KOLMAS KOHTAUS.
MIILI. KÄKI.
MIILI. Sinä et siis pidä tanssista, Yrjö?
KÄKI. En. Tuommoinen hyppiminen on minusta naurettavaa, eikä se sovi henkilölle, joka hiukankaan arvosta pitää.
MIILI (on istuutunut). Sen vuoksiko sinä sitten olet noin tyly minulle tänään?
KÄKI. Miten niin? Minä olen niinkuin tavallisesti. Minun luontoni on nyt semmoinen.
MIILI. Ei, sinä olet koko illan ollut niin kummallinen ja se näyttää siltä kuin tahtoisit minun seuraani karttaa. Mitä minä olen sinulle tehnyt, Yrjö?
KÄKI. Mutta en suinkaan nyt tässä kaikkien nähden voi ruveta sinua hyväilemään kun kihlaus ei vielä ole julistettukaan. Sehän näyttäisi omituiselta.
MIILI. No, sehän kumminkin tapahtuu aivan heti. Ja mikä salaisuus se sitä paitsi enää on — tietäväthän sen jo kaikki. Mutta minä olen ruvennut miettimään jotain.
KÄKI. No, mitä se nyt sitten olisi?
MIILI. Kuule, rakastatko sinä minua oikeastaan, Yrjö?
KÄKI. No, kaikkea nyt! Olenhan minä pyytänyt sinua vaimokseni.
MIILI. Niin — mutta jos sinä olisit minuun kyllästynyt?
KÄKI. Mistä syystä minä olisin sen tehnyt?
MIILI. En tiedä. Kun minä olen niin lapsellinen — — Minä olen saanut niin kummallisen aavistuksen — — En, en voi siitä puhua.
KÄKI. No, puhu nyt vaan.
MIILI. Niin, se tuntuu kuin tahtoisit päästä minusta erilleen.
(Nyyhkii).
KÄKI. Kuinka sinä nyt tuommoista joutavata — — Olenko minä millään tavalla — —? Rauhoitu nyt, rauhoitu!
MIILI. Minä olen siis erehtynyt. (Katsoo häntä suoraan silmiin.) Sinä siis et tahdo minusta päästä?
KÄKI. No, sinä nyt olet merkillinen, se täytyy sanoa.
MIILI. Sinä et katso minua avonaisesti silmiin, Yrjö. Onko jotain tapahtunut, joka tekee minut sinulle vastenmieliseksi, sano vaan suoraan.
KÄKI. Vastenmieliseksi! Sinä pieni keijukainen!
MIILI. Jätetään nyt nuo korulauseet. Onko jotain muuta, joka sinun mielestäsi tekee meidän yhtymisemme arveluttavaksi? Ehkä omaiseni ei sinua miellytä? Ehkä Bertha — —? Ehkä et pidä papasta ja mammasta?
KÄKI. Mutta kuka on istuttanut nuo hullutukset päähäni, Miili?
MIILI. Ei kukaan — mutta yöllä kuin makasin valveellani — tähdet tuikkivat niin suurina ja kirkkaina — ja ajatukset kävivät niin vakaviksi. Minä ajattelin omiani, jotka minun kohta täytyy jättää — että minä vielä olen niin lapsellinen — että minä tarvitsen niin paljon rakkautta. Enkä tiedä mistä syystä — mutta minä purskahdin itkuun — hillittömään itkuun — —
(Nyyhkii).
KÄKI. Mutta tämähän on todellakin sopimatonta. Ajatteleppas jos joku tulisi.
MIILI (pyyhkii pois kyyneleitään). Mitä se tekee. Sano siis suoraan, jos et minusta huoli — eihän se vielä ole liian myöhäistä.
KÄKI. Minä kiellän sinua puhumasta tuommoista roskaa. Mitä ihmiset sanoisivat — mitä koko kaupunki — —!
MIILI. Mutta jos ei noita ihmisiä olisi, eikä heidän puheitaan, niin — —?
KÄKI. No, tahtoisitko sinä sitten päästä minusta, Miili?
MIILI (pienen äänettömyyden perästä). Eihän se nyt minusta ole kysymys.
KÄKI. Mitä! Voisitko antaa minulle rukkaset! Minulle' Sinä loukkaat minua, Miili!
MIILI. Enhän minä sitä ole sanonut. Mutta sinä olet käynyt minulle niin kylmäksi ja tylyksi. Siihen on joku syy, sen minä huomaan. (Nousee päättäväisesti.) Ja sen vuoksi vaadin nyt että sinä sen sanot minulle koska olen kihlattusi.
KÄKI. Jassoo, vai vaadit. Mutta minä olen kohta miehesi, pääsi ja järkesi ja minä vaadin että lopetat nuo jaaritukset. Jos tänään olen kylmä, jota en luule, niin voi se tulla virkahuolista ja muista syistä, joiden kertomisella en sinua tahdo vaivata —
MIILI. Sinä et tahdo sitä sanoa, sen huomaan kyllä. Mutta minä aavistan että se on papan ekonoominen asema, joka sinua — —
KÄKI (ankarasti). Vait, sanon minä, muuten minä suutun. Kas tuossa tulee ihmisiä — elä anna niiden mitään huomata. Tule pois saliin.
MIILI. En minä nyt jaksaisi — —
KÄKI. Sinun täytyy.
(Menevät.)