VI.
Kun Lady Wyverne tuli alas aamiaista syömään, ei hän nähnyt Spahia. Hän ei ollut tavannut häntä edellisenä aamunakaan. Yhtä suuressa määrin kuin hän oli erämaan asukas, oli hän myös maailmanmies. Hän oli elänyt yhdessä ranskalaisten upseerien kanssa ja oli ollut Parisissa, ja hän tiesi, milloin hän saattoi seurata haluansa, milloin hänen piti hillitä sitä. Kun päivällis-aika hotellissa oli ohitse ja ravintolan väki oli syönyt oman illallisensa, panivat he maata ja jättivät vain arabialaisen vartioimaan ovea. Arabialaiset ovat pahat juoruamaan. Mutta tämä arabialainen ei sitä tehnyt. Spahi oli pitänyt siitä huolta. Auringon noustessa hän oli kadonnut. Lady Wyverne ihmetteli, minnekähän hän oli mennyt.
Aamiaisen jälkeen Lady Wyverne läksi kävelylle, kulki rotkotietä myöten Saharaan johtavalle valtatielle ravintolasta saamansa oppaan seurassa. Tämä oli pitkä, laiska nuorukainen, joka hymyili hänelle, poltti paperosseja eikä puhunut montakaan sanaa. Kun he saapuivat joen näkyville, kuuli Lady Wyverne vihellystä ja näki keltaisen kallion juurella arabialaisen pojan puhaltavan pilliä. Hän pysähtyi hetkeksi sitä kuuntelemaan, sillä tuo kansanomainen sävel miellytti häntä.
»Soittaako hän aina tuossa?» kysyi Lady Wyverne oppaalta.
»Aina, rouva.»
»Eikö hän tule siitä aivan hulluksi?»
»Kuinka, rouva?»
»Eikö hänestä ole ikävä aina istua samalla paikalla ja aina vaan soittaa?»
»En tiedä, rouva.»
Oppaalla ei näyttänyt olevan aavistustakaan siitä, mitä ikävä merkitsi. Lady Wyverne katsoi melkein kadehtien häntä. Kuinka turhalta ja hullulta tuo hermostunut ja rauhaton elämä ulkona maailmassa tuntuikaan täällä. Hän tuumi mielessään, voisikohan hän, jos hän jäisi tänne asumaan, tulla hiljaiseksi ja rauhalliseksi.
»Menemmekö tuohon punaiseen kylään, rouva?»
»Mikä se noista on? Tuoko ylhäällä kukkulalla?»
»Niin, rouva.»
Lady Wyverne nyökkäsi päätään. Suuret palmupuutarhat, jotka ympäröivät jokea ja ruskeita savimajoja, viehättivät häntä. Ne näyttivät niin hauskoilta ja salaperäisiltä, ikäänkuin oudot olennot olisivat viettäneet siellä ihmeellistä elämää varjojen keskellä. Oppaan seuraamana hän läksi astumaan vihertävään lehtoon, ja arabialaisen pojan säveleet katosivat kuulumattomiin.
Joki teki nyt polvekkeen, ja Lady Wyverne huomasi, että päästäkseen punaiseen kylään piti hänen kulkea joen poikki. Hän katsoi ympärilleen näkyisikö missään porrasta, mutta sellaista ei ollut.
»Miten me pääsemme yli?» kysyi hän oppaalta.
»Minä kannan rouvan. Mutta parasta on mennä hiukan alemmaksi. Vesi on tällä kohdalla kovin syvää.»
He astuivat hitaasti epätasaisella maalla puunrunkojen lomissa. Lady Wyverne katseli entistä tarkemmin seuralaistansa. Hän oli aivan nuori ja hento. Sitten hän loi katseensa vuolaaseen virtaan.
»Ette te jaksa kantaa minua joen poikki», sanoi hän hetken kuluttua.
»Kyllä, rouva. Ja jos te putoattekin veteen, niin ette te huku.»
Lady Wyvernen täytyi nauraa pojan huolettomuudelle, mutta hänen vastauksensa ei silti rauhoittanut häntä.
»Onko vielä pitkältä — kahlauspaikalle?» kysyi hän.
»Tuolla se on, missä aprikoosipuu on taipunut veden yli, rouva.»
Poika osoitti kädellään. Samassa ilmestyi puun juurelle olento, joka jäi siihen liikkumattomana seisomaan.
»Tuolla on Benchaalal!» sanoi opas.
»Benchaalal? Kuka se on?»
»Spahi.»
Lady Wyverne varjosti silmiään kädellään.
»Kuka hän on?» kysyi hän väliäpitämättömänä.
Mutta hän oli tuntenut yöllisen kävelytoverinsa, ja hänen sydämensä alkoi sykkiä kiivaammin.
»Hän asuu hotellissa, missä rouvakin. Kyllä rouva on hänet nähnyt.»
»Ah, upseeriko.»
»Hän on hirveä. Hän on paras ratsastaja koko Saharassa. Revolverillaan hän voi ampua kiven lennostakin — kas näin!»
Poika heitti kiven ylös sinistä taivasta kohti.
»Kaikki naiset rakastuvat heti häneen. Algieressa he kuolevat hänen tähtensä, ja erämaassa, kun hän palaa isänsä luo, pitävät naiset tällaista ääntä aamusta iltaan saakka.»
Poika alkoi visertää äänekkäästi kuin lintu. Mies aprikoosipuun juurella kääntyi ja katsoi heihin.
»Hiljaa!» sanoi Lady Wyverne.
Mutta poika ei kuullut häntä. Ihastuneena menestyksensä johdosta hän alkoi visertää entistä äänekkäämmin. Spahi astui heitä vastaan. Päästyään aivan heidän kohdalleen hän nosti kätensä turbaanin reunaan ja tervehti juhlallisesti.
»Minulla luullakseni on ollut kunnia nähdä rouvaa hotellissa», sanoi hän aivan virallisesti. »Aikooko rouva virran toiselle puolelle?»
Lady Wyverne epäröi. Hän tiesi, että Spahi aikoi kantaa hänet yli. Hän huomasi sen hänen silmistänsä. Ja hän toivoi, että hän sen tekisi. Hän toivoi sitä aivan naurettavan kiihkeästi. Mutta hän epäröi sittenkin, sillä hän tunsi selvästi, ettei se ollut vain oikku hänen puoleltaan, vaan jotain enempää, että häntä pidätti vain — niin mikä. Vain heikko päätös, joka saattoi milloin hyvänsä raueta. Hän pelkäsi, että Spahin kosketus voisi murtaa tämän esteen, voisi heittää hänet keskelle ääretöntä valomaailmaa.
Mutta Lady Wyvernen epäröidessä alkoi opas puhua.
»Minä kannan rouvan joen poikki.»
Spahi nauroi. Hänen pienet, tasaiset hampaansa välkkyivät tummien huulten välistä.
»Ehkäpä rouva sallii minun kantaa?»
Spahi nosti hänet syliinsä.
»Ei!» vastusteli Lady Wyverne.
Spahi katsoi häntä silmiin. Samalla hän antoi salaisen merkin oppaalle, jotta tämä riisuisi häneltä säärykset ja kengät. Poika kumartui maahan totellakseen käskyä.
»Miksikä ei? Sehän on vain hetken työ.»
Spahi vaappui toisen jalkansa varassa. Toinen säärys ja kenkä olivat nyt poissa.
Lady Wyverne oli aivan hiljaa hänen sylissään. Hänestä tuntui ikäänkuin
Spahi olisi jaksanut kantaa häntä iän kaiken käsivarrellaan.
»Ei minun tee mieleni sinne.»
»Mutta tehän olitte menossa. Pelkäättekö te vettä?»
»En.»
»Pelkäättekö te minua?»
Nyt hän vaappui toisella jalallaan. Toinenkin säärys ja kenkä irtaantui, ja Spahin paljaat, ruskeat jalat painautuivat ikäänkuin hyväillen kuumia kiviä vasten.
»Pelkään», sanoi Lady Wyverne.
Ei hän tiennyt itsekään, miksi hän sen sanoi. Varmaan hän ei sanonut sitä vain siksi, että se oli totta.
»Minä opetan teitä voittamaan pelkonne», mutisi Spahi.
Ja hän astui veteen.
Lady Wyverne sulki silmänsä, sillä koska tämän täytyi tapahtua, niin halusi hän nauttia siitä täysin määrin, ja kun Spahi laski hänet maahan joen toisella puolella, huokasi hän aivan kuin lapsi. Hän avasi silmänsä ja ne osuivat Spahin paljaisiin jalkoihin.
Erämaan miehen jalka on yhtä ilmeikäs ja herkkä kuin hänen kätensäkin. Ne tekivät häneen niin hienon ja sulavan vaikutuksen, että hän itse tuntui kömpelöltä niiden rinnalla. Ja hänen täytyi vaistomaisesti ihmetellä, kuinka tuo mies saattoi samalla kertaa olla niin hieno ja niin voimakas — sillä hänen voimaansa oli hän juuri äsken saanut kokea. Mitkä ihmeelliset vastakohdat olivatkaan yhdistyneinä tuohon mieheen, hänessä oli samalla sekä naisellista hienoutta että villin voimaa. Ja seuraten äkillistä mielijohdettaan hän sanoi:
»Onko teillä revolverinne matkassa?»
Spahi veti heti sen esille vaatteittensa laskoksista.
»Heitä kivi ilmaan», sanoi Lady Wyverne oppaalle, joka juuri oli ennättänyt heidän kohdalleen Spahin säärykset ja kengät kädessä.
Poika astui pari askelta tuonnemmaksi, pysähtyi Spahin eteen, katsoi häntä silmiin, kumartui maahan ja otti kiven käteensä. Spahi hymyili ja nosti kättään, jossa hänellä oli revolveri. Hän huusi jotain arabiankielellä. Poika heitti kiven korkealle ilmaan. Kuului kova paukahdus ja kivi putosi monina sirpaleina veteen.
»Tuota ei Crumpet voisi tehdä!»
»Mitä te tarkoitatte, rouva?»
Tuo huudahdus oli aivan tiedottomasti päässyt Lady Wyvernen huulien yli.
»Näkemiin, ja paljon kiitoksia.»
Lady Wyverne tunsi, ettei hän voinut enää hillitä itseään ja siksi hän kääntyi pois ja alkoi nopeasti astua kylää kohti. Spahi ei yrittänyt seurata häntä. Hän viittasi vain oppaan hetkeksi luokseen ja sanoi hänelle pari sanaa arabiankielellä.
Iltapuolella, neljän tienoissa Lady Wyverne istui verannalla odottaen miestään. Pajupöydällä hänen vieressään olivat teekojeet. Hän katseli pihan poikki lehtikujalle päin ja kuulosteli muulien kavioiden kopinaa. Mutta sitä ei kuulunut. Aika kului. Crumpet viipyi kauemmin kuin edellisillä kerroilla. Lopuksi hän väsyi odottamiseen ja hän käski arabialaisen palvelijan tuoda hänelle teetä. Samassa ilmestyikin lehtikujalle arabialainen poika, jolla oli paperipala kädessään. Hän kääntyi portista pihalle, katsoi Lady Wyverneen ja ojensi hänelle paperin.
»Minulleko?» kysyi Lady Wyverne.
Poika nyökkäsi päätään. Rouva kutsui hänet luokseen ja hetken kuluttua hän oli antanut hänelle paperin. Se oli Sir Claudelta.
»Rakas tyttöseni! — Oletko kovin pahoillasi, jollen palaa tänä iltana? Sain kaksi lammasta ammutuksi aamulla, ja Ahmed sanoo, että jos jään tänne yöksi — tämän paikan pirullista nimeä en voi todellakaan muistaa — niin voin saada pari gaselliakin auringon laskiessa. Tulen huomenna varmaan takaisin ja sitten lähdemme viipymättä eteenpäin. Tervehdys. Crumpet.»
Lady Wyverne antoi juomarahaa pojalle ja joi yksin teensä.
»Miksikä kohtalo on määrännyt minulle noin mielettömän miehen?»
Siten hän tuumi itsekseen.
Juodessaan teetä hän oli näkevittään Spahin ruskeat jalat joen rannalla. Ne astuivat kiveltä toiselle aivan kuin hän olisi käsineen tarttunut niihin. Ja mielessään hän näki niiden astuvan hiljalleen erämaan hiekkaa pitkin.
Ja naisen jalat astuivat miehen jalkojen rinnalla.