XII.
Benchaalal istui jalat ristissä El-Akbaran ruskean kylän parhaassa maurilaisessa kahvilassa. Kahvila sijaitsi vuoritien varrella, joka johti erämaahan, vastapäätä arabialaista hautausmaata — suuri joukko hautakiviä oli pystytetty kovaan auringon kuivaamaan maahan ilman mitään muuria tai aitausta, joka olisi suojellut vainajien majaa pahantekijöiltä. Kahvilan ulkopuolella oli ruovoista tehty lehtimaja. Siinä neljä, viisi arabialaista istui dominoa pelaten. Mutta sisällä kahvilassa oli Spahi aivan yksin paljasjalkaisen edeskäyvän kanssa, joka otti kahvipannun hiilokselta ja asetti sen vieraan eteen. Silloin-tällöin joku arabialainen astui huoneen lattian poikki tai pisti päänsä ovesta sisään lausuen juhlallisen tervehdyksen Spahille. Mutta tämä ei ollut näkevinään eikä kuulevinaan mitään. Silmät maahan kiintyneinä hän maisteli kahviaan ja poltti toisen savukkeen toisensa jälkeen, ottaen tupakkaa hopearasiasta, jonka hän oli laskenut maahan viereensä ja käärien sen varovasti ja taitavasti paperiliuskaan, joita hänellä aina oli runsaat määrät mukanansa.
Spahi oli syviin mietteihin vaipuneena. Hän uneksi. Viha, joka oli kuohuttanut hänen mieltään keskustellessaan Ahmedin kanssa, oli kadonnut. Hän näytti aivan rauhalliselta, melkein uneliaalta. Mutta hänen ajatuksensa olivat sittenkin vireillä. Hänen intohimonsa täydessä tulessa. Ja kaiken aikaa istuessaan liikkumatta hänen ajatuksensa tekivät uutterasti työtä.
Benchaalal oli erittäin teräväpäinen, vaikkei hän ollutkaan mikään hyvä luonne. Milloin hänen omat etunsa olivat kysymyksessä, oli hän kekseliäs ja peloton. Mutta häneltä puuttui kärsivällisyyttä ja kestävyyttä. Ja hänellä oli vika, joka pilasi kaiken hänen synnynnäisen terävyytensä ja valtioviisautensa: hän ei jaksanut hallita intohimojaan. Hänen kiivautensa repi alas usein sen minkä hänen järkensä oli rakentanut. Voittaessaan jälleen mielenmalttinsa oli hänellä tavallisesti edessään vain raunioita.
Hän oli jo huomannut, minkä suuren erehdyksen hän oli tehnyt Ahmedin suhteen.
Hän oli varma siitä, että opas pettäisi nyt hänet ja antaisi hänet ilmi tuolle suurelle, vaaleaveriselle villilampaitten metsästäjälle, joka pani maata ennen kuun nousua illalla ja joka jätti soman naikkosensa, pienen villin oravansa, ruusunsa, Fatimansa, tuon naisen, jonka silmät olivat kuin kaksi turkoosia ja pienet kädet kuin hopeaa, jätti hänet kuuntelemaan Spahin serenaadia ja istumaan Spahin rinnalle joen rantaan. Benchaalal halveksi tuota valkoihoista miestä, halveksi sivistyneen muhamettilaisen koko voimalla sivistymätöntä kristittyä, mutta nyt, kun erehdys oli tapahtunut, täytyi hänen ottaa hänetkin huomioon.
Mitähän Sir Claude aikoi tehdä?
Benchaalalilla oli ulkomaalaisista omat ajatuksensa, jotka hän oli muodostanut pääasiallisesti niiden kokemusten nojalla, joita hän oli saavuttanut seurustellessaan ranskalaisten kanssa Algieressä ja oleskellessaan kahdesti Parisissa. Englantilaisia hän ei tuntenut juuri nimeksikään. Hän tiesi vain, että he olivat mahtavaa kansaa. Hän oletti, että he kaikki olivat hyvin rikkaita. Hän kuvaili mielessään, että he asuivat kaukana pohjoisessa, missä raskaat keltaiset pilvet ympäröivät heitä. Sellaisessa maassa veri varmaan jähmettyi. Mitenkä ihmisissä, joilla ei ollut aurinkoa, voisikaan olla tulta?
Hän tiesi kyllä, mitä arabialainen siinä tapauksessa tekisi, että hän saisi kuulla sellaisen jutun, jonka Ahmed varmaan tulisi kertomaan Sir Claudelle, jollei hän jo ollut sitä kertonut. Hän tappaisi, tai koettaisi tappaa sen naisen, joka oli loukannut hänen omistusoikeuttansa, sekä sen miehen, joka oli viekoitellut hänet siihen. Mutta englantilaiset olivat luonteeltaan toisenlaisia kuin arabialaiset. He antoivat vaimojensa kulkea vapaina. He antoivat heidän puhua ja nauraa jokaisen miehen kanssa, joka pyrki heidän lähelleen. Länsimaisen naisen vapaus herättää arabialaisissa hämmästystä, mutta samalla hän tuntee halveksumista länsimaista miestä kohtaan, joka suo hänelle tuon vapauden. Tuo halveksuminen, jota Benchaalal nyt tunsi, antoi hänelle paljon miettimisen aihetta. Vaikka hän tiesikin, mitä hän Sir Clauden asemessa tekisi, niin hän ei voinut edes aavistaa, mitä Sir Claude aikoi tehdä.
Hän oli tarkastanut Sir Clauden kasvojenilmettä jokirannassa. Hänen kasvonsa olivat olleet aivan liikkumattomat ja jäykät. Silmien ilme vain oli etsivä. Siinä oli ollut mies hänen edessään. Mutta tuo mies oli sittenkin voinut nukkua joka yö aivan rauhassa ja antaa vaimonsa tehdä mitä hän itse halusi. Hän oli jättänyt hänet yksin joka ainoa päivä. Ehkäpä kaikki mikä voisi tapahtua, oli hänelle yhdentekevää.
Ei mitään ollut kuitenkaan vielä tapahtunut.
Benchaalalin ajatukset siirtyivät nyt Sir Claudesta Lady Wyverneen. Nyt hän tunsi seisovansa varmemmalla pohjalla. Hänellä oli hyvä vaisto naisten suhteen. Länsimaisia miehiä hän ei voinut täysin ymmärtää, vaikka hän olikin seurustellut niin paljon ranskalaisten kanssa. Mutta hän olisi nauranut makeasti, jos joku olisi väittänyt, että nainen voisi hämmästyttää häntä tai leikkiä hänen kanssaan tai päästä selville hänestä, jollei hän itse sitä halunnut. Hetkeksi hän heitti Sir Clauden ja hänen mahdolliset aikeensa mielestään ja kiinnitti ajatuksensa nyt tuohon pieneen villi-oravaan, ruusunkukkaan.
Jollei Sir Claude ryhtynyt mihinkään erityisiin toimenpiteisiin, jollei Lady Wyverneä viety Beni-Moraan, niin mitähän hän nyt tekisi? Mitähän hän nyt tekisi, jos hän jäisi yksin?
Benchaalal vaipui kokonaan unelmiinsa. Kahvikuppikin sai seisoa koskematta ja savuke sammua. Hänen silmänsä olivat kiintyneet lattiaan. Hänen kätensä vaipuivat alas polville.
Samassa ilmestyi valoisaan ovi-aukeamaan omituinen vihreäpukuinen olento, vihreänpunainen turbaani päässä. Hullu Marabout se oli, joka kuljeskeli ylt’ympäriinsä seuraten jotain ihmeellistä mielikuvittelua. Pari, kolme kertaa hän kurkisti sisään ja katosi taas ulos Benchaalalin huomaamatta häntä. Hän asettui nyt ruokomajan varjoon ja kurkisteli viileään huoneeseen suurin, sinisin silmin, jotka muistuttivat kerrassaan Vapahtajan katsetta. Benchaalal ei kohottanut silmiään ylös. Marabout tarkasteli häntä, siirtyi hetkeksi syrjään, rohkaisi jälleen mielensä, astui sisään ja asettui Benchaalalin viereen maahan.
Benchaalal hämmästyi suuresti, sillä mielipuoli ei tavallisesti viihtynyt katon alla, vaan oleskeli vain ulkona, vuosikausiin hän oli viettänyt kaiket yötkin taivasalla. Katseltuaan hetken aikaa Spahia hän alkoi maiskuttaa huuliaan ja osoitti kahvipannua. Mutta Spahi ei näyttänyt huomaavan häntä. Marabout katseli nyt vuoroin Benchaalalia, vuoroin lattiaa, ja hänen silmänsä ilmaisivat melkein eläimellistä uteliaisuutta. Vihdoin Spahi nosti silmänsä maasta.
»Toinen kuppi kahvia, Ahmed», hän sanoi edeskäyvälle.
Saatuaan mitä hän oli halunnut hän kaatoi kahvia Maraboutille, joka tarttui kiihkeästi kuppiin ja alkoi juoda vilkaisten sivulleen, ikäänkuin peläten, että joku äkkäisi hänet luvattomassa teossa.
Spahi alkoi pyörittää savuketta. Kun se oli valmis, pisti hän sen Maraboutin käteen. Sitten hän pyöritti toisen itselleen ja näytti jälleen vaipuvan unelmiinsa.
Marabout poltti hitaasti ja huolellisesti seuraten lapsellisella ihmetyksellä savua, joka kohosi hänen huuliltaan ja haihtui ilmaan. Nyt Benchaalal alkoi myös tarkata häntä. Hänen mieleensä muistui se aika, jolloin tämä mies oli ollut terve ja nauttinut suurta kunnioitusta rikkautensa vuoksi. Käynti Beni-Morassa oli ollut hänen turmeluksensa. Likaisen kadun varrella, jonne tanssi ja musiikki kajahti ja valo tuikki pienten valkoisiksi maalattujen talojen ikkunoista, hän oli kohdannut Ayeshan, tuon etelän tytön, joka tuli hänen kohtaloksensa.
Miten kummallista, että joku saattoi naisen vuoksi tulla hulluksi! Marabout oli aivan kuin luontokappale. Benchaalal alkoi ajatella naisia ja kaikkea sitä pahaa, jota he saattoivat saada aikaan, ja hän tuumi mielessään, voisiko hän koskaan heidän rakkautensa vuoksi saada niin kovan rangaistuksen kuin tuo mies tuossa. Hänen säälintunteensa tuota onnetonta raukkaa kohtaan herätti äkkiä hänessä oudon ajatuksen. Mitäpä jos hän nousisi hevosen selkään, painaisi kannukset sen kylkiin ja pakenisi erämaahan, kiitäisi yhä kauemmaksi ja kauemmaksi taakseen vilkaisematta, ajattelemattakaan tuota valkoihoista naista rotkossa. Hän ja erämaa, hehän kuuluivat yhteen. Vanha ravintoloitsijatar oli oikeassa. Arabialainen ei voi koskaan muuttaa luonnettaan. Niin pian kuin hän palaa takaisin erämaahan, katoaa kaikki länsimainen sivistys hänestä. Hän heittää sen päältään. Se unohtuu häneltä. Hän syö jälleen voimakasta punaista keittoaan. Hän syö sitä mustin sormin. Muiden maiden olemassaolo katoaa hänen tietoisuudestaan. Aurinko karkoittaa sen hänen mielestään, hänen oma aurinkonsa, joka loistaa Allahin ja hänen profeettansa suuren, alastoman maailman yli.
Marabout liikahti valittaen ääneensä. Hänen savukkeensa oli loppunut. Hän nousi pystyyn, seisoi ensin hetken yhdellä jalalla, sitten hän laski toisenkin paljaan jalkansa maahan, vilkaisi Benchaalaliin syrjästä ja hiipi ulos kahvilasta. Spahi näki hänen astuvan aurinkoista tietä myöten kunnes hän saapui hautausmaan kohdalle ja alkoi kierrellä hautakiviä aivankuin nälkäinen koira, joka etsii yöllä raatoja.
Miksiköhän Marabout oli tullut kahvilaan, tuumi Spahi mielessänsä. Mikä oli vetänyt häntä sinne? Hän oli silminnähtävästi halunnut seuraa. Oliko hän pyrkinyt Benchaalalin seuraan siksi, että hän oli nähnyt hänen kävelevän yöllä rotkossa Lady Wyvernen kanssa, jota hän varmaan oli luullut Ayeshaksi?
Mitä turhia! Mies oli hullu! Turhaa vaivata päätään hänen tähtensä! Mutta sittenkin Spahin silmät seurasivat häntä hänen kierrellessään hautojen keskitse ilta-auringon valossa.
Aurinko oli melkein laskemaisillaan, kun Benchaalal nousi istualtaan, maksoi kahvinsa ja läksi ulos.
Hän ei tiennyt, että Sir Claude oli jälleen lähtenyt metsästämään. Ahmed ei ollut kertonut sitä hänelle. Mutta hän kohtasi nyt tien varrella ravintolan unisen pojan ja sai kuulla sen häneltä.
»He jäävät huomis-aamuun asti», sanoi poika. »Valkoihoinen mies otti teltan mukaansa.»
Benchaalal kuunteli ääneti, näyttäen hyvin vakavalta. Tämä tieto hämmästytti häntä, mutta hän ei ilmaissut ihmetystään.
»Onko Ahmed vieraan mukana?» kysyi hän vihdoin.
»Ahmed on mukana.»
Benchaalal ei sanonut sen enempää, vaan astui hitaasti tietä myöten
Saharan porttia kohti.
Englantilainen oli siis jälleen lähtenyt pois ja jättänyt vaimonsa yksin! Benchaalalin hämmästys yhä kasvoi. Hän harkitsi asiaa moneen kertaan. Varmaankin tuon alla piili jokin ansa. Hän ei voinut olla ajattelematta asiaa arabialaisen kannalta. Arabialainen ei olisi tällaisessa tapauksessa voinut jättää vaimoansa yksin, vaikka hän olisi aikonut äkkiarvaamatta palata takaisinkin ja yllättää hänet tulollaan. Hän olisi jäänyt paikalle. Hän olisi toiminut nopeasti. Hänen mustasukkaisuutensa olisi heti puhjennut esiin koko voimallansa.
Benchaalal päätti mielessään, ettei Sir Claude vielä tiennyt mitään. Vaikka hän niin odottamatta oli palannut takaisin yöllä, niin ei hän sittenkään tiennyt mitään. Mutta Ahmed pitäisi kyllä huolen siitä, että hän saisi kaikki tietää!
Spahi tuli nyt rotkon suulle, aivan sen kallion juurelle, jossa hän aamulla oli istunut Sir Clauden kanssa keskustellessaan. Pillinsoittaja istui jälleen siinä soittaen yhtä ja samaa säveltä. Benchaalal silmäsi häneen ja käänsi sitten katseensa erämaata kohti. Jonkun matkan päässä hän näki Maraboutin lähestyvän häntä kiireisin askelin. Miksikä tuo onneton olento seurasi häntä kaikkialle? Varmaan jokin outo ajatus oli saanut hänessä vallan. Muulloin hän pysytteli aina yksikseen. Hän ei liittynyt kehenkään. Monet olivat koettaneet kehoittaa häntä tulemaan sisään, olivat yrittäneet saada häntä puhumaan ja osoittaneet hänelle ystävällisyyttä, mutta kaikki oli ollut turhaa. Hän otti vastaan sen ruuan, jonka he antoivat hänelle, mutta ei myöskään mitään muuta, ja pakeni sitten heti paikalla johonkin rotkoon tai tiheikköön syömään. Oliko hän äkkiä rakastunut Spahiin?
Benchaalal viittasi kädellään ja kutsui häntä luokseen. Mutta Marabout repi vain vaaleata partaansa ja kääntäen päätään sivulle katsoi pois. Vihdoin Benchaalal luopui yrityksestään ja astui eteenpäin. Marabout seurasi häntä rotkon suulle saakka, pysähtyi siihen ja katsoi jälleen hänen jälkeensä. Kun Spahi katosi näkyvistä, alkoi hän ulista kuin eläin. Jokin asia näytti surettavan häntä. Hän kohotti vuorotellen toista ja toista paljasta jalkaansa ja vihdoin, aivan kuin eläin, joka etsii pesäpaikkaansa, hän katosi kallioiden lomaan, juuri sen vuoren siimekseen, jonka harjalta Sir Claude tähysteli erämaata ja kyliä palmupuiden alla.