II.
Madagascarin entinen kuningatar oli tavattoman armollinen huvilassaan, joka sijaitsi Algieren vuoristossa. Annamin prinssi näytti Sir Claudelle hevosiaan, joita tämä töin-tuskin viitsi katsella, sillä koko hänen huomionsa oli kiintynyt prinssin omituiseen tukkalaitteeseen. Caroline Barchester ja hänen karhunsa, joka samalla oli myös hänen miehensä, kertoivat suurella ihastuksella Mustafan kauniista hotellipuutarhoista. Mutta maaliskuun 10 p:nä oli Lady Wyverne sittenkin saanut aivan kylliksen Algierestä.
»Matkustetaan edemmäksi, Crumpet», sanoi hän miehelleen. »Me olemme nyt nähneet kuningattaren ja maurilaiset kylvyt — ainakin sinä olet ne nähnyt — ja kuvernöörin palatsin ja kaiken muun. Lähdetään erämaahan.»
Sir Claude näytti nyrpeältä ja itsepäiseltä.
»En minä tiennyt, että meidän piti lähteä erämaahan», sanoi hän.
»Tietysti. Mitä varten me muuten olisimme tulleet tänne?»
»Katsomaan Algiereä, luullakseni.»
»Kaikkea vielä! Algiere on yhtä ranskalainen kuin Rue de la Paix Parisissa. Minä tahdon nähdä kameleita ja hiekka-aavikkoja. Tilaa kaksi makuupaikkaa El-Akbaraan, niin olet kiltti. Se sijaitsee aivan erämaan kynnyksellä. Sinne me jäämme yöksi ja jatkamme sitten matkaa Beni-Moraan.»
Mutta kun Sir Claude yhä edelleen näytti kovin itsepäiseltä, lisäsi
Lady Wyverne ilkeästi:
»Tai muuten minä luulen sinun uskovan Mélie Etoilen ennustukseen.»
»Loruja!» sanoi Sir Claude. »Tuollainen valkopartainen —»
»No niin, hanki sitten piletit!»
Sir Claude läksi heti Cookin toimistoon ja sai piletit, mutta hän näytti hyvin vakavalta, melkein tuskalliselta palatessaan hotelliin. Eikä hän koko iltana kääntänyt silmiään vaimonsa kauniista, nukkemaisista kasvoista.
»Minä luulen, että sinä uskot!» sanoi Lady Wyverne hänelle, heidän mennessään levolle. »Vaara uhkaa, mitä suurin vaara, niinhän hän kirjoitti. Mikähän sinun mielestäsi olisi suurin vaara?»
»Tiedäthän sinä sen», vastasi Sir Claude karhealla äänellä.
Ja hän tarttui vaimonsa pieneen käteen ja puristi sitä.
»Oi, Crumpet, minun sormukseni!» huudahti rouva.
Mutta hän ei vetänyt sittenkään kättään pois, vaan lisäsi:
»Ikäänkuin sinä voisit kadottaa minut täällä! Crumpet, sinä olet hullumpi kuin minä, ja kuitenkin minä olen hirveän taikauskoinen.»
»Uskotko sinä siis tuohon astrologiin?»
»Tietysti en.»
Seuraavan päivän illalla he saapuivat El-Akbaraan, mutta matkalla heitä kohtasi pieni onnettomuus. Lähellä Kreirin asemaa juna joutui pois radalta, ja vaikkei Lady Wyverne haavoittunutkaan, niin pelästyi hän sittenkin pahan päiväisesti. Kun he pitkän viivytyksen jälkeen vihdoin taas saattoivat jatkaa matkaa, istui Sir Claude ja hänen vaimonsa vastapäätä toisiaan aivan äänettöminä. Sir Claude oli kovin masentuneella mielellä ja poltti kiihkeästi toisen sikarin toisensa jälkeen. Vasta kun he poistuivat junasta ja ajoivat pieneen ravintolaan, jossa heidän oli määrä viettää yötä, kirkastuivat heidän kasvonsa jälleen ja heidän entinen mielentilansa palasi.
»Mikä ihmeellinen paikka, Crumpet!» sanoi Lady Wyverne tirkistellen harsonsa läpi korkeita vuoria, jotka muodostivat erämaan eteen ikäänkuin korkean, suojelevan muurin. »Mutta missä on Sahara?»
»En tiedä, Kitty», vastasi Sir Claude. »Onkohan noilla vuorilla metsänriistaa?»
»Uh, täällähän on kylmä!» huudahti Lady Wyverne, kun vaunut vierivät kapeaan vuorisolaan. »Eipä uskoisi, että erämaa — Tuossa on hotelli!»
Vaunut pysähtyivät yksinäisen talon edustalle, joka sijaitsi rotkon pohjukassa vuolaan joen rannalla. Korkeat kalliot kohosivat joka puolella taivaan sinistä kantta kohti. Hotelliin johti pitkä lehtikuja, jota myöten karavaanitie kulki Saharaan. Rakennus oli pieni ja matala, mutta siistin ja kodikkaan näköinen. Ikkunoissa oli vihreät säleluukut ja veranda oli suuri ja avara.
»Teetä verannalle!» huusi Lady Wyverne. »Teetä, teetä, ja sitten, missä on erämaa?»
Ravintolan emäntä, lihava, keski-ikäinen ranskalainen nainen selitti, että erämaa oli aivan kallioiden takana. Vain viiden minuutin matkan päässä rotkosta. Lady Wyverne oli ihastuksissaan. Hän unohti kokonaan pelkonsa ja nielaistuaan kupillisen teetä hän sai miehensä mukanaan tielle, joka johti suurelle luonnon muodostamalle kallioaukolle, jota arabialaiset nimittävät »Saharan portiksi». Sir Claude oli ollut puhuttelemassa pitkäkasvuista arabialaista opasta, joka astui nyt heidän rinnallaan tietä näyttäen, mikä ei olisi lainkaan ollut tarpeellista. Sir Claude sanoi silminnähtävällä mielihyvällä vaimolleen:
»Kuulehan, Kitty, mitäs arvelet siitä? Tämä poika väittää, että täällä on paljon metsänriistaa, villilampaita vuoristossa ja suuria gaselliparvia aivan läheisellä tasangolla. Mitäs arvelet, jos jäisimme tänne muutamiksi päiviksi eikä vain yhdeksi iltaa? Voisin nousta kello kolmelta aamulla ja metsästää hiukan. Mitäs arvelet?»
Sir Claude katsoi huolissaan vaimoonsa.
»Hetken kuluttua vastaan sinulle, Crumpet, kunhan olen — Oi!»
Lady Wyverne huudahti ja pysähtyi keskelle tietä puristaen miehensä käsivartta. He olivat joutuneet erämaan laitaan ja näkivät edessään laskevan auringon. Aivan äkkiä koko maailma oli muuttunut. Loistavat värit häikäisivät heidän silmiään. Joki kulki täällä aivan rauhallisena laskien ihanan palmupuiden varjostaman keitaan helmaan, joka kohosi keskeltä loppumattoman avaraa keltaista kenttää. Vasemmalla näkyi taivaanrannassa pitkä vuoriketju, joka hohti punaisena laskevan auringon säteissä. Ja kolmesta arabialaisesta kylästä, joiden ruskeat talot olivat siroitetut sinne-tänne palmujen keskelle, kuului lasten huutoa, koirien haukuntaa ja arabialaisten rumpujen ja ooboe-soittimien hiljaista ääntä.
Suuren kallion juurella, joen rannassa istui pieni arabialainen poika puhaltaen pilliä.
»Oi, Crumpet!» sanoi Lady Wyverne seisottuaan hetken aikaa mietteihin vaipuneena, »kuinka omituista täällä on, kuinka —»
Hän veti henkeään. Hänen silmissään kiilsi kyyneleitä. »Kameleja!
Kameleja!» huudahti hän sitten. »Katsohan, Crumpet!»
Karavaani ilmestyi rotkosta, pitkä rivi kuormakameleja ja avojalkaisia, tummaihoisia miehiä repaleisissa vaatteissa.
»Hyvin kaunista», myönsi Sir Claude. »Voidakseen metsästää lampaita on mentävä —»
»Kyllä, kyllä, minä tiedän.»
»Mistä sinä tiedät —»
»Kyllä minä tiedän. Jäädään tänne kahdeksi päiväksi. Lähde huomen-aamulla kello kolmelta ja ammu mitä ikänä haluat. Anna minun vain jäädä tänne tutkimaan näitä kyliä ja vaeltamaan näiden palmujen varjossa.»
»Et sinä voi kulkea täällä yksin.»
»Minä otan oppaan.»
»Minä tiedustelen jotakuta hotellista,» mutisi Sir Claude. »Tämä poika kulkee aina urheilijoiden mukana. Kitty, minun on hirveän nälkä.»
»Kuinka proosallinen sinä olet!» sanoi Lady Wyverne kohauttaen olkapäitään.
Mutta hän kääntyi takaisin ja he palasivat ravintolaan, joka oli nyt peittynyt lähestyvän yön hämärään varjoon.
Päivällispöydässä ei paitsi heitä ollut kuin eräs nuori ja kaunis arabialainen, Algiereen sijoitettu Spahi [Spahi on turkkilainen tai algierelainen ratsuväenupseeri], niinkuin edeskäypä heille kertoi; hän oli nyt matkalla kotiin isänsä luo, joka oli hyvin vaikutusvaltainen mies Zibanin piirissä. Lady Wyverne katseli huvitettuna vierasta. Tällä oli lumenvalkoinen turbaani päässä ja punainen takki yllä ja keskellä kaikkea tätä valkoista ja punaista väriä loistivat hänen mustat silmänsä kuin tähdet ja hänen hampaansa kiilsivät hänen hymyillessään edeskäyvälle ja lausuessaan hänelle pari sanaa aivan virheettömällä ranskankielellä. Hänen kasvonsa olivat tavattoman ilmeikkäät, mutta samalla niissä oli jotakin julmaa, kylmän älykästä.
Päivällisen aikana Sir Claude puhui vain villilampaista ja heti aterian päätyttyä hän sanoi:
»Kitty, emmeköhän mene sisään.»
»Sisäänkö!» sanoi Lady Wyverne. »Miksikä, kellohan on vasta kahdeksan!»
»Niin kyllä, mutta sinähän olet kovin rasittunut, tuo onnettomuus rautatiellä ja kaikki muukin —»
»Sinä arvelet, että olet uninen ja että sinun täytyy nousta kello kolmelta voidaksesi ampua muutamia lammas raukkoja. Mene nukkumaan, Crumpet; minä jään tänne verannalle katselemaan kuuta.»
Sir Claude heitti unisen silmäyksen nuoreen Spahiin, joka juuri otti pähkinän lautaseltaan ja piteli sitä kapeitten hentojen sormiensa välissä. Hänen katseensa oli vakavasti luotu alas.
»No niin, Kitty, minä menen tosiaankin sisään. Katsohan, jollen saa kyllikseni nukkua, niin kukapa tietää miten huomenna —»
»Et saa ainoatakaan lammasta, vaan ammut sen sijaan oppaasi. Kyllä minä ymmärrän. Ala laputtaa.»
Sir Claude kääntyi mennäksensä. Rasahtava ääni kuului huoneesta. Hän kääntyi taakseen. Spahi oli rikkonut pähkinän sormillaan ja hymyili kaivaessaan sen sydämen esille.
»Enpä tiedä sentään, tokko vielä huolin panna maata», tuumi Sir Claude.
»Jospa polttaisin ensin —»
»Ei, ei; mene nukkumaan. Sinun silmäsi ovat aivan uniset. Tulehan,
Crumpet!»
Lady Wyverne katosi huoneesta miehensä seuraamana.
Spahi katsoi heidän jälkeensä, nousi pöydästä, sytytti paperossin ja laskeutui pienelle kivitetylle pihalle verannan ulkopuolelle. Hän nojautui pylvästä vastaan ja seisoi siinä aivan liikkumattomana katsellen lehtikujaa, jonka keskellä valkoinen tie kulki kiemurrellen rotkon varjojen pimennoksessa erämaata kohti.