatamme, muistuttaen sananlaskua: tulee mies meren takainen, ei tule turpehen alainen. Nimet R. Tengström, J. J. Nervander, F. Collan, M. A. Castrén, G. A. Wallin, A. J. Sjögren, H. Kellgren, J. J. Tengström j. m. eivät katoa Suomalaisten muistosta.