V.
Tänä yönä maatessaan hereillään ja kuunnellessaan rotkon läpi virtaavan virran kohinaa, oli Lady Wyverne kiihoittuneempi kuin koskaan ennen. Oikut olivat aina ohjanneet hänen elämäänsä, mutta ne olivat johtaneet sen aina valoisille ja kukkien siroittamille teille, ei koskaan pimeään salaperäisyyteen eikä surun synkkyyteen. Hän oli usein tuntenut rakkautta, mutta ei koskaan intohimoa. Hän oli aina ollut oikullinen, muttei koskaan kiivas eikä häikäilemätön; hän oli mielikuvitus-ihminen, mutta hänen tunteensa eivät koskaan olleet myrskyisiä. Hän oli ollut aivan kuin tuo arabialaispoika, joka lauloi laumaan joen partaalla; aivan kuin vieno, heleä ääni, joka kohosi aurinkoa kohti. Mutta nyt hän oli saanut tuntea sitä salaperäistä voimaa, joka kiihoittaa naiset taisteluun, hän oli nähnyt luokseen viekoittelevan käden, joka johdattaa kiihkeän sielun poluille, jonne sen ei pitäisi mennä, noille suurille aavikoille, missä tunteet kuohuvat ja ihmeet elävät.
Ensi kertaa eläissään hän tunsi olevansa hädässä.
Hän oli mieltynyt vaihteluun, mutta aivan luvalliseen vaihteluun. Hän oli halunnut Mayfairesta Monte Carloon tai Skotlannin vuoristosta Rue de la Paix’lle. Ja nyt hänen elämänsä äkkiä oli muuttunut yhtä epätodelliseksi kuin naamiohuvit, joissa hän oli esiintynyt Columbinena ja hän tunsi äänen sielussaan, joka vaati häntä aivan uuteen elämään.
Mutta hänen oli aivan mahdoton sitä saavuttaa. Siksi hän oli nyt onneton. Tuo sana »mahdoton» oli kuitenkin aivan uusi kokemus hänelle. Se melkein loukkasi häntä. Koko hänen tyytyväisyytensä omaan itseensä ja elämäänsä alkoi horjua. Hän oli kuin lapsi, joka halusi kuuta taivaalta.
Virran kohinassa oli hän kuulevinaan hullun Maraboutin huudon, kun tämä etsi murhattua armastaan kuutamossa. Tuo ääni kajahti erämaasta, jonka kynnyksellä hän oli. Hän näki edessään nuo molemmat miehet, punaviittaisen ja heleänvihreäpukuisen, joista toinen suojeli häntä, toinen ikäänkuin hyökkäsi hänen päälleen ja luopuen sitten äkillisestä tuumastaan hävisikin erämaan helmaan. Nyt yöllä nuo molemmat henkilöt tuntuivat hänestä paljoa todellisemmilta kuin hänen miehensä.
Spahi oli lausunut tuon sanan »villilampaat» pilkallisella äänenpainolla, ja Lady Wyverne oli arvannut hänen ajatuksensa. Crumpetin tunteita hän ei voinut epäillä. Crumpet rakasti häntä, hän oli valmis puolustamaan häntä koko maailmaa vastaan, hän antaisi tallata itsensä maahan, jos Lady Wyverne sitä haluaisi, mutta sittenkin — hän oli vain »vanha Crumpet parka», kehittymätön raukka. Hänessä ei ollut mitään salaperäistä.
Lady Wyverne veti nenäänsä, ikäänkuin hän olisi hengittänyt itseensä hyvää hajua. Hän ajatteli sitä tuoksua, joka läksi Spahin viitasta. Se oli ikäänkuin osa hänestä itsestään ja siitä maasta, jossa hän eli. Jos länsimaisella miehellä olisi ollut sellainen tuoksu, niin olisi se tuntunut epämiehekkäältä hänen mielestään. Mutta tämä seikka, sekä moni muukin on itämaalaiselle anteeksi annettava. He ovat erilaisia kuin me, nuo auringon lapset. Ja juuri tuo erilaisuus oli kiihoittanut Lady Wyvernen uteliaisuutta, vieläpä herättänyt hänessä jotakin muutakin. Hyvä haju ja lapsellinen ääni, revolveri, joka oli valmiina puolustamaan häntä, mustat silmät, käsivarsi, joka punaisen viitan alla tuntui raudankovalta, mustat silmät, jotka olivat terävät kuin haukan ja kuitenkin yhtä pehmeät kuin sametti — Lady Wyverne väänteli itseään vuoteellaan. Hänen ruumistaan poltti ja hänen mielensä oli rauhaton, häntä ei haluttanut lainkaan nukkua. Mikä tuo mies oli? Mikä oli hänen oikea luonteensa, hienoko vai raaka? Hänen käytöksensä oli mallikelpoinen, silloinkin kun hän äkkiä heittäytyi rohkeaksi! Entäs hänen sydämensä? Oliko hän kohdellut naisia julmasti?
Lady Wyverne oli oppinut tuntemaan Crumpetin luonnonlaadun keskusteltuaan hänen kanssaan puolen tuntia. Hän oli yhdellä silmäyksellä päässyt hänestä selville, arvannut hänen makunsa, nähnyt hänen vikansa ja hyvät puolensa, arvioinut hänet kerrassaan. Englanti kasvattaa lakkaamatta sellaisia miehiä, jotka pitävät yllä maan perintätapoja, jotka elävät ja kuolevat aito-brittiläisinä. Crumpet oli lävitsensä englantilainen, hyvä mies, johon saattoi epäröimättä luottaa. No niin, Lady Wyverne oli luottanut häneen ja mennyt hänen kanssaan naimisiin. Ja siitä saakka hän oli tullut hyvin toimeen. Ja sitä hän juuri elämässään oli halunnutkin.
Entäs nyt? Mitä hän oikeastaan tahtoi? Kuinka tyhmä ja naurettava koko tämä juttu oli!
Hän nousi äkkiä vuoteeltaan. Koska he olivat aikoneet viettää vain yhden yön El-Akbarassa, olivat he lähettäneet kaikki tavaransa sekä palvelijansa suoraan Beni-Moraan. Hän ei luullut täällä tarvitsevansa suorastaan mitään. Nyt hän etsi itse sukkansa ja tohvelinsa esille sytytettyään kynttilän palamaan. Kun hän vihdoinkin oli löytänyt ne, kääri hän ympärilleen aamutakkinsa, astui ulos verannalle ja alkoi kävellä siellä edestakaisin. Hän kulki useamman kerran Crumpetin ikkunan ohi. Pari kertaa hän pysähtyi epäröiden sen eteen. Hän oli jo puoleksi päättänyt astua hänen huoneeseensa, herättää hänet ja sanoa hänelle, ettei hän saisi enää ajatella vain villilampaitaan, vaan että hänen piti viedä hänet huomen-aamulla Beni-Moraan. Sitten hän astui edelleen tuumien mielessään, että olisi suorastaan häpeä herättää väsynyttä miestä, joka kuorsasi niin hyvässä tahdissa.
Kunhan Crumpet ei olisi kuorsannut! Lady Wyverne jäi tuumimaan, tokko muut ihmiset — niin juuri, muut ihmiset kuorsasivat myöskin.
Kuun valo himmeni, hopeavälke katosi lehtikujan puiden latvoista ja ne muuttuivat harmaiksi. Ilma kävi viileämmäksi.
Lady Wyverne pysähtyi jälleen Crumpetin ikkunan eteen, ja tällä kertaa hän aukaisi oven ja astui ääneti sisään. Hämärässä valossa, joka tunkeutui hänen jäljessään huoneeseen, hän saattoi eroittaa vuoteen sekä sillä lepäävän pitkän vartalon. Lady Wyverne kosketti sitä kädellään.
»Crumpet!»
»Rrr — ah!»
Kuorsaus katkesi, ja nukkujan huulilta pääsi syvä huokaus, joka kuului miltei vastaväitteeltä. Lady Wyverne pudisteli häntä.
»Crumpet!»
»A—ah!»
»Ei siinä mikään auta. Herää nyt!»
Sir Claude kääntyi ympäri, jotta vuode narisi, nousi istualleen, painui jälleen alas, avasi silmänsä ja tuijotti eteensä.
»Ahmedko siellä?»
»Ei, ei se ole Ahmed. Herää!»
»Kuka hemm —» Sir Claude ojensi kätensä ja koetteli vaimonsa kättä ja kasvoja. »Kitty! Mikä on hätänä? Oletko sairas?»
»En.»
Lady Wyverne kävi istumaan kovalle tuolille vuoteen ääreen.
»Minä en vaan saa unta.»
»Mitä — a-ah! — mitä kello on?»
»En minä tiedä. Mitä sillä väliä. Minä tahdon puhella.»
Sir Claude nojasi kyynärpäähänsä ja tuijotti vaimoonsa. Hän näytti aivan jättiläishaamulta.
»Mistä sitten? Saa nähdä onko huomenna hyvä metsästysilma?»
»Crumpet, etkö sinä ole saanut jo kylliksesi metsästämisestä?»
»Kyllikseni — mitä sinä tarkoitat?»
»Etkö ole jo kyllästynyt eläinten tappamiseen?»
Lady Wyverne oli näkevinään hämmästyneen ilmeen miehensä kasvoilla, vaikkei hän ollut siitä aivan varma. Hän ei voinut nähdä selvästi hämärässä.
»Kyllästynyt eläinten tappamiseen? Miksikä?»
»Etkö sinä mielemmin tahtoisi herättää henkiin olentoja, jotka eivät ole vielä heränneet? Etkö tahtoisi, Crumpet?»
»Mitä sinä tarkoitat, Kitty? Herättää henkiin! En minä ole mikään kohtalo.»
»Ei, vaan —»
»Maltahan —» Sir Claude tarttui vaimoansa käsivarteen. »Eikö Ahmed tuo jo muuleja pihalle? Mitähän kello on? Me lähdemme tänään kauaksi vuoristoon.»
»Pitääkö sinun mennä? Pitääkö sinun mennä niin kauaksi?»
»Kas, Ahmed sanoo —»
»En minä huoli kuulla mitään Ahmedista. Hän on niin suuri ja ruma ja julma.»
»Rumako? Mitä se tekee, vaikka hän onkin ruma? Hän tietää sittenkin, missä —»
»Älä puhu villilampaista, Crumpet! Jumalan tähden, älä puhu villilampaista!»
»Mutta mehän aiomme juuri pyytää villilampaita. Mikä sinua vaivaa,
Kitty?»
»En minä osaa selittää niin hyvin, että sinä sen ymmärtäisit.»
Samassa kuului huutoa alhaalta pihalta ja kavioiden kapsetta. Sir
Claude hypähti pystyyn.
»Hyvänen aika, Ahmed on siellä! Minun pitää saada vaatteet ylleni.
Kuulehan, Kitty —»
Mutta tämä oli jo hiipinyt hiljaa pois kuin varjo.
Puettuaan ylleen astui Sir Claude verannalle, missä hänen vaimonsa seisoi nojautuneena kaidepuuta vasten ja katseli Ahmedia ja hänen muulejansa.
»Mene maata, Kitty», sanoi Sir Claude.
»Mitä hyötyä siitä on, jollen saa unta?»
»Mutta tavallisestihan sinä nukut niin hyvin.»
»Kyllähän minä sen tiedän.»
»Eikö tämä paikka sinulle sovi?»
Sir Claude katseli vaimoaan äkillisen levottomuuden vallassa, mutta tuo levottomuus tarkoitti vain häntä itseään, sen Lady Wyverne tiesi.
»Ehkäpä ei», vastasi hän.
»Tahdotko lähteä pois täältä?»
Sir Claude tuijotti vaimoonsa pelokkaasti. »Villilampaat», tuumi Lady
Wyverne ja naurahti katkerasti. Hän ymmärsi liiankin hyvin, mitä Sir
Claude ajatteli. Kokonainen lauma villilampaita odotti häntä.
»Ei, lähde sinä vaan, Crumpet!» sanoi Lady Wyverne kovalla äänellä.
»Älä turhia kysele, kun niin hyvä metsästystilaisuus on tarjona.
Ajattele vain jahtiasi, Crumpet! Lähde pyytämään noita viattomia,
onnellisia eläinparkoja!»
Ja Lady Wyverne nauroi jälleen niin pilkallisesti, että hänen miehensä loi häneen hämmästyneen katseen.
»Sinä et ole hyvissä voimissa, Kitty», sanoi hän. »Sinä olet niin kummallinen.»
»Ikäänkuin sinä tietäisit, millainen minä oikeastaan olen.»
Hän heitti nuo sanat hurjasti hänelle vasten kasvoja. Hän oli aivan kuin pieni tiikeri.
Sir Claude aivan jäykistyi; mutta kun Lady Wyverne kääntyi pois, mutisi hän itsekseen: »Mitä ihmettä nyt on tapahtunut? Mikä Kittyä vaivaa?» Varmaankin hänen on ikävä täällä, ja Sir Claude päätti, ettei hän viipyisi täällä kokonaista viikkoa, niinkuin hän oli aikonut, eikä lähtisi pyytämään gaselleja. Tultuaan pihalle hän epäröi hetken aikaa pitäisikö hänen ehkä jättää tämäkin retki, palata vaimonsa luo ja lähteä vielä tänä päivänä Beni-Moraan.
Mutta Ahmed talutti muulin hänen luokseen ja kiinittäen häneen suuret mustat silmänsä hän kehoitti häntä nousemaan sen selkään. Ja hän tuli ajatelleeksi viileää tunturi-ilmaa, asumatonta vuoristoa, auringon nousua aavalla erämaalla sekä metsänriistaa — tuota riistaa, jota oli niin vaikea pyydystää. Ja hän oli innokas metsästäjä, ja se veti häntä puoleensa ja viekoitteli hänet mukanaan.