5:ksi Suomen kirjallishistorian aikakaudet.

Ennen näiden aikakausien määräämistä on tarpeellinen osoittaa, mitä Suomen kirjallishistoria tulee sisältämään. Se jo kyllä nähdään yleisesti edellisistäki jaksoista; vaan kun moni ehkä lukee Suomen kirjallisuuteen kuuluvaksi ainoasti mitä suomeksi on kirjoitettu ja painettu, on tästä asiasta annettava likempi selitys.

Helposti huomataan tätä kysymystä ei voitavan tyydyttäväisesti selvittää, puhumatta samalla kertaa sivistyksestä, johon se luonnollisesti juottuu yhteen. Kirjallishistorian ei pidä muka olla kuivan luettelon kirjallisuuden tuotteista, ynnä lyhykäisen otteen kanssa niiden sisällyksestä; sen tieteellinen luonto vaatii sen myös katsomaan ja näyttämään kirjallisen sivistyksen tilaa, kuntoa ja kasvantoa siinä maassa ja kansassa, jonka kirjallisuus on sen pää-aineena, ja niinmuodoin pää-sisältönäkin. Sivistyksen ohessa on tarvis puhua myös niistä kielistä, jotka ovat olleet sen välikappaleina maassamme.

Mitä nyt sivistykseen yleensä tulee, niin muistutettava on, ettei se ole kenenkään erityisen ihmisen eikä kansan tekemä. Perijuurtansa on kaikki sivistys Jumalasta; siitä on selvä, ettei totista sivistystä löydy uskonnotta. Mutta ihmisillä ja kansoilla on, niinkuin vapailla olennoilla, tämän suhteen myös suuri osansa; monet monituiset suvut ovat töillänsä ja toimillansa ei ainoastaan ylläpitäneet, vaan myös kartuttaneet sivistyksen yleistä, rikasta aarretta. Vastaansanomatoin on siis se, että niinkuin taivaankappalten lukemattomilla joukoilla on itsekullaki tähti kunnalla aurinkonsa, josta saavat valonsa, samoin on sivistyski kaikkein kansain yhteinen omaisuus, josta jokaisella on oikeus ottaa niin paljon kuin tahtoo ja jaksaa. Tästä oikeudesta ei kukaan kansa tarvitse kantaa kiitoksia muille kuolevaisille, olkoot kutka tahansa. Kuki maa ja kuki kansa on saanut sivistyksensä siemenen muualta. Mutta jokaisen kansan velvollisuus on hoitaa ja kartuttaa tätä siementä.

Sivistyksen yhteinen ja yleinen luonto ilmoittaa sen sisällön äärettömäksi. Jos niin ei olisi, ei se voisi olla niin hedelmäisestä väkevyydestä kuin ihmiskunnan historia todistaa sen olevan. Sivistyksen tavara-aitat ovat tyhjentymättömät; ne riittyvät kaikkein ihmisten ja kansain hengellisiä tarpeita täyttämään, samalla tavalla kun maa ja sen epälukuiset olennot ja kasvut saavat puuttumattoman eineensä ja elatuksensa valon, ilman, lämpimän ja kasteen yhdistyvästä vaikutuksesta. Mutta sivistys ei ainoastaan riity kaikille; se myös sovittaikse vapaasti jokaisen vapaan olennon sekä hengellisiä että luonnollisia avuja myöten, joiden ylläpito ja kasvanto suurimpaan kukoistukseen ja hedelmäisyyteen sen päätarkoitus on. Sivistys ei siis tahdo sortaa eikä kuolettaa kansain ominaisuuksia, eli niinkuin näitä voidaan yhdellä sanalla nimittää: kansallisuutta; päin vastoin tähtää se tämän eläväksi saattamista ja tekemistä jokaisessa kansassa. Mutta monenkaltaiset vastukset ovat estäneet ja estävät tätä sivistyksen vaikutusta, niin ettei se aina ja joka paikassa ole voinut vapaasti täyttää korkiaa tarkoitustansa.

Kaiken ihmisellisen sivistyksen ja kasvatuksen suurimmat ja ihmeellisimmät välikappaleet ovat kielet. Näihin katsoen on jokaisen kansan oma kieli kalliimmasta arvosta ja painavimmasta merkityksestä, sivistyksen oikian menestyksen ja kukoistuksen vuoksi kussaki maassa. Kansa ja sen kieli ovat niinkuin sielu ja ruumis yhdistettyinä; ainoasti kuolema voi ne eroittaa toisistansa. Kieli on kulleki kansalle samasta arvosta sivistyksen suhteen, kun työ-aseet peltomiehelle maaviljellyksen puolesta. Tästä ymmärretään, ettei kukaan kansa voi hankkia eikä omistaa itsellensä yleisempää sivistystä muulla keinolla kun omalla kielellänsä. Nämät kolme: kansa, sen kieli ja sivistys ovat siis myöskin eroittumattomassa yhdistyksessä kussaki maassa. Tästä käy selväksi se totuus, ettei kukaan kansa saata täyttää kutsumustansa maailmanhistoriassa, ellei nämät kolme saa vapaasti vaikuttaa, ylläpitää ja avittaa toisiansa.

Mutta maailmanhistoriassa ovat kunakin aikana jotkut kansat olleet muita edellä ja ylempänä sivistyksessä. Juuri niiden kautta on se myös siirtynyt muille, ja silloin on tavallisesti niiden kieliki tullut vieraasen maahan. On sattunut niinkin, että pienempien kansain kielet ovat tämän kautta lakastuneet ja se kansa sillä tavoin kadottanut ainijäksi oman kansallisuutensa ja itsellisyytensä, samoin kun pienet purot, laskettua vetensä suurempiin jokihin, kuivavat ja katoovat näkymättömiin. Kielet eivät kuitenkaan aina ole tehneet tämmöisiä murhatöitä toisillensa; ovat tavallisimmasti vaan auttaneet sivistyksen pysymistä vieraassa maassa, ja sen tehtyänsä antaneet vallan kansan omalle kielelle.

Tässä sopii nyt jatkaa mitä tämän johdannon ensimäisessä jaksossa mainittiin (8 sivulla) muukalaiskielistä Suomessa. Näiden kutsumuksen seloksi maassamme, muistutettakoon ensin muinasajan sivistyneimmistä kielistä Europassa – latinasta ja kreikasta. Tunnettu on näistä jälkimäisen suuresti vaikuttaneen edellisen kasvantoon, varsinki tieteellisessä katsannossa, vaikka latina sitte sai vallan kreikan yli, Romalaisten päästyä ylimäiseksi herraksi senaikaisessa sivistyneessä maailmassa. Mutta sitteki kun tämä heidän herrautensa lakastui, ja kun koko vanha romalainen valtakunta kaatui, vallitsi heidän kielensä Europan nuoremmissa kansoissa kaikkia, korkiampaan sivistykseen kuuluvia asioita. Epäilemättä oli tämä tarpeellinen alussa. Nämät nuoremmat kansat eivät voineet omilla hengellisillä varoillansa ja voimillansa vaikuttavasti ja edistävästi iskeä maailmanhistoriaan kiini. Heidän piti siihen suureen työhön saada tarpeellisen kasvatuksen ja opin. Kristillisyyden olivat saaneet, ja heidän piti myös omistaa itsillensä muinasajan sivistyksen. Tämä kaikki antoi Europan kansoille taitoa ja voimaa ei ainoastaan omaksi ylläpidännöksi, vaan myös yleisen sivistyksen vaurastumiseksi. Latina oli tämän sivistyksen välikappaleena kaiken keski-ajan, ja se oli tämän kielen suuri tarkoitus ihmiskunnassa. Vanhan tavan vuoksi pidettiin sitä kauvan aikaa jälkeenkipäin yleisemmässä kunnossa, vaikka niin ei olisi ollut välttämätöin tehdä.

Tämä sama maailmankieli, joksi latinaa saattaa kunnian vuoksi sanoa, tuli kristillisyyden seurassa Suomeenki, ja sen lisäksi vielä ruotsi; valloittava ruotsalainen kansa toi maahamme ei ainoastaan mitä itse oli muilta kansoilta lahjaksi saanut, vaan myös oman kielensäki ja valtansa lait ja asetukset. Ihmeteltävä on se, ettei kaiken tämän muukalaisuuden seuraus ole ollut sortavampi – kun sitä muka tuli yhtaikaa niin paljo.

Pää-asiallinen eroitus, muukalaiskielien suhteen, suomalaisen kansan ja usiampien muiden kansain välillä Europassa on se, että maassamme on saatu latinan rinnalla vielä suuremmassa määrässä suositella ja pitää ruotsia. Vaan kun nämät kielet eivät yleisemmästi sointuneet Suomessa kristillisyyden ylevän tarkoituksen kanssa yhteen, täytyi niiden kääntyä syrjään uskon käytöllisissä asioissa. Uskonpuhdistus korotti niissä maissa, joissa se pääsi voitolle, kansain kielet kirkon kieleksi. Niin tapahtui Suomessaki. Mutta useimmissa muissa maissa ovat omat kielet jo vallalla kaikissa valtakunnallisissa ja tieteellisissäkin asioissa. Niin onnellinen ja oikia ei ole suomen kielen laita vielä nytkään.

Mutta kun jonkun kansan elämän vaiheita tutkitaan ja tarkastetaan, ovat ne kokonaisessa järjestyksessänsä katsottavat ja tuomittavat. Mitä historiassa on tapahtunut, sitä ei voida peruuttaa; sitä vastaan saatetaan vanhat vahingoittavat seikat muuttaa ja parantaa, ja tämä on Suomen kansan ainoa turva ja lohdutus kielensä ja sivistyksensä asiassa. Historia sovittaa kansain kärsimykset; muisto ja toivo antavat toisillensa sovinnollisen käden. Suomen kansan elämän kohtaukset, semmoisina kun ne, ylimalkaan katsottuina, nyky-aikaan asti ovat olleet, saavat sovintonsa sen historian juoksusta.

Edellisissä lauseissa on sanottu, ettei sivistyksen tarkoitus ole kenenkään kansan kuolettaminen, vaan eläväksi tekeminen. Kysytäänkö siis: onko sivistys kuolettanut suomalaista kansaa, onko hävittänyt sen kansallisuutta? niin siihen on vastaus: Ei ole. Vaikka tämän sivistyksen vaikuttavimpina välikappaleina ovat olleet vieraat kielet, on se kuitenki Suomalaisissa itsetietoon herättänyt ja saattanut heidän kansallistuntonsa. Suomen kansalla ei sentähden ole syytä vihata näitä muukalaiskieliä – latinaa ja ruotsia; ne ovat palvelleet sen kalliinta asiaa: sivistystä ja valistusta Suomessa. Epäilemättä on näiden – sivistyksen ja valistuksen – tarkoitus edespäinki sama kun tähän asti, sitteki kun oma kielemme astuu laillisen oikeutensa ja luonnollisen perintönsä omistukseen. Mikä tämä tarkoitus on, se on jo selitetty. Kuinka pian taas suomen kieli pääsee valtakieleksi maassamme, se riippuu paraasta päästä siinä, miten palava ja innollinen rakkaus meillä Suomalaisilla on tulla omituisemmiksi ja vapaammiksi jäseniksi kun tähän asti olemme olleet, muiden kansain joukossa sivistyksen puolesta.

Kysyttäköön vielä: ovatko Suomalaiset osanneet tiedolla ja taidolla käyttää latinaa ja ruotsia sivistyksen hyväksi Suomessa? Tähän on totuuden mukaan kerskaamatta vastattava: Ovat. Ruotsalaisia on tosin löytynyt maamme oppineitten joukossa, mutta Suomalaisten ansio on se, että europalainen tiede ja taide on pysynyt ja juurtunut siinä osassa Pohjaa, jonka Luoja on antanut Suomen kansalle sivistyksen ja valistuksen kodiksi maanpiirillä. Suomen kansa on verellänsä ja hengellänsä puolustanut tätä kallista maatansa ja omaa itseänsä; se on myös sen kautta ollut lujana muurina Ruotsalaisille ja heidän kansallisuudellensa. Tämä sama vähäinen kansa on, kaikissa kärsimyksissänsä, tähän asti miehuullisesti sotinut sanalla, auralla ja miekalla, ja sillä tavoin voimiansa ja taitoansa myöten täyttänyt kutsumustansa ihmiskunnassa. Kun sivistys sulkee sisäänsä kaikki, mitä suurta, hyvää ja kaunista löytyy, niin tämä Suomen kansan kutsumus ei ole ollut eikä saata olla muu kun sivistyksen juurittaminen, suojeleminen ja levittäminen Pohjan kylmillä perillä; viime mainittu velvollisuus on likimäisesti käännettävä heimokansaimme hyväksi. Min pimeä ja hirvittävä ei myöskään nykyisyyden eikä tulevaisuuden otsa ole, että Suomalaiset tahtoisivat, kykenemättömien pelkurien tavoin, erota edeskäänpäin velvollisuuksiensa täytännöstä – sekä kansallisessa että ihmiskunnallisessa suhteessa – tahtoisivat vaihtaa suomalaista kansaallisuuttansa ruotsalaiseen, niinkuin Ruotsissa nämäkin aikoina vielä näytään haluavan ja toivovan. Ymmärrettävä on, että jos Suomen kansa semmoiseen itsessään jo mahdottomaan vaihtoon rupeisi, sen omituinen tila, kohta ja riento kansain joukossa sen kautta olisi keskeytetty. Ennenkun Suomalaiset siis sen tekevät, tahtovat he miekallansa puolustaa omaa elämätänsä viimeiseen veren pisaraan asti, ja sillä tavoin omistaa itsellensä edes kunniallisen kuoleman. Oma henki on rakkain ja kalliin kaikille; sitä puolustaa jokainen ketä vastaan tahansa kuolemaan saakka.

Mutta Suomen kansan elämän säilytykseksi ja kutsumuksen täytännöksi omituisemmasti kun tähän asti on tapahtunut, on yksi ainoa ehto toteutettava: suomen kieli on korotettava valtakieleksi. Se ei ole mahdotoin; siihen on askelma askelman perään vähitellen otettu ennen, ja nyky-aikanaki. Latina on astunut alas tieteiden istuimelta Suomessa. Totta ruotsinki vuoro tulee antaa suomelle täyden vallan. Ja jos latina ei osaa näyttää esm. runollisuudessa Suomessa minkäänlaista Wäinämöistä, niin sitä ei voi sanoa ruotsista, jolla kielellä meillä on ensimäisen luokan runoilijoita. Tarvitseeko tämän todistukseksi mainita nimiä: Franzén ja Runeberg? Kun siis näiden vierasten kielien laita on tämmöinen maassamme, kun Suomalaiset ovat tiedollisesti ja taidollisesti osanneet käyttää niitä sivistyksen välikappaleina, niin aivan kummallinen ja käsittämätöin epätoivo hallitsisi sitä eli niitä, jotka uskoisivat, ettei oma äitimme kieli, voimaan ja valtaan päästyänsä, kelpaisi ja voisi menestyksellä ja hedelmäisyydellä, yleisemmästi kun tähän asti, palvella sivistystä ja valistusta Suomessa.

Latina ja ruotsi ovat olleet Suomen kansalle ikäänkun ottopoikina. Niitä ruokkiessa ja verhoittaessa ei se ole unohtanut velvollisuuksiansa omaakaan kieltänsä kohtaan; on vaan liiemmaisesta kohteliaisuuden tunnosta pitänyt liian kauvan vieraita lapsia pöydän päässä ja omaa lastansa pankolla. Mutta kaikki, mitä nämät kolme lasta, (latinaa saatetaan kuitenki sanoa ukoksi, ruotsia ja suomea sen rinnalla nuorukaisiksi), ovat puheella ja kirjoituksilla julkisuuteen tuottaneet, kaikki se kuuluu Suomen kirjallishistoriaan.

Suomen kirjallishistoria tulee siis sisältämään suomalaisen, latinaisen ja ruotsalaisen kirjallisuuden vaiheita maassamme. Mutta siihen kuuluu myös kaikki, mitä suomalaisesta ajatuksesta ja kynästä on lähtenyt muillaki, paitse mainituilla, kielillä. Se aikaa tulee ehkä pianki, jona muukalaiskieliset kirjoitukset voidaan Suomen kirjastoissa ja kirjallishistoriassa verrata vanhoihin sota-aseisin, joita muiston ja kunnian vuoksi säilytetään tulevain sukuin nähtäviksi, niitä varten erityisesti tehdyissä rakennuksissa. Mehiläisen tavoin ottakoot suomenkieliset kirjoittajat niiden sisällyksestä paraimmat osat ja kääntäkööt ne suomeksi, niin että koko suomalainen kansa saa tilaisuuden tietää, mitä hyvää sen tiede- ja kirjoitusmiehet ovat vierailla kielillä ilmituoneet.

Mutta kun kirjallisuus kaikissa järjestetyissä valtakunnissa on läheisessä yhteydessä monenlaisten laitosten ja sääntöjen kanssa, niin Suomen kirjallishistoria ei voi olla koskematta näihinkin omassa maassamme. Se tulee siis lyhykäisesti katsomaan myös Yliopiston, kouluin, kirjallisseurain, kirjakauppain, kirjapainoin, paino-asetusten j. n. e. seikkoja Suomessa. Erittäin ovat suomen kielen vaiheet myöskin lyhyesti esitettävät. Ja kun kuki kansa, päästyänsä yleisen sivistyksen osallisuuteen, on omituisella tavallansa vaikuttavaisena jäsenenä ihmiskunnan suuressa pereessä, ja niinmuodoin enemmin eli vähemmin toisten kansain yhteydessä, niin Suomen kirjallishistorioitsijan ei pidä, esittäessänsä oman maan kirjallisuutta, välttää siihen kuuluvain seikkoin yleistä silmäilöä valistuneessa maailmassa. Etenkin ovat kirjallisuuden ja kielen asiat Ruotsissa tämän suhteen valaisevat niinä aikakausina, joina Suomi oli sen kanssa yhtenä valtakuntana, ja sitteki kun 1809 vuoden sota ja rauha eroittivat Suomalaiset ja Ruotsalaiset toisistansa.

Seuraa vihdoin puhua Suomen kirjallishistorian aikakausista, ja määrätä niiden järjestyksen. Näiden suhteen on mainittava joka hetken ja silmänräpäyksen kansain elämässä olevan painavasta arvosta. Mutta jotkut vuodet ja ajat ovat sivistyksen kasvannossa verrallisesti muita merkillisempiä kussaki maassa. Historia valitsee ne ikäänkun pysähdyspaikkoiksi sisältönsä esityksessä; ne ovat sen kirjoittajalle ja myöski lukijalle samasta merkityksestä kun peninkulman tolpat ja lepopaikat matkustajalle. Niiden väliä sanotaan historiassa aikakausiksi.

Suomen kirjallisuudella ei ole monta merkillisempää vuosilukua. Suorastaan siitä on sentähden melkein mahdotoin saada sen historialle sopivia aikakausia. Näin ollessa on paras ottaa ja järjestää ne niistä ulkonaisista seikoista, jotka ovat vaikuttaneet muutoksia ja parannuksia maamme sivistyksessä, ja siis kirjallisuutemmeki asioissa; nämät seikat ovat sillä tavoin katsottavat sisällisiksi ja Suomen kirjallisuuden piiriin kuuluviksi.

Näin saadaan Suomen kirjallishistorialle 6 aikakautta. Ne ovat:

1:n aikakausi v:sta O[99] ... v:teen 1157, jälk. Krist. synt.
2:n " " 1157 ... " 1543 " " "
3:s " " 1543 ... " 1640 " " "
4:s " " 1640 ... " 1770 " " "
5:s " " 1770 ... " 1831 " " "
6:s " " 1831 ... " -- " " "

Tämä on Suomen kirjallishistorian luuranko. Kirjallishistoriallinen tutkinto, taito ja esitys on antava tälle luurangolle lihan ja veren.

Näitä aikakausia määrätessä on pidetty silmällä pää-asiallisesti kahta tärkeää asiaa: sivistystä ja kansallisuutta, jotka kansain elämässä käyvät rinnatusten, ylläpitäen ja auttaen toisiansa. Niin on tapahtunut suomalaiselleki kansalle, vaikka sen on täytynyt sivistyksensä juoksussa tehdä monia poukamia ja mutkia, jotka eivät aina ole olleet Suomalaisten omassa tahdossa.

Nämät aikakaudet voidaan sisällyttää kahteen yleisempään jaksoon. Ne nimitettäkööt: muinaisen ja kristillisen ajan kirjallisuudeksi. Viimemainittu jakaikse: katolisen, uskonpuhdistannollisen, tieteellisen ja kansallisen aikakauden kirjallisuuteen.

Jos kielen puolesta silmäillään näiden 6:n aikakauden kirjallisuutta, niin se on: 1:nä aikakautena puhdas suomalainen; se pistää tuotteillansa muiston voimalla kaikkiin sen jälkeisiinkin aikakausiin. Suomen kansa on sen kautta muistuttanut kutaki elävää miespolvea, etenki oppineita kansalaisiansa, ikäänkun sanoen: "täällä minä olen – elkäät unohtako minua, elkäätkä myös omaa itseänne!" Muisto ja isänmaanrakkaus ovat valvoneet, niin ettei unohdus ole tässä saanut valtaa; – 2:na aikakautena on kirjallisuus paraasta päästä latinainen, ja mainitun muistutuksen kautta myös suomalainen. On vähä ruotsiaki. – Samoin on Suomen kirjallisuus sekaisin suomalainen, latinainen ja ruotsalainen 3:na, 4:nä, 5:nä ja 6:nakin aikakautena. Myös saksaa ja ranskaa ovat Suomen oppineet tällä vuosisadalla kirjoittaneet, ja ehkä vähän ennenkin.

Mitä näihin aikakausiin vielä tulee, niin ensimäinen päättyy uuden uskon tultua Suomeen; sen henki vaikutti kirjallisuuden sisältöön. Toinen päättyy uskonpuhdistuksen päästyä vakinaiseksi maassamme. Se vaikutti hedelmällisesti Suomen kirjallisuuteen, ja korotti suomen kirjakieleksi. Kolmas loppuu Yliopiston perustettua maahamme, ja siitä ottaa neljäs alkunsa. Tämän opetus- ja tiedelaitoksen[100] toimeen pano vaikutti ja on vaikuttanut suuria parannuksia Suomen sivistyksen, ja myös kirjallisuuden kasvannolle. Viides alkaa kansallisista harrastamisista tieteissä ja kirjallisuudessa; Yliopisto oli tämän uuden elämän kehto. Kuudennen aikakauden alku on suomalaisen kansallisuuden aamurusko, jonka selkeys on vuosi vuodelta ollut kirkastumassa nykyaikaan asti, ehkä paljo on vielä tekemistä ja toivomista, ennenkun voidaan sanoa sivistyksen Suomessa juoksevan aivan omaa ja omituista uraansa.

Pilvi-ajat ja hallavuodet Suomen kirjallisuudessa ovat tässä johdannossa jääneet erityisesti merkitsemättä; ne nähdään paremmin itsessä historiassa. Ei myöskään liene tarvis muuta kun lyhyesti muistuttaa siitä, että Suomen kirjallisuuden tuotteet ovat kunakin aikakautena järjestettävät eriluokkiinsa, ja esitettävät eriainettensa mukaan. Nämät luokat ja aineet ovat enimmästi samat kun muidenki kansain kirjallisuudessa.

Moni tiedoitsija varustaa teoksensa ei juuri lyhyillä eikä vähän kiittävillä puheilla tieteensä arvosta ja hyödystä. Se ei ole miksikään viaksi katsottava, kun se tapahtuu ylevällä totuudella ja rakkaalla mielellä, niinkuin tieteiden korkeus ja suuruus vaatii. Näin olisi ehkä tässäki johdannossa erityisesti tehtävä Suomen kirjallishistorian ylistännöksi, paitse mitä siihen kuuluvia yleisiä lauselmia tavataan siellä täällä melkein kaikissa jaksoissa. Mutta "joka ei puolesta sanasta ymmärrä, ei se koko sanasta viisaammaksi tule"[101]. Niin paljo olkoon kuitenki sanottu, että kaikki tieteet koskevat jokaista jäsentä ja kansalaista kussaki maassa, vaikka sen pahempikin useimmat pitävät niiden totuudesta, menestyksestä ja kukoistuksesta sangen vähän mahtia; oma vatsa, sen täyttö, oma voitto ja oman onnen etsintö ovat tavallisesti tieteitä ja taiteita rakkaampia. Kuitenkin eivät yksityisten yksityisimmätkään pyrinnöt ja riennot menestyisi, jos ei tieteitä löytyisi. Erinomattain on historiallinen tiede niin yleisestä luonnosta, että se koskee likimmäisesti kaikkia ihmisiä; se näyttää, miten nykyisyys on syntynyt ja kasvanut menneisyydestä. Jos tämä on yleisesti tosi, niinkuin se epäilemättä on, niin siitä älytään, mistä arvosta kunki maan ja kansan historia erittäin on. Tämän todistukseksi löytyisi tukevia ja valaisevia lauseita esille vedettäviksi semmoisten tiedoitsijain teoksista kun esm. Hegel ja Geijer ovat; vaan ne jääkööt tähän suomentamatta.

Kirjallishistoriaa voidaan sanoa kansan historian sisälliseksi puoleksi. Se näyttää, miten kansa on käyttänyt hengellisiä lahjojansa ja voimiansa kalliimman asiansa auttamisessa ja kartuttamisessa, se on: sivistyksen ja valistuksen asiassa. Kirjallishistoria on ikäänkun kansan valveille herännyt sisällisin omatunto, jos niin saa sanoa; se sisältää nuhteen ja rangaistuksen laiminlyödyistä velvollisuuksista, ja voimallisen kehoituksen parantamaan ja täyttämään, mitä on jäänyt toimittamatta ja tekemättä. Kirjallishistoria on siis ei vähävaikuttavana ehtona ja kiihoituksena sivistyksen edistykselle ja kasvannolle kussaki kansassa.

Mutta historia miltä nimeltä hyvänsä Suomessa ei voi kansallisessa katsannossa herättää eikä vaikuttaa suuria töitä, niin kauvan kuin se ei puhu kansan omaa kieltä. Suomen historia erityisesti ja Suomen kirjallishistoria vielä erityisemmästi vaikuttaa sitäki vähemmin, jos ne kirjoitetaan vieraalla kielellä. Niiden laita on Suomessa sama kun mykän, ja suurin osa kansaa on niitä kohtaan kuuro. Sentähden on Suomen historia ja kaikki sen eriosat suomeksi toimitettavat. Mutta tässä ei ole kyllä, eikä myös siinäkään, että oma kielemme vihdoinki tulee valtakieleksi hallitus-, laki-, oikeus-, virka- ja ammatti-asioissa; joka kaikki on kieltämättä yhtä toivottava kun tarpeellinen, ellemme aina jää häälymään osa ruotsiin, toinen venäjään, kolmas suomeen päin. Mutta kansallisuutemme ja sivistyksemme vaatimus on myös se, että tieteitä viljeltäköön Suomessa suomen kielellä. Niin kauvan kuin ne puhuvat maassamme muukalaiskieliä, täyttää Suomen kansa vaillinaisesti kutsumustansa maailmanhistoriassa. Teroittakoon etenki tämä Suomen oppivassa nuorisossa toimellista rakkautta omaan kieleemme, omaan kirjallisuuteemme, omaan kansaamme, omaan kansallisuuteemme.

[1] Katso Yliopiston Asetuksia, 157 §:lää, jossa mainitun arvon saanniksi vaaditaan väitöskirjoitusta joko latinaksi eli ruotsiksi. Suomi ei siihen laillisesti kelpaa.]

[2] Ks. Kalevalan 47 runoa, toisessa painossa.]

[3] Ks. esm. Mikael Agrikolan "Alkupuhetta sen wdhen Testamentin päle."]

[4] Ks. Valtaneuvos Pippingin Luetteloa suomeksi präntätyistä kirjoista, s. 8.]

[5] Rs. P. Wieselgrenin Ruotsia kaunokirjallisuutta (Sveriges sköna litteratur). Lund 1835. 3:n osaa 196 sivua; ja N. M. Pedersenin historiaa Tanskan, Norjan ja Ruotsinkielistä (Danske, Norske och Svenske Sprogs Historie). Kyöpenhamina; 2:n osan s. 117–143 ja myös ss. – Tämän palkitun historiaa 1:n osa painettiin 1829, toinen osa 1830.]

[6] Ks. Mikael Agrikolan rukouskirjan alkupuhetta.]

[7] Ks. Kasvinmaallista muistokirjaa (Fosterländskt Album) II. 1815. s. 68.]

[8] Ks. Castrenin kirjoitusta äänistä suomessa (om några ljud i finskan), Suomi 1841, 2:n vihko s. 8 ja ss.; Lönnrotin kirjoitusta suomen, viron ja lapin sisällisestä kohdasta toisiinsa (om finskans, estniskans och lappskans inbördes förhållande) L:ttrbl. 1853, N:ru 11; Lönnrotin lisiä suomen kielioppiin (ruotsiksi), Suomi 1841, 4:s vihko s. 11; N. V. Stockflethin Norjan Suomalaisista (Bidrag til kunskab om Finnerne i Kongariket Norge) I. Christiania, 1848, s. 16, 17 ja 416 ja ss.; A. J. Arvidssonin käännöstä Rühsin Suomesta ja sen asujista (Finland och dess innevånare). Tukholmi 1827, 2:n osa, s. 80.]

[9] Ks. Suomen kansan Sananlaskuja, s. 384.]

[10] Ks. Eurénin suomalaista kielioppia, s. 41.]

[11] Ks. W. Kilpisen Euklideen Alkeita, s. 6; E. J. Blomin Viivanto- ja mitanto-oppia; P. Aschanin Maamittauden Alkeita; ja aikakirjaa Suomea, 1844, s. 222 ja ss.]

[12] Vertaa esm. kirjoitusta kansallisuudesta ja kansallishengestä sanomalehdessä Turun Aamulehti (Åbo Morgonblad), josta näkyy että muutki pitävät mainittua turmelusta totena.]