IV.
»Maistuiko cous-cous hyvältä?» kysyi Lady Wyverne puolen tuntia myöhemmin.
Hän käveli yhdessä Spahin kanssa hitain askelin kuun valostamaa tietä myöten, jota kalliot kummaltakin puolen reunustivat ja nuo korkeat vuoret, jotka kohosivat mustina purppuraista taivasta kohti, näyttivät yhtä salaperäisiltä kuin helvetin kalliot jossakin Dorén kuvassa. Vuolaan joen kohina kumisi heidän korvissaan ja vaimensi melkein kokonaan heidän äänensä heidän jutellessaan keskenänsä.
»En minä voinut syödä, rouva.»
»Miksikä ette?»
»Minä ajattelin teidän lähtöänne huomenna ja omaa matkaani — kauaksi
Zibaniin, isäni taloon.»
»Hullutusta!» sanoi Lady Wyverne kohauttaen hiukan olkapäitään.
»Minulla oli mainio ruokahalu.»
Spahi oli ääneti. Tänä iltana hänellä oli hartioillaan leveä punainen viitta, joka liehui edes-takaisin hänen astuessaan juhlallisin ja kopein askelin, niinkuin ainakin arabialainen. Lady Wyverne vilkaisi häneen syrjästä kallistaen päätään kuin pieni lintu.
»Sitä paitsi», lisäsi Lady Wyverne, »minä en matkusta huomenna.»
Spahin silmät leimahtivat kuin tuliliekit.
»Rouva?»
»Niin, me jäämme vielä muutamiksi päiviksi. Villilampaat, tiedättehän!»
Ja hän nauroi, mutta hänen naurunsa ei ollut oikein iloinen.
»Pitääkö teidän kulkea ratsain Beni-Morasta eteenpäin?» sanoi hän sitten. »Rautatiehän päättyy sinne, eikö niin?»
»Kyllä, rouva. Sieltä minä kuljen ratsain.»
»Montako päivää?»
»Kolme päivää.»
»Ja aina vain erämaata?»
»Aina vain erämaata.»
»Ja sitten te tulette kotiin. Kuinka kummallista!»
Lady Wyverne ajatteli Chester Streetiä ja Belgrave Squarea, missä hän ensi kerran oli nähnyt päivänvalon. Mikä kuilu eroitti hänet tästä miehestä, jonka kanssa hän nyt kulki keskellä erämaata! Ja kuitenkin tuon miehen viitta kosketti liehuessaan hänen hamettaan ja hänen silmissään paloi tuli, kun hän painoi päänsä hänen puoleensa ja kuunteli hänen sanojaan. Ja hän itse — hänen teki niin sanomattomasti mielensä rakentaa silta tämän kuilun yli, tehdä uhkarohkea yritys ja siirtää Chester Street Zibaniin. Hän ei ollut typerä, ja niinkuin naisen ainakin olivat kaikki hänen ajatuksensa ja tunteensa välittömiä, siksipä ei hänen mieleensä juolahtanutkaan, että Ziban koskaan voisi siirtyä Chester Streetille.
Virran kohina heikkeni sen leventyessä, kun sen vedet saattoivat kaikessa rauhassa kulkea palmujen peittämää keidasta kohti. Kallioseinässä olevan luonnollisen aukon kautta näkyi hopeanhohteessa hämärä maisema aivankuin iäisyyden kangastukselta. Lady Wyverne pysähtyi.
»Ei sen pitemmälle», hän sanoi. »Tähän me eilen illallakin pysähdyimme.»
»Askelta kauemmaksi tänään, rouva!» sanoi Spahi. »Pieni askel vain.»
»Ei, ei.»
Spahi viittasi kädellään ja hänen viittansa punaiset laskokset valuivat alas hänen käsivarreltaan.
»Mutta se kutsuu meitä.»
»Mikä?»
»Erämaa, rouva. Kuunnelkaahan!»
Lady Wyverne katsahti häneen. Spahi oli puhunut niin suurella vakaumuksella, ettei hän voinut hymyillä hänen huomautukselleen eikä pitää sitä naurettavana. Hänkin jäi kuuntelemaan ikäänkuin kaukaista ääntä, joka kuului niin etäältä, ettei silmä voinut sinne saakka saavuttaa. Mutta yön syvässä hiljaisuudessa hän ei voinut sittenkään kuulla muuta kuin virran kohisevaa ääntä palmujen liikkuvien varjojen alla.
»En minä kuule mitään», sanoi Lady Wyverne vihdoin.
»Mutta minä kuulen», vastasi Spahi. »Minä olen erämaan poika.»
»Rakastatteko te sitä?»
»Minä kuulun siihen. Se ei salaa minulta mitään. Minä olen oppinut kaikki sen tiedot.»
»Voisinko minäkin ne oppia?»
Lady Wyvernen äänessä oli tavattoman nöyrä sävy.
»Vain sen johdolla, joka kuuluu erämaahan.»
»Sitten en koskaan voi niitä oppia», sanoi hän puoleksi lapsellisella surulla.
»Miksikä ette?»
»Miksikä? Mikä mieletön kysymys!»
»Ihminen voi oppia mitä ikänä hän haluaa. Minä», — hän puhui ylpeästi — »onhan minustakin tullut ranskalainen upseeri.»
»En todellakaan ymmärrä, miten minusta voisi tulla arabialainen nainen», vastasi Lady Wyverne hiukan nenäkkäästi. »Sitä paitsi, tiedättehän te sen yhtä hyvin kuin minäkin, miehet voivat tehdä tuhansia asioita, joihin naiset eivät koskaan kykene.»
»Mutta nainenkin voi astua askeleen edemmäksi», sanoi Spahi.
»No, se ei ole kovin vaikeaa. Samapa se.»
Ja hän jatkoi matkaa.
Spahi hymyili seuratessaan häntä.
Kun he astuivat ulos rotkosta, joutuivat he keskelle kuutamoa. Eroitus ahtaan rotkon ja äärettömän erämaan välillä oli hämmästyttävä, ja äkillinen yksinäisyyden ja vaaran tunne valtasi Lady Wyvernen mielen. Hänestä tuntui, että tällä hänen oikullaan, puhumattakaan siitä, että se rikkoi kaikki sovinnaisuuden vaatimukset, saattaisi olla pahemmatkin seuraukset. Hän ajatteli Crumpetia, joka kuorsasi kaikessa rauhassa hotellissa, ja ensi kertaa hän toivoi, ettei hän olisi lähtenyt pois hänen luotaan. Spahi, joka tarkkasi hänen kasvojaan kirkkaassa kuun valossa, saattoi helposti arabialaisen tarkkanäköisyydellä huomata, mitä hänen mielessään liikkui ja hän sanoi:
»Se, joka rakastaa kaikkea outoa, älköön peljätkö katsoa sitä suoraan silmiin.»
Lady Wyverne punastui. Spahin älykkyys ja varmuus puoleksi suututti häntä. Mutta samalla se veti häntä puoleensa. Hän oli tottunut siihen, että hän tunsi miehiä paljoa tarkemmin, kuin he häntä. Tämä mies veti hänet alas korkealta jalustimeltaan ja asettui siihen itse aivan rauhallisesti. Hän saattoi hänet aivan ymmälle, mutta Lady Wyverne tunsi samalla, ettei hän voinut vähääkään järkyttää Spahin rauhaa.
»Minä en pelkää mitään», sanoi Lady Wyverne. »Te ette ymmärrä minua.»
Hän pysähtyi.
»Voipi olla tekemättä jotakin, vaikkei sitä pelkäisikään.»
»Mutta jos tekee mieli, rouva?»
Spahi astui askeleen eteenpäin ja katsoi sitten Lady Wyverneen ikäänkuin mitaten häntä katseillaan. Tämä seisoi liikkumatta, ja silloin Spahikin pysähtyi.
»Mistä ihmeestä me puhuimme?» sanoi Lady Wyverne nytkähyttäen pahankurisesti olkapäitään.
»Siitä askeleesta, joka teidän oli määrä astua eteenpäin.»
»Minä astuin jo yhden askeleen eteenpäin. Ja nyt minä palaan takaisin.»
»Entäs huomenna?»
»Huomenna te ette ole täällä »
»Mutta — entäs jos minäkin jäisin tänne? Villilampaat, rouva, villilampaat!»
Spahi nauroi pehmeästi.
»Huomenna minä panen maata puoli yhdeksältä», vastasi Lady Wyverne näyttäen hyvin siveältä, mutta tuo ilme oli niin liioiteltu, ettei se voinut tuntua vakuuttavalta. »Erämaan ilma väsyttää minua.»
»Ja minulle se antaa virkeyttä.»
Spahi seisoi niin lähellä Lady Wyverneä, että tämä tunsi punaisen, suuren viitan lämpöä ja omituisen itämaisen hajun tuoksua, joka läksi siitä.
»Siinä juuri on eroavaisuus meidän välillämme», sanoi Spahi. »Minä olen hereillä ja täysissä voimissani. Teitä raukaisee. Ja hän nukkuu.»
»Kuka — hän?» sanoi Lady Wyverne hämmästyen Spahin äänen sävyä.
»Herra, teidän miehenne. Mutta vaikka teitä raukaisee, niin ette te siltä nuku. Te voisitte olla yhtä virkeä kuin minäkin. Te voisitte olla täysin hereillä niinkuin minäkin, jos vain —»
Spahi keskeytti puheensa ja katsoi rouvaan.
»Jos vain — mitä?»
»Jollette te vain pelkäisi olla hereillä ja tuntea iloa.»
Spahi näytti seisovan ikäänkuin Lady Wyvernen yläpuolella. Hänen käsivartensa oli ojossa ja laajassa viitassaan hän näytti aivan jättiläismäiseltä. Tuoksu, joka virtasi hänen valkeista ja punaisista vaatteistaan, herätti salaperäisen ja oudon tunnelman, ikäänkuin jostakin hyvin etäisestä, joka oli saavutettavissa vain kulkemalla eteenpäin, yhä kauemmaksi ja edemmäksi.
»Sillä te pelkäätte», sanoi hän. »Te pelkäätte hirveästi.»
Samassa kajahti kimakka huuto rotkon pimeydestä, huuto, joka oli puoleksi ihmisen, puoleksi eläimen ääntä. Lady Wyverne säpsähti ja tarttui vaistomaisesti Spahin käsivarteen. Samassa hänen viittansa lämpimät laskokset ympäröivät hänet. Huuto kajahti vieläkin kerran, kimakkana, entistä äänekkäämpänä ja lähempää. Sitten hyökkäsi mies juoksujalassa rotkotietä myöten keskelle kuutamoa. Hänen kasvonsa olivat kauniit ja kalpeat, aivankuin Kristuksen, kihara, kellertävänruskea parta ympäröi hänen poskiaan ja silmissä oli sininen, levoton välke. Hennossa kädessä hän piteli suunnatonta sauvaa. Hänen pukunsa oli helakan vihreä ja päässä hänellä oli vihertävänpunainen turbaani.
»Allah!» hän huusi heiluttaen sauvaa päänsä yläpuolella ja viitaten äkkiä sekä oikealle että vasemmalle. »Allah! Allah! Al -»
Lady Wyverne painautui lähemmäksi Spahia. Herkän mielikuvituksensa vallassa hän luuli, että rotkosta oli ilmestynyt hullu messias, joka osoitti sormellaan hänen kadotustaan. Hän vapisi, kun tuo kumma olento pysähtyi hänen eteensä, hänen kimakan huutonsa muuttuessa lapsekkaaksi valitukseksi ja hänen suurten, vaaleitten silmiensä kiintyessä häneen ilmaisten mitä suurinta hämmästystä.
»Mikä se on?» änkytti Lady Wyverne.
»Sehän on vain hullu Marabout», sanoi Spahi kiertäen suojelevasti käsivartensa Lady Wyvernen vartalon ympärille.
»Hullu Marabout?»
»Hän oli aikoinaan hyvin rikas. Hän asui Akbaran kylässä ja rakasti erästä Beni-Moran tanssijatarta. Eräänä yönä tyttö tuli jalokiviensä vuoksi murhatuksi. Siitä saakka Marabout on ollut mielenvikainen. Hän elää aina taivas-alla. Hän syö mitä hänelle annetaan, mitä hänen käteensä pannaan. Hän nukkuu maassa. Öisin hän kulkee ja etsii kuollutta tyttöä ja huutaa Allahia avukseen. Allah! Allah!»
Äkkiä Spahi korotti äänensä kovaksi huudoksi. Heti Marabout alkoi jälleen heiluttaa sauvaansa.
»Allah!» hän huusi. »Allah! Allah!»
Ja hän kiiruhti pitkin tietä erämaahan päin huitoen sekä oikeaan että vasempaan, ikäänkuin hän olisi taistellut kuun säteitä vastaan, jotka seurasivat hänen kintereillään.
»Hän näkee Ayeshan murhaajan jokaisessa valonsäteessä», sanoi Spahi.
»Miksei hän epäile sitten meitä?» sanoi Lady Wyverne puistatellen.
»Kukapa sen tietää? Kuka voi ymmärtää mielettömän ajatuksia?»
Marabout katosi yöhön, ja samassa Lady Wyverne huomasi käsivarren, joka oli kietoutunut hänen ympärilleen. Hän liikahti ja käsivarsi irtaantui hänestä. Mutta astuessaan eteenpäin hän oli yhä tuntevinaan sen puristuksen, samoinkuin se, jota hypnotistin käsi on kosketellut, tuntee sen magneetisen kosketuksen vielä kauan jälkeenkinpäin.