XIII.
Benchaalal oli jo ehtinyt unohtaa mielipuolen. Kun hän lähestyi ravintolaa, kiintyivät hänen ajatuksensa naiseen, joka oli sen seinien sisällä, ja puoleksi sammunut tuli hänen rinnassaan alkoi jälleen liekehtiä.
Lady Wyverne ja hän olivat eronneet toisistaan aivan kylmästi jokirannassa. Spahi oli kohdellut häntä ankarasti ja käskevästi, sillä hänestä oli välttämätöntä, että hän tointuisi ja voittaisi tasapainonsa tuon pelästyksen jälkeen, joka oli vallannut hänet täydellisesti. Ja Lady Wyverne oli vastaansanomatta totellut häntä. Hän oli pessyt kasvonsa, hillinnyt kyyneleensä ja poistunut nopeasti, vaikka hän pelkäsikin kohtausta, joka odotti häntä ravintolassa.
Mutta kaikesta tuosta oli jo kulunut monta tuntia. Benchaalal tiesi, että hänen mielialansa nyt oli aivan toinen. Kauhu, joka silloin oli vallannut hänet, oli kadonnut miehen lähdettyä jälleen metsästysretkelle. Ja pelon kadottua hänen sydämessään oli tilaa jälleen toisillekin tunteille.
Ehkäpä nuo tunteet olivat vihamielisiä häntä kohtaan.
Tuo ajatus sai Spahin mielen kiihtymään, ja taisteluninto heräsi hänessä. Hän unohti kokonaan Sir Clauden ja heitti hänet oman onnensa nojaan villilampaineen ja metsästysretkineen, mikä varmaan oli hänen ainoa harrastuksensa maailmassa.
Aivan toinen metsästys kiinnitti Spahin mieltä, urheilu, joka oli hänen elämänsä intohimo, tuo hivuuttava intohimo, joka saattaa arabialaisen unohtamaan kaiken muun, vieläpä rahanhimonsakin. Hänellä oli nainen voitettavanaan. Hän oli jo melkein ollut hänen vallassaan.
Sen hän tiesi. Pääsisikö hän häneltä nyt karkuun Ahmedin tyhmyyden vuoksi? Tuo ajatuskin sai hänen kuuman verensä kiehahtamaan.
Kun hän saapui ravintolan pihalle, ei hän nähnyt Lady Wyverneä verannalla. Hänen huoneensa ikkuna ja säleuutimet olivat auki. Hän oli huomaavinaan liikkuvan varjon huoneessa ja hän oletti hänen odottavan siellä hänen tuloaan. Hän mietti itsekseen, tokko Lady Wyverne halusi tavata häntä vai koettiko hän välttää häntä. Suurella vaivalla hän pakoittautui kärsivällisesti odottamaan. Hän tiesi, että hänen oli nyt aivan turhaa yrittääkään puhutella häntä ja siksi hän läksi huoneeseensa kunnes päivälliskello soi. Sitten hän astui juhlallisesti alas leveissä valkoisissa housuissaan, punaisessa takissaan, punaisissa sääryksissään ja silmissään tulinen katse.
Kun hän tuli ruokasaliin, oli siellä vain eräs nuori ranskalainen pariskunta, eräs maalari vaimoineen, jotka olivat saapuneet iltapäivällä. He tarkastivat Spahia mielenkiinnolla, mikä ei herättänyt hänessä vähintäkään vastakaikua. Hän kumarsi heille kuitenkin ranskalaiseen tapaan ja kävi pöytänsä ääreen istumaan siten, että hän saattoi olla sivuttain Lady Wyverneen, jos tämä ilmestyisi pöytään.
Ehkäpä hän ei aikonutkaan tulla.
Mutta tuskin Spahi oli ajatellut tuon ajatuksen loppuun, kun hän kuuli kahinaa portaista, ja Lady Wyverne astui sisään kirja kädessä. Muina iltoina hänellä aina oli ollut yllään korkeakaulainen valkea puku ja musta hattu päässään. Tänä iltana hänellä oli sama hattu kuin ennenkin, mutta leninki oli musta. Kun Spahi kumarsi hänelle aivan kuin vieraalle, tuumi hän mielessään, riippuiko tuo pukumuutos jostakin erityisestä syystä, johon hän kenties saattoi löytää selityksen. Silloin-tällöin hän vilkaisi häneen hänen syödessänsä koettaen lukea hänen ajatuksiaan hänen kasvoiltansa. Ne näyttivät nyt tavallista kylmemmiltä ja kovemmilta, myöskin vanhemmilta kuin ennen. Mutta ehkäpä se johtui vaan siitä, että hän tiesi, mitä tänään oli tapahtunut. Lady Wyverne ei jäänyt päivällisen loppuun saakka. Liharuuan jälkeen hän nousi ääneti ylös ja läksi ulos. Benchaalal kuuli hänen hameensa kahinan, kun hän kiiruhti portaita alas.
Spahi viipyi kauan pöytänsä ääressä, joi kahvinsakin paikallaan sen sijaan että hän olisi mennyt verannalle. Ranskalainen maalari vaimoineen katosi jättäen hänet yksin. Hän alkoi tuumia mielessään, mitähän Lady Wyverne teki paraillaan, olikohan hän mennyt huoneeseensa nukkumaan vai tulisiko hän ulos verannalle. Varmaan hän antaisi hänelle tilaisuuden keskustella hänen kanssaan. Jollei, niin hän päätti itse hankkia tilaisuuden siihen. Hän odotti kunnes isäntäväki ja palvelijat olivat ruualla. Sitten hän läksi pihalle ja asettui samalle paikalle seisomaan, jossa hän oli ollut ensi iltana, Sir Clauden ja hänen vaimonsa saapuessa tänne. Hän ei katsonut heti ylös ikkunoihin, vaan otti esille hopearasiansa ja pyöritteli itselleen savukkeen. Kun hän oli pistänyt sen huuliensa väliin, vilkaisi hän verannalle.
Lady Wyverne ei ollut siellä, mutta tuli vilkkui hänen huoneestaan. Ja hetken kuluttua Spahi näki hänen vartalonsa aivankuin mustan varjon kulkevan edes-takaisin valossa. Mitähän hän teki? Ehkäpä hän pakkasi tavaroitaan tai laittautui valmiiksi tullakseen ulos. Benchaalal odotti kärsivällisesti. Nyt hänen varjonsa katosi, mutta tuli paloi yhä. Spahi oli polttanut savukkeensa loppuun. Hän heitti pätkän maahan. Sitten hän avasi suunsa ja alkoi laulaa samaa kummallista itämaista laulua, jota hän oli laulanut Lady Wyvernelle ennenkuin hän oli vielä puhunut sanaakaan hänen kanssaan.
Tuossa laulussa oli monta säettä, mutta vihdoin se loppui. Spahi katsoi ylös ikkunaan, sytytti uuden savukkeen. Mutta Lady Wyverne ei tullut sittenkään.
Spahi alkoi jälleen laulaa ja hänen laulaessaan hänen kiihkonsa yhä yltyi. Hänen verensä kuohui ja hänen aivonsa kohisivat. Kun hän lakkasi laulamasta, oli kaikki niin hiljaista, että hän saattoi kuulla joen yksitoikkoisen kohinan alhaalta rotkosta. Ja tuo hiljaisuus ärsytti häntä. Puut, jotka seisoivat aivan liikkumattomina tien vieressä, harmittivat häntä. Valkea tie, jolla ei liikkunut ainoatakaan sielua, suututti häntä. Synkät vuoret hänen yläpuolellaan harmittivat häntä, sillä hänestä tuntui ikäänkuin ne kaikki olisivat liittoutuneet häntä vastaan ja pilkanneet hänen voimattomuuttaan, hänen onnistumatonta yritystään.
Hänen oli kuitenkin aivan mahdoton ryhtyä vielä mihinkään. Hänen täytyi odottaa kunnes ravintolan väki oli pannut maata. Jollei Lady Wyverne tunnin kuluttua tullut alas, niin hän aikoi mennä hänen luokseen. Hän poistui pihalta ja alkoi kävellä hitaasti edestakaisin tiellä. Tumman purppurainen taivas hänen yläpuolellaan valkeni vähitellen hopeanhohtavaksi.
Varmaankin Lady Wyverne tulisi ulos heti kuun noustua.
Lady Wyverne istui makuuhuoneessaan kovassa nojatuolissa, jonka hän oli väistänyt ikkunan luota. Hän oli pakannut tavaroitaan. Hermostuttava rauhattomuus oli kiusannut häntä, hänen oli ollut aivan mahdoton olla alallaan, ja pakatessaan tavaroitaan hänen päätöksensä olla Benchaalalia enää koskaan näkemättä, oli yhä vahvistunut. Yhdentekevää jättikö Sir Claude hänet yksin vai ei, pitikö hän häntä silmällä vai ei, nukkuiko hän vai valvoi. Se ei merkinnyt hänelle enää mitään. Hän oli saanut kyllikseen päähänpistostaan. Se kauhu, jota hän oli tuntenut kyyristyessään Spahin vaipan alle, oli parantanut hänet kokonaan tästä oikusta. Sillä hänen tunteensa Benchaalaliin oli ollut vain oikku. Nuo sanat hän uudisti itselleen kerta toisensa jälkeen. Hän ei koskaan enää panisi arvoaan alttiiksi. Tuo »pikku seikkailu» erämaassa oli nyt loppunut ja jumalan kiitos, se ei ollut johtanut mihinkään vakaviin seurauksiin. Sillä Crumpet ei voinut tietää mitään. Hänen odottamaton paluunsa oli varmaan johtunut vain siitä, että suolavuoren ravintola oli todellakin ollut kovin ikävä. Varmaan vain hänen oma syyllisyytensä tunne oli saattanut hänet näkemään jotain outoa Sir Clauden käytöksessä, jonkunmoista kylmyyttä, mikä ei ollut hänelle tavallista. Pahimmassa tapauksessa hänen epäilyksensä olivat aivan heikot. Tosin se mahdollisuus oli olemassa, että Ahmed olisi kertonut jotain tai, jollei hän ollut sitä vielä tehnyt, kertoisi hänelle mitä hän tiesi. Mutta miksi hän niin tekisi? Benchaalal oli varmaan lahjonnut hänet, vaikkei tämä ollut sitä sanonutkaan. Hän tiesi Ahmedin käyneen tänään kylässä. Varmaankin hän oli tavannut Benchaalalin. Ja varmaankin Benchaalal oli järjestänyt asiat. Lady Wyverne työnsi luotaan kaikki epäilykset, vakuutti itselleen, että hän oli onnellisesti välttänyt vaaran ja päätti, ettei hän tästä lähin välittäisi mistään mikä saattoi täällä Afrikassa herättää hänen uteliaisuuttaan.
Lady Wyverne istui nojatuolissaan ja otti kirjan käteensä. Se oli ranskalainen romaani. Kiinnittäessään katseensa sen ensimäisiin sivuihin hän oli kuulevinaan korkeakorkoisten kenkien kapsetta Parisin katukäytäviltä. Hän ihaili Parisia! Kuinka hauska päästä sinne jälleen, tehdä ostoksia ja —
Benchaalal alkoi laulaa ulkona pihalla.
Lady Wyvernen romaani vaipui hänen syliinsä. Hän istui aivan hiljaa kuunnellen.
Tuo laulu oli rumaa; niin se oli hyvin rumaa. Tuollainen kimakka ääni ei olisi voinut hurmata ketään hänen seurapiirissänsä. Ja sittenkin se kiehtoi nyt hänen mieltänsä, huumasi häntä, saattoi hänet suremaan sitä, ettei hän ollut vapaa, vapaa niinkuin mies seuraamaan jokaista oikkuaan, ottamaan selkoa jokaisesta salaperäisyydestä, joka yllätti hänet, kulkemaan sitä tietä, joka näytti johtavan luvattuun maahan.
Kuinka ihanaa mahtoikaan olla täydellisesti vapaa! Afrika ja sen kansa oli herättänyt Lady Wyvernen sielussa seikkailuhalun, joka usein uinuu oikullisten ihmisten povessa, ja tämä seikkailuhalu kohdistui Spahiin, ikäänkuin johonkin ihmeidentekijään, joka saattoi tarjota tyydytystä tuolle halulle.
Benchaalalin ääni vaikeni, viimeinen korkea sävel tuntui ikäänkuin kimpoavan ylös tähtiin saakka.
Lady Wyverne tarttui jälleen kirjaansa. Mutta koko Parisin viehätys oli kadonnut sen lehdiltä. Hänen täytyi ajatella vain paljaitten jalkojen pehmeää astuntaa attikalaisissa sandaaleissa.
Benchaalal alkoi jälleen laulaa.
Lady Wyverne tiesi vallan hyvin, miksi hän lauloi. Hän kutsui häntä ulos. Mutta hän ei aikonut seurata tuota kutsua. Hän päätti hetken kuluttua sulkea uutimet, riisua yltään, sammuttaa tulen ja panna maata. Hän katseli vuodettaan. Se kutsui luokseen. Mutta kuinka mahdottomalta nukkuminen nyt tuntui. Uni ei voisi tulla hänelle silmään, sen hän tiesi!
Hän kuunteli jälleen Benchaalalin laulua. Hän ei ymmärtänyt sanoja, mutta se tuntui hänestä ikäänkuin erämaan valitukselta. Ja kuunnellessaan sitä hänen ajatuksensa siirtyivät huomis-aamuun. Tietysti he huomenna matkustaisivat pois. Taaskin hän jäisi kahdenkesken Crumpetin kanssa. Tutustuttuaan Spahiin hänelle oli selvinnyt, kuinka mitätön Crumpet oli, paitsi silloin kun hän oli vihoissaan. Hän oli varma siitä, että jos hän vihastuisi oikein toden teolla, niin hän voisi olla oikein vaikuttava, kerrassaan kauhuaherättävä. Mutta muuten —! Kuinka naurettavan surkea tuollainen aviomies oikeastaan oli, joka saattoi herättää mielenkiintoa ainoastaan vihan purkauksillaan.
Benchaalal oli aina mielenkiintoinen, eikä Lady Wyverne ollut koskaan nähnyt häntä vihastuneena. Nyt hänen laulunsa jälleen vaikeni. Lady Wyverne kuunteli tarkasti. Hän oletti, että hän alottaisi toisen laulun. Mutta hiljaisuutta kesti yhä, varmaan Spahi oli käsittänyt, että hänen houkutuksensa oli ollut turhaa.
Oliko hän lähtenyt pois?
Lady Wyverne olisi tahtonut päästä siitä selville, mutta hän ei liikahtanut tuoliltaan, vaan otti romaaninsa jälleen käteen. Mutta levottomuus kiihtyi hänessä yhä ja hänen oli lopulta aivan mahdoton pysytellä alallaan. Lukiessaan Parisista olivat hänen ajatuksensa palanneet siihen päivään, jolloin hän yhdessä miehensä kanssa oli käynyt astroloogin puheilla. Hänen mieleensä muistuivat hänen sanansa. Hän oli ennustanut hänen miehelleen, että hän kadottaisi vaimonsa — siten Lady Wyverne selitti tuon »uhkaavan vaaran». Vaara kadottaa hänet uhkasi häntä, mutta oliko hän oikeastaan koskaan omistanutkaan häntä? Oliko kukaan omistanut häntä? Ja hän itse, voisiko hän koskaan antautua toiselle, täydellisesti sulautua toisen kanssa yhteen? Sitä hän ei tiennyt. Sen hän vain tiesi, että Spahilla oli ollut suurempi valta häneen kuin kellään muulla miehellä ennen häntä. Hän luuli tuon vallan nyt loppuneen. Hän oli ollut täydellisesti Spahin vallassa. Mutta tuo kauhu, joka oli herättänyt hänet todellisuuteen, oli myös hävittänyt Spahin vallan. Tosin hän oli tuntenut olevansa hiukan orjuutettu tuon miehen seurassa. Mutta ajatellessaan nyt miten koko hänen tahtonsa ja mielensä oli ollut tuon miehen vaikutuksen alaisena, ei hän, ihmeellistä kyllä, tuntenut vähintäkään harmia, ei edes nöyryytystä suuremmassa määrässä. Pikemmin häntä vain suretti, että hän nyt oli kadottanut huvin, josta hän olisi tahtonut vielä pitemmältä nauttia.
Lady Wyverne huokasi jälleen ja katseli vuodettansa. Hänen oli aivan mahdotonta ajatellakaan nukkumista. Hän ihmetteli missähän hänen miehensä saattoi olla; varmaankin hän kuorsasi telttavuoteellansa. Vuoret piirittivät häntä joka puolelta, niin hän tuumi. Ja aamun koittaessa hän lähtisi pyssy olalla metsästämään.
Entäs jos Ahmed oli kertonut hänelle!
Mutta Spahin raha oli lukinnut Ahmedin suun. Siitä Lady Wyverne oli aivan varma. Tuon tiedon olisi pitänyt loukata häntä oikeastaan. Ja ehkäpä se toisessa maassa olisikin loukannut häntä. Mutta täällä sellainen ei tuntunut luonnottomalta, ei edes kovin väärältä.
Jokirannassa kyyköttäessään Benchaalalin viitan alla hän oli tuntenut nöyryytystä. Mutta tämä häpeäntunne oli väistynyt pelon ja kauhun tieltä.
Ja sittenkään hän ei rakastanut tuota miestä. Hän ei rakastanut häntä, vaikka hän tunsi suurta halua seurata ja totella häntä. Tuntui aivan siltä kuin tuolla miehellä olisi ollut kädessään hieno nuora, jonka toinen pää oli kiinnitetty häneen itseensä, ja joka kerta kun hän veti nuorasta, vaikka kuinka hiljaa tahansa, täytyi hänen seurata häntä.
Tälläkin hetkellä Spahi veti tuota nuoraa, jossakin kaukana pimeässä.
Lady Wyverne tunsi sen vaistomaisesti.
Jospa Spahi ei olisi ollut siellä ja hän olisi voinut astua ulos verannalle ja hengittää tuota öistä erämaan ilmaa! Häntä ahdisti tässä pienessä huoneessa. Ilma tuntui kerrassaan tukehduttavalta.
Lady Wyverne oli pakannut tavaransa huomista lähtöä varten ja yllään hänellä oli matkapuku, johon Spahi oli kiinnittänyt huomiotaan. Se oli aivan liian paksu, ja voimatta sen kauemmin pysyä paikoillaan Lady Wyverne astui matka-arkkunsa ääreen ja otti sieltä esille ohuemman tummanpunaisen puvun. Hän ei ollut käyttänyt sitä kertaakaan El-Akbarassa. Nopeasti hän vaihtoi matkapuvun tähän toiseen. Sitten hän vilkaisi peiliin. Hänen kasvojensa kiihtynyt ilme ihmetytti häntä. Hänen kirkkaissa silmissään oli odotusta. Mutta punainen puku näytti vaillinaiselta ilman jalokivikoristetta. Käsilaukussaan hänellä oli pieni jalokivirasia. Hän otti sen esille ja ripusti kaulaansa pitkän timanttiketjun.
Hän oli kuullut, että arabialaiset ihailivat jalokiviä ja kaikenlaisia kimaltelevia koristeita, ja että naiset täällä koristivat itseään kultarahoilla ja kallisarvosilla amuleteillä. Hänet valtasi äkkiä halu näyttäytyä Spahille tässä punaisessa puvussa jalokivet kaulassaan. Se oli vain mielistelyhalua. Huomenna he eroisivat ikipäiviksi. Ja epäilemättä Spahi unohtaisi hänet pian. Hän toivoi, että viimeinen vaikutus, jonka hän jättäisi jälkeensä, hävittäisi muiston nyyhkyttävästä, kyyneltyneestä ja tottelevasta naisesta.
Lady Wyverne huokasi tarkastellessaan timanttiketjua käsissänsä.
Sitten hän teki sen, mitä hän oli päättänyt olla tekemättä. Hän astui ulos verannalle.
Oli jo myöhäistä; ainakin ranskalaisen ravintoloitsijan mielestä. Hän ja hänen vaimonsa sekä heidän palvelijansa olivat jo panneet maata. Syvä hiljaisuus vallitsi tässä suljetussa sopukassa, joka sijaitsi vapaan maailman kynnyksellä; ja ainoastaan virran kohina katkaisi tuota hiljaisuutta. Tuo ääni keskellä tätä täydellistä hiljaisuutta tuntui ikäänkuin sen vaikutuksesta vaimenevan, pehmenevän, miltei muuttuvan alakuloiseksi valitukseksi. Kuu ilmestyi taivaanrantaan, sen kultainen kehä kohosi esille suuren vuoren mustan ääriviivan takaa.
Lady Wyverne katseli kuuta melkein henkeään pidätellen sen salaperäisesti noustessa yhä korkeammalle, kunnes sen pyörä oli vapautunut tummasta varjostaan ja loisti vapaana tähtikirkkaalla taivaanlaella.
Tuo vanki oli ainakin nyt vapautunut.
Lady Wyverne tähysteli pihalle, puiden alle sekä alas tielle. Ei ketään näkynyt. Hän kohotti katseensa ylös harmaihin vuoriin. Pimeän tullen oli viimeinenkin ikävän ja epävarmuuden tunne kadonnut hänen mielestään. Sir Claude oli auttamattomasti poissa.
Entäs Benchaalal?
Varjomainen olento hiipi tietä pitkin astuen erämaata kohti. Se kulki ohi ennenkuin Lady Wyverne ehti oikein sitä huomatakaan ja katosi kuutamoon. Arabialainen se oli, sen hän huomasi. Mutta ei myöskään mitään muuta. Olento näytti kiitäneen juoksujalassa. Se liikkui niin nopeasti ja hiljaa kuin varjo valkean pinnan yli.
Lady Wyverne sätkähti ja pidätti henkeään hetken aikaa. Hän käännähti puoleksi taakseen valaistua huonetta kohti, sillä hänet valtasi äkkiä se tunne, että jokin vaara uhkasi häntä tuossa hiljaisuudessa ja että hänen olisi parasta mennä sisään, sulkea uutimet eikä ajatella sen enempää ulkona olevaa salaperäistä vetovoimaa. Mutta kääntyessään hän kuuli jälleen Benchaalalin äänen. Se oli kuitenkin niin hiljainen, ettei hän voinut edes eroittaa, mistäpäin se tuli. Mutta hän tiesi sittenkin, että Spahi odotti häntä, että hän oli nähnyt hänet ja kutsui nyt häntä.
Taaskin, niinkuin niin usein ennenkin hänen elämässään, oikku sai vallan hänen ylitsensä. Ja hän pelkäsi siinä määrin vastustaa sitä — hän tiesi näet, että hänessä tänään oli herännyt varovainen, vieläpä pelokas tunne — että hän ilman muuta antautui sen johdettavaksi. Malttamatta edes heittää viittaa hartioilleen hän astui hiljaa ulos huoneestaan ja laskeutui pimeitä portaita myöten pihalle.