VIII.
Sir Claude kulki pimeässä kylää kohti. Astuessansa pehmeällä ja kuivalla hiekkamaalla hän tuumiskeli parisilaisen astrologin ennustusta ja hän oli näkevinhän edessään nuo punaisella musteella kirjoitetut rivit:
»Suuri vaara uhkaa — mahdollisimman suuri vaara.»
Ja sitten hän ajatteli nuorta Spahia, joka istui hotellin ruokasalissa, pienen pöydän ääressä ja hymyili kohteliaasti rikkoessaan sormillaan pähkinän kuoren ja kaivaessaan siitä esiin sydämen. Ja sitten hänen ajatuksensa siirtyivät Ahmediin.
Ahmed oli taitava metsästäjä ja hän oli voittanut Sir Clauden suuren ihailun. Hän oli pitkä ja laiha, silmäpuoli, ja ohuet mustat viikset varjostivat hänen pitkiä, keltaisia hampaitaan. Kaunis hän ei ollut katsoa. Mutta hän osasi taidolla hoitaa tehtäväänsä ja oli huvitettu siitä. Miten innostunut hän olikaan ollut näihin metsästysretkiin. Ehkäpä hiukan liiankin innostunut.
Ravintoloitsijatar oli tartuttanut Sir Claudeen epäluulonsa erämaan asukkaita kohtaan. Sir Claude ajatteli nyt vaimoaan suurella huolella, voimakkaan, rakastuneen miehen suojelevalla tunteella. Ja itseään hän ajatteli katkeruudella. Miksi hän oli jättänyt vaimonsa yksin, ilman palvelijattarenkin turvaa, jättänyt hänet yksin ravintolaan keskelle erämaata, seuratakseen omaa itsekästä urheiluintoaan? Erämaan hiljaisuus, pimeys, vinha tuuli, joka puhalsi hänen ruskettuneita kasvojansa vasten, nostatti hänessä vihan häntä itseään kohtaan. Tuo pieni ravintola rotkon perukassa näytti hänen mielikuvituksessaan nyt ikäänkuin rosvojen pesältä. Ja tuonne, villien, petollisten ihmisten pariin, jotka muutaman rovon vuoksi olivat valmiit leikkaamaan toiselta kaulan poikki, hän oli jättänyt tuon ihailemansa, oikullisen, vaaleatukkaisen pikku olennon yksin yötä viettämään.
Hän kiiruhti eteenpäin. Ja taaskin hänen täytyi ajatella Ahmedia ja
Spahia, yhdistäen heidät ajatuksissaan yhteen.
Ahmed oli kovin innokkaasti kehoittanut häntä jäämään El-Akbaraan, oli yhä uudelleen kehoittanut häntä jäämään sinne pitemmäksi aikaa kuvaillen häikäisevin sanoin seudun ihmeitä ja moittien Beni-Moraa sairaiden ja vanhojen naisten olopaikaksi, jossa miesten oli sietämätöntä olla. Yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä hän oli päässyt Sir Clauden luonteen perille ja oli taitavasti kosketellut hänen herkimpiä kieliään. Mutta ehkäpä hän oli tehnyt sen vain siksi, että hän saisi häneltä kiskotuksi niin paljon rahaa kuin suinkin. Voisihan siinä olla kylliksi syytä hänen houkutteluunsa.
»Ehkäpä tuo kaikki sittenkin on vain turhaa lorua!» tuumi Sir Claude käyttäen lempilausettaan.
Siitä huolimatta hän kiiruhti eteenpäin, kunnes hän saavutti ensimäisen savimajan kylässä. Palmunlehdistä punottu ovi oli suljettu. Siellä-täällä lukittujen ovien yläpuolella kamelien päät irvistelivät. Ikkunareijistä riippui turkinpippurikimppuja. Tasaisilla katoilla juoksenteli edestakaisin laihoja, valkoisia tai keltaisia koiria painaen alas päänsä ja haukkuen vimmatusti ohikulkevaa muukalaista.
Taaskin tuli Sir Claude ajatelleeksi tätä raakalaismaata, ja omatunto moitti häntä itsekkäisyydestä. Samoinkuin monet muutkin vähemmän lahjakkaat miehet hän oli taipuisa liioittelemaan asioita tai panemaan niihin liian vähän arvoa. Hän oli aivan huolettomasti jättänyt vaimonsa yöksi yksin. Nyt tämä asia kiusasi häntä aivan liiaksi. Se tuntui hänestä suorastaan hirveältä velvollisuuden laiminlyönniltä.
Varjo ilmestyi pimeistä taloista ja seurasi äänettömästi häntä. Hän kääntyi äkisti taakseen ja tarttui revolveriinsa.
»Mitä te haluatte?» sanoi Sir Claude ranskaksi.
Varjo pysähtyi ja katsoi tuikeasti häneen. Kaksi silmää kiilsi päähineen alta, joka peitti kokonaan hänen kasvonsa.
Sir Claude toisti kysymyksensä saamatta vastausta.
»Tulkaa tänne!» huudahti Sir Claude. »Älkää astuko jäljessä.»
Hän teki selittävän liikkeen kädellään. Varjo ymmärsi sen ja totteli ääneti. Ja käsittäen mitä varten muukalainen oli lähtenyt liikkeelle hän ohjasi hänet kapean kujan kautta ja pienen puron yli avonaiselle torille, jonne arabialaisesta kahvilasta tulet loistivat. Täällä, istuen maassa useiden turbaanipäisten miesten parissa, pelasi Ahmed dammia maistellen välillä kahvia kupistansa.
Nähdessään herransa hän nousi heti hymyillen maasta, työnsi muitta mutkitta toverinsa pois tieltä ja pyysi Sir Claudea astumaan sisään ja istumaan multasohvalle. Mutta Sir Clauden ei tehnyt mieli.
»Tulkaa tänne, Ahmed!» sanoi hän seisoen matalassa oviaukeamassa. »Minä tahdon puhua teidän kanssanne.»
Ahmed tervehti vakavasti ystäviänsä, heitti viittansa laskoksille olkapäälle, etsi keltaiset tohvelinsa seinävierustalta esille monien muiden parien joukosta ja astui sulavaliikkeisesti Sir Clauden mukana pimeään yöhön.
Varjo seurasi heitä.
»Kuulkaahan», sanoi Sir Claude hermostuneesti», ajakaa tuo mies pois. Antakaa hänelle jotain — kas tässä.» Hän ojensi hänelle frangin. »Ja käskekää hänet pois.»
Ahmed totteli, ja varjo hävisi pimeään.
Kun he olivat kahden ja astuivat ravintolaa kohden, sanoi Sir Claude:
»Kauanko kestäisi palata takaisin El-Akbaraan?»
»El-Akbaraan, herra! Mutta sehän on mahdotonta.»
»Vastatkaa kysymykseeni. Kauanko matka kestäisi?»
»Jos me lähdemme varhain aamulla, herra, auringon noustessa —»
»En minä tarkoita huomen-aamulla. Vaan nyt heti.»
»Sitä en voi sanoa, herra. Ei kukaan lähde tuollaiselle matkalle keskellä yötä muukalaisen kanssa.»
»Muukalaisen kanssa? Mikä ero siinä olisi?»
»Rikas muukalainen ei voi kulkea turvallisesti yöllä erämaassa. Minä olen köyhä. Minulla ei ole mitään — ei kerrassaan mitään.» Hän levitti kätensä epätoivoisella liikkeellä pitäen Sir Claudea tarkasti silmällä. »Siksi minä voin matkustaa minne minä haluan. Jos herra tahtoo, että vien tänä yönä El-Akbaraan rouvalle kirjeen, niin lähden, vaikka muulit ovatkin väsyneet. Mutta jos herra haluaa, että lähden yhdessä herran kanssa, niin en uskalla. Sillä jos herralle tapahtuisi jotakin pahaa minun seurassani, niin ei kukaan rikas muukalainen ottaisi minua enää oppaaksen. Minä joutuisin aivan häviöön. Tulisin suorastaan kerjäläiseksi.»
Sir Claude oli hetken aikaa ääneti. Oppaan vastaväitteet tuntuivat järkeviltä. Mutta samassa muistui Sir Clauden mieleen ravintoloitsijattaren sanat, että Ahmed voisi tehdä mitä tahansa muutamista frangeista.
»Entäs jos minä maksaisin hyvin?» sanoi hän. »Jos antaisin teille sata frangia?»
»Herra tarkoittaa —?»
»Otaksukaa, että antaisin teille sata frangia, jos lähdette minun kanssani vielä tänä yönä takaisin El-Akbaraan. Lähtisittekö silloin?»
»Herra, en minä voi ottaa tuollaista retkeä edesvastuulleni. Jos jotakin tapahtuisi —»
Onko Benchaalal maksanut teille vieläkin enemmän?» huudahti Sir Claude.
Hän tiesi tuskin itsekään, miksi tuo inhottava epäilys äkkiä nousi hänen mieleensä. Se oli vain epäselvä aavistus, joka heräsi Sir Clauden mielessä hänen huomatessaan miten itsepäinen Ahmed oli; hänestä tuntui ikäänkuin arabialainen olisi punninnut mielessään kahta eri tarjoumusta, verrannut toisiinsa heidän kummankin ansioitaan ja heidän kukkaroittensa arvoa. Sir Claude ei ollut usein tarkkanäköinen, mutta tänä yönä hänen hermonsa olivat tavattoman herkät. Jokin voimakas tunne hänen sydämessään vaikutti hänen aivoihinsa, pakoitti häntä ajattelemaan tavallista nopeammin.
»Benchaalal, herra?» sanoi Ahmed. »Kuka se on?»
»Kirottu roisto, kyllä te sen tiedätte! Benchaalal, Spahi, algiereläinen upseeri, joka asuu El-Akbaran hotellissa.»
Ahmed, huomattuaan petoksensa paljastetuksi, jätti koko kysymyksen sikseen ja sanoi aivan levollisesti:
»Ja miksi Benchaalal olisi antanut minulle rahaa?»
Sir Claude avasi huulensa vastataksensa, mutta ei sanonut kuitenkaan mitään. Mitäpä hän voisi sanoa alhaiselle arabialaiselle? Vaikka hänen hirveä epäluulonsa olisikin oikea — ja miksei se olisi oikea? — ei hän voisi ilmaista sitä, ei edes viitatakaan siihen. Ravintoloitsijatar oli nostattanut hänen mielessään pelkoa, epäilystä ja syytöstä. Hän pelkäsi vaimonsa puolesta, hän epäili kaikkia arabialaisia, etupäässä Benchaalalia ja Ahmedia ja hän syytti itseänsä. Mutta hänen täytyi olla vaiti. Ahmedin käytös lisäsi entistään enemmän hänen epäilyksiään. Hän tunsi nyt selvästi, että Ahmed oli yllyttänyt häntä metsästysretkille, vieläpä jäämään yöksikin tänne syiden vuoksi, joilla ei ollut vähintäkään tekemistä gasellien eikä villilampaiden kanssa.
He olivat kulkeneet nyt kylän läpi ja astuivat ravintolaa kohti. Kuu tuli juuri näkyviin suolavuoren huipun takaa ja kohotti pimeyden vaippaa aavalla lakeudella. Viinipuun alla lamppu paloi valaisten vanhaa ranskatarta, joka liikkumattomana seisoi siinä ja odotti heidän takaisintuloaan.
Sir Claude ei vastannut mitään Ahmedin kysymyksiin, mutta kun he saapuivat ravintolan edustalle, sanoi hän äkkiä Ahmedille:
»No, selittäkääpä nyt rouvalle ja minulle, miksi te sanoitte rouvalle, ettei Benchaalal ollut El-Akbarassa?»
»Herra, en minä ole sitä sanonut! Miten minä olisin voinut sitä sanoa, koska Benchaalal on siellä?»
Sir Claude kääntyi ravintoloitsijattaren puoleen, joka näytti hämmästyneeltä ja uteliaalta.
»Ettekö te vakuuttanut minulle, rouva —» hän alkoi.
Mutta ravintoloitsijatar keskeytti hänet.
»Herra voi puhua koko yön ja vaikka kokonaisen vuodenkin, mutta ette te sittenkään pääse arabialaisen perille.»
Hän levitti kätensä ja kohautti olkapäitään.
»He ovat likaista joukkoa!» kuiskasi hän sitten Sir Clauden korvaan.
Sir Claude katseli hetken aikaa maahan, kädet taskuissaan. Kuun valo kirkastui. Se vahvisti hänen päätöstään. Kohottaen päätään hän sanoi Ahmedille:
»Hakekaa muulit!»
Opas tuijotti hetken aikaa häneen, ja huomattuaan, ettei tätä käskyä käynyt vastustaminen, hän katosi ravintolan ovesta pihalle, missä muulit seisoivat.
Ravintoloitsijatar näytti kummastuneelta.
»Ei suinkaan herra aio lähteä? Sehän on aivan mahdotonta! Herra —»
»Kuulkaahan, rouva», sanoi Sir Claude istahtaen pienen pöydän ääreen, jossa lampun vieressä seisoi viinipullo, jonka hän oli luvannut takaisin tullessansa tyhjentää, »kuulkaahan — te kerroitte minulle arabialaisista! Minä en tunne heitä. Minähän olen vieras täällä. Tulen Englannista, jossa voi luottaa miehen sanaan ja jättää melkein minne hyvänsä naisen tarvitsematta pelätä, että häntä häväistään. Neuvokaahan nyt minua! Istukaa rouva.»
Ravintoloitsijatar kävi häntä vastapäätä istumaan. Lampun lepatteleva valo valaisi hänen ryppyisiä kasvojansa ja kirkasti hänen katsettansa, joka oli kiintynyt vieraaseen.
»Neuvokaa minua! Minulla on vaimo, hän on pieni, nuori, tyttömäinen, miltei kaunein nainen koko Englannissa. Hän on täällä minun mukanani.»
»Missä hän on, herra?»
»El-Akbaran hotellissa. Ja tuo lurjus, Benchaalal on siellä. Minä olen nähnyt hänet. Minä näin tuon kirotun miehen ensimäisenä iltana ollessamme siellä. Miksi hän viipyy siellä nyt toisen päivän toisensa jälkeen eikä lähde kotiinsa erämaahan? Ja miksi Ahmed sanoo teille, ettei hän ole siellä ja miksi hän kielsi minulle, ettei hän muka koskaan ollut kuullutkaan hänestä? Ja miksi Ahmed koettaa joka päivä pidättää minua loitolla hotellista ja estää minua yöksikään palaamasta sinne? Ettekö luule, että tuon alla piilee jotakin, rouva? Ettekö luule, että tekin minun sijassani palaisitte vaimonne luokse?»
Sir Claude laski suuren kätensä pöydälle, jotta pullo ja lamppu tärähtivät. Ravintoloitsijatar puristi huulensa yhteen ja nojasi kätensä poskeaan vasten.
»Vai niin», sanoi hän hetken kuluttua. »Benchaalal on siis
El-Akbarassa! Sen minä arvasinkin.»
»Kuinka niin?» kysyi Sir Claude terävästi.
Kaikki tänä iltana teki häneen ikävän vaikutuksen ja herätti hänessä epäilystä.
»Huomasin sen Ahmedin olennosta, kun tiedustelin sitä häneltä ja hän vastasi kieltävästi. Ja kuitenkin hän valehtelee taitavasti, niinkuin kaikki arabialaiset. Jotakin sen alla piili sittenkin. Hän ei halunnut puhua Benchaalalista.»
Sir Claude nojautui pöydän yli ravintoloitsijattaren puoleen.
»Luuletteko, että siellä on jotakin tekeillä?»
»Hyvä herra, mistä minä voin tietää? Sen minä vain sanon — jos minulla olisi kaunis ja nuori vaimo, niin en jättäisi häntä yksin Benchaalalin läheisyyteen, en, en edes viideksi minuutiksi.»
Sir Claude nousi pystyyn ja kääntyi ovelle.
»Ahmed!» huusi hän. »Tulkaa! Kiireesti!»
»Heti, heti!» vastasi ääni kaukaa.
»Tietäkää, hyvä rouva», sanoi Sir Claude, kääntyen jälleen ravintoloitsijattaren puoleen. »Minun vaimoni koettaa pikemmin paeta kuin antautua minkäänlaisiin tekemisiin noiden kirottujen mustaihoisten kanssa. Ystävänä — minä tarkoitan oppaana, se on toista! Mitä te hymyilette?»
»En minä hymyile, hyvä herra. Te erehdytte tässä lampun valossa. Alkaa tuulla.»
Ravintoloitsijatar siirsi lamppua, jotta hänen kasvonsa joutuivat varjoon. Sir Claude mutisi jotain hampaittensa välissä. Hän oli aivan varma siitä, että hän oli nähnyt ruman, pilkallisen hymyn karehtivan emännän kasvoilla, ja samassa hän jo katui, että hän oli puhunut niin tuttavallisesti tämän ventovieraan kanssa. Hän oli antautunut liiaksi hetkellisen mielentilansa valtaan.
Mutta olihan hän eurooppalainen ja nainen, ja olihan hän sitä paitsi herättänyt hänen mielessään kaikki nuo epäilykset.
»Olkaa hyvä ja antakaa minulle lasku, rouva», sanoi Sir Claude jäykästi. »Ottakaa maksu myös tästä pullosta viiniä sekä yökortterista. Minä maksan huoneesta tietystikin.»
»Herra on aivan liian hyvä.»
Ravintoloitsijatar astui äänettömästi sisään. Ja niinpian kuin hän oli kääntänyt selkänsä vieraalle, hymyili hän jälleen itsekseen.
»Hyvä Jumala!» tuumi hän. »Voi noita miehiä! Millaisia lapsia ovatkaan nuo miehet, joilla on maailman kauneimmat vaimot! Hyvä Jumala, millaisia lapsia!»
Hän istahti rasvaisen pöytänsä ääreen ja kirjoitti kynttilän hämärässä valossa aika laskun tuon lapsen maksettavaksi.
Ahmed tarvitsi runsaasti aikaa ennenkuin hän sai muulit satuloiduksi, mutta vihdoin hän oli valmis ja kun maksusta oli sovittu, nousi Sir Claude muulin selkään pyssy olkapäällä ja revolveri käsillä.
»Hyvää yötä, rouva», sanoi Sir Claude äreästi.
»Hyvää yötä, herra. Onnea matkalle.»
Sir Claude läksi liikkeelle erämaata kohti. Ahmed valmistui seuraamaan häntä, nousi toisen muulin selkään ja talutti ohjaksista kolmatta, jolle tapettu gaselli ja villilammas oli sälytetty.
»Hyvää yötä, herra Ahmed!» sanoi emäntä ivallisesti pannen erityistä painoa sanalle herra. »Onnea matkalle.»
Opas kääntyi hänen puoleensa.
»Hyi tuota naista!» Ahmed päästi viheltävän äänen, sylkäisi jälkeensä, kannusti muuliaan ja laukkasi tiehensä.
»Inhottavaa joukkoa!» huudahti ravintoloitsijatar.
Hän sammutti lampun, pisti täysinäisen viinipullon kainaloonsa ja astui ravintolaan sulkien oven jälkeensä.
Hetken kuluttua vedettiin rautainen salpa oven eteen.