TOINEN KOHTAUS.
BERTHA, FIINA, MIILI (oikealta).
MIILI. Onko Fiina täällä? Ah, Bertha! — Fiina on hyvä ja menee mamman luo.
FIINA (oikealle.)
MIILI. Bertha, Bertha, sinä tiedät mitä on tapahtunut. Kuka semmoista olisi voinut luulla! Pappa rukka, pappa rukka!
BERTHA. Niin, onhan tämä hyvin ikävä juttu enkä todellakaan voi ymmärtää kuinka pappa on voinut ryhtyä näin halpamaiseen tekoon.
MIILI. Elä sinä pappaa moiti, me olemme kaikki siihen syypäät. Kuinka emme ole eläneet ja tuhlanneet, ja pappa on niin hyväsydäminen ja rauhaa rakastava eikä milloinkaan ole tahtonut kieltää meiltä mitään. Ja nyt hän saa siitä kärsiä. Herra Jumala, kuinkahan tämä loppuukaan!
BERTHA. No, ehkä tätä vielä voi arransjeerata. Onhan papalla niin paljon tuttavia.
MIILI. Mitä niistä. Ei ne enää hänestä välitä. Pappahan nyt tykkänään on menettänyt luottamuksensa. Ja siitä hän nyt onkin niin epätoivoissaan se luottamus kun oli hänelle kaikki kaikessa, sanoo hän. Ja mammakaan ei tahdo häntä enää nähdä. Tule nyt sinä ja koeta heitä sovittaa, minä en sitä voi.
BERTHA. Kukahan lie tämän kirjoittanut, tiedätkö sinä?
MIILI. Mistä sen tietää? Pappa luulee että se on tuo ilkeä Lundström.
Mutta tule nyt Bertha, niin mennään mamman luo.
BERTHA. Minä — minä nyt en tällä kertaa — Minulla on vähän asioita — —
MIILI. Mitä niistä nyt. Jätä ne toistaiseksi.
BERTHA. En voi. Ja sitä paitsi — en minä osaa heitä lohduttaa. Sinä sovit siihen paremmin kuin minä. Hyvästi nyt, Miili!
MIILI (alakuloisesti). No, hyvästi sitten!
BERTHA. Niin, hyvästi nyt! Elä aina onnellisena ja ajattele joskus minuakin. (Halailee ja suutelee häntä.) Hyvästi hyvästi, rakas, pikku Miilini!
(Kiirehtii ulos.)
MIILI. Mitä — mitä tämä merkitsi! Hänellä oli kyyneleet silmissä! Jättääkö hän meidät, vai — —? (Juoksee vasemmalle.) Bertha, Bertha, odotahan vähän — minulla on jotain sinulle sanomista — — Ei, hän on jo poissa.