III.
Sir Claude pani tietysti maata. Hän totteli aina vaimoansa. Lady Wyverne kääri hänet peitteeseen ja heti kun hän kuuli miehensä tutun kuorsauksen, läksi hän verannalle, jonka juurella nuori Spahi seisoi. Tämä kuuli Lady Wyvernen hameen kahinan illan hiljaisuudessa, ja hän hymyili. Loistavat tähdet välkkyivät taivaalla, ja kuu valaisi tietä, joka kiemurteli rotkon halki Saharaa kohti. Hotellissa emäntä, hänen perheensä ja palvelijat olivat aterioimassa. Ei kukaan ollut lähitienoilla. Hetken kuluttua Spahi astui pylvään luota aitauksen viereen, joka eroitti pienen, kivitetyn ravintolapihan tiestä. Hän nojasi selkänsä sitä vasten ja käänsi kasvonsa verandaa kohti, katsomatta sinne kuitenkaan. Seisoessaan siinä liikkumatta hän näytti ikäänkuin vajonneen unelmiin. Lady Wyverne katseli häntä uteliaasti. Hänen laaja, valkea turbaaninsa näytti hänen mielestään kuutamossa aavemaiselta. Miksikä hän seisoi siinä aivan liikkumatta? Mitähän hän ajatteli? Tämä paikka, joka erosi niin kerrassaan kaikesta, mitä hän ennen oli nähnyt, saattoi hänet ymmälle. Tuo liikkumaton mies saattoi hänet myöskin ymmälle. Ja tämä afrikalainen, hiljainen yö, suuren erämaan läheisyys, jossa tuo mies, joka seisoi aivan kuin kuvapatsas hänen vieressään, oli syntynyt ja kasvanut ja jonne hän aikoi jälleen palata, kahlehti kokonaan hänen kevyen mielensä. Hän tunsi miltei pelkoa. Ja kun nainen alkaa pelätä, niin hänen mielikuvituksellaan ei ole enää rajoja. Lady Wyvernen mielikuvitus oli vienyt hänet jo hyvin kauaksi, kun äkkiä omituinen ääni hämmästytti häntä ja veti hänen huomionsa puoleensa.
Se oli laulava tai pikemmin hyräilevä ääni, pehmeä, kimakka miltei poikamainen ääni. Mistä se tuli?
Näkyvillä ei ollut ketään muuta kuin nuori Spahi, eikä Lady Wyvernen mieleen aluksi voinut juolahtaakaan, että tuo ääni saattoi lähteä miehen suusta. Hän kuunteli, nojautuen kaidepuun yli. Ääni kuului lakkaamatta, kunnes se hänen mielestään suli yön kanssa yhteen, ikäänkuin se olisi ollut yön ääni, joka kajahti tässä vuoristoyksinäisyydessä hiekka-aavikon partaalla. Ääni oli ruma, mutta sittenkin se veti häntä puoleensa. Jos hän olisi puhunut siitä jollekin, niin hän epäilemättä olisi sanonut sitä loihdituksi. Hän ei ollut koskaan kuullut mitään senkaltaista. Lopulta tuo laulu alkoi kiusata häntä, ärsyttää hänen hermojaan, tehdä hänet rauhattomaksi. Hän veti käsivartensa pois kaidepuulta. Kuka lauloi? Hän koetti kuulostaa, mistäpäin ääni tuli, ja silloin hänelle selvisi, että se kajahti siltä taholta, missä Spahi seisoi. Hänkö se todellakin lauloi? Oliko tuo muka serenaadi?
Lady Wyverne hymyili. Hänen turhamaisuutensa oli herännyt. Hänen liikkuessaan Spahi liikahti myöskin. Hän astui hitaasti pienen pihan poikki, nosti päänsä verandaa kohti, jotta Lady Wyverne saattoi nähdä hänen kasvonsa ja liikkuvat huulensa. Hän se lauloi, ja nyt, aivan peittelemättä hän lauloi hänelle.
Siitä saakka kuin Lady Wyverne oli päässyt ulos maailmaan oli hän tottunut ihailuun, vieläpä jumaloimiseen — sellaiseen jumaloimiseen, jota nykyajan miehet kykenevät osoittamaan kauniille naiselle. Mutta tämä omituinen, kimakka afrikalainen serenaadi oli hänelle jotain aivan uutta. Nuo rohkeat tummat kasvot, jotka kuun valossa olivat kääntyneet häneen ja tuo lapsellinen ääni, joka pulpahti esiin hänen huuliltaan, ne kiihoittivat hänen hermojaan, jotka alituisesti etsivät uutta ajanviettoa. Tietämättään hän hymyili Spahille. Tämä lakkasi heti laulamasta ja hymyili myös vuorossaan. Sitten hän alkoi puhua Lady Wyvernen kanssa, ikäänkuin se olisi ollut maailman luonnollisin asia.
»Onko rouva koskaan nähnyt erämaata kuutamossa?»
Lady Wyverne säpsähti ja vetäytyi kauemmaksi. Tämähän näytti käyvän kovin nopeasti.
»Eikö rouva tule alas?» sanoi Spahi tulkiten tätä liikettä poikamaisella uhkarohkeudella.
Ennenkuin Lady Wyverne huomasi puhuvansa, oli hän sanonut ranskaksi:
»Tietysti en.»
»Sepä sääli. Viiden minuutin matkan päässä rouva voisi nähdä erämaan kuun valossa. Ei siellä ole mitään pelättävää.»
Spahi laski kätensä hetkeksi alas ja nosti sen jälleen, ja Lady Wyverne saattoi nähdä kuunsäteitten kimaltelevan revolverin terästä vasten. Tuo säihkyvä valo sokaisi hänen silmiään enemmän kuin tähtien tuike.
»En minä pelkää», sanoi hän.
Tällä kertaa Lady Wyverne puhui ehdoin tahdoin. Hänen oikullinen luonteensa, joka alati hallitsi häntä, kuiskasi hänelle:
»Tämä on aivan uutta leikkiä! Älä ole niin hullu, että väistäisit sitä.»
»Ehkäpä rouva ei huoli nähdä erämaata?»
Samassa Spahi huomasi, että Lady Wyvernen katse siirtyi hänestä ja kiintyi johonkin hänen takanaan. Hän kääntyi ja näki kameliparven sekä karjapaimenten hiipivän ravintolan ohi matkalla erämaahan. Äänettömästi he kulkivat kapeata tietä pitkin. Karjapaimenilla oli karvaiset lakit päässä ja liehuvat vaipat hartioilla sekä kädessä pitkät sauvat. Tähystäen eteensä lintumaisilla silmillään he katosivat kuin aaveet rotkon varjoon. Heidän ilmestymisensä ja katoamisensa herätti Lady Wyvernen mielessä romanttisen ja salaperäisen tunnelman, halun saada seurata noita vieraita miehiä ja heidän elukoitaan hopeamaailmaan, joka häämöitti pimeyden takaa.
Hän astui verannan poikki ja kurkisti Sir Clauden huoneeseen. Tämä kuorsasi rohkeasti.
»Hän uneksii villilampaista!» mutisi Lady Wyverne. »Jospa Crumpet olisi edes hiukan — hm!»
Hän huokasi, heitti ylleen viitan ja astui hiljaa portaita alas.
Spahi odotti häntä pihalla. Hänen rohkea käytöksensä oli kadonnut, ja hän kumarsi juhlallisen vakavana, mikä hämmästytti Lady Wyverneä, sillä hän ei ollut tottunut niihin äkillisiin muutoksiin, jotka itämaalaisille ovat niin kuvaavia.
»Eikö herra tule mukaan?» kysyi Spahi yksinkertaisesti.
»Herrako?»
Lady Wyverne katsoi hämmästyneenä Spahia suoraan silmiin.
»Mieheni nukkuu», lisäsi hän tointuen jälleen.
»Näin varhainkol»
Hänen äänensä kuulosti hiukan ivalliselta.
»Hän aikoo mennä huomen-aamulla kello kolmelta metsästämään villilampaita», sanoi Lady Wyverne hiukan terävällä äänellä.
Spahi katsoi vakavasti häneen.
»Villilampaita!» hän toisti. »Villilampaita!»
Hänen äänensä kuulosti säälivältä.
»Saanko auttaa viitan rouvan ylle?» lisäsi hän hetken kuluttua.
»Minä — minä en lähde ulos», sanoi Lady Wyverne.
»No — entäs viitta?» sanoi Spahi vakavasti.
Ja hän otti sen Lady Wyverneltä ja kääri sen nopeasti ja sulavasti hänen ympärilleen.
»Tulkaa, rouva!»
»Mutta —»
Spahi avasi portin.
»Sinne on vain viiden minuutin matka. Neljännestunnin kuluttua palaamme takaisin ja rouva on saanut nähdä — ah, jotain ihanampaa, kuin mitä te koskaan Englannissa olette nähnyt.»
Hän piti porttia avoinna. Lady Wyverne astui tielle.
Seuraavana aamuna, kello kolmelta, kun tähdet yhä loistivat, kuuli Lady Wyverne miehensä raskaasti liikkuvan huoneessaan. Hän lähestyi vaimonsa huoneen ovea, avasi sen meluavasti ja astui sisään kynttilä kädessä. Pyssy oli heitetty olkapäälle. Lady Wyverne makasi hiljaa silmät ummessa, ja hetken kuluttua Sir Claude sulki oven ja rouva kuuli hänen astuvan portaita alas. Sitten hän kuuli ulkoa hiljaista ääntä ja muulien kavioiden kopinaa. Sir Claude oli lähtenyt. Rouva huokasi. Hän tuumi itsekseen, miksikä hän oli ollut nukkuvinaan. Mutta hän ei vastannut omaan kysymykseensä.
»Toivottavasti hänellä on hyvä metsästysonni», tuumi hän sitten.
»Toivottavasti hän saa jotain ammutuksi.»
Ja sitten Lady Wyverne vaipui uneen.
Iltapuolella, kello viiden seuduissa ratsasti Sir Claude hyvillä mielin ravintolan oven eteen. Hänen takanaan, muulin selässä riippui kuollut villilammas.
»Mainiota metsästystä!» hän huudahti katsahtaen vaimoonsa, joka istui korituolissa verannalla. »Odotin useita tunteja saadakseni tilaisuuden ampua; toivottavasti, Kitty, ei sinun ole ollut liian ikävä?»
»Ei, Crumpet.»
»Hauska paikka, eikö totta? Minä viipyisin täällä vaikka viikon päivät.»
»Miksikä ei», vastasi hän.
»Eikö sinulla ole mitään sitä vastaan?» huudahti Sir Claude.
»Minä teen aivan niinkuin sinä tahdot.»
»Sinä olet enkeli, Kitty! Katsos, gasellejakin on hiukan kauempana, ja —»
»Niin, niin.»
Sir Claude nousi portaita ylös suudellakseen vaimoaan.
»Crumpet parka!» tuumi lady Wyverne itsekseen.
Ja hänestä tuntui, ikäänkuin pieni koulupoika olisi suudellut häntä.
Tänä iltana he söivät päivällistä kahden.
»Onko Spahi matkustanut pois?» kysyi Sir Claude katsoen unisena ja väliäpitämättömänä ympärilleen.
»En luule. Minä näin hänet tänään. Ehkäpä hänellä on ystäviä kylässä ja syö cous-cousia heidän kanssaan.»
»Mitä hän syö?»
»Cous-cousia — muhennosta — riisiä tai jotain senkaltaista ja ryyditettyä lampaanpaistia.»
»Hyvä Jumala, Kitty, oletko sinä jo päässyt arabialaisten ruokien perille? Mistä sinä olet kaikki nuo tiedot hankkinut?»
»Olen lukenut kirjoista», vastasi hän kuivasti. »Menetkö tänäkin iltana kahdeksalta nukkumaan?»
»En minä ole kovin väsynyt. Mutta katsos, huomenna on taas lähdettävä kello kolmelta. Sinä nukuit kuin porsas viime yönä, kun kurkistin huoneeseesi.»
»Sittenhän tiedät, miten porsaat nukkuvat.»
»Mitä sinä tarkoitat?»
»En mitään. Mene nukkumaan, vanhus.»
Panematta suuresti vastaan Sir Claude totteli käskyä. Villilampaat olivat kovasti väsyttäneet häntä. Hän olisi voinut nukkua seisoviltaan kuin hevonen sinä yönä.