X.
Aurinko oli noussut valaisten säteillään erämaata, mutta El-Akbaran rotko oli yhä varjon peitossa, kun Lady Wyverne yksin hiipi lehtikujaa myöten sekä portista sisälle ravintolan pihalle. Hän oli kalpea kasvoiltaan ja hän vilkaisi pelokkaasti ympärilleen sekä ylös miehensä makuuhuoneen ikkunaan, joka oli yläkerroksessa. Ikkuna oli kiinni ja vihreät säleuutimet alaslasketut. Hän astui nopeasti pihan poikki ja tarttui ulko-oveen. Lukko näytti aivan itsestään avautuvan. Hän ymmärsi syyn tähän nähdessään Ahmedin seisovan kynnyksellä ja tarkastavan häntä toisella silmällään sanomatta kuitenkaan mitään. Lady Wyverne kiiruhti hänen ohitseen portaita ylös makuuhuoneeseensa.
Lady Wyverne oli pelännyt tapaavansa Sir Clauden siellä. Mutta huone oli tyhjä. Hän lukitsi varovaisesti oven ja kävi istumaan pienelle tuolille vuoteen ääreen.
Oliko hänen miehensä käynyt hänen huoneessaan vai eikö?
Tuo kysymys oli hänelle oikea elinkysymys. Varmaan Sir Claude oli kovin väsynyt pitkän ratsastuksensa sekä metsästysretkensä jälkeen. Varmaan hän toivoi vain mitä pikimmin pääsevänsä makuulle. Mutta sittenkin, sen mukaan kuin Lady Wyverne tunsi hänet, oli hän varmaan yrittänyt avata hänen oveaan ennen maata menoaan. Ja se oli jäänyt lukitsematta hänen lähtiessään Benchaalalin kanssa katsomaan auringonnousua. Hän oli ollut aivan huoleton tietäessään miehensä olevan monen peninkulman päässä.
Miksikä Sir Claude oli palannut takaisin?
Koneellisesti Lady Wyverne alkoi riisuutua. Hänen kätensä vapisivat, hän ei ollut tottunut itse riisumaan vaatteita yltään, mutta vihdoin hän oli valmis ja hän hiipi vuoteeseen vetäen peitteen leukaa myöten.
Miksi Sir Claude oli palannut takaisin? Olihan hän itse päättänyt olla yötä poissa. Hän, Lady Wyverne ei ollut koskaan sitä toivonut, ei edes ajatellut sellaista mahdollisuutta. Kun hän oli saanut kirjeen, jossa Sir Claude ilmoitti palaavansa vasta seuraavana päivänä, oli hän tuntenut ivan sekaista sääliä hänen tyhmyytensä ja lyhytnäköisyytensä vuoksi.
Ja nyt hän oli palannut takaisin, ratsastanut yön halki. Hänen oli aivan mahdoton sitä käsittää.
Nyt, kun hän makasi hiljaa vuoteessaan eikä hänen miehensä tullut hänen luokseen eikä hän kuullut vähintäkään liikettä hänen huoneestaan, tuntui hänestä ikäänkuin hän olisi vain turhia pelännyt. Hän oli melkein joutunut päästään pyörälle. Ilman Spahin kylmäverisyyttä hänen miehensä varmaan olisi keksinyt hänen piilopaikkansa.
Ja jos hän olisi huomannut hänet?
Hän koetti ajatella levollisesti sitä mahdollisuutta. Jos hän olisi keksinyt hänet, niin mitähän Crumpet silloin olisi sanonut tai tehnyt? Ja jos hän oli nyt asiasta selvillä, niin mitähän hän nyt tekisi tai sanoisi?
Hän oli tottunut pitämään miestään aina ohjaksissa, Sir Claude oli aina myöntynyt kaikkiin hänen oikkuihinsa. Ne olivat useinkin olleet aivan mielettömiä, mutta silti viattomia. Hän oli keikaillut. Monet miehet olivat rakastaneet häntä. Mutta kaikki oli ollut aivan vaaratonta. Sitä ei voinut sanoa edes tulella leikkimiseksikään. Sillä tulta ei koskaan ollut lähimaillakaan ollut.
Mutta siinä, missä Benchaalal oli, oli aina tulta.
Sir Claude ei ollut koskaan välittänyt vaimonsa pienistä rakasteluista. Sillä hän oli aina luottanut häneen. Lady Wyverne, jolle kaikki ne miehet, jotka olivat liehakoineet häntä, olivat olleet aivan väliäpitämättömiä, ei ollut myöskään koskaan pelännyt, että Sir Claude voisi panna pahakseen tuollaista viatonta leikkiä. Sillä se oli käynyt aina aito-englantilaiseen tapaan ja hänen oma kylmäverisyytensä oli estänyt häntä tuntemasta vähintäkään pelkoa tai rikoksellisuutta.
Mutta nyt hän oli peloissaan sekä itsensä että miehensä puolesta. Ja hän tunsi rikollisuutta, ei sen vuoksi, että hän olisi tehnyt itsensä syypääksi mihinkään väärään tekoon, vaan niiden ajatusten vuoksi, jotka olivat risteilleet hänen aivoissaan ja niiden tunteiden tähden, jotka olivat liikkuneet hänen sydämessään.
Hän tunsi perinpohjin miehensä ja hänen puhtaasti englantilaisen luonteensa. Kaikki ne ennakkoluulot, jotka ovat niin tavallisia englantilaiselle, oli Sir Claudekin omistanut itselleen, nuo ennakkoluulot olivat hänen kaikkea muuta kuin terävän järkensä hemmoiteltuja lapsia.
Lady Wyverne oli aivan selvillä siitä mitä Sir Claude ajatteli afrikalaisista. Hän ei antanut heille suurempaa ihmisarvoa kuin amerikkalainen neekerille. Kaikki afrikalaiset, olkoot sitten egyptiläisiä, arabeja, neekerejä tai maureja, olivat hänen mielestään vain »musta-ihoisia» — »kirottuja musta-ihoisia». Kaikki eroituksetta. Hänen mieleensä ei voinut edes iskeä se ajatus, että hänen vaimonsa voisi joutua ystävällisiin suhteisiin sellaisen ihmisen kanssa, suostuisi lemmenleikkiin hänen kanssaan, sallisi hänen ihailla itseänsä tai vieläpä rakastaakin. Mutta jos hänen olisi pakko uskoa sellaista, jos hän tulisi vakuutetuksi siitä, että hänen vaimonsa oli ollut yöllisellä kävelyllä arabialaisen kanssa, että hän oli sallinut hänen ihailla itseään ja oli myös itse ihaillut häntä, ollut huvitettu hänen seurastaan ja vieläkin enemmän — ollut ihastunut häneen! Niin mitäpä sitten?
Äkkiä Lady Wyverne näki miehensä uudessa valossa, näki hänessä aivan uuden olennon. Englantilaista on useinkin vaikea saada heräämään, mutta kun hän herää, niin hänen kanssaan ei ole hyvä leikitellä. Sir Claude oli luonteeltaan hyvin suoraviivainen, melkein kuin luonnonlapsi. Ja sattuupa joskus, että tuollainen luonnonlapsi voi olla hyvin vaarallinen, vieläpä julmempi kuin kukaan muu. Sillä hän hyökkää eteenpäin yhtä sokeasti kuin kone.
Lady Wyverne värisi vuoteessaan.
Mutta hetken kuluttua hän koetti vakuuttaa itselleen, ettei Sir Claudella ollut aavistustakaan koko asiasta. Jos hän olisi aavistanut jotain, niin hän olisi lähtenyt etsimään häntä tai hän olisi odottanut häntä hänen huoneessaan valmiina rankaisemaan häntä.
Mutta miksi hän oli palannut kesken retkeltään?
Varmaan joku epäilys oli noussut hänen mieleensä, varmaan oli tapahtunut jotain, joka oli kääntänyt hänen ajatuksensa pois villilampaista ja kiinnittänyt ne johonkin aivan muuhun.
Lady Wyverne makasi hyvän aikaa aivan liikkumattomana. Äkkiä hän kuuli ääniä alhaalta. Arabialaiset palvelijat olivat hereillä. Vaikka uutimet olivatkin alhaalla, saattoi hän huomata, että auringonsäteet olivat nyt ennättäneet rotkoon saakka. Päivä oli koittanut, täysi päivä. Ja hänen oli pakko kestää sen valoa.
Lady Wyverne katsoi kelloaan. Se oli kahdeksan. Hän nousi ja pyysi kuumaa vettä.
Arabialainen palvelija laski vesikannun hänen ovensa ulkopuolelle kolkuttaen äänekkäästi. Kun hän oli poistunut, avasi Lady Wyverne oven ja nosti kannun huoneeseen. Hänen miehensä ovi oli suljettu. Oliko hän hotellissa, vai oliko hän, nähdessään vaimonsa huoneen olevan tyhjän, mennyt ulos häntä etsimään?
Lady Wyverne tuumi lakkaamatta. Hän olisi tahtonut päästä asiasta selville.
Puettuaan ylleen hän kokosi kaiken mielenmalttinsa, avasi verannan oven ja astui ulos. Samassa hänen miehensä tuli myös ulos huoneestaan.
»Crumpet!» huudahti Lady Wyverne.
Hänen hämmästyksensä oli aivan luonnollinen. Hän oli todellakin aivan ihmeissään. Hän tarttui kaidepuuhun kiinni ja nojasi siihen.
»Oletko sinä jo kotona?»
»Olen», vastasi Sir Claude.
»Mutta sinähän aioit viettää yötä ulkona! Missä se olikaan? Jossain, missä on gaselleja.»
»Niin. Mutta ravintola oli niin likainen, että palasin takaisin.»
»Milloin?»
»Ratsastin läpi yön. Saavuin perille aamun koitteessa.»
»En kuullut muulien kopinaa.»
Lady Wyverne koetti puhua luonnollisesti ja luuli myös onnistuvansa yrityksessään. Mutta hänen silmänsä tarkastivat lakkaamatta Sir Clauden kasvoja.
»Sinä nukuit kai niin sikeästi», sanoi Sir Claude.
»Niin, varmaan minä nukuin sikeästi.»
»Mennään aamiaiselle», sanoi Sir Claude.
Hän ei siis ollut käynyt hänen huoneessaan! Lady Wyverne tunsi tavatonta helpoitusta. Hän astui lähemmäksi miestään aikoen suudella häntä. Mutta Sir Claude sattui kääntymään pois juuri samassa ja siirsi lähemmäksi pöytää korituolit, joita he aina käyttivät syödessään aamiaista verannalla. Hän ei varmaankaan huomannut vaimonsa liikettä. Vai eikö hän olisi tahtonut huomata —?
Sir Claude kumartui nyt kaidepuun yli ja pyysi kovalla äänellä aamiaista.
»Oletko väsynyt?» kysyi Lady Wyverne.
»Olen, hiukan.»
Sir Claude alkoi koneellisesti heiluttaa tuolia edes ja takaisin.
»Matka oli kovin pitkä ja rasittava.»
»Kas kun et jäänyt ravintolaan yöksi.»
»Se oli niin siivoton.»
Lady Wyverne yritti nauraa. Sir Clauden käytöksessä oli jotain, joka kiusasi häntä. Hän ei ollut suudellut häntä. Eikä hän ollut nimittänyt häntä myöskään nimeltä. Hänen lempinimensä oli muuten aina hänen huulillansa.
»Minä en tiennyt, että sinä panit niin suurta huomiota sellaiseen», sanoi Lady Wyverne.
»No, miksikä sitä tyytyisi epämukavuuteen, kun on mukavuutta tarjona.»
Hetken aikaa vallitsi täydellinen hiljaisuus.
»Luonnollisesti», sanoi Lady Wyverne.
Sir Claude keinutteli yhä tuolia edes-takaisin. Se hermostutti Lady
Wyverneä. Hän kääntyi poispäin.
»Kas, nyt saamme aamiaista», huudahti hän.
Palvelija, joka kantoi aamullisen verannalle, oli samainen uninen poika, joka oli opastanut Lady Wyverneä punaiseen kylään. Hän järjesti ruuat sirosti pöydälle, mutta hänen liikkeensä olivat kovin hitaita. Sir Claude tarkasteli hänen toimiaan hermostuneesti, melkein vihamielisesti.
»Mikä sinua vaivaa?» kysyi Lady Wyverne.
»Nuo kirotut musta-ihoiset —» hän alkoi. »Kas! Kas tuotakin nyt!»
Sir Claude nojautui eteenpäin ja työnsi pojan tylysti pöydän äärestä pois. Poika säpsähti, katsoi äkäisesti häneen ja poistui itsekseen mutisten.
»Minä en voi sietää heitä! Tuota roskajoukkoa!» sanoi Sir Claude kiihkeästi.
Lady Wyverne ei vastannut. Ensi kertaa hän näki miehensä käyttäytyvän tuolla tavalla hänen läsnäollessaan. Hän ihmetteli johtuiko se vain väsymyksestä vai olisikohan jokin muu syy tuohon omituiseen käytökseen. Hänen vihanpurkauksensa arabialaista kohtaan saattoi Lady Wyvernen jälleen vapisemaan ja hänen täytyi väkisinkin ajatella omaa häveliäisyydenpuutettaan. Jos Sir Claude saisi tietää — sen hän nyt tunsi — että hänen vaimonsa suoraan sanoen oli kiemaillut — arabialaisen kanssa, niin muuttuisi hän varmaan toiseksi kuin mitä hän tähän saakka oli ollut, ja yksin tuo ajatuskin kauhistutti Lady Wyverneä. Mutta tietysti hän ei tiennyt mitään. Jos hän olisi tiennyt, niin hän olisi myös puhunut tai tehnyt jotain. Crumpet saattoi olla äkäinen, peloittavakin. Sen hän nyt tiesi. Mutta salakavala hän ei osannut olla.
Sittenkään ei Lady Wyverne voinut kokonaan irtaantua ikävästä mielialastaan. Sir Claude ei ollut suudellut häntä. Hän ei ollut nimittänyt häntä nimeltä. Jotain outoa hänen käytöksessään oli, jotain johon hän ei ollut tottunut.
»Mitä me tänään teemme?» kysyi Lady Wyverne ponnistaen kaikki voimansa näyttääkseen iloiselta ja huolettomalta. »Matkustammeko edelleen Beni-Moraan?»
Sir Claude näytti ajattelevan vain munaa, jota hän piti kädessään huolellisesti eroittaen kuorenpaloja valkuaisesta.
»Haluatko sinä lähteä?» kysyi hän. »Onkohan tämä muna tuore?»
»Ovathan ne aina tuoreita täällä!»
»Toivottavasti se on hyvä. Haluatko sinä lähteä?»
»En minä pidä lukua», Lady Wyverne vilkaisi nopeasti mieheensä. »Etkö sinä ole jo saanut kylliksesi villilampaiden metsästyksestä?»
»Jos sinun on hyvin ikävä, niin me lähdemme, mutta jollei, niin koettaisin kernaasti vielä kerran onneani.»
Sir Claude puhui varovasti, melkein unisella äänellä. »Muna on tuore», lisäsi hän maistellen sitä.
»Sepä hyvä. Mutta etkö aio tänään hiukan levätä?»
»Aion. Minä lähden vasta illalla.
»Onko se edullinen aika?»
»Voin nukkua ulkona.»
Lady Wyverne hämmästyi.
»No, mutta jollet voi tulla toimeen ravintoloissa!»
»Otan teltan mukanani. Täällä on teltta saatavissa.»
»Eikö teltassa tule kylmä?»
»Kun ottaa kylliksi peitteitä mukaan, niin ei ole mitään hätää.»
Hetken vaitiolon jälkeen, jona aikana Sir Claude söi ja hänen vaimonsa oli syövinään, lisäsi hän:
»Et suinkaan ole pahoillasi? Etkö todellakin haluaisi mielemmin jatkaa matkaa?»
»Minusta on aivan yhdentekevää», vastasi Lady Wyverne, »kunhan emme jää tänne vain ikipäiviksi.»
»Sitä me emme tee», vastasi hänen miehensä.
He olivat lopettaneet aamiaisensa, ja Sir Claude nousi ylös ja sytytti savukkeen. Samassa Benchaalal astui ravintolan ovesta ulos, joka oli verannan alla, astui hitaasti pihan poikki ja suuntasi kulkunsa erämaata kohti. Hänellä oli punainen viitta yllään, joka liehui juhlallisesti hänen astuessansa. Hän ei katsonut ylös verannalle. Hänen tummat kasvonsa olivat aivan vakavat ja hän näytti olevan täysin tyytyväinen omaan itseensä ja koko maailmaan. Lady Wyverne silmäsi vain kerran häneen, mutta Sir Claude seurasi häntä katseellaan kunnes hän katosi tien käänteeseen.
»Kaunis mies!» sanoi hän.
»Kaikki arabialaiset ovat kauniita», vastasi Lady Wyverne.
»Mutta hän se vie voiton sittenkin kaikista muista. Etkö sinäkin ole sitä mieltä?»
»Todellako? Enpä tiedä.»
Vaistomaisesti Lady Wyverne vastasi väistäen ja tekeytyen välinpitämättömäksi. Mutta tuskin hän oli sen tehnyt, niin hänestä tuntui, että olisi ollut paljoa viisaampaa vain myöntyä siihen mitä hänen miehensä sanoi. Hän oli tottunut ilmaisemaan suoraan ajatuksensa ja päähänpistonsa Crumpetille. Hän oli usein miehensä kuullen peittelemättä kehunut toisten miesten ulkomuotoa. Olisi tuntunut paljoa luonnollisemmalta, enemmän hänen itsensä kaltaiselta, jos hän olisi nytkin tehnyt samoin. Nyt se oli liian myöhäistä. Sitä paitsi hän ei olisi voinut sitä tehdä.
»Minä juttelin tuon miehen kanssa tänä aamuna», sanoi Sir Claude nojautuen kaidepuuhun ja puhaltaen savuja ylös ilmaan.
»Tänä aamuna!» Lady Wyverne huudahti hämmästyneenä. »Milloin?»
Sir Claude otti sikaarinsa suusta ja tasoitteli lehteä sormenpäällään.
»Ratsastaessani hänen ohitsensa.»
»Oliko — oliko hän ylhäällä jo niin varhain?»
Lady Wyverne oli mielestään kuin näyttelijätär, joka harjoittelee osaansa ja hän ihmetteli olikohan hän osunut oikean äänensävyn.
»Hän oli ulkona, istui kalliolla erämaan laidassa, joen rannalla. Muistathan tuon kallion, jossa kuulimme pojan soittavan huilua ensi päivänämme täällä?»
»Aivan oikein. Mikä kummallinen mies! Mitä hän tekee täällä?
Miettiiköhän hän iäisyyttä?»
Lady Wyverne naurahti hiukan.
»En tiedä, mitä hän tekee täällä. Hän istui kalliolla suuri viitta hartioillaan. Tiedäthän millaista tarkoitan?»
»Kyllä.»
»Me vaihdoimme vain pari sanaa. Hän näyttää aika hauskalta.»
Äkkiä Lady Wyvernen valtasi halu kertoa miehelleen — ei kaikkea, ei tietenkään sitä, mutta jotain ainakin, kertoa, että hän oli puhunut Spahin kanssa ja että he olivat kävelleet edes-takaisin ravintolan edustalla — kerran; jotain sentapaista ainakin. Hän oli aivan ymmällä. Hänen oli aivan mahdoton arvata, tiesikö Sir Claude jotain vai epäilikö hän vain, vai puhuiko hän tietämättä mitään. Kerrankin hänen miehensä oli suorastaan arvoitus hänelle ja hänen kunnioituksensa kohosi häntä kohtaan. Hän alkoi kunnioittaa häntä, mutta hän olisi tahtonut päästä hänestä selville, tulla varmaksi asiastansa.
»Luullakseni hän on saanut erittäin hyvän kasvatuksen», alkoi Lady
Wyverne. »Hän on upseeri. Niin ainakin joku väitti, vai mitä?»
»Todellako?»
Muuta ei Sir Claude vastannut, mutta se ilmaisi Lady Wyvernelle jo kyllin selvästi, että hänen oli mahdoton jatkaa.
Sir Claude ei voisi kuitenkaan häntä ymmärtää. Ja hän vakuutti itselleen, ettei hänen miehensä tiennyt mitään, ei edes epäillyt mitään. Hulluhan hän olisi, jos hän ilmaisisi itsensä. Crumpet ei nähnyt mitään muuta kuin mitä toiset hänelle näyttivät. Kaikki oli niinkuin pitikin olla. Hänen omat tyhmät hermonsa olivat vain luulotelleet hänelle, että Crumpet kerrankin olisi osannut olla viekas, pitää häntä pilkkanaan ja panna hänet koetukselle.
»No niin, mitä aiot siis tänään tehdä?» sanoi Lady Wyverne äkkiä kohoten tuoliltaan.
»Minä lähden tiedustelemaan telttaa, jonka otan metsästysretkelle mukaan.»
»Sinä siis lähdet metsästämään?»
»Kyllä», vastasi sir Claude, »minä lähden.»
»Hyvä. Minä menen kirjoittamaan kirjeitä.»
Lady Wyverne läksi huoneeseensa. Päästyään ylös hän kuuli miehensä astuvan raskain askelin portaita alas.
Ja hänestä tuntui askelten ääni tavallista raskaammalta.
Mutta tietysti hän oli väsynyt valvottuaan kaiken yötä.
Lady Wyverne kirjoitti koko aamun tai oli kirjoittavinaan kirjeitä. Toisen aamiaisen hän söi yksin. Sir Claude oli mennyt lepäämään huoneeseensa ja sanonut, ettei häntä saisi häiritä. Iltapuolella hän istui yksin verannalla lukien romaania. Hän ei ollut nähnyt Benchaalalia uudelleen. Mutta Ahmed oli astunut tietä myöten kylään päin. Puoli kahden tienoissa hän palasi takaisin, ja silloin Sir Claudekin tuli ulos huoneestaan metsästyspukimissaan.
»Oletko nukkunut hyvin?» kysyi Lady Wyverne.
»Kiitos kyllä», hän vastasi. »Olen virkeä kuin pelimanni.»
»Joko te nyt lähdette?
»Kyllä, jos Ahmed on saanut kaikki vain kuntoon.»
»Minä tulen alas katsomaan teidän lähtöänne.»
»Älä vaivaudu. Näethän sinä meidät täältä ylhäältäkin.»
»Milloin tulet huomenna takaisin?»
»En osaa sanoa. Riippuu aivan metsästysonnesta. Minä nukun ensin ja lähden sitten aamun koittaessa metsästämään.»
»Hyvästi, veikkoseni», sanoi Lady Wyverne.
Hän nosti päänsä miehensä kasvojen tasalle ja suuteli häntä.
»Ahmed!» huusi Sir Claude äreästi. »Oletteko valmis?»
»Kaikki on kunnossa!» vastasi ääni alhaalta.
»Hyvästi», sanoi Sir Claude vaimolleen.
Hän kääntyi poispäin ja kiiruhti portaita alas.
Pari kolme minuuttia myöhemmin Lady Wyverne näki hänen lähtevän liikkeelle kokonainen pieni parvi kuormamuuleja ja neljä arabialaista mukanansa.
He kääntyivät vasemmalle erämaata kohti.
Sir Claude ja Ahmed ratsastivat rinnatusten toisten takana.
He näyttivät keskustelevan yhdessä varsin vilkkaasti — epäilemättä villilampaista.