IX.
Pitkältä ja vaivalloiselta tuntui matka kuutamossa. Aluksi Sir Claude ajoi edellä, mutta hänen oli vaikea pysytellä tiellä ja siksi Ahmedin oli pakko näyttää tietä. Askel askeleelta he kulkivat synkkää vuoriketjua kohti, joka rajoitti yhdeltä puolen erämaata. Muulit astuivat hitaasti. Eläin raukat, ne olivat todellakin väsyneet ja olisivat tarvinneet yön lepoa. Samoinkuin englantilaiset yleensä sääli Sir Claudekin niitä elukoita, jotka palvelivat häntä, ja useamman kerran hän tunsi omantunnonvaivoja uhuttaessaan muuliaan eteenpäin. Ahmed ei välittänyt niistä. Muulit eivät olleet hänen omansa, eikä hän tullut ajatelleeksikaan eläinten kärsimyksiä.
Ahmed alkoi laulaa valittavalla ja surkealla äänellä. Hänen harminsa lauhtui heti kun hänen toimelias ja ahnas mielensä sai jotakin aprikoitavaa. Vieras, rikas englantilainen oli tarjonnut hänelle sata frangia siitä työstä, jonka hän nyt teki. Hän oli kieltäytynyt ottamasta niitä vastaan siksi, ettei hän tahtonut lähteä tälle yölliselle retkelle. Mutta nyt hän oli sittenkin matkassa.
Ja Ahmed lauloi yhä äänekkäämmin.
Voisiko hän tehdä tällaista palvelusta ilmaiseksi? Tuo ajatus suorastaan inhotti häntä. Laulaessaan hän alkoi suunnitella uutta juonta ja suunnitellessaan sitä hänen vihansa haihtui kokonaan.
Ei koskaan Ahmed ollut antanut muukalaisen vielä lahjoa itseään. Sellainen mahdollisuuskin sai hänen verensä jähmettymään. Mutta koska hänet oli pakoitettu lähtemään tälle matkalle, niin täytyihän hänen myös saada siitä hyvä maksu. Ja hän päätti kiristää muukalaista, joka oli haukkunut häntä ja pakoittanut hänet pettämään oman heimolaisensa, oman kansansa miehen.
Ja Ahmedin ääni kajahti yön hiljaisuudessa yhä valtavampana ja surkeampana.
»Ahmed!»
Sir Claude huusi häntä. Ahmed vaikeni ja käänsi muulinsa puoleksi taaksepäin.
»Mitä herra haluaa?» kysyi hän kohteliaasti.
»Olkaa vaiti, muuten minä tulen hulluksi!»
»Niinkuin haluatte!»
Hän seisautti muulinsa ja Sir Claude ratsasti hänen rinnalleen.
»Mitä kummaa laulua te lauloitte!» kysyi Sir Claude.
»Herra, minä lauloin Aissaouien laulua. He seisovat tuliliekkien keskellä ja syövät skorpioneja, he puhkaisevat tikarilla silmänsä ja raatelevat rintaansa terävillä veitsillä.
Sir Claudea värisytti.
»Kuulkaahan!» hän huudahti. »Kauanko luulette tätä matkaa vielä kestävän?»
»Sitä en voi sanoa, herra. Muulit ovat väsyneet. Matka edistyy huonosti.»
Hän huokasi tarkastellen terävästi Sir Claudea toisella silmällään.
»En koskaan ennen ole ollut liikkeellä koko yötä rasittavan metsästyksen jälkeen.»
Sir Clauden muuli kompastui.
»Seis!» huusi Sir Claude. Hän tunsi pistoksen sydämessään. »Te olette itse siihen syypää!» mutisi hän.
»Minäkö, herra?»
Ahmedin ääni ilmaisi hämmästystä.
»No, jollette te —»
Sir Claude vaikeni. Mitäpä hän oikeastaan tiesi. Epäilys kalvoi vain hänen mieltään. Ja hänestä tuntui aivan mahdottomalta päästä mihinkään varmuuteen. Miten hän olisi voinut tehdä kysymyksiä Ahmedille ilmaisematta samalla, miten levoton hän oli vaimonsa tähden? Ja miten hän olisi voinut tunnustaa tuolle »kirotulle mustaihoiselle», että hän pelkäsi Spahin olevan vaarallisen hänen kauniille ja viattomalle vaimolleen?
»Teidän ei olisi pitänyt kehoittaa minua lähtemään tälle retkelle», sanoi Sir Claude vihdoin.
»Minä luulin, ettei herra ollut koskaan pyytänyt gaselleja.»
»En ollutkaan. Mutta mitä sitten?»
»Kaikki englantilaiset, jotka saapuvat El-Akbaraan, tahtovat ampua gaselleja.»
Sir Claude alkoi tuumia, olisikohan hän sittenkin väärin tuominnut opastansa. Nyt kun vanha ranskalainen nainen ei ollut saapuvilla, hänen epäilyksensä ei ollut enää yhtä suuri. Ravintoloitsijatar oli jutuillaan yllyttänyt häntä arabialaisia vastaan. Ehkäpä hän oli ilkeä vanha nainen, joka turhaan vain hälyytteli tai ehkäpä vielä valehtelikin. Mutta olihan Ahmedkin valehdellut Benchaalalista.
»Herra lupasi minulle —»
Ahmed alotti kaikkein mielistelevimmällä äänellään.
»No mitä!»
»Herra lupasi minulle sata frangia, jos varjelisin teitä kaikilta vaaroilta tänä yönä.»
»Varjelisitte!»
Sir Claude naurahti.
»Te tarkoitatte kai, että opastatte minut perille.»
»Niinkuin haluatte. Pysyykö herra sanassaan?»
»Loruja!»
»Tietysti herra pitää sanansa. Kaikki englantilaiset pitävät minkä he kerran lupaavat. Englantilaiset ovat jalo kansa.»
»En minä ole luvannut teille sata frangia, mutta—»
»Mutta mitä, herra?»
»Minä en voi saada tuota junkkaria lahjotuksi», tuumi Sir Claude. Mutta sitten hänet valtasi jälleen kiihkeä halu saada tietää, oliko Ahmed ja Spahi, tuo Benchaalal, lyöttäytyneet yhteen toimittaakseen hänet pois tieltä.
»Maksaisin vaikka kaksikin sataa frangia, jos saisin käsiini luotettavan miehen, sellaisen, joka ei koskaan valhettelisi eikä tekisi minulle ikäviä kepposia», sanoi Sir Claude melkein vasten tahtoaan.
Ahmedin silmät alkoivat loistaa. Ahneuden liekki syttyi niissä. Mutta hän oli viekas, ja vastasi vain huolettomasti:
»Hyvällä isännällä on hyvä palvelijakin.»
»Entäs Benchaalal? Onko hän hyvä isäntä?» kysyi Sir Claude.
»Sanotaan, että Benchaalal maksaa hyvin niille, jotka palvelevat häntä.»
»Entäs teille? Maksaako hän hyvin teillekin?»
»En minä ole Benchaalalin palvelija, herra.»
»Mitä, ettekö ole koskaan käynyt hänen kanssaan metsästämässä?»
»Olen kyllä, herra. Ja Benchaalal maksaa aina hyvin metsästysretkillänsä. Mutta hän maksaa vasta perästäpäin.»
Sir Clauden mielestä Ahmedin sanojen takana piili jotakin. Hänen verensä alkoi kiehua. Hänen olisi tehnyt mieli ottaa opas hengiltä, heittää hänet alas muulin selästä ja nähdä hänen kiemurtelevan hiekassa.
»Ei», tuumi hän mielessänsä, »minä olen hullu, jos rupean minkäänlaisiin keskusteluihin tuon miehen kanssa. Minun täytyy auttaa itse itseäni. Huomenna lähden Kittyn kanssa Beni-Moraan. Hän tulee olemaan hyvillänsä. Hän olisi halunnut lähteä jo aikaisemminkin. Minä olen ollut liian itsekäs, mutta mitään vahinkoa ei ole voinut vielä tapahtua, vaikka tuo mustaihoinen lurjus olisikin suunnitellut jotain pirullista yhdessä Ahmedin kanssa.»
Ahmed ei voinut saada sanaakaan enää hänestä. Kaikkiin arabialaisen salaisiin viittauksiin hän vastasi aivan yksitavuisesti, ja lopulta he ratsastivat ääneti edelleen tunnin toisensa jälkeen, kunnes he saapuivat yhä lähemmäksi sitä mustaa vuoriketjua, joka oli heidän matkansa määränä.
Aamu alkoi jo koittaa, kun he saapuivat sille kovalle, hyvälle tielle, joka johtaa El-Akbaran keitaan kolmeen kylään. Kuu kalpeni yhä enemmän, tuuli heidän takanaan muuttui vilpoisemmaksi, ja Sir Claude, niin vahva kuin hän olikin, alkoi tuntea tavatonta väsymystä, omituista painostusta, mikä ei ollut yksin ruumiillista, vaan ikäänkuin salaista liikutusta, kylmää väristystä.
»Onpa tämäkin menoa», tuumi hän itsekseen.
Sitten hän koetti rohkaista mieltänsä, katseli kallioseinää, joka kohosi aivan heidän edessään ja koetti mielessään kuvitella kodikasta ravintolaa, mukavaa vuodetta sekä sikeää, pitkää unta, joka häntä siellä odotti. Ja sitten hänen ajatuksensa kiintyivät Kittyyn. Pian hän saisi nähdä hänet. Hän kuvitteli mielessään, miten hän hiipisi hänen huoneeseensa varjostaen kynttilää kädellään ja katselisi ihailevin silmin hänen kauniita muotojaan, hienoja kasvojaan ja vaaleata tukkaansa, joka valui valloillaan päänalukselle.
Sir Claude ojensi pitkiä jalkojaan taaksepäin ja uhutti kantapäillään väsynyttä muulia. Eläin parka, joka kauan aikaa oli vain laahautunut eteenpäin, alkoi äkkiä hermostuneesti ravata ja sivuutti Ahmedin, joka näytti nukkuvan vaippaansa kääriytyneenä, kasvot hupussa hilkan alla. Mutta ravia kesti vain silmänräpäyksen ajan. Eläin oli melkein yhtä väsynyt kuin ratsastajakin ja alkoi jälleen hiljalleen astua.
Kun Sir Claude kulki Ahmedin ohitse, tirkisti tämän toinen silmä terävästi päähineen alta esille, ja kun toisen muuli hiljensi vauhtiaan, ojentautui opas satulassaan suoraksi ja oli heräävinään unesta. Hänellä oli tikari vaipan alla piilossa ja nyt hän tarttui siihen tarkastellen kiinteästi edellä kulkevan muulin takajalkoja. Hän tahtoi päästä El-Akbaraan ennen Sir Claudea, ja hän tuumi nyt mielessään miten hän voisi sen tehdä herättämättä toisen epäilystä. Häntä hermostutti, melkeinpä suututti se seikka, ettei hänen ollut onnistunut saada Sir Claudelta niitä sataa frangia, joita hän olisi halunnut. Hän tiesi, ettei hän saisi niitä häneltä jälkeenpäin, ja hän vihasi Sir Claudea niinkuin arabialainen vihaa miestä, joka saa hänet petkutetuksi. Hän veti veitsensä pukinnahkaisesta tupesta esille, laskeutui hiljaa muulin selästä maahan ja lähestyi Sir Claudea pitäen tätä tarkasti silmällä. Hän ei ryhtynyt heti paikalla työhön, vaan astui pari kolme minuuttia muulin jäljessä niin ääneti kuin aave, kunnes hän oli varma siitä, että hän saattoi huomaamatta suorittaa aikeensa. Sitten hän astui kumarassa eteenpäin aikoen iskeä veitsellään haavan elukan karvaisiin jalkoihin heti kun ne olisivat kyllin lähellä häntä.
»Ahmed!»
Sir Claude oli kääntynyt taakseen.
»Ahmed! Mitä p —»
»Seis, herra! Muulin kengässä on kivi. Annas kun otan sen pois.»
Sir Claude pysähtyi. Heti paikalla arabialainen nosti muulin toisen jalan maasta ja oli poistavinaan veitsellään siitä kiven, jonka hän äkkiä sieppasi tieltä käteensä ja viskasi syrjään.
»Muuli ontui, herra. Kas näin!»
Levollisesti hän pisti jälleen veitsen tuppeensa.
»En minä sitä huomannut.»
Sir Claude katseli Ahmedia kummeksuen.
»Herra, minähän olin takana. Minä näin.»
»Minä luulin teidän nukkuvan.»
»Arabialainen ei nuku suojellessaan herraansa.»
Sir Claude murahteli.
»Ajakaa edelle.»
»Aivan kuin herra haluaa.»
Ahmed hyppäsi jälleen muulinsa selkään, ajoi edelle ja päästi kuormamuulin valloilleen.
Koska hänen ei onnistunut haavoittaa Sir Clauden muulia, yllytti hän nyt elukkaansa eteenpäin niin nopeasti kuin suinkin ja alkoi jälleen laulaa kimakalla äänellä.
Tällä kertaa ei Sir Claude keskeyttänyt häntä. He eivät olleet enää kaukana kylistä, joiden talot seisoivat puiden varjossa, ja korva saattoi jo selvästi eroittaa joen kohinan, kun tämä virtasi rotkon kautta erämaahan. Matka läheni jo loppuaan. Olihan aivan luonnollista, että väsynyt matkamies, palatessaan erämaan pimeydestä kotiinsa, tahtoi laulaa tai tervehtiä äänekkäästi ystäviään ja sitä iloa, joka hänelle kotona oli varattu.
Yhä kovemmin Ahmed lauloi. Säveleet kajahtivat voimakkaina kallioseinää vasten ja kaiku kuljetti ne jälleen takaisin. Tuo laulu kuulosti ikäänkuin varoitushuudolta, ja se kajahti suoraan erämaasta kahden yökulkijan korviin, jotka istuivat aamun ensi sarastusta odottaen miltei samalla paikalla, missä pieni arabialainen poika tuonnoin oli soittanut huiluaan.
Spahi liikahti, kun kaukainen ääni kohtasi hänen korvaansa.
»Maraboutko siellä huutaa?» kuiskasi Lady Wyverne laskien kätensä arabialaisen viitalle.
»Hiljaa!»
Hän kuunteli, kumartuen erämaata kohti, josta ääni kuului.
»Se on Ahmedin ääni!»
Lady Wyverne kalpeni.
»Se on mahdotonta! Hehän ovat suolavuorilla, kaukana täältä!»
»Aivan varmaan se on Ahmed! He tulevat! Katsokaa! Minä eroitan jo muulit tiellä!»
»Taivas! Minne minä pakenen?»
Lady Wyverne hypähti nopeasti pystyyn.
Mutta Spahi veti hänet alas.
»Te ette voi paeta minnekään.»
»Mutta minun täytyy. Minun täytyy olla ravintolassa ennenkuin mieheni palaa. Hän menee suoraa päätä huoneeseeni!»
Lady Wyverne painiskeli Spahin kanssa ja alkoi itkeä hermostuneesti.
»Olkaa hiljaa! Pysykää alallanne!»
Spahi sanoi sen aivan ystävällisesti. Lady Wyverne rauhoittui heti ja pysytteli liikkumattomana aivankuin hän olisi ollut lumottu.
»Te ette voi palata ravintolaan. Ei ole muuta kuin yksi keino — piiloutukaa kallion taakse! Kyyristykää maahan! Minä heitän viittani teidän ylitsenne!»
Lady Wyverne hiipi kallion taakse, jolla he olivat istuneet ja totteli Spahia. Tämä otti maasta suuren viittansa, kiinnitti sen väljästi hartioilleen ja antoi sen laskeutua alas siten, että se peitti Lady Wyvernen pään ja olkapäät. Lady Wyverne painoi kasvonsa Spahin selkää vasten ja tämä tunsi hänen kiihkeän hengityksensä. Sitten Spahi sytytti savukkeen. Hän istui aivan huolettomassa asennossa. Hänen tummat, kauniit kasvonsa olivat levolliset. Hän veti savua kurkkuunsa ja puhalsi sen ulos sieramistaan tarkastellen muuleja, jotka lähestyivät hitaasti. Hänen silmissään oli miltei uninen ilme.
Ahmed oli lakannut laulamasta, ja Benchaalal huomasi, että oppaan tarkka silmä oli jo keksinyt hänet ja että hänen terävä järkensä oli toisen liikkumattomasta asennosta vetänyt sen johtopäätöksen, että tämä oli kuullut hänen laulunsa ja valmistunut heitä vastaanottamaan.
Ahmedin muuli tuli Spahin kohdalle ja astui hänen ohitseen. Ahmed ei ollut huomaavinaan häntä, hän katsoi vain tiukasti häneen ja sen jälkeen hänen taakseen ikäänkuin etsien jotakin. Benchaalal nojautui vielä enemmän taakse ja antoi viittansa laskeutua vieläkin alemmaksi kumartuneen naisen yli. Hän tunsi Lady Wyvernen vapisevan takanansa. Muuli, joka kantoi Sir Clauden uhreja saapui nyt heidän kohdalleen. Sitten seurasi Sir Clauder muuli. Samassa nousevan auringon ensimäiset säteet ilmestyivät itäiselle taivaan rannalle valaisten punaisen kylän taloja pienen kukkulan rinteellä. Huomatessaan Spahin Sir Claude hämmästyi ja vaistomaisesti seisahdutti muulinsa. Hetken aikaa miehet katsoivat toisiaan silmästä silmään; englantilainen kysyvästi ja epäillen, arabialainen unisen väliäpitämättömästi, josta oli mahdoton päättää, mitä hänen mielessään liikkui. Hän veti vain sauhuja kurkkuunsa ja puhalsi ne ulos hienopiirteisten sieramiensa kautta.
»Hyvää huomenta», sanoi Sir Claude vihdoin väsyneen miehen karhealla äänellä.
»Hyvää huomenta, herra», sanoi Spahi pehmeästi. »Teillä on ollut hyvä metsästysonni, näemmä.»
Kyyryssä oleva nainen vapisi kiihkeästi. Benchaalal nojautui vieläkin enemmän taakse. Hän pelkäsi, että ratsastaja voisi huomata vaipan laskosten liikkuvan, ja salassa hän kiroili naisen pelkuriutta.
»Te olette varhain liikkeellä, herra», sanoi Sir Claude.
»Me arabialaiset olemme tottuneet nousemaan varhain, herra. Ani harvoin minä nukun enää kolmen jälkeen aamulla. Minä haluan katsella auringon nousua erämaan rannasta.»
Hänestä tuntui ikäänkuin Sir Clauden silmät olisivat myöskin väijyneet hänen taaksensa, niinkuin Ahmedinkin. Mutta hän ei ollut varma asiastaan. Ehkäpä vain savupyörylät, kiemurrellessaan kalpeaa taivasta kohti, jossa viimeiset tähdet eivät vielä olleet sammuneet, saivat aikaan tämän harhanäyn.
Hetken aikaa oli kaikki hiljaista. Sir Claude kohotti oikeaa kättänsä, laski sen muulin niskaan ja liikahti ikäänkuin hän olisi aikonut laskeutua maahan. Sitten hän näytti muuttavan mielensä, sillä hän iski kantapäänsä muulin kylkiin, painoi huulensa yhteen ja ratsasti pois sen enempää sanomatta. Kavioiden kapse kovalla tiellä alkoi hiljetä.
»Älkää liikahtako!» kuiskasi Spahi istuen yhä paikallaan.
Kavioiden kapse katosi kokonaan.
»Ei vielä!» hän sanoi ääneen. »Ei ennenkuin sanon.» Spahi kuuli jälleen puoleksi tukahdettua nyyhkytystä.
Hänen kasvojensa ilme ei muuttunut sittenkään, hän veteli sauhujaan yhä edelleen aivan liikkumatta.
Kavioiden kapseen ääni kajahti kaikuna rotkosta ja katosi jälleen. Spahi hypähti pystyyn, kohotti viittaansa ja päästi kauhistuneen naisen vapaaksi.
»Huomasiko hän? Näkikö hän?»
Töin tuskin Lady Wyverne sai sanat suustaan. Hänen kasvonsa olivat kyynelten peitossa ja täynnä punaisia täpliä.
»Kuka sen tietää!»
»Hän menee huoneeseeni! Voi hyvä jumala, hän menee minun huoneeseeni!»
»Kuka sen on sanonut? Hän oli väsynyt. Hän istui kuin säkki muulin selässä.»
»Aivan varmaan hän menee! Mitä minä nyt teen? Mitä minä nyt teen?»
Benchaalal viittasi kädellään erämaata kohti.
»Tahdotteko seurata minua — tuonne?»
»Hän näkee, että huoneeni on tyhjä. Hän palaa takaisin!»
Spahi tarkasteli häntä hetken aikaa. Sitten hän sanoi kylmästi:
»Huuhtokaa kasvonne joen rannassa, rouva. Ja sitten me voimme keskustella yhdessä. Nyt se on turhaa.»
Lady Wyverne katsoi häneen hämmästyneenä ikäänkuin hän ei olisi ymmärtänyt hänen tarkoitustaan. Mutta kyyneleet kuivuivat hänen poskillaan. Ja hetken kuluttua hän astui tottelevaisesti joen rantaan ja kumartui juoksevan veden puoleen.